Typyn äitinä.

Kaksi siskosta

2011-04-21T08:42:00.002+03:00

Tuossa vieressä tuhisee pikkuruinen tyttö. Pieni neiti saapui perjantaina 15.4, painoa oli 3690 ja pituutta 50 cm.

Äiti ja isä eivät valitettavasti ensiparkaisua kuulleet, sillä spinaalipuudutus epäonnistui, ja äiti nukutettiin eikä isääkään saliin päästetty. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin, terve pikkuinen tyttö syntyi ja äitikin toipui sektiosta hyvin, kolmantena päivänä lähdettiin jo kotiin.

Meillä asustaa nyt myös hyvin ylpeä isosisko, joka haluaisi ottaa pikkusiskonsa jatkuvasti syliin. Hieman kuitenkin isosiskoa harmittaa, kun aina siihen ei lupaa saa, ja äitikin haluaa olla ihan vieressä silloin kun vauva syliin laitetaan. Välillä hieman myös harmittaa, kun äitiä tarvittaisiin kauppaleikkiin, mutta äiti on juuri imettämässä.

Ensimmäiset yöt ovat menneet yhden-kahden herätyksen taktiikalla, eli mukavasti. Viime yönä herätyksiä oli vain yksi, mutta sitten valvottiinkin pari tuntia kerralla.

Imetys sujuu hienosti, maito nousi rintoihin nopeasti, ja ainakin toistaiseksi sitä on tullut riittävästi, eikä kaappeihin varalta ostettuihin korvikkeisiin ole tarvinnut vielä koskea. Eli äitin vointikin on ihan hyvä, normiunivelkoja laskematta.

Isä katselee uutta tulokasta ihmeissään. Muutos arkeen on merkittävä, enää ei äiti ennätä hoitamaan niin paljon asioita valmiiksi jo esikoiseenkin liittyen. Päivät on isosisko käynyt vielä hoidossa, pari seuraavaa viikkoa koko perhe on kotona isyyslomien ajan. Pääsiäisenä lähdetään ensimmäistä kertaa vaunulenkille, lupa neuvolasta kysyttiin etukäteen. Ensi viikolla sitten virallinen ensimmäinen kotikäynti .

Puklurättejä, monta kertaa päivässä vaihdettavat vaatteet, kadonneet tutit, pikku tumput suojaamassa pikku raapijan käsiä, se onnen tunne, kun huomaat pienen viimein nukahtaneen useamman syöttämis-röyhtäytys-heräämis -syöttämis -rituaalin jälkeen... Paljon asioita jotka oli jo unohtunut. Vauva-arki on taas täällä. Ja vaikka äitiä välillä väsyttää ja babyblueskin vähän itkettää, niin pois en tätä antaisi. Ihana, ihana uusi pikku ihminen.

Paineet nousee....

2011-04-13T09:39:00.003+03:00

Viimeinen neuvola takana, verenpaineet huolettaa. Korkeimmillaan 172/113, alimmillaan 162/112. Proteiini heikosti plussalla, ei juurikaan turvotuksia, paino oli laskenut viikossa -700 grammaa. Oireita verenpaineista ei juurikaan ole.

Äitipolilta ohjeistuksena seurata paineita kotona, tikuttaa pissaa, tehdä liikelaskentaa, levätä ja levätä. Jos olo huononee, heti yhteys äitipolille.

Ei enää kauaa sektioon. Nyt saisi aika lentää, sillä huoli vauvasta iski samantien. Pysythän kunnossa, olethan terve, jaksathan.

Kohta nähdään, pikkuinen.

Cazze 38+5

37+0

2011-04-01T08:49:00.008+03:00

Tänään sitä oltaisiin täysiaikaisia, syntyy vaavi sitten milloin tahansa! Takaraja jo tiedetään, sillä suunniteltu sektio on lupeissa, mutta mikäli tämä tekee kuten isosiskonsa, voi olla maailmassa jo ennen sitä. En kerro vielä tarkkaa päivää, mutta parisen viikkoa pitäisi vielä odotella... :)

Tuntuu todella todella oudolta, että kohta meillä on vauva sylissä! Kaikki alkaisi olla suht. valmiina, se kuuluisa sairaalakassi on toki levällään, mutta ajattelin tänään ainakin jo miettiä sen pakkaamista. Neutraalit kotiintulovaatteetkin on katsottuna, pitää vain pakata ne omaan pussukkaansa. Kaukalo odottaa valmiina lämpöpussin kanssa, huhtikuun keleistä kun ei tiedä.

Apujoukotkin ovat valmiina, äitini on luvannut tulla meille sektiopäiväksi ja seuraaviksi päiviksi kunnes pääsen sairaalasta. Mies pitää isyyslomasta ainakin pari viikkoa sitten viikko kotiutumisesta. Mikäli tulee yllätyslähtö yöllä, niin tytön kummitätit ovat luvanneet olla valmiudessa ja tulla tänne tytön luo.

Ullakolla olen lajitellut vaatteita unisex- ja tyttöpinkkoihin, mikäli tyttö saa pikkuveljen niin sitten on tämän mamman riennettävä kauppoihin. Onneksi tytölle on aikoinaan tullut laitettua paljon muutakin kuin hempeitä mekkoja. Ulkoiluvaatteistakin ovat monet haalarit hyödynnettävissä, kiitos POP:n ihanien värien, ja välikausipukujen mustat henkselihousut odottelevat uutta rymyäjää. Olenkin miettinyt, että mikäli poika syntyy, niin äitiysloman aikana myyn suuren osan tytöltä jääneistä vaatteista kirpparin tai huutiksen kautta. Jätän vaan muutaman muistoksi vauva-ajoilta.

Olo on ollut ihan hyvä, liitoskivutkin aina välillä hellittävät, mutta lenkkiseuraksi minua on turha nyt hakea :) Vauva on perätilassaan painunut jo alas lantioon. Verenpaineet ovat nyt loppua kohti alkaneet hieman nousta, seurailen niitä kotona sekä tikutan valkuaista.

Mies sanoi viimeksi eilen, että jos tämä vauva onnellisesti syliin saadaan, niin meidän lapsiluku saisi hänen puolestaan tässä. Mie en ole suostunut sanomaan mitään. Vaikka tämä olo onkin tukala, niin mie silti rakastan näitä potkuja ja tätä ihanan isoa vauvamahaa! Tuntuu haikealta ajatella, että eikö koskaan enää... Olen kyllä todella kiitollinen jo tytöstämmekin ja masussa olevasta vauvasta, ja tiedän, että mitä vanhemmaksi tullaan, sen epätodennäköisempää raskaaksi tulo enää on. Toisaalta kun tietää, kuinka rakas tyttömme jo on, ja kuinka tärkeä tästä toisestakin varmasti tulee, niin mietin, että miten sen kolmannen voisi antaa jättää tulematta, jos meillä olisi siihen vielä mahdollisuus? Uskon, että tuota asiaa tulen vielä joskus kovemman kautta miettimään.

Miten ihmeessä tässä malttaa vielä odottaa? Haluan niin nähdä jo pikkuisen, kuunnella sitä tuhinaa sairaalasängyssä, lähteä siihen ihanaan imetykseen alkutakkuiluineen, vaihtaa vaippoja, pitää sylissä, herätä tunnin välein tarkastamaan hengittääkö vauva vielä, itkeä väsymyksestä ja onnesta, täyttää pesukone pukluvaatteilla, lykätä kotikatujamme ees taas vaunujen kera, keittää tutteja... Ja tämä kaikki nyt kuitenkin ihan eri tavalla kuin viimeksi, ihana pikkutyttö mukana äitiä auttamassa.

Tätä se raskaana olo nyt sitten on...

2011-03-10T15:26:00.007+02:00

Kun eilen halutti lattialta noustessa ennemmin kontata kuin yrittää nousta ylös, niin meinas tulla sekä itku että nauru yhtäaikaa. Tässä raskaudessa ovat nimittäin liitoskivut jotakin ihan omaa luokkaansa! Syynä oli ilmeisesti koiran kanssa aikaisemmin tehty kävelylenkki, vain kilometri suuntaansa, mutta sekin näköjään riitti. Sitten sitä vaaputtiin kuin ankka ja tuskasteltiin koko ilta.

Mutta kyllähän tässä nyt mennään hammasta purren vaikka missä kivuissa. Huomenna 34 viikkoa täynnä, eli vähiin on käymässä. Ja jos nyt keljuttaakin, ettei kevätaurinkoon pääse telmimään ja lenkkeilemään, niin kesällä sitten pitäisi taas pystyä liikkumaan senkin edestä. Pitää sitten mennä nautiskelemaan siitä kevätauringosta ihan vaan portaille istuksimalla.

Minut määrättiin sairaslomalle kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua noiden liitoskipujen sekä supisteluiden vuoksi. Supistelut eivät olleet onneksi paikkoja aukaisseet, mutta tuntuvat tosi ikäviltä ja äityvät istuessa.

Yllätys oli se, että äippäpolin ultran mukaan nyt olisi tulossa ilmeisen paljon isompi vauva kuin esikoisemme oli (2750 grammaa viikolla 38+4). Lääkäri laskeskeli että vauva olisi lähellä laskettua aikaa jo lähemmäs nelikiloinen, noin 3800 grammaa. Lähetti sitten uusintana vielä sokerirasituskokeisiin, mutta tulokset olivat normaalit.

Perätilasynnytyksestä ei edes puhuttu, vaan kirjasi papereihin että mahdollinen sektio, ja uusi käynti ensi viikolla , lähinnä haluavat kai mittailla vauvaa uudestaan. Ja silloin kai sovitaan paremmin sektiostakin.

Itse en haikaile enää alatiesynnytyksen perään, eikä vauvan kääntämistäkään yritetä, koska tilaa on ahtaanlaisesti kohdun väliseinän vuoksi. Eli aika rauhallisin mielin nyt vain odotellaan.
Tuo vauvan suuri koko hämmästytti kyllä, mutta eipä noihin ultriinkaan ole niin luottaminen. No, hyvä vaan jos hieman isompi olisi tällä kertaa, oli se tyttö niin hentoinen ja pieni käsitellä silloin! Ehkäpä tämä selittää myös nämä hurjemmat liitoskivut ym, kun alkaa tyyppi olla jo samaa koko kuin tyttö oli syntyessään!

