sunnuntaina, heinäkuuta 27, 2008

Saamaton äidinalku

Oikeasti, ei ole enää kuin yhdeksän viikkoa laskettuun aikaan, ja muut vauvapalstojen kanssaodottajat ovat jo laittaneet kaikki vaatteet pestyinä ja silitettyinä lipaston laatikkoihin valmiiksi odottamaan, osa on jo sairaalakassinkin pakannut. Mutta mitäs minä teen nyt, kun se h-hetki lähestyy? -En yhtään mitään! En ole saanut vielä äitiyspakkauksen vaatteita pestyä, ja pesua odottaa myös moni muu hankittu vaatekerta. Ostamatta ovat edelleenkin vaunut sekä hoitopöytä tai lipasto sekä turvaistuin. Mieheni "kyllä tässä vielä ehtii"- mentaliteetti on näköjään tarttunut minuunkin.

Mutta sitten heti ne kootut selitykset:
1. Ajattelin pestä vaatteet vasta sitten kun olemme saaneet remontoitua lastenhuoneen. Ja se huone rempataan siis elokuun puolessa välissä. Ensiksi se piti tehdä nyt heinäkuussa, mutta mies pyysi lisäaikaa... =D
2. Haluaisin sen lipaston ensin, minne niitä tarvikkeita voisin laittaa sitten valmiina pestyinä.
3. Se lipaston hankkiminen odottaa Ikean reissua, jonka ajattelimme tehdä kuun vaihteen jälkeen, kun palkkakin on tilillä.
4. Vaunut aiotaan hankkia myös Haaparannalta, eli Ikean reissua odotellessa...
5. Pessimisti minussa ei vieläkään anna minun laittaa kaikkea asemiin. Entä jos jotakin menee vielä pieleen... (tuo ajatus on onneksi aika vaimeana enää mielessä - nyt tämän on pakko mennä hyvin!)

Toivotaan, että käiverö ei päätä tulla reilusti etuajassa, sillä sitten tulee kyllä kiire! Nyt on ollut kuitenkin niin seesteisen odottamisen aikaa, eikä supisteluita ole juurikaan ollut, joten olen aika luottavaisin mielin. *koputtaa puuta*

Vaatteita pitäisi ensi hätään olla nyt kyllä tarpeeksi, miehen serkku oli kerännyt meitä varten kassillisen pieniä kokoja (kiitos vielä kerran J!), ja pieniä kokoja oli jemmassa jo siskoltani sekä jonkin verran itse ostettuna. Jokin ilta pitäisi kai katsella valmiiksi pikkuiselle vaatteita kotia tuloa varten, jos kiire lähtö tulee niin miestä on puhelimitse sitten vaikea neuvoa... Mutta kai ne pitää ensin sentään pestä...

Apua, alkaako tämä unelma oikeasti jo lähestyä!? Nyt taidankin alkaa repiä pikku hiljaa paniikkeja tästä saamattomuudestani...Pitäisköhän tehdä jokin lista kaikesta muistettavasta ja tehtävästä, jotta tuo mieskin hahmottaisi, että 9 viikkoa ei ole itse asiassa mikään pitkä aika.

Cazze 31+1

keskiviikkona, heinäkuuta 23, 2008

Seisahduksissa.

Muks ja mäiskis. Samalla kun olen tässä sohvalla läppärin äärellä, muksii käiverö minua mahaan... Yli 1600 gramman painoinen asukki alkaa jo saada liikkeisiinsä vakuuttavuutta, on siinä pakko jo äidinalunkin korjata asentoa kun pikkuinen niin vaatii...

Laskuri blogin yläreunassa kertoo, että enää 66 päivää laskettuun aikaan. Samaa tahtia minä huomaan hämmentyväni entistä enemmän. Tuntuu niin epätodelliselta, että ihan kohta tuo pieni mahassani meteliä pitävä pakkaus tulee mullistamaan meidän elämämme lopullisesti. Enää ei ole minä tai me kaksi, vaan Meidän Perhe. Ja Meidän Lapsi. - Käärö, jolle me olemme kaikki kaikessa, joka on täysin riippuvainen meistä. Siis meistä - tulevasta Äidistä ja Isästä. Apua!

Käiverö viihtyy edelleen onnellisesti pyllyllään, näillä viikoilla pitäisi kuulemma kääntymisen alkaa tapahtua. Synnytys arveluttaa jo sen verran, että tuskin uskallan perätilassa olevaa alkaa synnyttämään normaalisti, ja kääntämisestäkin on kuulunut kauhujuttuja. Annetaan nyt sitten käiverön päättää itse, että haluaako tulla maailmaan normaalisti vai sektiolla. Jotenkin toivoisin kuitenkin tavallista synnytystä, mutta kyllä se jollakin tapaa pelottaakin. Kohdussa oleva väliseinä voi kuitenkin haitata kääntymistä, joten saapas nähdä, miten käy.

