lauantaina, kesäkuuta 27, 2009

Norsuja ja elefantteja...

Miksi ihmeessä on olemassa sekä norsuja että elefantteja? Miksi on päätetty antaa samalle eläimelle kaksi eri nimeä? Entä miksi on olemassa lampaita ja karitsoja ja hevosia sekä varsoja, miksi ei vain hevosen sekä lampaiden lapsia?

Kuten arvata saattaa, meillä luetaan ahkerasti jo lastenkirjoja. Samalla kun pikku untuvapää keskittyneesti kuuntelee äitinsä lausumia sanoja, niin yhä enemmän tietyt lastenkirjojen painotukset häiritsevät. Esimerkiksi katselukirjat: Minkä ihmeen takia joissakin lastenkirjoissa ensimmäiset esiteltävät asiat ovat esimerkiksi hyytelö, ihmisen luuranko tai vaikkapa aluspaita? Pientä päivitystä kiitos, vauvoilla kun harvoin on päällään enää aluspaitoja, vaan on bodyja, paitoja ja t-paitoja. Totta kai äitikin voi soveltaa ja lausua nimet sellaisena kuin haluaa, mutta kun kirjaan tarttuu taas sitten isä tai vaikkapa mummi, niin jopa tytön pää on pyörällään, kun asioiden nimet muuttuvat koko ajan.

Yksi typyn lempikirjoista on kankainen pehmokirja, jossa on erilaisia maatilan eläimiä. Äiti on määkinyt, röhkinyt ja maukunut eläinten mukana, ja tyttö tuntuu kuuntelevan aina yhtä keskittyneesti. Tänään kävin esittelemässä tytölle lähiniityllä olevaa hevosta In Real Life. Kun hevonen lähestyi meitä, tyttö jähmettyi tuijottamaan. Sanoin sanan hevonen useampaan otteeseen, ihastelin ja kehuin kuinka kaunis hevonen oikein oli. Tyttö tuijotti näkyä totisena hipi hiljaa. Vasta kun matkin hevosen hirnahdusta kuten kankaista kirjaa lukiessamme, tyttö alkoi hihkua ja huitoa innoissaan. Yksi palanen on nyt tiettävästi loksahtanut kohdalleen. Loput eläimet pitänee koittaa bongata eläintarhasta. Paitsi ehkä sitä valasta.

Ja kuka muuten voi oikeasti väittää, että kala sanoo plop plop plop?

tiistaina, kesäkuuta 09, 2009

Olo kuin umpikujassa

Postissa tuli kirje. Sen mukaan typyllämme on nyt hoitopaikka haluamassamme päiväkodissa elokuun viimeisestä päivästä lukien. Eli enää 2,5 kuukautta.

Koko ajatus ahdistaa ja kuristaa kurkkua. Minulla alkaa työt vasta syyskuun puolessa välissä ja tarkoituksenamme olisi tehdä hoitoon menosta mahdollisimman pehmeä niin, että ensin olisimme päiväkodissa yhdessä, sitten lähtisin pois tunniksi, sitten kahdeksi jne. Työnantajan kanssa on sovittu, että tekisin heti normaalia vuorotyötä, jolloin jotkut päivät voisivat olla tytölle todella lyhyitä (esim. tyttö hoitoon klo 13, isä hakee klo 16.30), ja aamuvuoroissa saisin tehdä kuuden tunnin päiviä. Kaiken pitäisi siis olla hyvin?

Kuitenkin ajatus siitä, että jätän tytön päiväkotiin yksin, tuntuu todella ahdistavalta. Todella ristiriitaiseksi olon tekee se, että minulla on samalla myös ikävä töihin. Nautin tytön kanssa olemisesta, mutta kaipaan myös aikuisten ihmisten seuraa. Ja sen tunteen vuoksi tunnen huonommuutta äitinä.

Eli tilanne on siis vieläkin se, että en vieläkään ole päättänyt, että palaanko töihin syksyllä vai en.
Sanoin asiasta päiväkotivastaavalle, ja hän sanoi suoraan, että jos perumme kyseisen paikan, niin tuskin saamme kyseiseen päiväkotiin enää paikkaa tammikuun alusta. Todennäköisesti joutuisimme päiväkotiin, joka olisi monen mutkan takana ja vielä sellaisella "huonommalla" alueella, jonne en tyttöä haluaisi viedä.

Yksi ratkaisu voisi olla se, että pitäisimme päiväkotipaikkaa varattuna, eli maksaisimme noin puolet hoitomaksusta. Muuten tämä voisikin olla hyvä juttu, mutta menettäisin silloin kotihoidontuen. Kunta kun katsoo, että en ole oikeutettu tukeen kotona ollessani, koska tytöllä olisi hoitopaikka odottamassa. Tuntuu todella väärältä.

Eli pitäisikö ottaa riski ja sanoa saamamme hoitopaikka irti, silläkin uhalla että tyttö joutusi joulu-tammikuussa aloittamaan hoitonsa ihan missä sattuu, vai pitäisikö vain karaista mielensä ja viedä tyttö hoitoon? Enemmän kuin koskaan olen toivonut lottovoittoa. Olisi edes kuusi oikein, sen voiton turvin voisi sinnitellä kotona vielä vuoden. On kyllä ihan umpikujassa -olo.

Tämän kaiken pohdinnan keskellä tyttö kasvaa ja kehittyy silmissä. Vajaa pari viikkoa sitten, 8,5 kuukauden iässä, tyttö päätti lähteä konttaamaan myös eteenpäin, siihen asti kun oli mönkinyt vain taaksepäin mitä erilaisemmilla tekniikoilla. Samassa rytäkässä nousi polviseisontaan ja muutaman kerran on ponnistanut itsensä jaloilleen. Eli taitaa olla kohta aikamoista menoa. Kun alussa konttausaskelia oli vain muutamia, kiitää tyttö nyt harvat vaaleat haituvat lepattaen pitkin lattiaa.

Ei mikään ole hellyttävämpää kuin tyttö joka konttaa ovelle vastaan tai lähtee perään. Mutta toisaalta - ei mikään ole hankalampaa. Tuo lahjepuntti kun samalla ennättää moneen sellaiseen paikkaan, jonne ei tarvitsisi. Näitä paikkoja ovat nyt kaikki johdot, koirien pedit ja portaat. Portaisiin onkin turvaportti hankinnassa.

Lisäksi tyttö hokee minut nähdessään "äittää", en tiedä onko se nyt sitten vaan jokeltelua vai opetteleeko tyttö todella ensimmäisiä sanojaan. Miehenihän tietenkin tämän huomatessaan on alkanut kovasti hokea isä -sanaa... =) Tyttö myös tunnistaa koiramme nimiltä, kun kysyy missä mikin koira on, niin aina katse menee oikeaan suuntaan. Satukirjoja luemme ihan uudella innolla, tyttö tuntuu nyt keskittyvän kirjoissa oleviin kuviin ihan eri tavalla.

Isänsä kutsuu tyttöä aurinkonaamaksi, mikä onkin osuva nimi. Jos ei ole nälkä tai väsy, niin tyttö on kyllä yhtä hymyä. Kikatus kuuluu milloin mistäkin touhusta, ja kaikkien uusien oivalluksien päätteeksi katsotaan äitiä ja isää - enkö olekin aika taitava? Isovanhempiaan tyttö matkii naamaa rutistelemalla, taputtaa ja paukuttaa nyrkkiä samaan tahtiin.

Ihan ihmeellinen pakkaus, joka ei enää kohta vauva olekaan.