Nämä viikot menee nyt kyllä ihan huimaa tahtia, vaikka niitä kolotuksia on tullutkin. Ja mitä enemmän liikkuminen tuntuu tuottavan hankaluuksia, sen enemmän tyttö haluaa jumpata, hyppiä, tanssia ja juosta äitin kanssa. Ja kun äiti yrittää usuttaa tyttöä isänsä kimppuun, tyytyy tyttö sitten leikkimään kiikkuapinaa, ja puu on mikäs muu kuin äiti. Siinä sitten kädet sylissä varjellaan tulevaa kuopusta isommilta iskuilta.

Vauvaa varten ei ole laitettuna vielä oikeastaan mitään. Minulla on joku horrostila. Jos nyt pitäisi puunata pesää, niin minusta päinvastoin tuntuu etten saa aikaiseksi oikeastaan juurikaan mitään. Netissä kyllä osaan roikkua, mutta kaikki järkevä tekeminen sitten vain ei maistu. Ja päiväunet on otettava joka päivä, muuten ei kärsivällisyys riitä. Liekö sitten kerään unta varastoon tulevia koitoksia ootellessa :)

Tyttö- ja poikaolot vaihtelevat oikeastaan koko ajan. Taidan yllättyä, tulee sieltä kumpi vaan. Ihanaa, kun maltoimme olla kysymättä asiaa, jotenkin on kiva jättää yllätystä ihan loppuun.

Jahas, jos lähtisi konttailemaan lattialle vielä tytyn kanssa ennen iltatouhuja.

Cazze 33+6

Riittääkö minusta kahdelle?

2010-12-22T08:53:00.006+02:00

Makoilin illalla ihan hiljaa, ja tunnustelin, kuinka tuleva kuopuksemme möyri mahassa. Silitin vatsaa, pikkuinen muksaisi takaisin. Siltiin lisää, taas muksaus. Nyrkillään se kai huitoi, sillä tyyppi istuu napakasti pyllyllään, eikä sieltä todennäköisesti tule kääntymäänkään. Tämä oli rakenneultrassa lääkärin veikkaus. Neuvoi valmistautumaan jälleen sektioon.

Toisaalta harmitti, mutta toisaalta olo oli helpottunut. Jonkin verran olin jo pelännyt, että jos synnytyksessä menisikin jokin pieleen. Niin, kyllähän se voi sektiossakin mennä, mutta koska se on koettu, niin sitä en osaa enää pelätä.

Nyt kuitenkin mietin, että olenko jotenkin huonompi, kun en koskaan voi kertoa useiden tuntien synnytyksestä, tai siitä, kuinka paikat repeili ja kuinka kaiken sen tuskan jälkeen sain lapsen suoraan viereen ja rinnalle. Nythän sitä joutuu taas yksikseen makaamaan heräämössä kolme tuntia, yrittäen tahdonvoimalla saada varpaita liikkumaan, jotta pääsisi pian lapsen luo.

Odotus on sujunut ihan hyvin. Olen herkkis - vaivun omiin maailmoihini. Olen varmaan myös kärty - ainakin miehen mielestä. Ja niin kai se on, että kaikki väsymys ja epävarmuus tulee purettua mieheen.

Raskaushormonit ovat myös vahvistaneet pelkoja siitä, että jos menettäisin tämän kaiken. Iltaisin olen istunut tytön sängyn vieressä ja katsellut nukkuvaa tyttöä. Se välittämisen tunne on jotakin sanoin kuvaamatonta. En olisi ikinä uskonut, että jostakin toisesta ihmisestä voisi välittää niin paljon. Kuinka paljon huolta ja pelkoja, ja vastaavasti onnea ja ylpeyttä sitä tunteekaan omasta lapsestaan. Ei sitä voi mielestäni verrata mihinkään. Tunne on mahtava ja samalla niin musertava.

Samalla mietin tulevaa, riittääkö tunteet varmasti kahdelle, voiko toisestakin välittää yhtä suunnattoman paljon? Olenko hyvä äiti sitten kun toinenkin vaatii huomiotani? Riitänkö minä enää esikoisellemme, kun sylissä vaatii pikkuinen vauva. Jaksanko, repeänkö?

Monet sanovat, että toisen vauvan kanssa ottaa jo rennommin, toivon niin. Mutta jos tulevakin on yhtä vaativa tapaus kuin ensimmäisemme vauvana oli, niin missä välissä saan nukkua?

Joitakin asioita yritän tehdä toisin. Yritän opettaa vauvan pinnasänkyyn. Sillä vaikka vauvan viereen nukuttaminen olikin aikoinaan helpointa, niin samalla maidontuoksuinen äiti sai olla imettämässä vähän väliä ja nukkui itse vaan horrosunta. Ei kai ollut kumma, että olin välillä kävelevä zombie. Kenties liian hanakasti olin joka inahdukseen tarjoamassa rintaa muutoinkin, en tiedä. Ja nyt kun väliin kömpii usein myös reilu parivuotias, niin tilakaan ei perhepetiin enää riitä.

No, mikäli saman kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa, niin helpointa on se, että tietää senkin vaiheen olevan ohimenevää.

Me emme tiedä, kumpi siellä köllii. Ei haluttu tietää, ja kyllähän tyyppi rakenneultrassa piti jalkansakin niin ristissä, ettei kukaan edes ehdottanut sukupuolen katsomista. Minulla on tällä hetkellä ehkä tyttöolo, ja miehellä poika. Koska mies oli viimeksikin oikeassa, niin ehkäpä sieltä sitten olisi poikavauva tulossa. Minä haluan kumman vain. Kunhan syliin asti elävänä vain saan.

Tyttökin ymmärtää jo, että äidin vatsan päällä ei saa enää hyppiä. Että siellä kasvaa pikkuinen vauva. Ihanainen selittää silmät suurina, että vauva tulee kotiin sitten kun lumi sulaa. Kovasti tyttö puhuu pikkuveljestä, johtuen ehkä siitä, että päiväkotikaverit ovat pääosin poikia.

Outoa on se, kuinka suuri voi vatsa jo olla! Olin tämän kokoinen edellisessä raskaudessa 30. viikolla, nyt vasta 23. viikko menossa. Ärsyttääkin jo kommentit vatsan koosta, "miten oletkin jo noin iso?", "jos noin nopeaa lihot, niin saat kyllä synnyttää jo helmikuussa!", tai "oletko varma, ettei ole kaksosia?"

Pitäisikö pokkana vaan kysyä, että "miten sulla noita hiuksia on noin vähän", tai "eikö ole tukalaa olla, kun vatsa on noin iso?" Mutta enhän minä. Kiltisti sitä vaan kertoo, että tämä raskaus todellakin näkyy kaivolta kotia, ja kyllä, olen ihan varma ettei siellä ole kahta tulossa. Uudelleen, uudelleen ja uudelleen.

Ärsytys unohtuu pian, kun mukse alkaa mahassa. Vaikka en valasoloa rakastakaan, niin näitä potkuja kun saisin pullotettua.... <3

Hormonimyrskyä ja suuria päätöksiä

2010-11-26T08:37:00.005+02:00

Täällä ollaan. Henkeä on pidätelty viikolla 16, mutta se kriittinen piste ohitettiin, tänään olisi viikkoja täynnä tasan 19.

Kaikki on mennyt nyt hyvin, eikä uskoisi, että kohta ollaan jo puolivälissä. Tämä kai on nyt se vaihe, kun ne viikot kuluvat nopeasti alun matelun jälkeen. Maha on jo paljon valtavampi kuin tytöstä oli näillä viikoilla, joten selvästikin se kohtu muistaa, mistä tässä hommassa on oikein kyse!

Tytölle olemme varovaisesti puhuneet asiasta, kun on huomannut äidin masunkin jo kasvaneen. Ilmoitti kovasti haluavansa pikkuveljen. Saapas nähdä kumpi siellä majailee, aiomme pitää yllätyksenä jälleen loppuun saakka!

Silti mielessä on vielä todella paljon pelkoja, asioita jotka voivat mennä vielä pieleen. Aika nöyränä taidan olla tämänkin raskauden kanssa loppuun saakka, vaikka usko siihen, että huhtikuussa meitä olisi jo neljä, onkin luja. Taitaa olla niin, että kun jotakin joskus tapahtuu, ei niistä peloista pääse koskaan kunnolla yli.

Meillä tapahtuu nyt samaan aikaan niin paljon muutakin mullistavaa, että omaan masuun tuijottelu on pakostakin joutunut vähemmälle. Me tehtiin nimittäin päätös, että rakennamme omakotitalon! :)

Tontti meillä jo on, ja nyt on menossa kova talopakettien vertailu, jotta saataisiin lupahakemukset ajoissa vireille. Samaan syssyyn pitäisi sitten miettiä tämän nykyisen myyntiä. Siinä onkin sitten se kovempi paikkaa, sillä olen todella pitänyt tästä paikasta.

Muutimme tänne juuri silloin, kun sain keskenmenon. Silloin oli synkempää aikaa, mutta onneksi kirkastui kuitenkinpian tyttömme syntymän myötä. Tippa linssissä olen miettinyt, miten ikinä raskimme myydä tätä taloa, missä ensin valvottiin yötä myöten tyttöä hyssytellen, sitten harjoiteltiin konttaamista, sitten kohta jo taaperrettiin pitkin aulan pitkää käytävää, ensin taaperokärryn kanssa, sitten kohta jo juoksemalla.

Nyt samainen aulan käytävä on tytön kilpajuoksupaikka. Eli ensin mennään käytävän toiseen päähän valmiiksi, jonka jälken odotetaan, että äiti huutaa "än, yy, tee, nyt!" ja sitten juostaan tuhatta ja sataa äitin syliin antamaan kädelle läpsy. Ja sama uudestaan, lukemattomia kertoja illassa. Miten täältä voi koskaan raskia lähteä?

Rankalta tuntuu myös se, että joudumme väkisinkin jonnekkin väliaikaisesti evakkoon vuokralle oman kodin valmistumista odottaessa. Miten onnistuvat muutot ja muut nyt kun odotan? Miltä tuntuu olla uuden vauvan kanssa kodissa, joka ei vielä silloin ole se oma koti? Kuinka paljon mies ehtii olla kotona, kun vauva syntyy?

Toisaalta rakentamisen puolesta puhuu se, että teimme tosiaankin hyvän löydön tontiksi, eikä aikaa sen kans miettimiseen ollut. Otamme myös talon mahdollisimman valmiina pakettina, jolloin raksalla oloaikaa ei pitäisi mennä aivan älyttömästi, siivouksia, raivaamista ja muuta kantamista taatusti riittää. Eli jos kaikki hyvin menee, niin ensi kesänä miekin olisin raksalla auttelemassa vauva tissillä ja toinen taapero helmoissa juosten. Ja jos kaikki menee kuin unelma, niin sitten oltaisiinkin jouluna omassa kodissa.

