Onnen kukkuloita odotellessa

On ollut eriskummallinen viikko. Olen huomannut märehtiväni syvällisiä koko ajan, niin parisuhdeasioita, muuttoa, omaa kelpoisuuttani äidiksi, omaa elämääni. Hiukan turhankin raskaita aatoksia välillä. Nyt kun osaisin vain löysätä ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Murehtimalla näistä asioista ei taida ikinä päästä.

Ystäväni joka hiljaittain sai vauvan, sanoi minulle, että jos olisi itse aikoinaan odotusaikana tiennyt, millaista arki tulee olemaan, olisi hän heittänyt kaikki murehtimiset ja nauttinut odotusajastaan täysillä. Arki kun on ollut hänestä sangen mukavaa. Tähän kun nyt sitten uskaltaisi luottaa itsekin.

Asuntoasiat ovat edistyneet, olen nyt myynyt nykyisen asuntomme, ja elokuun lopussa olisi muutto uuteen kotiin. Eli härdelliä olisi luvassa seuraavaksi pariksi kuukaudeksi, menee aikaa, että oma kämppä alkaa olla kunnossa. Tarkoituksena kun on heti tehdä kylppäriremontti alakertaan.

Eilen keskustelimme mieheni kanssa jälleen suhteestamme, sillä pari viimeistä päivää on ollut aika painostava tunnelma. Tuntuu, kuin molemmat tarkkailisimme toisiamme tuntosarvet ojollaan, eikä kumpikaan oikein uskalla nauttia. Tuloksena parin tunnin hyvälle keskustelulle oli, että minä tarvitsen nyt huomattavasti enemmän huomioimista ja tunnetta siitä, että olen tärkeä. Minun puolestani olisi yritettävä enemmän hillitä omia kiukunpuuskiani, sillä vaikka mieheni ne yrittääkin laittaa raskauteni piikkiin, kärsii hän niistä selvästi ja vetäytyy omaan kuoreensa. Lisäksi toivoin, että miehen pitää sanoa reilusti vastaan ollessaan asioista eri mieltä, sillä raskauteni vuoksi hän on antanut turhan paljon periksi. En silti säry vaikka käiverö niin fysiikkaani kuin psyykeänikin rassaa!

Käiverön kanssa olisi torstaina ultra, ja toivomme viimeinkin saavamme varmuuden siitä, että siellä kohdussa kaikki on kohdallaan ja käiverö on oikeassa paikassa. Maha on aloittanut nyt kasvunsa, ja tiukimmat lempihousut on pitänyt jättää kaapin pohjalle, pöh. Muuten oireet ovat jääneet aika lailla taka-alalle, ei ole enää huimausta tai etovaa oloa. Kasvava masu ja ailahteleva mieli kuitenkin muistuttaa siitä, että eteenpäin mennään päivä kerrallaan.

Parisuhdeahdistusta!

Oikeasti, missä se auvoinen ja onnellinen odotus viipyy? Meillä oli eilen aika vakavasävyinen keskustelu parisuhteestamme. Olen mieheni mukaan ollut etäinen, viileä, enkä tee enää lainkaan aloitetta seksiin. Tämä kaikki on varmaankin totta, mutta minä en enää osaa sanoa, että johtuuko kaikki nyt sitten raskaudesta, vai ovatko tunteeni oikeasti muuttuneet? Oikeasti tuntuu todella pahalta edes miettiä tunteiden muuttumista nyt kun uusi ihminen on tulossa. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että kaikki johtuu hormoneista, mutta pelottaa. Miten sitten käy kun lapsi syntyy ja todellinen arki alkaa? En halua elää elämääni kulissiperheessä, jossa tunteet eivät ole aidot!

Siskoni muistaa raskaudestaan vaan sen onnellisen tunteen, ei niinkään mielialojen heittelyä. Minä en muista, että olisin vielä ollut mitenkään kuplivan onnellinen. Onnellinen kyllä aina välillä, mutta ei mitään pilvissä leijumista.

