Kirjoitan tätä synnyttäneiden osastolla, vieressä tuhisee pieni tyttö. Supistukset käynnistyivät tiistai-iltana 16.9. ja 17.9. klo 11.49 syntyi sektiolla pikkuruinen neitimme. Kaikki ne 2755 grammaa ja 47,5 senttimetriä olivat osa sitä maailman täydellisintä olentoa mitä olemme koskaan nähneet.
Me saimme sen, viimeinkin. Oman vauvan. Oman ihanan pienen tytön. Kiitos, kiitos ja kiitos.
Tarkempaa synnytystarinaa seuraa lähipäivinä... Nyt lähden katselemaan nukkuvaa pikkutyttöäni.
perjantaina, syyskuuta 19, 2008
torstaina, syyskuuta 11, 2008
12 yötä...
Viimeistään 12 yön päästä me tapaamme viimeinkin käiverön. Tuntuu todella hullulta kirjoittaa noin. Niinhän siinä siis kävi, että tiistaisen äitipoliklinikalla käynnin yhteydessä sain ajan sektioon, joka on 23.9., neljä päivää ennen laskettua aikaa. Tämä siis jos käiverö ei halua alkaa syntymään jo ennen tuota päivää. Me olemme miehen kanssa tuijotelleet hölmistyneinä toisiamme. Tuntuu jotenkin niin oudolta tietää lapsen syntymäpäivä etukäteen.
Mietin tuota perätilasynnytystä pitkään. Lääkärin mukaan lantiostani mahtuisi hyvin perätilavauva tulemaan. Persoonallinen turkua vahvasti vääntävä vanhempi naislääkäri oli sitä mieltä, ettei ole mitään väliä sillä olenko ensisynnyttäjä vai en, hän ei näe sillä olevan mitään eroa synnytyksen kulun kannalta. Sanoi vaan, että yleensä synnytykset sujuvat varsin helposti, mutta ei tietenkään voi luvata että niin menisi nytkin. Paasasi alatiesynnytyksen puolesta ja mitä pidemmälle puhui, sen kylmempi hiki minulle tuntui nousevan ja sydän alkoi hakata. Pelkäsin hänen jo sanovan, ettei aio antaa minulle sektiomahdollisuutta ollenkaan. Pitkän puheen lopuksi kuitenkin totesi, että päätös on kuitenkin minun. Sain vain henkäistyä, että haluan sen sektioajan. Lääkäri vaikutti pettyneeltä ja minä tunsin itseni pelkuriksi ja heikoksi.
Kaikki lähimmäiseni ovat kuitenkin vakuuttaneet, että päätin oikein. Jotenkin minulla on vain tunne, että käiverö olisi mennyt reippaasti lasketun ajan yli, ja odottelu olisi ollut aika raastavaa. ja entä jos jotakin oikeasti olis mennyt pieleen, ja vauva joutuis kärsimään hapenpuutteesta? Antaisinko sitä koskaan itselleni anteeksi?
Enkä nyt oikein luota siihenkään, onko vauva nyt sitten pieni vai iso, nyt lääkäri sai painoarvioksi jopa 3 kiloa, mikä tuntui aika hurjalta, etenkin kun viime viikolla eri lääkäri sai arvioksi 2550 grammaa. Tuskin tuo puolta kiloa on viikossa kasvanut. Lääkäri totesikin samoin, ja merkkasi neuvolakorttiin 2,9 kiloa. No, mikään jättiläinen ei pitäisi kuitenkaan olla tulossa.
Nyt olen kaksi päivää ollut aika kireänä, tuleva leikkaus mietityttää. Myös lapsen syntymäpäivän tietäminen on tehnyt asian todella konkreettiseksi, ja jotenkin kliiniseksi. Tuntuu niin hullulta katsoa seinäalmanakkaa., jota tähän asti ovat rytmittäneet neuvolat ja äitipolikäynnit. Nyt siellä on ympyröitynä yksi päivä punaisella tussilla ja samaan kohtaan on piirretty sydän.
