Riidan jälkimaininkeja

Saimme eilen aikaan kunnon kiistan. Olemme puhuneet omakotitalon rakentamisesta, ja olemmekin jo katselleet tonttia. No mies onkin nyt sitten mietiskellyt viimeisen puolen vuoden aikana, että haluaakin ostaa mielellään omakotitalon valmiina. Pääsisi vähemmällä stressillä. Suututti, sillä olin jo mielessäni rakentanut unelmataloani, olimme katsoneet jo muutamia suosikkimalleja ja tonttejakin jo kyseltiin. Tämä keskustelu käytiin sen jälkeen kun tulimme katsomasta yhtä omakotitonttia.

En tiedä miksi niin loukkaannuin, tuntui että mies oli miettinyt asiaa jo pitemmän aikaa, mutta ei ollut minulle asiasta vaivautunut puhumaan. Mies vielä ihmetteli, että miksi minulle ei kelpaisi "käytetty" omakotitalo. Kun yritin selittää että haluaisin niin isoon velkaan sitoutuessani edes sellainen talon, josta varmasti pidän, ei hän sitä ymmärtänyt. Ja minä totesin puolestani suuttuneena, että pannaan koko projekti jäihin, hyvä on tässä nykyisessäkin rivarissa. Sitten huomasin tavalliseen tapaani jo puntaroivani itsekseni koko ihmissuhdettamme, onko missään mitään järkeä jne. Sellainen olen ollut aina, alan vastoinkäymisten jälkeen heti puntaroida suhteemme tulevaisuutta. Ottaisipa joku minulta hetkeksi tämän analysointitaipumuksen pois.

Ketuttaa niin, että vauvakuumekin on tänään ollut missä lie.

Ei napannut -oloa

Maanantaipäivä. Plääh, on jotenkin lannistunut olo. Raskaana en ainakaan ole, siitä olen ihan varma.

Viikonloppuna katselin kun mies kokkasi ruokaa ja vihelteli samaan aikaan patakakkosen tunnusmusiikkia. Hyvä mies se on, ei siitä pääse mihinkään. Olern tyytyväinen siitä, että liikkuu eikä viihdy kaljatuopin äärellä. Yhdessä otetaan joskus viiniä tai saunaolutta, ja silloinkin kohtuudella. Parivuotisen seurustelumme aikana on mies tainnut kerran tulla kotiin selvästi humalassa, silloinkin kaverien pokeri-illasta =)

Nyt kun mietin, niin taidan olla itse se, joka olisi enemmän menossa, ja joka helpommin jäisi vielä yökerhoon kun toisella väsyttäisi jo.... Omia elämäntapojahan tässä pitäisi kai miettiä. Tupakointia ei onneksi ole, liikuntaa lähes joka päivä, joten ei kai ne taustat ole pöllömmin minullakaan. Paniikkihäiriölääkitys on varmaan ainoa miinuspuoli, mutta eiköhän senkin lopettaminen suju ongelmitta, ainakin luotan niin. Paniikkikohtauksia ei ole ollut pitkään aikaan, eikä niitä tullut nytkään kun lääkitystä vähenenttiin. Kun nyt vain tulisi se tärkein syykin lopettaa ne kokonaan...

Pommitus käynnissä!

No niin. Kannattaa näköjään käydä huokailemassa täällä blogissa, niin heti alkaa tapahtumaan. Eilen ovulaatiotesti näytti sitten melkein yhtä vahvaa viivaa kuin kontrolliviiva. Sen olisi kai pitänyt olla vahvempikin, mutta riitti minulle, oli vastanpohjassa sellaista nipistelyä, että vaikutti kyllä ihan oikealta jutulta. Nyt on sitten tämän kuukauden projekti jälleen vireillä. Ja vielä pariin kertaan varmistettu ... =)

Mietin tuossa aamulenkillä, millaisissa kahden viikon sykleissä sitä vauvakuumeisella elämä kulkeekaan. Kuukautisten alusta sitä laskee päässään, että kahden viikon päästä on ovulaatio. Ja ovulaatiosta taas että kahden viikon päästä kuukautiset voivat alkaa. Rasittavaa. Jos tekisinkin niin, että jos nyt ei kesän aikana tärppää, niin sitten lakkaan laskemasta kokonaan. Ja kaikki varmaan uskoi tähän heti.