Hullua? Ehkä. Mutta ei meille kukaan ole järkeäkään saanut puhuttua päähän. Tämä koti on ihana, mutta haluamme etäämmälle muusta asutuksesta, paikkaan jossa pihalla voi olla huoletta koirien ja lasten kanssa ilman pelkoa ohiajavista autoista. Toiveenamme olisi myös yksikerroksinen koti nykyisen kahden kerroksen sijaan.

Mietityttää myös, miten tyttö suhtautuu muuttoon. Päiväkodin vaihtokin tulisi ajankohtaiseksi, mikä myös painaa. Nykyinen on huippupaikka, mutta uusi kotimme olisi ihan toisella puolen kaupunkia.

Tässä kaikessa pohdinnassa tyttö piristää meitä pulputuksellaan. Puhua palpattaa jo todella paljon ja pitkiä lauseita, ärrät ja ässät kuulostavat jo oikeilta. Laulaa jo paljon eri lauluja, nyt on lemppareina piiri pieni pyörii ja tuu tuu tupakkarulla... Vaipat heitettiin kokonaan pois jo syksyllä, ja kuivana on peti pysynyt.

Kaiken touhun välissä toki aina vähän uhmaillaan ja koetellaan omia rajoja. Äiti ja isäkin osaavat ottaa nämä purkaukset jo hallitummin, alussa kyllä tuntui, että apua, kaukanko tämä kestää!!! Kun tähän soppaan sekoittaa vielä äidin raskausajan hormonimyrskyt ja talohaaveilut, niin aikamoista hullunmyllyä tämä elo välillä on!

Seesteistä

2010-10-07T20:57:00.002+03:00

Vuoto rauhottui, ja kontrollissa oli kaikki hyvin. Silloin tällöin on tullut jonkin verran tuhruttelua, mutta kun äänet on löytyneet dopplerilla, niin olen yrittänyt olla panikoimatta. Kohdun verisuonet repeilee ja vuotelee, oli lääkärin arvio.

Ihaninta oli nähdä, kuinka kova meno siellä pikkuisella oli jo päällä, jalat ja kädet viuhtoi jo kovasti. Ensi maanantaina olisi sitten np-ultra, sinne sitten yhdessä miehen kanssa. Miehelle tämä raskaus tuntuu vielä hyvin epätodelliselta, josko se sitten ultrassa kolahtaisi tajuntaan....

Huomenna olisi 12 viikkoa täynnä. Jonkinlainen rajapyykki kai sekin, mutta minulla se isoin rajapyykki taitaa edelleenkin olla 16 viikkoa.

Olo on todella väsynyt. Olen yrittänyt nukuttaa tyttöä jo tunnin, jotta itsekin pääisis petiin, mutta edelleen tuolta kikatus´ja laulu kuuluu....

Cazze 11+6

Ei voi kuin odottaa...

2010-09-20T21:27:00.003+03:00

Kävin tk:n ultrassa, vuotoa oli silloinkin runsaasti, mutta syytä ei lääkäri osannut sanoa. Asukki oli ainakin vielä mukana, ultrassa näkyi lapsivesipussi ja hyvävointinen sikiö. Kohdunsuu oli kiinni, eli ainakin vielä raskaana ollaan.

Vuoto kuitenkin huolestuttaa, niin selvää verenvuotoa minulla ei ole koskaan ollut raskaana ollessani aiemmin.

Yksi syy voisi lääkärin mukaan olla kohdunsuulla oleva verisuoni, joka ärtyy ja vuotelee. Veikkasi myös hematoomaa sekä mahdollista alkanutta kaksosraskautta, josta nyt toinen vuotelisi pois. Jälkimmäiseen en usko, koska alkuraskauden ultrassa ei merkkejä sellaisesta ollut.

Mahdollista myös on, että raskaus voi olla menossa kesken. Aikoi ensin kontrollia 2 viikon päähän, mutta näki kai ilmeeni, kun aikaisti kontrollin viikon päähän tiistaille. Sitä ennen on mentävä päivystykseen jos vuoto runsastuu. Sikiön koko oli hänen mukaansa 8+3 , eli pienempi mitä pitäisi oikeasti olla. Sanoi kyllä, ettei saanut oikein hyvin mitattua. Mutta sekin huolettaa.

Kohdussa tuntuu edelleen ikävältä, nyt illalla ei ole enää runsasta vuotoa ollut. Viime yönä heräsin keskellä yötä siien, kun kohtu tuntui jotenkin painavalta. Yritin hyväksyä, että nyt asiat vain eivät ole omissa käsissä. Väliä ei ole sillä, kuinka paljon me tätä pikkuista toivoisimme, kuinka tervetullut pieni uusi ihminen olisi.

Nyt ei voi kun odottaa, ja katsoa miten tässä tarinassa käy. Rauhoittuisi tuo vuoto nyt ensin.

Cazze 9+2

Mitä ihmettä tämä on?

2010-09-19T15:31:00.004+03:00

Nyt sitten vuodetaan ihan kirkasta verta. Ja runsaasti. Mitään kipuja ei ole, mutta huoli kyllä kuristaa taas kurkkua.

Sydänäänet löysin kotidopplerilla, mutta helpotti vain hieman. Mitä ihmettä minun sisällä nyt oikein tapahtuu? Voiko keskenmeno olla alkamassa, vaikka pienen sydänkin vielä sykkii?

Hieman ennen kuin verenvuoto alkoi, tappelin avomieheni kanssa. Parisuhteestamme, ajankäytöstä, viikonlopuista jotka olemme tytön kanssa kahdestaan kun hän käy metsällä. Nyt tuntuu siltä, että tämä pikkuinen otetaan meiltä pois, kun en osaa olla tyytyväinen omaan elämääni. Ei se varmaan noin mene, muta niin sitä vain ajattelee.

Huomenna on tytön 2-v neuvola. Pitää siellä kysyä tästä vuodosta.

Cazze 9+1

Helpotus. 8+4

2010-09-15T21:24:00.003+03:00

Kiitos, kiitos kotidoppler! Pieni sydän sykkii edelleen sisukkaasti sisälläni. Aika hullua lähteä etsimään sykkeitä vielä näillä viikoilla, mutta kun tytönkin sykkeet löysin viikolla 9+0, niin enhän sitten malttanut olla etsimättä. Ja hyvä niin, sillä heti kun kiivas sytkytys kuului, tippui iso kivi sydämeltä pois...

Vuodot ovat nyt loppuneet, onneksi niin. Seuraava etappi on ensimmäinen neuvola puolentoista viikon päässä, sitten np-ultraa odottelamaan...

Olo on ollut hyvä, jos ei väsymystä ja jatkuvaa syömishimoa lasketa :) Ihmeen sisäänpäin kääntynyt olo kuitenkin. Työmaailma EVVK, tyttöä on entistä kovempi ikävä töistä tullessa. Illat kikattelemme ja leikimme, tytön nukkumaan mennessä on melkein sellainen olo, että joko nyt?

Piikulilla on muuten jo kuudes korvatulehdus menossa, putkitusta mietitään jos uusii vielä kerran. Kenelläkään kokemuksia?

8+0 pelossa

2010-09-11T14:07:00.004+03:00

Tiistaina alkuraskauden ultrassa löytyi pikkuinen sentin kokoinen mötkäle, jolla sydän sykki hurjaa vauhtia! Kaikki vaikutti olevan niin kuin pitkin.

Nyt kuitenkin toivon, että olisin ottanut sen ultran vasta tulevalle viikolle. Tänään, kun viikkoja on kasassa 8+0, alkoi rusehtava vuoto. Kohtu tuntuu aralta, mutta isompia kipuja ei ole. Vuoto oli aluksi tummanruskeaa, nyt vaaleampaa.

Ahdistaa ja pelottaa. Yleisiä keskenmenon viikkojahan nämä ovat, mutta olin jotenkin sallinut itseni jo huokaista helpotuksesta kun näin sen sykkeen ultrassa. Mieskin uskalsi jo puhua ääneen, että meidän typystä olisi tulossa isosisko.

Kaivoin esille jo kotidopplerinkin, mutta arvasinkin, että turha sillä on vielä sydänääniä etsiä. Etsinpä kummiskin, enkä tietenkään löytänyt. Ja ei helpottanut oloa yhtään. Tyhmä minä.

7+2

2010-09-06T14:16:00.004+03:00

Huomenna selviää, sykkiikö minun sisälläni pieni sydän omani lisäksi. Pakkohan minun oli alkuraskaudenultra varata.

Mikäli syke löytyy, haluan ennen kaikkea tietää, onko pikkuinen kiinnittynyt oikeaan paikkaan, eli toivottavasti kauas kohdussa olevasta väliseinästä. Eli jos väliseinään kiinnittyy, on keskenmenon riski aika todennäköinen.

Olethan oikeassa paikassa! Jännittää, jännittää, jännittää.

Rv 5+1

2010-08-22T20:55:00.002+03:00

Kuudes viikko meneillään. Repäisykipuja, hulluja unia, kova jano, väsymystä, selkäsärkyjä. Selviä ja tuttuja oireita, mutta silti pitää vieläkin tehdä testejä ihan varmuuden vuoksi. Vahva tumma viivahan sieltä jo testitikuun pärähtää, mutta kun en usko niin en usko.

Ehkäpä siis onkin fiksumpaa varata se alkuraskauden ultra 8. viikolle. Olen vaihdellut jo eri apteekkeihin, en kehtaa käydä samoissa. Katsovat vielä, että taas tuo saman nainen ostaa noita raskaustestejä.... Testiholisti :)

Päivä on kulunut hoitaessa tyttöä. Pikkuinen on kovassa kuumeessa. Koko sunnuntai ollaan katsottu viltin alla vierekkäin luontodokkareita... Kovasti silittelee nallejaan ja nukkejaan kipeänäkin ja huolehtii, ovatko ne jääneet yksin. Ihanan isosiskon uusi vauva kyllä saisi!

Kävin tänään myös kävelemässä ensimmäisemme haudalla. Kävin kesällä vain kerran aikaisemmin. Nyt oli jotenkin sellainen olo, että piti päästä hetkeksi ajatuksiin. Sieltä lähtöä tehdessäni kopsahti männystä iso käpy jalkojeni uureen. Toin sen kotiin mukanani, olkoot se nyt onnenkäpynä seurvaata piinaviikot.