Ja sitten nämä hormonihuuruisen pelot....! Aamuyöllä heräsin miettimään kaikkea mahdollista. Sektio tietenkin tuntuu itse operaationa pelottavalta. Ei sitä joka päivä mennä vatsasta ja kohdusta ulkokautta läpi. Mietin jopa, että miten lääkäri voi olla kohtua leikatessaan varma, ettei viillä myös pikkuista... Hiljattain oli myös se tapaus, jossa sektiossa ollut äiti oli kuollut leikkaukseen. Mietin, miten mieheni pärjää, jos minulle kävisi samalla tavalla.
Ja se tunnepuoli mietitytti erityisesti. Vaikka lapsen syntymää on odottanut kuin kuuta nousevaa, niin nyt iskee rimakauhu. Entä jos lapsen näkeminen ei tunnukaan miltään, jos se ei tunnukaan omalta? Entä jos sitä pakkausta ei edes haluta ottaa mukaan kun kotiin lähdön aika on? Osaako sitä hoitaa, saavatko nämä rinnat edes maitoa tuotettua? Entä jos babybluesin sijaan iskeekin synnytyksen jälkeinen masennus? Tuleeko minusta jokin kävelevä zombie, jolla ei ole enää omaa elämää? Koko elämä muuttuu, mikään ei ole enää ennallaan. Paniikki, apua!
Kun aamulla kömmin keittiöön tukka pystyssä keittiön jakkaralle istumaan, aamupalalla ollut mies ihmetteli, että miksi olen jo ylhäällä. Totesin vain, että pelottaa. Mies kertoi, että myös hän oli miettinyt kaikenlaista. Optimistiseen tyyliin totesi kuitenkin, että miksi me emme pärjäisi, kun niin monet muutkin pärjäävät. Juttelimme vielä jonkin aikaa, sitten miehen oli mentävä töihin. Pyysin, että puhuisimme enemmän ajatuksistamme ja peloistamme, sillä minua ainakin helpotti tieto, että toinenkin on epävarma. En olekaan näissä hormonihuuruissani ihan yksin.
Cazze 37+5
Mietin tuota perätilasynnytystä pitkään. Lääkärin mukaan lantiostani mahtuisi hyvin perätilavauva tulemaan. Persoonallinen turkua vahvasti vääntävä vanhempi naislääkäri oli sitä mieltä, ettei ole mitään väliä sillä olenko ensisynnyttäjä vai en, hän ei näe sillä olevan mitään eroa synnytyksen kulun kannalta. Sanoi vaan, että yleensä synnytykset sujuvat varsin helposti, mutta ei tietenkään voi luvata että niin menisi nytkin. Paasasi alatiesynnytyksen puolesta ja mitä pidemmälle puhui, sen kylmempi hiki minulle tuntui nousevan ja sydän alkoi hakata. Pelkäsin hänen jo sanovan, ettei aio antaa minulle sektiomahdollisuutta ollenkaan. Pitkän puheen lopuksi kuitenkin totesi, että päätös on kuitenkin minun. Sain vain henkäistyä, että haluan sen sektioajan. Lääkäri vaikutti pettyneeltä ja minä tunsin itseni pelkuriksi ja heikoksi.
Kaikki lähimmäiseni ovat kuitenkin vakuuttaneet, että päätin oikein. Jotenkin minulla on vain tunne, että käiverö olisi mennyt reippaasti lasketun ajan yli, ja odottelu olisi ollut aika raastavaa. ja entä jos jotakin oikeasti olis mennyt pieleen, ja vauva joutuis kärsimään hapenpuutteesta? Antaisinko sitä koskaan itselleni anteeksi?