Missä hitossa...?

No niin. En sitten ovuloi. Olen tehnyt ovulaatiotestiä täsmällisesti kohta viikon ajan, eikä tikussa näy merkkiäkään ovulaatiosta. Tänään vielä yksi testi, sitten ne loppuu. Nyt pelottaa. Entä jos en oikeasti pystykään saamaan lapsia.....! Paniikki.

Ovulointia odotellessa....

Tämä oottaa ihan hulluna näiden ovistestien kanssa, että pääsisis tositoimiin... :)
Tänään ovistestissä näkyi hailakka viiva, eli ei vielä. Viivan piti olla joko vahvempi tai yhtä vahva kuin tarkistusviiva. Mikäli ovulaatio tapahtuu ajallaan, niin tiistaina pitäisi olla SE PÄIVÄ =)

Olen yrittänyt olla puhumatta tästä kuumeestani miehelleni tarkemmin, hän ei esimerkiksi tiedä, että teen ovulaatiotestejä. En halua, että hänelle tulisi tästä suorittamisen makua. Riittää, että minä pähkäilen.

Vierailin kaverini luona, jolla on pieni, mitä suloisin poikavauva. Sattuu olemaan vielä sellainen "helppo" tapaus, eli ei juuri itkeskele ja nukkuu hyvin. Tuntui hyvältä pitää vauvaa sylissä, jotakin on tosiaankin muuttunut ajattelutavassani, aiemmin olen ollut lähinnä vaivautunut.

Jostakin syystä koko lähipiiri tuntuu nykyään kyselevän, että joko minulla on vauvakuume. Osalle kiellän, osalle sanon suoraan, että saahan niitä tulla jos on tullakseen. Joskus tuollainen utelu kyllä ärsyttää. Entä jos oikeasti olisin vaikka juossut lapsettomuushoidoissa jo vuosikausia, asia voisi olla silloin aika kipeä. Etenkin miespuoliset työkaverit tuntuvat olevan asiassa tahdittomimpia. *Murinaa* Lupaan ja vannon, että en koskaan utele keneltäkään lapsista. (Paitsi sitten tietenkin joskus omalta mahdolliselta lapselta, sen verran kanaemo pitää kuitenkin olla...)

No nyt sitten matounia....

Mikä ihmeen unikausi mulla nyt on? Viime yönä sitten imuroin kovasti keittiön uunin alustaa ja löysin sieltä niin isoja matoja että ne tukki imurin suuttimen.... =( Kiitos unianalyysia, jos joku osaa tulkita....!!!

Oli uusia vieraita ja kommentoija, kivaa =) Mukavampaa kirjoittaa kun tietää että joku näitä lukeekin, eikä tämä ole ihan pelkkää itsekseen ääneen hapatusta. Tulee mieleen ajat nuoruudessa kun ei ollut vielä meiliä, ja piti laittaa lehteen ilmoitus, että haluaa kirjekavereita..... Kuinka moni oikeasti enää kirjoittaa kirjeitä?

Niin, mietin tuota paniikkihäiriö-masennus -juttua, ja mulla lääkäri sanoi, että noin 6:lla kymmenestä helpottaa paniikit tai muut neuroosit raskauden ajaksi. Elimistö ikään kuin säästää kroppaa eikä heitä mitään turhia pelkoja enää kehiin, onhan sitä mietittävää silloin jo muutenkin... Oli kuitenkin sitä mieltä, että jos synnytyksen jälkeinen masennus pelottaa, niin voidaan sitten aloittaa pieni fluoksetiiniannos varmuuden varalle. Se tieto kyllä jo sinällään rauhoittaa, vaikkakin uskon yrittäväni ihan ilman.

Mie ootan innolla jo pelkkiä ovistestipäiviä, perjantaina pääsee jo aloittamaan. Sitten kun saisi pidettyä h-hetkellä vielä näpit terveen järjen rajoissa erossa miehestä, ettei se tunne itseänsä siementäjäkoneeksi...

Vauvaunia

Olen kuullut, että vauvakuumeen yksi varmimpia merkkejä ovat unet. Niitä ei ole minulla ollut aiemmin, viime yönä oli ensimmäinen.