Että sellainen raskauherkistelijä täällä :)

Olipas muuten ihanaa nähdä, että täällä vielä tuttuja nimiäkin käy! Toivottavasti pääsen hapattaamaan taas oikein sydämen kyllyydestä!

Salaisuus.

2010-08-15T15:14:00.003+03:00

Meillä on ihan ihan ihan pieni salaisuus. Se piirtyi kolme päivää siiten hailakkana viivana testitikkuun.

Se tuntuu todella vahvana väsymyksenä, alavatsa- ja selkäkipuna. Se tuntuu aivan suunnattomana onnen tunteena. Ja se tuntuu jälleen myös Pelkona. Pelko tarttui mukaan tuona samaisena hetkenä kun tälle kahdeksan kuukauden yrittämiselle saatiin toivottu lopputulos.

En tiedä käykö täällä enää kukaan, mutta minä taidan alkaa taas kirjoittelemaan ajatuksia. Tarve saada purkaa tätä sisäistä kaaosta on melkoinen ! :)

Pikku typy tanssahtelee!

2010-02-08T11:39:00.003+02:00

Onpas kyllä kirjoittelu jäänyt, mutta lisätäänpäs nyt muutama rivi. Flunssainen pikkupotilas juuri nukahti, ja äidillä ei ole kiireellisempääkään. Kämppä on kyllä mullin mallin, mutta eipä ne työt taida tekemällä loppua...

Tyttö lähenee kohta 1 vuoden ja 5 kuukauden ikää. Tanssii, pyörii, juoksee ja pulputtaa omaa kieltään. Vastailee jo napakasti ei, ja muutama joo-sanakin silloin tällöin tulee. Muuten on lempisanasto koirien nimet, äiti ja itä, vavva (vauva), ukke (nukke), pottu (possu), ti-ti-tyy (lintu), amppu (lamppu), kyypy (kylpy), ato (kato), tutti, kenkä, akki (lakki), ukka (sukka) jne. Sanavarastoa tuntuu tulevan kovaa vauhtia.

Palikkapurkkeja käyttää jo taitavasti, palapeleissä meinaa hermo vielä mennä kun ei pala asetu helposti kohdalleen. Nukkea hoivataan kovasti. Kaksi lempinukkea sekä kaksi pupua seuraavat neitiä joka paikkaan. Niille syötetään puuroa ja maitoa, harjataan hiuksia ja lauletaan tuu tuu tupakkarullaa omalla kielellä :) Välillä sitten kömmitään äitin syliin nukke sylissä ja tilataan äiti laulamaan sama laulu sanomalla "tuu tuu".

Neitistä on tuntunut tulevan rohkeampi mitä aluksi arvelin, menee uusiin tilanteisiin reippaasti. Ovelle tullut nokikolari kylläkin pelotti niin että äitin kainaloon tultiin karkuun, samoin kuin muutkin miehet voivat joskus kauhistuttaa. Muuten kaikki uusi on mukavaa, ja päiväkotiin jää todella mielellään leikkimään. olen ollut tosi tyytyväinen päiväkodin hoitajiin, hyvin keksivät tekemistä ja askarreltavaa myös näinkin pienien kanssa. Muskaria olivat nyt olleet viime viikolla, ja tyttö oli tykännyt kovasti.

Tyttö tuntuu venähtäneen, mutta pituutta on aika hankalaa arvioida. Käytössä ovat nyt 80-senttiset, osa jo 86-kokoisia vaatteita. Mielenkiinnolla odotellaan 1,5v neuvolaa, kuinka on pituutta tullut. Painosta ei tarvitse ainakaan olla huolissaan. Kaikista vauvamaisin pyöreys on hävinnyt kun tyttö lähti liikkeelle, mutta ihana pyöreäposki ja pullomasu tyttö edelleenkin on. <3

Tyttö on todella hyvä syömään tavallista kotiruokaa, kipeänäkin on ruoka yleensä maistunut. Herkuista ollaan aika hyvin saatu tyttö vielä pysymään erossa, joskus saa muumikeksin tai muuta aikuisten seurana kahvipöydässä. Karkki on vielä vieras juttu, toivottavasti onnistutaan vielä pitämäänkin. Totta puhuen ärsyttää eräs sukulainen, joka aina kysymättä tuputtaa tytölle kaikkia herkkuja mitään kysymättä. "Kyllähän se nyt pitää saada" , ja lappaa tytön lautaselle herkkuja... "Eikö ne äiti ja isä ole antanu sulle tällaistakaan..." jne. Karkkia ei onneksi sentään, sitten jo ärähtäisin. Mutta kaikki täytekakut, pullat ja keksit ja muut... kai sitä voisi napakammin sanoa takaisin, mutta onneksi ei nähdä tätä kyseistä sukulaista liian usein :)

Tyttö nukkuu vielä pinnansängyssä, eikä mitään kiirettä ole siitä pois, kun ei yritä siitä edes itse kiikkua. Pääsee vielä helpommalla kun ei pääse sieltä itse pois. Olen myös aika ranttu siitä minkälaisen sängyn tytölle haluaisin. Taitaa olla toinen yhtä visainen ratkaisu sen turvaistuimen hankkimisen jälkeen... Hyviä ideoita otetaan mielellään vastaan! Yksi hyvä ehdokas olisi esim. Roope-Riikan Jussi-Jeremias -malli.

Mie haaveilen nyt jo aika paljon toisesta pienestä. Viime kuussa olin jo pettynyt, kun testasin negan myöhässä olleista kuukautisista, vaikka ei me mitenkaan aktiivisesti yritettykään. Toivottavasti vielä joskus pääsisisi kokemaan raskaana olon uudelleen. Ja toivottavasti sen osaisi sitten ottaa edes hivenen rennommin, vähemmän peläten!

Nyt kupillinen kahvia! :)

Arki rullaa ja me mukana :)

2009-10-25T11:21:00.004+02:00

Niin se aika tuntuu jääneen niin vähille töihin palaamisen jälkeen, käyköhän täällä enää ketään?

Meidän pieni touhupakkaus, otti tiistaina ensimmäiset askeleensa, 1v ja 1 kk:n iässä. Siinä äidillä pääsi ilon itku, kun tyttö ilosta hihkuen käveli äitiä halaamaan.

Sanojakin pulppuaa jo kovaa vauhtia. Äiti on äiti, isä on itä, hevonen sanoo i-haa, ankat kaak kaak, tiput piip piip, takka on poppa, kello tik tak, lapset on tyttöjä, banaani ja leipä on nam-nam, talkki on talkki, ja mitä kaikkea vielä...

Työhön paluu menikin sitten yllättävän pehmeästi ennakkopeloista huolimatta. Tyttö on ollut hoidossa nyt pari kuukautta, eikä itkuja ole juurikaan ollut. Parin ensimmäisen viikon jälkeen meni suupielet hieman alaspäin kun vilkutin lähtiessä, mutta kun kurkkasin ikkunasta mennessä, niin siellä oli jo täysi tohina päällä. Hoitajien mukaan sama reipas meno jatkuu päivät pitkät, ja jos tyttö itkee se yleensä merkitsee, että jokin paikka on kipeä, tai on väsynyt. On kuulemma joukon pelle, joka vastaa ruokailussa ohjelmasta ilveilyillään, vaikka ruokaillessa yritetäänkin turhat hassuilut jättää pois.

Ja aikamoinen ilmeskaala tytöllä onkin hallussaan! On kai huomannut äitiä ja isää ilmeiden naurattavan, niin koko ajan keksii uusia oivalluksia. Siinä ikävät asiat unohtuvat äkkiä, kun tyttö pelleilee... :)

Vaikka töissä olo ja ero tytöstä on tuntunut myös rankalta, niin jotenkin nautin niistä yhdessäoloista tytön kanssa kaksin verroin enemmän. Ja totta puhuen, oli sinne töihin jo hieman ikäväkin, aikuiskontakteja jo kaipasi, vaikka ei me tietenkään ihan neljän seinän sisälläkään kykitty äitiyslomalla ollessa.

Väsymys on kyllä aikamoinen työpäivien jälkeen. Usein sitä kaatuukin sänkyyn melkein heti kun tyttökin. Tyttö menee jo 20 aikaan nukkumaan ja heräilee 6.30 aikoihin. Nukkuu enää yhdet päikkärit, ne ovat nykyisin noin 1,5-2 h pitkät. Nukahtaa myös helposti itsekseen, ei tarvitse jäädä viereen odottelemaan. Eli kaikin tavoin oikein "helppo" typykkä nykyään. Alkukuukausien valvomiset ovat enää kaukainen muisto vain... Yhdessä välissä haaveilin jo toisesta, mutta nyt töiden alettua unelma on hieman painunut taka-alalle. (Ja oikeasti, ei se parisuhde nyt kyllä lapsen teon myötä ole pelkkää ruusuilla tanssimistakaan ollut.)

Sen verran on elämä opettanut, etten vieläkään suunnittele "tekeväni" lapsia lisää. Toivottavasti meille joskus vielä toinenkin suodaan, mutta jos niin ei käy, niin hyvä näinkin. Meillä on jo yksi ihan täydellinen tyttö. Siitä olen kiitollinen joka ikinen päivä.

Pelko kaiken loppumisesta

2009-08-20T21:39:00.003+03:00

Eräs minulle tärkeä blogisti (tunnistat kyllä itsesi, en laita kuitenkaan linkkiä kun blogisi ei ole julkinen) kirjoitti, kuinka hän on lapsen saamisen jälkeen alkanut pelätä omaa sairastumistaan ja kuolemaansa. Entä jos hänen pieni tyttönsä joutuisi kasvamaan ilman häntä. Kuka ottaisi kasvatusvastuun, kuka opastaisi ja tukisi elämän tärkeillä etapeilla.

Kuuluvatko nämä ajatukset äitiyteen, sillä tunnistin tuosta kirjoituksesta myös itseni. Olen mielikuvissani nähnyt itseni kuolevan niin auto-onnettomuuksissa, aggressiiviseen syöpään, sairaskohtaukseen, jonkun mielipuolen kylmäverisen teon seurauksena... Ja jokaikinen kerta tuo ajatuskin lamauttaa. Miten kävisi pikku tytöllemme? Tuolle "lahjepuntille" joka heti äidin nähdessään kiljahtaa ilosta ja konttaa syliin pienet kämmenet lattiaan läpsyttäen. Muistaisiko tyttö kovinkaan kauan, että ketä oikein kaipaakaan, jos se odotettu henkilö ei enää saapuisikaan ovesta? Katsoisiko tyttö valokuvia vanhempana ja miettisi, että jotakin tuttua äidin hymyssä on, mutta ei muistaisi kuitenkaan? Pääsisinkö minä oikeasti seuraamaan hänen eläämänsä sieltä jostakin, vai olisiko filmi vain kerrasta poikki?