Enkä nyt oikein luota siihenkään, onko vauva nyt sitten pieni vai iso, nyt lääkäri sai painoarvioksi jopa 3 kiloa, mikä tuntui aika hurjalta, etenkin kun viime viikolla eri lääkäri sai arvioksi 2550 grammaa. Tuskin tuo puolta kiloa on viikossa kasvanut. Lääkäri totesikin samoin, ja merkkasi neuvolakorttiin 2,9 kiloa. No, mikään jättiläinen ei pitäisi kuitenkaan olla tulossa.
Nyt olen kaksi päivää ollut aika kireänä, tuleva leikkaus mietityttää. Myös lapsen syntymäpäivän tietäminen on tehnyt asian todella konkreettiseksi, ja jotenkin kliiniseksi. Tuntuu niin hullulta katsoa seinäalmanakkaa., jota tähän asti ovat rytmittäneet neuvolat ja äitipolikäynnit. Nyt siellä on ympyröitynä yksi päivä punaisella tussilla ja samaan kohtaan on piirretty sydän.
Ja sitten nämä hormonihuuruisen pelot....! Aamuyöllä heräsin miettimään kaikkea mahdollista. Sektio tietenkin tuntuu itse operaationa pelottavalta. Ei sitä joka päivä mennä vatsasta ja kohdusta ulkokautta läpi. Mietin jopa, että miten lääkäri voi olla kohtua leikatessaan varma, ettei viillä myös pikkuista... Hiljattain oli myös se tapaus, jossa sektiossa ollut äiti oli kuollut leikkaukseen. Mietin, miten mieheni pärjää, jos minulle kävisi samalla tavalla.
Ja se tunnepuoli mietitytti erityisesti. Vaikka lapsen syntymää on odottanut kuin kuuta nousevaa, niin nyt iskee rimakauhu. Entä jos lapsen näkeminen ei tunnukaan miltään, jos se ei tunnukaan omalta? Entä jos sitä pakkausta ei edes haluta ottaa mukaan kun kotiin lähdön aika on? Osaako sitä hoitaa, saavatko nämä rinnat edes maitoa tuotettua? Entä jos babybluesin sijaan iskeekin synnytyksen jälkeinen masennus? Tuleeko minusta jokin kävelevä zombie, jolla ei ole enää omaa elämää? Koko elämä muuttuu, mikään ei ole enää ennallaan. Paniikki, apua!
Kun aamulla kömmin keittiöön tukka pystyssä keittiön jakkaralle istumaan, aamupalalla ollut mies ihmetteli, että miksi olen jo ylhäällä. Totesin vain, että pelottaa. Mies kertoi, että myös hän oli miettinyt kaikenlaista. Optimistiseen tyyliin totesi kuitenkin, että miksi me emme pärjäisi, kun niin monet muutkin pärjäävät. Juttelimme vielä jonkin aikaa, sitten miehen oli mentävä töihin. Pyysin, että puhuisimme enemmän ajatuksistamme ja peloistamme, sillä minua ainakin helpotti tieto, että toinenkin on epävarma. En olekaan näissä hormonihuuruissani ihan yksin.
Cazze 37+5
maanantaina, syyskuuta 08, 2008
Emon huolta
Viime perjantaina kävin synnärillä päivystyksessä ylimääräisen käynnin. Aamun neuvolan jälkeen pikkuinen oli todella hiljainen, ja aloin illalla laskea liikkeitä. Ensimmäisen tunnin aikana en saanut kuin 4-5 liikettä. Soitin synnärin päivystykseen, kätilö neuvoi laskemaan vielä toisen tunnin, ja mikäli jäisivät vielä alle kymmenen, niin voisi tulla sinne käyrille.
Ja reippaasti alle kymmenen ne liikkeet jäivät. Kotidoppler kertoi sykkeen olevan noin 110 luokkaa, mikä oli tavallista 130-140 lukemaa selvästi alempana. Säikähdin, itkukin pääsi. Silmissä tuntui vilisevän, verenpaine nousi pelon vuoksi 175/115 lukemiin. Mies käski pukea, nyt mentäisiin.