Saimme mieheni kanssa sen verran puhdistettua ilmaa, että kumpikin yrittää nyt antaa ymmärrystä toiselle. Yritämme myös ottaa kahdenkeskistä aikaa. Eli aikaa, jossa pääasiassa eivät ole koirat tai arkiset asiat. Eli ulos syömään, kalastamaan, kenties leffaan, pyöräilemään jne. Yritämme muistuttaa toisiamme siitä, että tässä tarinassa pääosassa olemme me kaksi.

Tri Jekyll vai Mr Hyde?

Tänään en ole tuntenut itseäni enää ollenkaan. Nimittäin näin väsynyt en muista koskaan olleeni. Väsymys ihan kuin vyöryi päälle heti aamulla. Kävimme marjassa, ja minä sain hädin tuskin siirreltyä jalkaa toisen eteen. Nukahdin hetken aikaa, mutta tuntui että usvassa kävely vain jatkui. Nyt katson kelloa, ja mietin, että joko voisin mennä nukkumaan ilman että tunnen itseäni ihan mummoksi. =)


Mies on ihmetellyt olotilaani, miettii varmaan minne se energinen nainen on hävinnyt. On tässä hänelläkin kestämistä jos minullakin, olen varmaan toisinaan kuin Tri Jekyll, toisena hetkenä Mr. Hyde...


Masulissa on rauhallista muutoin, ja nyt odotamme ensimmäistä ultraa, joka on elokuun alussa. Kunpa sitten kuuluisi ne sydänäänet ja ennenkaikkea käiverö myös esittäytyisi! Niin, se ensimmäinen neuvolahan oli pettymys, sillä emme kuulleet yhtikäs mitään. Oma hoitajakin oli lomalla, ja tuuraajana oli joku nuori tyttö. Ihan mukava oli, mutta olisin toivonut, että hän olisi yrittänyt löytää niitä sydänääniä hieman uutterammin. Hän kyllä totesi ne hetken aikaa vaimeasti kuulleensa, mutta sanoiko sen sitten vain meitä rauhoittaakseen... Nyt vain toivotaan, että pikkuinen olisi oikeasti olemassa. Uskon kyllä siihen, sillä ei kai tällainen väsymys voi ihan itsestäänkään tulla?

Niin, ja sukulaisillehan on nyt sitten kerrottu, mies omalle äidilleen, ja minä vanhemmilleni. Miehen äiti totesi vain, että onpa mukava juttu, ja keertoi asiasta samantien puhelimessa miehen siskolle (olisiko asian nyt kuitenkin voinut jättää meidän kerrottavaksemme?). Minun vanhempani alkuäimistelyn jälkeen jopa halasivat. Tuijottelivat minua sitten hymyillen lopun iltaa, sillä minusta ei olisi kuulemma uskonut, että niitä lapsia joskus lopulta teen. Tähän saakka kun olen todennut, että en lapsia ehkä koskaan halua. No, mieli muuttuu, kun se oikea osuu kohdalle =)

Miehen isälle ei sitten puhuttu mitään, koska oli niin tuhdissa maistissa kun kävimme kylässä... =( Surkutteli mennyttä elämäänsä ja mietti mitäpä väliä hänellä enää maan päällä olisi. Teki mieli tokaista, että ehkäpä se lapsi haluaisi, että molemmat ukit olisivat elossa. Pidin kuitenkin suuni kiinni, ja jätän kertomisen ajankohdan miehen huoleksi. Ehkäpä miehen mummi kuitenkin asian paljastaa, sillä hänelle asiasta kerroimme ennenkuin lähdimme kotia kohti.

Voiko väsymys olla oikeasti näin voimakasta? Rautaa? Hb oli neuvolassa 120, onko arvo voinut tuosta maanantaisesta jo romahtaa?

Lomafiiliksissä....

Edessä neljä viikkoa lomaa! Ihanaa, tuntuu niin uskomattomalta, että voi vain olla ilman mitään suunnitelmia. Ja antaa masun kasvaa... Huomenna olisi meidän ensimmäinen neuvola, ja molemmat odottaa jännittyneinä, että kaikki olisi ok. Kunpa löytyisi ne sydänäänet! Jos ne kuuluvat, niin sitten aiomme kertoa vanhemmillemme. Ajattelin että käyn ostamassa kunnon leivokset muka Talonosoton kunniaksi, ja sitten paljastetaankin jotakin ihan muuta...

