Vaikka itkisin kaikki maailman kyyneleet,
en saisi sinua täällä pysymään.
Vaikka koskisin sinua kuinka hellin hipaisuin,
en saisi sydäntäsi elpymään.
Pyrähdä siis lentoon pieni lintuni,
lennä pois maan päältä.
Taivaan rantaan siipesi jaksavat kyllä,
ne voiman saavat ylhäämmältä.
Tämän runon kirjoitin aamulla osastolla. Tuntui, että sydän räjähtää tuskasta, kun ensimmäiset supistukset alkoivat.
Supistuskivut olivat kovat, sain ensin Panacodia ja kun puoli yhden aikaan itkin ja hikoilin kivusta, niin sain lihakseen pistettävän tehokkaamman lääkkeen. Hoitaja sanoi, että supistusten tuskaa lisää vielä se henkinen tieto, että on synnyttämässä kuollutta lasta.
Olin ensin ajatellut, että selviän asiasta yksin, yritin kai jotenkin säästää miestäni. Yhden aikaan kivut ja pelko oli kuitynkin niin kovaa, että soitin mieheni paikalle. Vähän ennen kuin mieheni tuli, kuului posahdus ja lapsivedet tulivat. Melkein heti alkoi verenvuoto. Ponnistamisen tarvetta ei kuitenkaan ollut.
Minulle tuotiin erillinen pönttö, tavalliselle wc-pöntölle meno oli kielletty.
Kun hoitaja käski minun mennä pissalle, lapsi sitten syntyi. Kaksi muljahdusta, ensin lapsi ja sitten istukka. Aloin itkeä enkä voinut katsoa pönttöön vaan pyysin hoitajan paikalle. Hoitaja vei pöntön pois ja lupasi tulla kertomaan, oliko lapsi syntnyt.
Jonkin ajan kuluttua meille tuotiin pienellä liinalla peitetty astia, saimme jäädä vauvan kanssa kolmisin.
Meille olisi ollut tulossa poika. Niin kaunis, niin kauhean hauras. Kaikki jäsenet olivat paikallaan, oli pienet kynnet, korvat, viisi varvasta. Toinen silmä oli raollaan ja sieltä näkyi vähän tummaa iiristä. Hän oli kaunein näkemäni olento. Kosketimme kumpikin varovasti hänen sormiaan ja jalkojaan, vauvan päälle vain tipahteli kyyneleitä. Sitten hänet vietiin pois, ja samantien tunsin sen kauhea aukon, joka minuun jäi. Mieheni lohduton itku sattui eniten.
Päivällä juttelin sairaalapastorin kanssa. Olin aiemmin allekirjoittanut paperin, että sairaala saa huolehtia vauvan tuhattavaksi. En kuitenkaan halunnut, että vauvamme joutuu tavallisen sairaalajätteen sekaan poltettavaksi. Niinpä pieni lapsemme siunataan lähipäivinä syntymättömien lasten lehtoon, muutaman kilometrin päähän kotitalostamme johon juuri muutimme. Tilaisuudessa ovat läsnä vain me ja pappi, ei virsiä tai muitakaan muodollisuuksia, muutama sana vain ja sitten mieheni saa laskea pienen laatikon maahan. Tämä valinta tuntui meille paljon paremmalta vaihtoehdolta.
Pääsin osastolta parin tunnin päästä. Ilmeisesti olin aika "helppo tapaus", koska lääkäri ei käynyt minua kertaakaan katsomassa, istukka tuli silloin samantien ulos eikä verenvuotoa jatkunut liian runsaana. Käteeni sain sairaslomaa pariksi päiväksi, sekä lääkekuurin maidon tulon tyrhedyttämiseksi.
Eilisilta meni sumussa, tänään olen itkenyt pohjattomalta tuntuvaa ikävää, vauvan kuva on koko ajan mielessäni. Mietin, missä teimme väärin, oliko vauva sairas, olenko syönyt jotakin sopimatonta. Mietin, missä kohtaa vauvan sydän on lakannut lyömästä. Oliko vauva jo perjantaina menossa, kun sydänäänet olivat jotenkin vaimeamman kuuloisia? Vai tapahtuiko se lauantaina, kun vatsani kramppasi? Sunnuntaiaamuna häntä ei kuitenkaan enää ollut.
Hoitajat puhuivat jo, että pitäisi odottaa yksi kierto ennen uudelleen yrittämistä. Minulla itselläni on sellainen olo, että uskallanko yrittää enää koskaan.