Kun tyttö syntyi, pelkäsin menettäväni hänet. Ihan samalla tavalla kuin jo odotuksen aikana. Varoin joka ikistä nostoa, jokaikistä vaipanvaihtoa, vahdin kuin haukka mieheni kantaessa häntä, nousin yöllä kuuntelemaan hengitysääniä. Itkin jo ajatuksesta, että tyttömme otettaisiin meiltä pois. Mitään niin suurta menetystä en osaa edes kuvitella. Jos jotain sellaista tapahtuisi, niin minua ei vain enää olisi. Mielessäni heitinkin ilmaan rukouksen, että jos joku on otettava, niin minä lähden ennen kuin tyttö.

Jos jostakin ajatukset kuulostavat synkiltä, niin en toki niitä ympärivuorokautisesti päässäni pyöritellyt. Eli varmaankaan ei ole kyse synnytyksenjälkeisestä masennuksesta - mutta kuitenkin jonkinlaisesta herkistymisestä ajatuksilleen. Ja ihan hyvässä mielessä - näitä asioita en ole ennen näin pohjamutia myöten miettinyt.

Ja mitä oikeasti toivoisin, jos minua ei olisi? Tiedän mieheni osaavan kasvattaa tytöstämme juuri sellaisen kuin minäkin olisin toivonut. Ja tiedän, että siskoni ja omat vanhempani olisivat tiiviisti lapsen elämässä edelleenkin läsnä. Mutta tiedän myös, että kaikista paras tytöllä on olla minun kanssani. Haluan olla saattamassa häntä kouluun, järjestämässä rippijuhlia, ja kenties joskus, hoitamassa hänen lastaan, minun lapsenlastani.

Kenties nämä pelot ovat osa äitiyttä, ja ne kertovat siitä syvästä onnesta mikä sisälläni on. Onnesta ja kiitollisuudesta, että on saanut lapsen ja niistä uskomattoman voimakkaista välittämisen tunteista. Ja pelosta, että onni loppuukin yhtäkkiä. Oikeasti - kyllä mieheni on minulle erittäin erittäin rakas, mutta tunne omaan lapseen on jotakin niin paljon voimakkaampaa ja syvempää, että sitä on vaikeaa kuvailla. Kyllä te tiedätte - minulta loppuvat sanat kesken.

Turvaistuin... Voiko tämä olla näin vaikeaa?

2009-08-20T12:44:00.003+03:00

Tämä teksti sisältää pelkästään turvaistuinpohdintaa, jos olet löytänyt hyvän istuimen, kannattaa varmaan hypätä yli. Mikäli satun arvostelemaan juuri omistamaasi istuinta, ethän loukkaannu, se ei ole tarkoitukseni :)

Neitin on aika siirtyä kaukalosta turvaistuimeen. Hyvin meitä palvellut kaukalo Graco Logico S jalustoineen saa siirtyä kaverille lainaan. Näppärämpää kaukaloa saa kyllä hakea, suosittelen! Kun siihen hommaa vielä sarjaan sopivan matkarattaan johon kaukalo vain loksautetaan paikalleen, niin eipä tuon näppärämmin kulkeminen kaupungilla voi tapahtua. Kerrankin tuli tehtyä hyvä hankinta.

Noh, turvaistuinta hankkiessa katselin saman valmistajan penkkejä, koska niitä niin auliisti meille tyrkytti paikallinen lastentarvikkeiden myymäläkin. Kun samaa penkkiä olisi löytynyt myös Prismasta, niin tottahan me uskollisina s-keskittäjinä halusimme hankkia penkin sieltä. Valikoimissa olisi ollut siis Prisman Gracon cosmic xtp, duoflex xtp tai sitten lastentarvikkeen Cosmic comfort tai logico. Tämähän on helppoa kuin heinänteko, mietimme, joku näistä vaan valitaan.

Sitten tämä tyttö lähti surffaamaan netin syövereihin - Ja löysi testit. Niin hölynpöly-testejä kuin hieman vakuuttavampia arvioita. Erityisesti Autoliiton sivuilla olleet Eurotestin tulokset joutuivat tarkkaan syyniin. Ja mitäs sitten selvisikään: Gracon istuimet eivät tuota omistamaamme kaukaloa lukuunottamatta testeissä ole juurikaan pärjänneet, vaan ovat saaneet arvostelukseen jopa välttävän. Ruotsalaisessa vastaavassa tukimuksessa istuimia oli jopa hylätty. Uusissa testeissä Gracon istuimia ei ollut enää lainkaan, joten uusien mallien testimenestyksestä on vaikeaa sanoa mitään.

Kritiikkiä nämä testit ovat saaneet kuitenkin mm. siitä, että esimerkiksi juuri näitä Gracon istuimia olisi asennettu testeihin jopa väärin, minkä vuoksi istuimet ovat käyttäytyneet niin kuin ovat. Mutta arvatkaapas vaan, mitä turvaistuinasiaa harkitsevan äidin päässä näitä testejä lukiessaan liikkuu? -Ei kiitos, oli asennettu sitten vaikka väärinpäin.

Seuraavaksi listasin lähivuosilta ne turvaistuimet, jotka ovat saaneet Eurotestissä arvosanakseen vähintään hyvän (erinomaista ei tainnut olla yhdelläkään). Ja aika lyhyt lista loppujen lopuksi oli: Maxi Cosi priorifix 2005, Römer King Plus 2008, Römer King TS Plus 2005, Römer Safefix Plus 2008, HTS Besafe iZi Comfort X1 2007 (isofix), Kiddy Infinity Pro 2007, Römer Duo Isofix 2003, Wavo Fix XL 2008 (isofix)...

Pienen nettisurffailun jälkeen Römerin istuimet vaikuttivat kivoilta, eikä hintakaan ollut ihan päätä huimaava. Ja nettitilausta tekemään siis. Kunnes välähtää: Näitä istuimia ei saa asentaa kuin kasvot menosuuntaan! Ei näitä keskieurooppalaisia penkinvalmistajia tunnu juurikaan kiinnostavan pohjoismaiset suositukset, että lapsi matkustaisi selkä menosuuntaan aina 3-vuotiaaksi asti. Nokkakolaritilanteessa kun lapsen painava pää ei saisi mitään tukea, toisin kuin selkä menosuuntaan istuttaessa. Ja kun tarkemmin testituloksia lukee, niin näiden hyvien penkkien miinuksina juurikin on tuon suojan puuttuminen.

Noh - tilauksen sai onneksi helposti peruttua, mutta ei löytynyt vieläkään sitä täydellistä istuinta. Kerrottakoon, että mies tippui kärryiltä/vetäytyi pois tässä penkinvalinnassa jo alkumetreillä. Huomasi kai, että nyt mammalla menee lujaa noiden testiensä kanssa, eikä väliin kannata yrittää mennä sotkemaan .... :) Lupasi sentään raottaa lompakkoaan kun sen aika on.

Eilen illalla sitten asensin autoomme HTS:n Besafe izi Combin. Yhtään virallista testitulosta en tästä penkistä ole nähnyt, liekö niitä tehtykään, mutta koska saman valmistajan penkki oli tuolla hyvien penkkien joukossa, niin se puhui sitten puolestaan.

Tähän asti penkki vaikuttaa todella hyvältä ja tuolin sai todella jämerästi kiinnitettyä. Tuossa tuolissa tyttö sitten matkustaa 18-kiloiseksi saakka, ja kolmivuotiaana käännetään ne kasvotkin sitten menosuuntaan. Ainoa todella iso miinus on hinta: Penkki maksoi ilman isofix-kiinnitystä 420 euroa, saimme kannettua ulos kaupasta 380 eurolla.

Mies kävi katsomassa illalla penkin kiinnitystäni. (Tosi äiti asentaa turvapenkinkin itse... hih). Tuumasi vaan, että ei halua olla paikalla jos kyseinen penkki saakin jossakin uudessa testissä tosi huonon arvosanan. Kyseli myös huolestuneena, että eihän tyttömme ihan pian ole sitä 18 kiloa painamassa... Olipa sellainen operaatio, että samaa toivon minäkin.

Mikäli jollakin on sama hankinta edessä, niin ohessa linkkilistaa, jossa ainakin itsellä tuli seilattua aika paljon:

Autoliiton testi:

http://www.autoliitto.fi/testit_ja_ajoneuvot/lasten_turvaistuimet/

Ruotsalaistesti artikkeleineen:

http://www.testfakta.se/Article.aspx?a=5969

Videopätkä Aktan Graco Cosmic -istuimen testistä : http://www.testfakta.se/img/2007/4/13/7861.wmv
(artikkelista löytyy linkit muillekin videoille, tuo esimerkkinä)

Ja vielä kooste testistä
http://www.testfakta.se/img/2007/5/28/13864.pdf

Artikkeli selkä menosuuntaan matkustamisesta:
http://www.tuulilasi.fi/artikkelit/lapsi-autossa-selka-menosuuntaan

Lapsi-tokoa

2009-08-07T16:42:00.004+03:00

Koiria on aika helppo kasvattaa. Tähän tulokseen on tullut, kun on hokenut neidille viimeiset kuukaudet ei-sanaa. Olisipa joskus jaksanut yhtä päättäväisesti kasvattaa perheen koirat, ne olis tässä vaiheessa vähintäänkin kansainvälisiä tottelevaisuusvalioita.

Ehdottomat ei-paikat ovat meillä tällä hetkellä kukat ja takka-luukku. Kukat ihan siksi että voivat olla myrkyllisiä ja takka siksi, että talvipakkasilla voi takka olla polttavan kuuma. Käytännössähän tämä on sitä, että tyttö konttaa kohteeseen ja me sanomme ei ja haemme pois ja yritämme turhaan keksiä tilalle jotakin muuta mielekästä tekemistä. Ja tätä tehdään potenssiin ties kuinka monta kertaa. Tuloksena on se, että tyttö konttaa kohteeseen aina uudelleen, kikattaen jo valmiiksi . Jossakin vaiheessa tyttöä saattaa kielto jo turhauttaa, ja lopuksi itkeä pirautetaankin. Tyhmä äiti. Tyhmä isä.