Vastassa oli oikea enkeli kätilöksi. Mieskätilö, joka samantien rauhoittavalla olemuksellaan sai pahimman pelon taittumaan. Opasti mieheni pitämään anturia vatsani päällä, ja kertoi samantien niitä hyviä lukuja, mitä käyrille tuli. Ilmeisesti käiveröllä oli ollut pidemmät tirsat, sillä nyt se aloitti sellaisen jumpan, että tuloksena oli todella priimaa käyrää. Minulla jo nolottikin hätääntymisemme, mutta samainen kätilö sanoi, että oikein olimme tehneet. Hänen mukaansa kaikkien lääketieteellisten laitteiden ja mittausten ohi menee aina äidin oma tuntemus sikiön voinnista.
Ei ihmetellyt verenpaineitani, sanoi että olemuksestani näki heti kun osastolle tulin, että pelkään ja paljon. Neuvoi minua puhaltamaan syvään ja pitkään. Naurattikin jo hieman. Kun lähdimme lähes tunnin käyrillä olon jälkeen kotiin, oli verenpaine laskenut 130/97:ään, ja rinnasta oli poistunut kuristava tunne mikä siellä oli. Sen jälkeen olen ollut viikonlopun ajan oikea levollisuuden perikuva. Dopplerina on saanut toimia mieheni korva, turhan tarkkaan en ala pulssia enää laskemaan. Ja liikkeitäkin on tuntunut nyt niin säännöllisesti, että ei ole tarvinnut liikelaskentaa enää tehdä.
Hyvin voi siis käiverö, emo huolehtii vain välillä vähän liikaakin...
Ja reippaasti alle kymmenen ne liikkeet jäivät. Kotidoppler kertoi sykkeen olevan noin 110 luokkaa, mikä oli tavallista 130-140 lukemaa selvästi alempana. Säikähdin, itkukin pääsi. Silmissä tuntui vilisevän, verenpaine nousi pelon vuoksi 175/115 lukemiin. Mies käski pukea, nyt mentäisiin.
Vastassa oli oikea enkeli kätilöksi. Mieskätilö, joka samantien rauhoittavalla olemuksellaan sai pahimman pelon taittumaan. Opasti mieheni pitämään anturia vatsani päällä, ja kertoi samantien niitä hyviä lukuja, mitä käyrille tuli. Ilmeisesti käiveröllä oli ollut pidemmät tirsat, sillä nyt se aloitti sellaisen jumpan, että tuloksena oli todella priimaa käyrää. Minulla jo nolottikin hätääntymisemme, mutta samainen kätilö sanoi, että oikein olimme tehneet. Hänen mukaansa kaikkien lääketieteellisten laitteiden ja mittausten ohi menee aina äidin oma tuntemus sikiön voinnista.
Ei ihmetellyt verenpaineitani, sanoi että olemuksestani näki heti kun osastolle tulin, että pelkään ja paljon. Neuvoi minua puhaltamaan syvään ja pitkään. Naurattikin jo hieman. Kun lähdimme lähes tunnin käyrillä olon jälkeen kotiin, oli verenpaine laskenut 130/97:ään, ja rinnasta oli poistunut kuristava tunne mikä siellä oli. Sen jälkeen olen ollut viikonlopun ajan oikea levollisuuden perikuva. Dopplerina on saanut toimia mieheni korva, turhan tarkkaan en ala pulssia enää laskemaan. Ja liikkeitäkin on tuntunut nyt niin säännöllisesti, että ei ole tarvinnut liikelaskentaa enää tehdä.
Hyvin voi siis käiverö, emo huolehtii vain välillä vähän liikaakin...
keskiviikkona, syyskuuta 03, 2008
Valinnan paikka
Noin kolmen viikon päästä meillä on ehkä jo oma vauva sylissä!