Meidän kämppä on nyt myynnissä, toivottavasti ei kovin montaa kuukautta tarvitse kaupata että muutto onnistuisi vielä ennen syksyä. Ensimmäiset viralliset esittelyt ovat kai ensi viikolla, muutamalla kiireiselle pariskunnalle olen kämppää jo näyttänyt. Totta puhuen ei ole kovin kivaa esitellä omaa asuntoa, parempi vaan että välittäjä hoitaa asian jatkossa.

Tänään perheeseen tulee toinen "vauva", kun mieheni tuo kotiin hirvikoiran pennun. En ole asiasta kovinkaan innoissani, mutta toki yritän ymmärtää miestäni. Hirvestys kun ei kuulemma ole mitään, jos ei ole omaa koiraa. Eniten kai stressaa tämä alkuvaihe, kun koira on vielä sisällä ja sisäsiistiksi pitäisi oppia. Sitten tulevaisuudessahan koira on ulkona häkissä, joten uusi talo on senkin puolesta tervetullut. Kova lenkkeilyttäminenhän siinä alkaa, tarvitsevat todella pitkiä lenkkejä useamman kerran viikossa ja muita lenkkejä päivittäin. Mutta ne rutiinit ovat onneksi jo tuutuja näiden nykyisten koiruuksiemme vuoksi.

Sitä tuleew mietittyä tulevaa arkea joskus liiankin tarkkaan. Minua esimerkiksi huolettaa jo nyt, että miten hoidan kolmen koiran lenkkeilytyksen sitten, kun minulla on vauva ja mieheni on vaikkapa työmatkalla? Vauva selkäreppuun vai?

Lisää tunteja, kiitos!

Kaikkea tapahtuu nyt niin paljon, että tunnen oikeasti, että en enää ehdi minnekään. Töissä on kova kiire kun tuuraan esimiestä, ja päivät venyy ylipitkiksi.

Asuntoasiakin sitten etenee, tarjouksemme meni läpi, ja nyt laitamme kovaa kyytiä omaa asuntoamme myyntiin. Juuri äsken lopetin saunan kuuraamisen, ja kun olin lentää nurin liukkaalla lattialla jo toistamiseen, niin täytyy myöntää että kieli ei ollut kovin kaunista. Joo-o, tähän raskauden aikaan pitäisi varmaankin vain ajatella kukkasia, mutta kun oikeasti tuota temperamenttia pursuaa minusta ulos koko ajan, niin tämä arki on aikamoista taiteilua. Varaa siinä sitten vuorokaudesta tunnit liikunnalle, koirille ja miehelle.

Olipas taas purkausta, mutta nyt oli tarve avautua. (äsken kun meinasin avautua avokilleni, joka toi märkiä koiria lenkiltä kotiin...) Voisi ehkä alkaa opettelemaan jo nyt oikeaa hengitystekniikkaa - niin synnytykseen kuin pelin poikki puhaltamiseksi.

Asuntokuume!

Kävimme katsomassa iki-iki-ihanaa paritaloa. Oli perinnetalo, kaksikerroksinen, takka-leivinuuni... kaikki juuri sellaista kuin olemme haaveilleet... Hintaluokkakin oli sellainen, että tulisi asuntolainalle ihan kohtuulyhennys.

Koulu oli parinsadan metrin päässä, ja pihalla oli lääniä koirille temmeltää, aidan kun vain rakentaisi. Ainoa mietityttävä asia oli asunnon koko, siinä kun oli huikeat viisi makuuhuonetta! Noh, yksi olisi tietysti vanhempien huone, ja toinen olisi tietysti tälle käiverölle. Yksi olisi vierashuone ja yhden voisi ottaa kirjasto/työhuoneeksi. Jäisi vielä yksi huone käyttämättä. Eli tarkoittaa, että toisellekin lapselle kyllä tilaa löytyisi...

Nyt olemme täällä kovasti laskeskelleet menoja ja tuloja, huomenna mies aikoo kysäistä pankeilta, että olisiko meillä mahdollisuutta niin suurta lainaa saada. Nyt oikeasti huimaa kohta ihan muustakin syystä kuin käiveröstä johtuen. Voiko olla totta, että niin moni unelma kävisi toteen?