Vaikka kyseessä onkin kai typyn mielestä lähinnä leikki, niin hiljalleen kai sanan merkitys alkaa mennä perillekin. Muutama päivä sitten tyttö lähestyi jälleen kukkaa. Kun ojensi kätensä kohti, sanoin napakasti ei. Tyttö pysähtyi, mietti hetken ja konttasi sitten kukan ohi. Äitillä loksahti suu auki: kielto tehosi! Tyttö uskoi EI-sanan! Tätä tuuletellessa tyttö palasi konttausretkeltään ja tarttui tyynesti kukkaan ja sulki samalla korvansa uusilta käskyiltä. Joopa joo, lyhyt oli sekin ilo.

Muissa kohteissa sitten ollaan sovellettu "tutkikoot, niin toivottavasti kyllästyy aikanaan" -taktiikkaa. Tämä on toiminut ainakin koirien vesikuppiin ja televisioon digibokseineen. Kärsittävä oli vain märäksi itsensä lotranneen tytön vaatteiden vaihto pariin kertaan sekä sormenjäljet taulu-tv:ssä. Mutta keino tuntui tehoavan, sillä kaikki sallittuhan on tylsää.

Muuten onkin kodistamme tulossa turvallisempi tytön liikkumisen edistymisen myötä. Pesuaineet on siirretty ylös, ja keittiössä sekä vessassa on muutama luvallinen tongintalaatikko. Tytön kovaa kiipeilyvimmaa estämään portaikon alapäähän hankittiin lapsiportti, mutta silti päivittäin otetaan useammat valvotut "kiipeilytreenit". On muuten uskomatonta, kuinka nopeaa 10-kuukautinen voi mennä portaat ylös!

Hankala päätöskin on tehty: syyskuun puolessa välissä palaan töihin, ja tämän kuun lopussa aloitetaan tutustuminen päiväkotiin. Nyt näyttäisi siltä, ettei tyttö ole ottanut ensiaskeleitaan ennen hoitoon menoa, kuten toivoin. Napakasti kyllä seisoo, mutta haluja askeleiden ottoon ei ole, ja taaperokärryäkin on vielä mukava lähinnä lastata ja purkaa. Toivotaan kuitenkin, että pääsisimme todistamaan miehen kanssa tytön ensiaskeleita tarhatätien sijaan!

Aikamoinen tahdonpakkaus tyttö kyllä on. Jos jokin ei menen tytön mielen mukaan, jännittyy vartalo kaarelle huudon säestyksellä. Kauppareissuillakin kurottelee jo käsillään ja kuuluvasti huutaa "tätätätä" nähdessään jotakin minkä haluaa. Ja äidillä on kova homma keksiä miten luovia näistä tilanteista lävitse antamatta periksi ja silti keräämättä koko Prisman asiakkaiden sääliviä katseita. Eli niitä varsinaisia oman tahdon vuosia odotellessa... :)

Sanavarastona on muun muassa "tuh", mikä on tällä hetkellä hyvin yleisluontoinen vastaus kaikkeen mitä tyttö katsoo tai osoittaa. Äiti on jo "äiti", ja isä on "ätä". Jonkin verran alkaa jo kuulua omia muunnoksia myös lampuista ja tauluista, eli kovasti tyttö jo tapailee ja juttelee omalla salaperäisellä kielellään.

Ihanimpia hetkiä ovat ehdottomasti ne, kun tyttö kiljaisee "äiti" minut nähdessän ja konttaa syliin jakamaan suu ammollaan omia märkiä pusujaan. Ihana rakkauspakkaus. Mutta ne pari viikkoa sitten puhjenneet ylähampaat eivät olleetkaan niin kiva juttu, sillä joskus noista pusuista on tullut kipeitäkin... Muutaman kerran on imettäessäkin äitiltä parahdus päässyt. Nyt olemmekin alkaneet pikku hiljaa lopetella imetystä päiväkotiin menoakin silmällä pitäen, enää tissillä ollaan aamuisin ja iltaisin ennen nukkumaan menoa. Haikeaa, mutta olen onnellinen että näinkin pitkälle onnistuttiin pääsemään.

Mutta totta se on, minun pikkuisesta vauvasta on tulossa taapero...

Ohi on - Mammaloma

2009-07-09T12:15:00.003+03:00

Tänään on äitiyslomani viimeinen päivä. Miten ihmeessä aika menee noin nopeaa? Ihan oikeasti, kaikki te äitiyslomalla olevat, kaikki sanoo, että nauttikaa, niin NAUTTIKAA!!! Kaipaan tätä aikaa jo nyt. Pitäisiköhän sitä pikkukakkosta alkaa toivomaan?

Huomisesta alkaen olen siis jälleen työelämässä (joskin kesälomalla), ja pian pomo haluaa kuulla ratkaisuni siitä, jäänkö kotiin vai en.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että olen palaamassa töihin. Innoittajana oli pomoni, joka kysyi, kiinnostaisiko minulla uusi työtehtävä. Kyseessä olisi päivätyyö aikaisemman vuorotyön sijaan, ja lisäksi voisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Tarpeen vaatiessa voisin tehdä töitä myös kotoa. Kuulosti niin hyvältä, että olen alkanut nyt sulatella ajatusta siitä, että aloitamme tutustumisen päiväkotiin elokuun lopussa, ja syyskuun puolessa välissä aloittaisin työt.

Typy vaikuttaa ainakin nyt niin reippaalta, että uskon hänen sopeutuvan päiväkotiin. Haluan ainakin kovasti uskoa niin.

Tyttö nousee nyt kovasti seisomaan, ja uhkarohkeasti myös irroittaa otettaan tuesta. Pystyssä pysytään yleensä pari sekuntia, minkä jälkeen sitten tullaan onneksi yleensä pylly edellä maahan. Uskon, että ensiaskeleet ovat tuossa vuoden tietämissä, selaisella vimmalla tyttö tuntuu nyt harjoittelevan. Eli pientä toivoa olisi siitä, että askeleet olisi jo otettu ennen päiväkotia. Pahimpia pelkojani on, että en olisi tuota huippuhetkeä omin silmin todistamassa.

Toivon että te, joiden mielestä päätökseni on väärä, ette moralisoisi minua. Uskokaa pois, kamppailen asian kanssa joka ikinen päivä. Plkään kuitenkin, että mikäli en nyt ota minulle tarjottua uutta työtä vastaan, paikan saa joku muu. Pelkään myös toiveidemme päiväkotipaikan menettämistä. Ylitse kaiken pelkään kuitenkin, että tyttöni ei sopeudu vaan tuntee tulleensa hylätyksi joka ikinen aamu.

Nyt niitä rohkaisevia tarinoita, kiitos. :)

Norsuja ja elefantteja...

2009-06-27T14:19:00.002+03:00

Miksi ihmeessä on olemassa sekä norsuja että elefantteja? Miksi on päätetty antaa samalle eläimelle kaksi eri nimeä? Entä miksi on olemassa lampaita ja karitsoja ja hevosia sekä varsoja, miksi ei vain hevosen sekä lampaiden lapsia?

Kuten arvata saattaa, meillä luetaan ahkerasti jo lastenkirjoja. Samalla kun pikku untuvapää keskittyneesti kuuntelee äitinsä lausumia sanoja, niin yhä enemmän tietyt lastenkirjojen painotukset häiritsevät. Esimerkiksi katselukirjat: Minkä ihmeen takia joissakin lastenkirjoissa ensimmäiset esiteltävät asiat ovat esimerkiksi hyytelö, ihmisen luuranko tai vaikkapa aluspaita? Pientä päivitystä kiitos, vauvoilla kun harvoin on päällään enää aluspaitoja, vaan on bodyja, paitoja ja t-paitoja. Totta kai äitikin voi soveltaa ja lausua nimet sellaisena kuin haluaa, mutta kun kirjaan tarttuu taas sitten isä tai vaikkapa mummi, niin jopa tytön pää on pyörällään, kun asioiden nimet muuttuvat koko ajan.

Yksi typyn lempikirjoista on kankainen pehmokirja, jossa on erilaisia maatilan eläimiä. Äiti on määkinyt, röhkinyt ja maukunut eläinten mukana, ja tyttö tuntuu kuuntelevan aina yhtä keskittyneesti. Tänään kävin esittelemässä tytölle lähiniityllä olevaa hevosta In Real Life. Kun hevonen lähestyi meitä, tyttö jähmettyi tuijottamaan. Sanoin sanan hevonen useampaan otteeseen, ihastelin ja kehuin kuinka kaunis hevonen oikein oli. Tyttö tuijotti näkyä totisena hipi hiljaa. Vasta kun matkin hevosen hirnahdusta kuten kankaista kirjaa lukiessamme, tyttö alkoi hihkua ja huitoa innoissaan. Yksi palanen on nyt tiettävästi loksahtanut kohdalleen. Loput eläimet pitänee koittaa bongata eläintarhasta. Paitsi ehkä sitä valasta.

Ja kuka muuten voi oikeasti väittää, että kala sanoo plop plop plop?

Olo kuin umpikujassa

2009-06-09T09:00:00.004+03:00

Postissa tuli kirje. Sen mukaan typyllämme on nyt hoitopaikka haluamassamme päiväkodissa elokuun viimeisestä päivästä lukien. Eli enää 2,5 kuukautta.

Koko ajatus ahdistaa ja kuristaa kurkkua. Minulla alkaa työt vasta syyskuun puolessa välissä ja tarkoituksenamme olisi tehdä hoitoon menosta mahdollisimman pehmeä niin, että ensin olisimme päiväkodissa yhdessä, sitten lähtisin pois tunniksi, sitten kahdeksi jne. Työnantajan kanssa on sovittu, että tekisin heti normaalia vuorotyötä, jolloin jotkut päivät voisivat olla tytölle todella lyhyitä (esim. tyttö hoitoon klo 13, isä hakee klo 16.30), ja aamuvuoroissa saisin tehdä kuuden tunnin päiviä. Kaiken pitäisi siis olla hyvin?

Kuitenkin ajatus siitä, että jätän tytön päiväkotiin yksin, tuntuu todella ahdistavalta. Todella ristiriitaiseksi olon tekee se, että minulla on samalla myös ikävä töihin. Nautin tytön kanssa olemisesta, mutta kaipaan myös aikuisten ihmisten seuraa. Ja sen tunteen vuoksi tunnen huonommuutta äitinä.