Kävin eilen äitipolilla kontrollissa verenpaineiden vuoksi, ja samalla keskusteltiin jonkin verran synnytystavoista perätilavauvan vuoksi. Ultrauksen perusteella lapsivettä oli kuulemma sen verran vähän, että kääntöyritykseen tuskin lähdetään, ja myös napapnuora oli sykeröllä pään vieressä, mikä myös sulkee kääntämistä lääkärin mukaan pois. Tämä ei minua sureta, koska olin jo miettinyt, että en mielelläni lähtisi kääntöyritykseen. Eiköhän se pikkuinen ihan tarkoituksella ole oman paikkansa noin valinnut. Lääkäri ei uskonut, että vauva enää itsekään yrittää kääntyä.
Lääkäri ei ollut vakilääkärini vaan melko nuori nainen. Aluksi olin pettynyt, mutta lääkäri vaikutti ihan huipputyypiltä, eli omat ennakkoluuloni saivat siinä pöllytystä... Tosi taitavasti ultran kanssa toimi, esitteli minulle vielä käiverön kasvoja, kun olivat niin sievästi tarjolla. Pieni pulloposki siellä oli täydessä touhussa, teki jo kovasti hengitysharjoituksia, joten vartalon ympärysmittaakin otettiin useampaan kertaan. Painoarvioksi saatiin nyt 2550 g, eli 350 grammaa oli parissa viikossa pulskistunut. On hieman keskivertovauvaa pienikokoisempi, ja lääkäri arvioi edelleenkin painon olevan laskettuna aikana noin 3300 gramman kieppeillä.
Varsinaista synnytystapa-arviota ei vielä tehty, lantio vaikutti sisätutkimuksen perusteella olevan normaalikokoinen. Kävin kuitenkin lantion röntgenkuvauksessa, ja varsinainen synnytystapa-arvio on sitten ensi viikon tiistaina samalla kun kontrolloidaan uudelleen noita verenpaineita. Mikäli lantion mittauksissa ei estettä perätilasynnytykselle ole, niin valinta jää sitten mulle. Sain molemmista tavoista paksut niput tietoa mukaan, ja ensi tiistaina sitten puhutaan lääkärin kanssa lisää.
Mikäli menee sektioksi, niin se tehdään lääkärin mukaan yleensä ennen laskettua aikaa, 39+ viikolla. Eli silloin h-hetki voi kolmen viikon päästä olla jo käsillä, tai sitten nyytti on jo sylissä! Perätilasynnytystä ei sen sijaan mielellään käynnistetä, eli tulisi sitten kun tulisi.
Tuntuu aika hurjalta. Mahdollisesti enää kolme viikkoa... Mies oli kotona kun tulin, ja uutiset kuullessaan katseli kalenteria epäuskoisen näköisenä. Vaikka päivien vähentyminen on kummallakin ollut tiedossa, niin siltikin tuo asia jotenkin konkretisoitui. Tuli sellainen ilon ja pelon aalto, koko elämä muuttuu ihan kohta. Mies sanoi, että saan tehdä päätöksen synnytystavasta ihan omien tuntemusten mukaan, hänelle on tärkeintä, että sekä minä että vauva ollaan turvassa. Ihan riskittömiä eivät kummatkaan tavat kuitenkaan ole, joten pohtimisen paikka tässä nyt todellakin olisi. Pitää nyt perehtyä materiaaliin ja ynnätä plussia ja miinuksia.
Ensi tiistaita odotellessa ei auta kuin jatkaa levollista odottamista. Verenpaineet olivat edelleen koholla, mutta yritetään jatkaa samalla lepo-linjalla, sain pissatikut mukaan valkuaisten seuraamiseksi. Mietin tuossa juuri, että jos tätä verenpainetta ei olisi, niin voisin sanoa tämän loppuraskauden olevan jopa aika helppoa aikaa. Ei selkäkipuja, eikä kovin tukalaa oloa, ei turvotuksia eikä närästyksiä tai suurempia vihlontoja... *nyt on pakko mennä koputtamaan puuta ihan kaksin käsin*
Cazze 36+4
Kävin eilen äitipolilla kontrollissa verenpaineiden vuoksi, ja samalla keskusteltiin jonkin verran synnytystavoista perätilavauvan vuoksi. Ultrauksen perusteella lapsivettä oli kuulemma sen verran vähän, että kääntöyritykseen tuskin lähdetään, ja myös napapnuora oli sykeröllä pään vieressä, mikä myös sulkee kääntämistä lääkärin mukaan pois. Tämä ei minua sureta, koska olin jo miettinyt, että en mielelläni lähtisi kääntöyritykseen. Eiköhän se pikkuinen ihan tarkoituksella ole oman paikkansa noin valinnut. Lääkäri ei uskonut, että vauva enää itsekään yrittää kääntyä.