Olin raskaana, ja jostakin syystä tein abortin. Vauvapas olikin jo yllättävän suuri, ja sairaanhoitaja nosti sen lakanalle eteeni. Se oli kaunis, maailman suloisin vauva. Yritin pyytää, että hän laittaisi sen takaisin sisääni kasvamaan. Rukoilin ja anoin, totesin tehneeni virheen. Sairaanhoitaja kuitenkin totesi, että abortti oli jo tehty, ja nyt piti vain odottaa että vauva ilman ravintoa kuihtuu eteeni. Painajainen-. Seuraavaksi sellainen mukavempi uni - vaikka joku imetysjuttu, joohan?

Kun heräsin unesta, huomasin miettiväni, että onko minusta vieläkään tähän. Olenko tarpeeksi aikuinen, joko olen valmis antamaan periksi joistakin harrastuksistani. Miltä minusta tuntuu, kun illan ohjelmaa ei sanelekaan sykemittari vaan toinen pieni ihminen? Entä jos masennun synnytyksen jälkeen? Luin eilen erään synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneen naisen blogia, vaikka tiesinkin ettei kannattaisi. Aivan kuin minun pitäisi ruokkia kaikki mahdolliset kauhukuvat kerralla mieleeni. Testaan oikein urakalla, että peräännynkö vai en.

Sittenkin, vaikka pelottaa, niin haluan äidiksi. Piste.

Juhlittavana vuoden päästä?

Olipas mukava aamu. Sain maata sängyssä pitkään, mies käytti koirat ja nosti lipun salkoon. Meni haaveiluksi. Mietin, että vietänkö elämäni ensimmäistä äitienpäivää vuoden päästä. Samalla laskin, että jos seuravaassa ovulaatiossa tärppäisi, lapsi syntyisi helmikuun lopussa. Sehän olisi oikein mainio aika. Ei tarvitsisi olla viimeisillään kesähelteillä. (Voisiko joku sanoa minulle, että jarruta jo!)

Minun ei pitänyt kertoa kenellekään vauvaprojektistamme. Mutta olen kertonut jo sisarelleni sekä kahdelle ystävälleni. Tyhmä minä, olisi nyt niin paljon helpompaa kun ei tarvitsisi tehdä tiliä kaikista ovulaatioistani.... Jotenkin olen vain ollut niin innoissani, että olen halunnut kertoa asian koko maailmalle. Nyt lupaan, että en kerro enää kenellekään. Piste. Jospa tämä blogi auttaisi tähän pulpahteluuni...

Olen aina ollut sellainen nyt-tänne-kaikki-heti -ihminen, malttamattomuus on yksi paheistani. Nyt taitaa olla aika opetella tätäkin piirrettä. Muuten tunteet ovat menneet vuoristorataa, en sitten tiedä johtuuko lääkityksen lopettelemisesta vai mistä. Huomaan ärtyväni helposti, toisena hetkenä leijun pilvissä. Kumppani on onneksi sellainen napakymppi, ettei se moisesta säikähdä. Tuo ajoittainen tiuskahtelu kuitenkin harmittaa myös itseäni, sillä ihan aiheettomasti tulee joskus nakeltua asioita. Haluaisin olla maailman aurinkoisin ja ihanin tyttöystävä - se ei vain aina mene niin.

Olipas muuten kiva huomata, että blogissani oli käynyt vieraita, tervetuloa vaan uudelleenkiin! =)

Kertomatta on jäänyt, että olen sairastanut paniikkihäiriötä noin kymmenkunta vuotta. Kohtaukset ovat ihan hyvin hanskassa, enkä koe neuroosiani taakaksi.

Tämän vauvaprojektin vuoksi on nyt vain uusi uurastus siinä, että olen vaihtanut nyt lääkitykseni uusiin. Aikaisemmin söin Cipralexia, nyt olen vaihtanut Fluoksetiiniin. Kumpiakin lääkkeitä on käytetty myös raskauden aikana, mutta lääkärini kanssa juteltiin, että parasta olisi olla raskaus- ja imetysaika täysin ilman lääkkeitä. Nyt olen muutaman viikon ollut jo puoliksi alasajetulla annoksella, jotta lopetus olisi sitten helpompaa jos flaksi käy.

Pelottaa tietysti, että miten raskausaika sujuu kun lääkkeitä ei sitten enää olekaan. Toisaalta uskon siihen, että kyllä se äiti-luonto sitten huolehtii, kai elimistöllä on silloin muutakin tehtävää kun kehitellä paniikkeja. Toisaalta tämä on oiva tilaisuus lopetella lääkkeet, ehkä ne olivat hyvä tuki vielä silloin kun nuorena aikuisena oli vielä epävarmempi, nyt elämä jo kantaa.