Siskoni oli kahden poikansa kanssa täällä useamman päivän, toivat naurua ja menoa pirtin täyteen. Nyt illalla heidän lähdettyään katsoimme miehen kanssa toisiamme ja mietimme, että meidänkin arjessamme nämä hiljaiset ja rauhalliset koti-illat alkavat olla kohta harvinaista herkkua. Pelottava ajatus sekin, mutta kuitenkin niin ihana. Kaikki tuleva pelottaa ja arveluttaa, mutta siltikään emme malta millään odottaa. Ihan ihmeellinen olotila. Aivan kuin olisi jotenkin sellaisessa pysähtyneessä tilassa, ei ole enää se entinen oma itsensä, mutta tietää, että uusi minäkin on vielä täysin muodostumatta. Aivan kuin joku olisi kaukosäätimellä laittanut minut paussille, ja olisin astunut ulkopuolelle tarkkailemaan omaa elämääni ja itseäni. Outoa.

Jahas, läppäriterroristi päätti ilmoittaa sarjatulipotkuin, että nyt äippä pois kumarasta ja heti. Toteltava on.

Cazze 30+4

tiistaina, heinäkuuta 08, 2008

Voinapista käsipuntiksi

Aina kun uusi viikko alkaa, luemme neuvolasta saadusta kierrevihkosta vastaavan viikon infoa vauvan kehityksestä ja painosta. Miehellä on hauska tapa konkretisoida painoa johonkin esineeseen: Alussa käiverö oli voinapin kokoinen, sitten se painoi saman verran kuin tietty lotto-uistin. Siitä sitten kehitys jatkui niin, että pian se painoi Snellmannin voileipäkinkkupaketin verran, kohta sitä oltiinkin jo HK:n sinisen lenkkimakkaran kokoisia. Nyt kun käiverö painaa tällä viikolla noin 1200 grammaa, niin se on mieheni mukaan ihan samankokoinen kuin se ahven, jonka hänen kaverinsa viime kesänä sai. Että sellainen ahven minun mahassani nyt polskuttelee =) Ja kyllähän siinä meni molempien naamat vakaviksi, kun näytin hänelle kolmen kilon käsipainoani, että tällainen tai isompikin pitäisi sitten syyskuussa punnertaa ulos...

29. viikko on siis menossa. Nyt on tainnut alkaa se "aika matelee" -vaihe, josta lasta odottaneet ovat minulle kertoneet. Odotan nyt 30 viikon rajapyykkiä, mutta siitäkin olisi vielä 10 viikkoa
taivallettavana. Sehän on vaikka kuinka paljon!

Maha kasvaa, mutta jotenkin on hyvin vaikeaa uskoa, että se pikkuinen sisälläni on jo niin iso, että jos se syntyisi, niin sillä olisi jo hyvät mahdollisuudet selvitä. Mielessäni se on vieläkin sellainen pikkuinen ja hauras, kuten ensimmäisemme oli silloin 16. viikolla. Ehkäpä kasvaneesta koosta pitäisi kertoa ne "eivät-enää-niin-hienovaraiset" liikkeet, kun herra päättää kääntää kylkeä. Sitä ei voi olla huomaamatta. Joo-o, ajatuksissani minä kutsun käiveröä usein herraksi tai pikku-jätkäksi, vaikka ei minulla oikeasti ole hajuakaan, kumpi sieltä on tulossa. Toisena päivänä olen varma, että tyttö sieltä on tulossa, mutta yleensä kuitenkin kallistun pojan puolelle. Oli hyvä päätös olla kysymättä sukupuolta, jää pieni yllätys sitten ihan loppuunkin saakka.

Vointi ei ole oikeastaan hassumpi, mutta tekemisiä joutuu kyllä rajoittamaan. Eilen yritin kukkapenkin reunaa kitkeä, mutta kumarat asennot aloittavat heti supistelut ja meinasi vatsa krampatakin kunnolla. Väsymys on myös tiukentanut otettaan. Kotona olisi paljon tehtävää, mutta voimat ja into ovat kadoksissa. Ehkäpä syynä on laskenut hemoglobiini, viime neuvolassa arvo oli jo 105. Nyt menossa on Obsidan-rautakuuri. Inhoan tätä velttoa olotilaani - kaikki kärsivällisyyspisteet vain miehelle, ehkäpä sitten joskus se vanha minä palaa takaisin...

En vieläkään usko, että todellakin me olemme jo voiton puolella, ja että on enemmän kuin todennäköistä, että saamme pian hoitaa omaa lasta - pientä ihmistä, jossa on puolet miestäni, puolet minua. Voiko oikeasti olla niin, että meillekin se onni suodaan? Enkö kohta herääkään, ja huomaa nähneeni vain unta, että oikeasti on vielä tammikuu, enkä sitä plussaa testiin koskaan saanutkaan? Samalla mielessäni pyörivät ne pariskunnat, joilla vauvahaave odottaa edelleenkin toteutumistaan jopa vuosien yrittämisien ja hoitojen jälkeen - kuinka vahvoja he voivat ollakaan. Ja eihän se ollut kuin viime syksy, kun olin itse varma, että emme selviä surustamme koskaan. Onneksi niin pian tuli uusi mahdollisuus.

Cazze 28+3