Lääkäri ei ollut vakilääkärini vaan melko nuori nainen. Aluksi olin pettynyt, mutta lääkäri vaikutti ihan huipputyypiltä, eli omat ennakkoluuloni saivat siinä pöllytystä... Tosi taitavasti ultran kanssa toimi, esitteli minulle vielä käiverön kasvoja, kun olivat niin sievästi tarjolla. Pieni pulloposki siellä oli täydessä touhussa, teki jo kovasti hengitysharjoituksia, joten vartalon ympärysmittaakin otettiin useampaan kertaan. Painoarvioksi saatiin nyt 2550 g, eli 350 grammaa oli parissa viikossa pulskistunut. On hieman keskivertovauvaa pienikokoisempi, ja lääkäri arvioi edelleenkin painon olevan laskettuna aikana noin 3300 gramman kieppeillä.
Varsinaista synnytystapa-arviota ei vielä tehty, lantio vaikutti sisätutkimuksen perusteella olevan normaalikokoinen. Kävin kuitenkin lantion röntgenkuvauksessa, ja varsinainen synnytystapa-arvio on sitten ensi viikon tiistaina samalla kun kontrolloidaan uudelleen noita verenpaineita. Mikäli lantion mittauksissa ei estettä perätilasynnytykselle ole, niin valinta jää sitten mulle. Sain molemmista tavoista paksut niput tietoa mukaan, ja ensi tiistaina sitten puhutaan lääkärin kanssa lisää.
Mikäli menee sektioksi, niin se tehdään lääkärin mukaan yleensä ennen laskettua aikaa, 39+ viikolla. Eli silloin h-hetki voi kolmen viikon päästä olla jo käsillä, tai sitten nyytti on jo sylissä! Perätilasynnytystä ei sen sijaan mielellään käynnistetä, eli tulisi sitten kun tulisi.
Tuntuu aika hurjalta. Mahdollisesti enää kolme viikkoa... Mies oli kotona kun tulin, ja uutiset kuullessaan katseli kalenteria epäuskoisen näköisenä. Vaikka päivien vähentyminen on kummallakin ollut tiedossa, niin siltikin tuo asia jotenkin konkretisoitui. Tuli sellainen ilon ja pelon aalto, koko elämä muuttuu ihan kohta. Mies sanoi, että saan tehdä päätöksen synnytystavasta ihan omien tuntemusten mukaan, hänelle on tärkeintä, että sekä minä että vauva ollaan turvassa. Ihan riskittömiä eivät kummatkaan tavat kuitenkaan ole, joten pohtimisen paikka tässä nyt todellakin olisi. Pitää nyt perehtyä materiaaliin ja ynnätä plussia ja miinuksia.
Ensi tiistaita odotellessa ei auta kuin jatkaa levollista odottamista. Verenpaineet olivat edelleen koholla, mutta yritetään jatkaa samalla lepo-linjalla, sain pissatikut mukaan valkuaisten seuraamiseksi. Mietin tuossa juuri, että jos tätä verenpainetta ei olisi, niin voisin sanoa tämän loppuraskauden olevan jopa aika helppoa aikaa. Ei selkäkipuja, eikä kovin tukalaa oloa, ei turvotuksia eikä närästyksiä tai suurempia vihlontoja... *nyt on pakko mennä koputtamaan puuta ihan kaksin käsin*
Cazze 36+4
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