Eli tilanne on siis vieläkin se, että en vieläkään ole päättänyt, että palaanko töihin syksyllä vai en.
Sanoin asiasta päiväkotivastaavalle, ja hän sanoi suoraan, että jos perumme kyseisen paikan, niin tuskin saamme kyseiseen päiväkotiin enää paikkaa tammikuun alusta. Todennäköisesti joutuisimme päiväkotiin, joka olisi monen mutkan takana ja vielä sellaisella "huonommalla" alueella, jonne en tyttöä haluaisi viedä.

Yksi ratkaisu voisi olla se, että pitäisimme päiväkotipaikkaa varattuna, eli maksaisimme noin puolet hoitomaksusta. Muuten tämä voisikin olla hyvä juttu, mutta menettäisin silloin kotihoidontuen. Kunta kun katsoo, että en ole oikeutettu tukeen kotona ollessani, koska tytöllä olisi hoitopaikka odottamassa. Tuntuu todella väärältä.

Eli pitäisikö ottaa riski ja sanoa saamamme hoitopaikka irti, silläkin uhalla että tyttö joutusi joulu-tammikuussa aloittamaan hoitonsa ihan missä sattuu, vai pitäisikö vain karaista mielensä ja viedä tyttö hoitoon? Enemmän kuin koskaan olen toivonut lottovoittoa. Olisi edes kuusi oikein, sen voiton turvin voisi sinnitellä kotona vielä vuoden. On kyllä ihan umpikujassa -olo.

Tämän kaiken pohdinnan keskellä tyttö kasvaa ja kehittyy silmissä. Vajaa pari viikkoa sitten, 8,5 kuukauden iässä, tyttö päätti lähteä konttaamaan myös eteenpäin, siihen asti kun oli mönkinyt vain taaksepäin mitä erilaisemmilla tekniikoilla. Samassa rytäkässä nousi polviseisontaan ja muutaman kerran on ponnistanut itsensä jaloilleen. Eli taitaa olla kohta aikamoista menoa. Kun alussa konttausaskelia oli vain muutamia, kiitää tyttö nyt harvat vaaleat haituvat lepattaen pitkin lattiaa.

Ei mikään ole hellyttävämpää kuin tyttö joka konttaa ovelle vastaan tai lähtee perään. Mutta toisaalta - ei mikään ole hankalampaa. Tuo lahjepuntti kun samalla ennättää moneen sellaiseen paikkaan, jonne ei tarvitsisi. Näitä paikkoja ovat nyt kaikki johdot, koirien pedit ja portaat. Portaisiin onkin turvaportti hankinnassa.

Lisäksi tyttö hokee minut nähdessään "äittää", en tiedä onko se nyt sitten vaan jokeltelua vai opetteleeko tyttö todella ensimmäisiä sanojaan. Miehenihän tietenkin tämän huomatessaan on alkanut kovasti hokea isä -sanaa... =) Tyttö myös tunnistaa koiramme nimiltä, kun kysyy missä mikin koira on, niin aina katse menee oikeaan suuntaan. Satukirjoja luemme ihan uudella innolla, tyttö tuntuu nyt keskittyvän kirjoissa oleviin kuviin ihan eri tavalla.

Isänsä kutsuu tyttöä aurinkonaamaksi, mikä onkin osuva nimi. Jos ei ole nälkä tai väsy, niin tyttö on kyllä yhtä hymyä. Kikatus kuuluu milloin mistäkin touhusta, ja kaikkien uusien oivalluksien päätteeksi katsotaan äitiä ja isää - enkö olekin aika taitava? Isovanhempiaan tyttö matkii naamaa rutistelemalla, taputtaa ja paukuttaa nyrkkiä samaan tahtiin.

Ihan ihmeellinen pakkaus, joka ei enää kohta vauva olekaan.

Äitinä.

2009-05-09T14:45:00.004+03:00

Huomenna on elämäni ensimmäinen äitienpäivä. Koko sana maistuu vieläkin suussa oudolta ja uudelta. Minä - äiti.

Tänä aamuna katselin, kun tyttö touhukkaasti tutki keittiönkaapista antamaani aarrelaatikkoa, eli erilaisia muovisia kippoja ja kauhoja (ne muuten voittaa kaikki briot ja fischer pricet mennen tullen). Otti muovisen jäätelökauhan ja hakkasi sitä muovilaatikon reunaan. Katsoi minun ilmettäni. Hymyilin ja kehuin, ja tytön kasvoille tuntui syttyvän aurinko. Kolina ja touhuaminen sen kuin yltyi.

Minua veti kuitenkin vakavaksi. Katsoin tuota touhupakkausta melkein itku kurkussa. Osaanko varmasti olla juuri niin hyvä äiti kuin tyttö tarvitsee? Huomaanko tukea aina, kun tyttö kysyy minulta vahvistusta? Olenko varmasti juuri silloin läsnä kun tyttö hakee minun katsettani? Olenko tytölle varmasti se hellä ja turvallinen syli jota hän elämänsä alkuvuosina tarvitsee?

Entä sitten kun hän kasvaa, kun tulevat uhmat, murrosiät ja muut tuittujaksot? Saanko minä silloin piilotettua lapsen omassa itsessäni, ja otettua aikuisen roolin? Saanko minä kätkettyä ne omat haluni heittäytyä lapseksi, en vastaa mökötykseen mökötyksellä, en paisko ovia, en linnoittaudu huoneeseeni kun ahdistaa?

Totta on, että kun nainen tulee ensi kertaa äidiksi, niin silloin tulee käsiteltyä kriittisesti omia laspuusmuistoja. Minäkin olen ollut ajatuksissani 30 vuoden päässä menneisyydessä. Lapsuuteni oli kaikin puolin onnellinen, mutta löydän sieltä kyllä sellaisiakin asioita, joita haluaisin itse, nyt tuoreena vanhempana tehdä toisin. Mutta pystynkö minä?

Äitini on temperamenttinen, tuiskahtelee ja tiuskahtelee kun asiat eivät suju. Suuttumistaan hän purkaa usein siivoamiseen. Muistan kuinka isä ja minä siskoni kanssa noina hetkinä kuljimme kotonamme varpaillamme, ellemme sitten pujahtaneet ulos leikkimään tai vetäytyneet huoneisiimme. Kun koti tuoksui puhtauttaan niin äidinkin mieli oli taas iloinen.

Säpsähdin kun mieheni totesi, että minä siivoan aina suuttuneena. Tottahan se on, minähän olen kohta kopio äidistäni! Kun olen väsynyt tai alakuloinen, niin minä puran pahaa oloani tiuskimalla miehelleni ja sitten yleensä tartun imuriin. Siinä samalla sitten motkotan kumppareista jotka ovat väärässä paikassa tai lehdistä jotka ovat jääneet lojumaan olohuoneen pöydälle. APUA! En minä halua olla sellainen! Voinko oikeasti muuttaa itseäni, voisiko äitiys pehmentää hieman särmiäni? Vai käykö oikeasti niin, että taas 30 vuoden päästä meidän tyttömme katsoo lastaan ja miettii, että hänestäkin on tullut samanlainen kuin äitinsä - tuittupää, joka siivoaa harmistustaan puhisten?

Kun katson pikku tyttöäni, näen hänen silmissään olevan ihailun. Olen hänelle vielä tärkeintä mitä hän tietää. Hänen äitinsä. Kuinka oikeasti voisin toimia niin, ettei tuo ihaileva ilme koskaan häviäisi? Ettei hänen tarvitsisi koskaan vannoa, että tekee sitten itse vanhempana toisin?

"Houston. We have a problem"

2009-04-21T17:33:00.004+03:00

Kömmin tyytyväisenä saunan lauteille. Tyttö jäi ilmakylvyttelemään olohuoneeseen viltin päälle isänsä kanssa. Illan ilmakylpyhetki on tytöstä maailman paras juttu, ainakin heti äitin tissin ja mangososeen jälkeen.

Oikaisen itseni lauteelle ja nostan jalat kohti kattoa. Nautin kuumuudesta ja hiljaisuudesta. Jo kuukauden päivät on tyttö antanut äidinkin käydä iltaisin rauhassa saunassa, on huomannut että ihan yhtä kivaa on isänkin kanssa. Olen kai hieman haikeakin asiasta, oli hieno tunne olla maailman tärkein. Sijoitus Top 2:n joukossa on sekin hienoa, ei voi valittaa.

Kuulen kuinka mies juoksee huoneesta toiseen. Ovet avautuvat, jotakin se etsii. Vettä lasketaan ja taas juostaan. Säikähdän ensin, mutta kuulen tytön tyytyväisen kujerruksen.

Kop kop. "Tuota, meneekö sulla vielä kauan?" mies huutelee pesuhuoneen ovelta.
"Vastahan mie tulin. Miksi?"
Hetken hiljaisuus. "Tuota, meillä on täällä pieni tilanne."
"Tilanne?"
"Niin, sellainen kakkatilanne. Täällä on koko kämppä kakassa"

Suihkussa varauduin henkisesti pahimpaan. Jostakin syystä mieleeni tuli elokuva Apollo 13:sta. "Houston, we have a problem."

Ja olihan siellä pieni ongelma. Sitä ihan itteään oli viltillä, vaalealla ryijymatolla, lattialla, vauvan leluissa ja vauvassakin ihan kantapäästä kaljuun saakka. Mies kuurasi tyttöä ja mie kannoin tavaraa pestäväksi kylpyhuoneeseen.

Puhisin miehelle muka kiukkuisena. Miten tuollainen on edes mahdollista?
Ja eihän siihen oltu tarvittu kuin pari sekuntia. Mies oli jättänyt tytön viltille ja lähtenyt vaihtamaan verkkareita saunatakin tilalle. Siinä muutaman sekunnin aikana tyttö oli kuitenkin onnistunut kakan pungertamaan ja samalla tahdilla se oli sitten päättänyt harjoitella sen hetkistä liikkumareprtuaariaan: Eli kierimistä, taaksepäin mönkimistä ja kelloviisari-liikkumista. Ja tulos oli valmis.

Mies pesi tyttöä kylpyhuoneessa selvästi noloissaan. Tuli kai arvokas oppitunti siitä, että vauvakin, joka ei vielä edes osaa liikkua, saa hetkessä tuhoa aikaan. Entäpä sitten, kun vauhti on jo kovempaa?

Olin muka vieläkin kulmat kurtussa. Mökötys kuitenkin loppui kun katsoin peiliin. Sieltä se typy nauroi minulle peilin kautta, kakkaviiru otsassa. Olisi varmaan silmääkin iskenyt, jos olisi osannut.

Äitiysloma kuluu liian nopeaa...!