Onkos muilla kokemuksia paniikkihäiriöstä ja odotus- ja vauva-ajasta? Ilmoittakaa itsestänne!

Liian aikaista huolta?

Ostin kaupasta ovulaatiotestipakkauksen, ensimmäinen testauspäivä olisi sitten 18. toukokuuta. Jotenkin tuli kyllä heti kauhean optimistinen olo, jos ei nyt onnistu, niin ei sitten millään.

Löysin netistä pätkän, jossa todettiin raskauden todennäköisyys vuoden yrittämisen aikana seuraavanlaiseksi: 3 kuukautta: 60%, 6 kuukautta: 75%, 9 kuukautta: 80% 12 kuukautta: 90%. Eli pitäisi olla kyllä huono mäihä, että osuisi tuohon 10 prosenttiin.

Kun olin 19-vuotias, minulle tehtiin abortti. Silloin oli elämäntilanne ihan toisenlainen, onneksi tein silloin niin kuin tein. En usko, että olisin nykyisessä työssäni jos olisin silloin lapsen tehnyt. Tuskin olisin nykyistä miestänikään koskaan tavannut. Toisaalta mietin, että nyt minulla olisi teini-ikäänsä lähentelevä lapsi. Tuo lapsi olisi myös syntynyt miehelle, jota ei enää ole olemassa. Hänen muistonsa olisi kuitenkin elänyt.

Olen niitä ihmisiä jotka miettivät, että kaikella on jokin tarkoituksensa. Sillä abortillakin oli tarkoituksena, vaikka nyt myöhemmin olenkin miettinyt, että kenties kohtalo järjestää minulle nyt rangaistuksen: en saakaan lapsia nyt kun niitä haluaisin. Mutta en toisaalta usko kohtalon julmuuteen. Vai kiinnostaako sillä kohtalolla nyt hittojakaan yhden tavallisen tallaajan elämä... Kuvitteleekohan sitä ihan turhaa olevansa osa jotakin suurempaa suunnitelmaa. Sitten kun on oma aika lähteä, niin ei olekaan mitään. Se on vain naps. Filmi poikki ja pimeys. No, sittenpä ei ainakaan tajua enää mitään, ei voi valittaa kuluttaja-asiamiehelle ja vaatia rahojaan takaisin.

Tästä alkaa peukkujen pitäminen....

Niinhän sinä kävi. Minä joka olen aina tuhahdellut lapsiperheille, lasken nyt ovulointiaikaani. Mikä lie sitten pääni käänsi, liekö kyseessä 33 vuoden ikä ja tietoisuus siitä, että ei niitä lapisa kai ihan niin vain tehdäkään.

Olen varmaan ollut aina superitsekäs, kun olen kokenut ettei elämässäni ole ollut aikaa lapsille. Haluan käydä aerobicissa, lenkillä, spinningissä, harrastaa koirien kanssa. Tunnit vuorokaudessa ovat olleet tiukilla jo nyt. Mihin väliin tässä nyt vielä lapsen ottaisi?

Aikaisemmin lapsen tekeminen on ollut minulle sama asia kuin että luopuisin jostakin. Nyt minusta tuntuu, että olen tainnut luopua jostakin jo pidemmän aikaa.

No kuitenkin, kolme otollista ovulointia on jo mennyt. Olemme puhuneet, että lapsi saa tulla sitten kun on tullakseen. Viime kierrolla yritettiin sitten jo aika tosissaan. Yritän olla olematta niin tosissaan, mutta pelkokin alkaa jo hiipimään mieleen. Entä jos en pystykään?

Tähän saakka sitä on saattanut jopa salaa olla ylpeä omasta six pack-vatsastaan, mutta nyt tuntuu, että voisin kyllä ottaa sen vähän löysemmänkin röllykän, kun vain olisin äiti. Olen kahlannut muita blogeja ja jännittänyt muiden kera heidän positiivisen tuloksena tulemista. Moni kirjoittajista ovat jo onnellisia äitejä, moni odottaa vielä kuten minä. Toivottavasti tämän blogin tekstit muuttuisivat odotusajan pohdinnaksi...