torstaina, elokuuta 20, 2009

Pelko kaiken loppumisesta

Eräs minulle tärkeä blogisti (tunnistat kyllä itsesi, en laita kuitenkaan linkkiä kun blogisi ei ole julkinen) kirjoitti, kuinka hän on lapsen saamisen jälkeen alkanut pelätä omaa sairastumistaan ja kuolemaansa. Entä jos hänen pieni tyttönsä joutuisi kasvamaan ilman häntä. Kuka ottaisi kasvatusvastuun, kuka opastaisi ja tukisi elämän tärkeillä etapeilla.

Kuuluvatko nämä ajatukset äitiyteen, sillä tunnistin tuosta kirjoituksesta myös itseni. Olen mielikuvissani nähnyt itseni kuolevan niin auto-onnettomuuksissa, aggressiiviseen syöpään, sairaskohtaukseen, jonkun mielipuolen kylmäverisen teon seurauksena... Ja jokaikinen kerta tuo ajatuskin lamauttaa. Miten kävisi pikku tytöllemme? Tuolle "lahjepuntille" joka heti äidin nähdessään kiljahtaa ilosta ja konttaa syliin pienet kämmenet lattiaan läpsyttäen. Muistaisiko tyttö kovinkaan kauan, että ketä oikein kaipaakaan, jos se odotettu henkilö ei enää saapuisikaan ovesta? Katsoisiko tyttö valokuvia vanhempana ja miettisi, että jotakin tuttua äidin hymyssä on, mutta ei muistaisi kuitenkaan? Pääsisinkö minä oikeasti seuraamaan hänen eläämänsä sieltä jostakin, vai olisiko filmi vain kerrasta poikki?

Kun tyttö syntyi, pelkäsin menettäväni hänet. Ihan samalla tavalla kuin jo odotuksen aikana. Varoin joka ikistä nostoa, jokaikistä vaipanvaihtoa, vahdin kuin haukka mieheni kantaessa häntä, nousin yöllä kuuntelemaan hengitysääniä. Itkin jo ajatuksesta, että tyttömme otettaisiin meiltä pois. Mitään niin suurta menetystä en osaa edes kuvitella. Jos jotain sellaista tapahtuisi, niin minua ei vain enää olisi. Mielessäni heitinkin ilmaan rukouksen, että jos joku on otettava, niin minä lähden ennen kuin tyttö.

Jos jostakin ajatukset kuulostavat synkiltä, niin en toki niitä ympärivuorokautisesti päässäni pyöritellyt. Eli varmaankaan ei ole kyse synnytyksenjälkeisestä masennuksesta - mutta kuitenkin jonkinlaisesta herkistymisestä ajatuksilleen. Ja ihan hyvässä mielessä - näitä asioita en ole ennen näin pohjamutia myöten miettinyt.

Ja mitä oikeasti toivoisin, jos minua ei olisi? Tiedän mieheni osaavan kasvattaa tytöstämme juuri sellaisen kuin minäkin olisin toivonut. Ja tiedän, että siskoni ja omat vanhempani olisivat tiiviisti lapsen elämässä edelleenkin läsnä. Mutta tiedän myös, että kaikista paras tytöllä on olla minun kanssani. Haluan olla saattamassa häntä kouluun, järjestämässä rippijuhlia, ja kenties joskus, hoitamassa hänen lastaan, minun lapsenlastani.

Kenties nämä pelot ovat osa äitiyttä, ja ne kertovat siitä syvästä onnesta mikä sisälläni on. Onnesta ja kiitollisuudesta, että on saanut lapsen ja niistä uskomattoman voimakkaista välittämisen tunteista. Ja pelosta, että onni loppuukin yhtäkkiä. Oikeasti - kyllä mieheni on minulle erittäin erittäin rakas, mutta tunne omaan lapseen on jotakin niin paljon voimakkaampaa ja syvempää, että sitä on vaikeaa kuvailla. Kyllä te tiedätte - minulta loppuvat sanat kesken.

7 kommenttia:

Anniina kirjoitti...

Kiitos tästä.
Tyttäresi voi olla onnellinen, että hänellä on sinut - ja sinulla hänet!

Itkettää niin hurjasti etten oikein saa nyt sanotuksi muuta. Isoja, isoja asioita.

Nasu kirjoitti...

Aamen. Samat tunteet usein täälläkin, kuulunevat äitiyteen...

Tiittis kirjoitti...

Kai se on osa äitiyttä, samoja ajatuspolkuja ollaan täälläkin kuljettu.

Perheenäiti kirjoitti...

Äidin ajatuksia, niin tuttuja. Mutta tunne on myös molemminpuolinen: 5-vuotiaani sanoi pari viikkoa sitten aivan yllättäen, ettei haluaisi, että kuolen, koska hän jää sitten maailmaan yksin! Nousi pala kurkkuuni ja kyynel silmäkulmaani.

Muistutin, että jäisihän sitten isi, mutta kuulemma vain vähäksi aikaa, kun sekin on niin vanha :-)

Tämän tokaisun jälkeen tein vakaan päätöksen pitää itsestäni niin hyvää huolta kuin mahdollista, että tuo tilanne ei tulisi kovin äkkiä eteen - ainakaan omasta syystä.

Rakkaita ovat nämä pienet!

orava kirjoitti...

Juu, kovin tutulta kuulostaa. :/ Mutta vaikka ikäviä ajatuksia ovatkin, on ihana kuulla, että se tosiaankin taitaa kuulua (muidenkin) äitiyteen. Siispä minun ei ehkä kannata suinpäin juosta lääkäriin tutkittamaan jokaista kropan kolkkaani...

Iloisia päiviä teille!

Neppa kirjoitti...

Itkua pukkas kun luin tekstiä. Tuttuja mietteitä ja tunteita. Ajatus tyttömme menettämisestä on aivan kauhea ja hirveä ja ja... Mahdoton. Olen miehelle muutaman kerran ääneen pohtinut miten haluaisin hänen järjestävän asioita jos minulle tapahtuisi jotain. Mutta enpä ole ikinä ennen tuntenut itseäni näin kuolevaiseksi. Tähän asti sitä kai on jotenkin kuvitellut olevansa kuolematon.

Anonyymi kirjoitti...

Luin turvaistuin postauksen.Näitkö tämän? http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/muut.asp?id=1690137

t:namu