2009-03-25T11:56:00.008+02:00

Apua, tuo pikkuinen typy on asustanut meillä jo puoli vuotta! Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt todella nopeaa, toisaalta "elämä ennen tyttöä" tuntuu todella kaukaiselta. Ja vaikka rankkaakin on, niin hetkeäkään en antaisi pois. On mahtavaa löytää itsestään se leijonaemo, joka haluaa suojella pikkuistaan kaikelta mahdolliselta. Toivottavasti löydän tässäkin kultaisen keskitien, eikä minusta tule liiankin suojelevaa äitiä.

Tyttö on maistellut soseita 5kk-päivästä alkaen, ja kaikki tuntuu maistuvan, eikä houkuttelua ole tarvinnut tehdä. Heti kun lusikka ensi kerran lähestyi suuta, niin suu aukesi kuin linnunpojalla. Tällä hetkellä lempparia on Muksun riisipuuro luumusoseella höystettynä, mutta hyvin menevät myös kasvis- ja hedelmäsoseet, ja lihaakin on nyt reilun viikon ajan maisteltu. Tällä hetkellä meillä syödään aamupuuro, iltapäiväsose (kasvis-liha sekä jälkkäriksi jokin hedelmäsose) sekä iltapuuro. Ja joka väliin sitten äitin tissiä.

Vaikka noita ruokia ei olekaan vielä kuin kolme kertaa päivässä, niin olen silti jo nyt pulassa imetyksen kanssa. Rinnat kun tuntuvat täyttyvän, eikä tyttö jaksa enempää imeä. Soseiden annon jälkeen en ole tarjonnut tissiä päälle lainkaan, koska tyttö on edelleenkin niin kova pulauttelija, että kauaa eivät kiinteät sisällä pysyisi. Iltapuuron olen jättänyt välillä pois kokonaan, kun olen halunnut tyhjentää rinnat kunnolla ennen nukkumaan menoa. Ehkäpä se maidon tulo alkaa pikku hiljaa tästä hidastumaan kun tilausta ei ole enää yhtä paljon. Haikeaa sekin.

Ja nämä yöt sitten: Tyttö menee unille säännöllisesti klo 21 ja heräilee ylös 6.30-8 välillä. Yöllä syödään nykyisin kaksi kertaa, klo 01 ja 05. Välillä sain vähennettyä yösyönnin yhteen, mutta viime viikko on ollut öisin niin levotonta, että tihensin syöttöväliä. Nyt kai se unikoulukin olisi mahdollista, mutta en tiedä pitäisikö siihen vielä alkaa. Jotkut sanoo, että heräilyt vähenevät itsestään kun kiinteitä alkaa antamaan enemmän, mutta miten ihmeessä sen imetyksen sitten käy?

Päivisin tyttö nukkuu edelleenkin vähän kerrallaan, yleensä ottaa kolmet-neljät reilun puolen tunnin päiväunet päivän aikana. Eli mikään meganukkuja ei tyttö ole, mutta minä olen edelleenkin niin onnellinen siitä, että tyttö nukkuu omassa sängyssään ja että ne tunnin välein heräämiset jäivät pois, että en kehtaa valittaa.

Puolivuotisneuvolassa paino oli hivenen laskusuunnassa, mutta se kuuluu kuulemma asiaan kun tyttö alkaa liikkua enemmän. Ja kovat menohaluthan tuolla olisi, jos oikea tekniikka vain löytyisi. Selällään ei kauaa viihdytä, korkeintaan omia varpaita tutkien menee tovi, sitten kierähdetään mahalleen ja viuhdotaan raajoja kuin lentoon olisi lähdössä. Hitaasti tyttö ryömii taaksepäin, eteenpäin ei ole tekniikka vielä löytynyt. Pyörii myös kuin kellonviisari akselinsa ympäri, ja kierähdellään totta kai maton laidasta laitaan. Syöttötuoliin siirrytään neuvolan ohjeiden mukaan vasta sitten kun tyttö heijaa itseään kontillaan, vasta silloin pitäisi selän olla valmis pysyvämpään istuma-asentoon, nyt ruokaillaan vielä sitterissä..

Saapas nähdä alkaako tuo ryömimään eteenpäin ollenkaan, vai noustaanko kohta jo kontilleen. Sitten alkaakin äidillä ja isällä kova talon entraaminen. Lapsiportti pitää hommata portaisiin, ja kaikkea muutakin kiellettyä pitää raivata pois lattianrajasta. Ja laatikkoihin pitäisi kehitellä jokin hyvä systeemi myös. Ja koirille oma paikka, minne pääsevät rauhassa nukkumaan tytön ulottumattomiin... Paljon olisi siis tehtävää.

Syksy huolettaa jo paljon. Siitä pitää huolen mm. Nina Mikkonen, joka saa minut tuntemaan itseni äideistä alhaisimmaksi... Äitiyslomani loppuu heinäkuun 7. päivä. Minulla on onneksi pitämättömiä lomia säästössä sen verran, että töihin pitäisi palata vasta syyskuussa. Mutta tuokin päivämäärä tuntuu lähenevän aivan liian nopeaa. En ymmärrä, miten ikinä raskin viedä tuon pikku-piikan hoitoon? Saako tyttö varmasti tarpeeksi huomiota? Ovatko hoitotädit mukavia, kuinka tyttö ikävöi? Entä jos isommat lapset muksivat tyttöämme eikä kenelläkään ole aikaa puuttua? Entä jos, entä jos... Lukemattomia pelon ja huolen aiheita, joita mietin päivisin ja öisin jopa unissani.

Olen toki miettinyt kotiin jäämistäkin, mutta se taitaa olla mahdotonta. Kotihoidontuki on todella mitätön, 300 euroa kuussa, eikä kuntalisää paikkakunnallamme ole. Kun yhdessä miehen kanssa lyhennämme asuntolainaa, niin töihin on valitettavasti mentävä. Jotenkin ehkä saisin sinniteltyä jouluun saakka, mutta ei kauempaa.

Perhepäivähoito tuntuu jotenkin vieläkin vaikeammalta kuin päiväkoti. Jos vain tietäisi jonkun niin hyvän tyypin, että varmasti uskaltaisi, mutta kun puskaradio ei tässä suhteessa ole auttanut... Jotenkin lapsen vieminen toisen omaan kotiin tuntuu hankalalta. Päiväkodissa on sentään useampi hoitaja, jotka katsovat myös toistensa työskentelytapojen perään, mutta kuka katsoo perhepäivähoitajien perään? Ja entä jos kemiat hoitajan kansaa ei kolahdakaan, ei kai sitä hoitopaikkaa niin vain vaihdeta?

Miehen mukaan minä murehdin taas liian varhain tätäkin asiaa, mutta kun se nyt minun luonteenmukaista on... Eli jos teitä noin 1-vuotiaan päiväkotiin vieneitä on täällä lukijoissa, niin mielelläni kuulisin kokemuksistanne. Miten kauan tottuminen vei, oliko isot itkut ekoina päivinä? Tuliko sairastumisia lisää? Oliko takapakkeja?

Helpotusta

2009-02-19T13:49:00.002+02:00

Kannattaa näköjään aina käydä tänne blogiin purkamassa mieltään huolista, niin johan alkaa helpottaa.

Eli "The Kakka" saapui samaisena päivänä kun tänne kirjoitin. Ja olipas lasti! Pyykkikoriin meni niin äidin kuin tytön vaatteet.

Ennen pesua hoitopöydällä olevasta tytöstä vaippasisältöineen otettiin kuva kamerakännykällä ja lähetettiin isille työpaikalle. Oli siellä sitten kuulemma kuvaa näytellyt ja kehuskellut, kun olihan ne työkaveritkin jo huolissaan, että eikö jo...?

Tapauksen jälkeen onkin sitten sinappikone ruutannut tavaraa säännöllisesti niin, että isäkin on päässyt laittamaan vaatekertansa pyykättäväksi. (Jos joku tietää keinon, miten kakkapylly saadaan kannettua pesulle ilman, että itse likaantuu, niin kertokaa meille, kiitos.)

Ja tämä oli viikon kohokohta. Ihan oikeasti.

Soserallia ja sinappikoneen lakkoa

2009-02-17T11:34:00.007+02:00

Viime kirjoitukseeni viitaten, oli ihanaa huomata, että meidän typy ei olekaan ainoa uniongelmainen. Kiitos kaikille vinkeistä ja kokemuksista.

Meillä on menty nyt iso harppaus parempaan suuntaan. Kaksi päivää viime kirjoituksen jälkeen, maanantain vastaisena yönä, oli tulossa taas levoton yö. Tyttö ähisi ja ähisi, ja heräsi heti vartin päästä kun oli nukahtanut, halusi aina vaan tissin uudelleen suuhun. Koska oli vielä alkuilta (klo 22), niin päätin kokeilla pinnansänkyä jälleen kerran. Ja sitten tapahtui jotakin, jota en vieläkään ymmärrä: tyttö sylttäsi tyytyväisenä harson kasvojensa eteen, huoli antamani tutin ja nukahti. Ei mitään protestointia siitä, ettei äiti ollutkaan vieressä. Aamuyöllä heräsin puoli viideltä, ja säikähtäneenä menin tarkastamaan hengittääkö tyttö vielä. Hyvin hengitti ja nukkui vielä aamuseitsemään! Mies ei ollut uskoa korviaan kun kömmin makuuhuoneesta tytön kanssa ja kerroin miten meillä oli mennyt.

Ihan noin pitkiä yöunia ei sentään ole sen jälkeen ollut, mutta nyt meillä kuitenkin jo nukutaan. Tavallinen yö meillä on nyt sellainen, että tyttö nukahtaa klo 21. Ensimmäinen herätys ja syönti on yleensä klo 01 ja seuraavan kerran noin 04-05 aikaan. Ja aina syötön päätteeksi nostan hänet saman tien olalle, röyhtäytän ja laitan pinnansänkyyn. Tutti suuhun ja harso tytölle käteen, niin uni jatkuu. Yleensä nukumme sitten 7.30-8.30 saakka. Välillä tyttö saattaa heräillä useammankin kerran, mutta jatkaa unia kun annan tutin suuhun.

Arvaatte varmaan, että olin todella helpottunut. Mietin, että olin murehtinut turhaan sitä pinnansänkyyn opettamista. Tyttö alkoi nukkumaan siellä sitten kun oli siihen itse valmis. Eli meillä ratkaisuna oli näköjään pinnasänkyyn siirtyminen pois äidin vierestä. Vaikka minusta oli ihanaa kun tyttö nukkui vieressä, niin ilmeisesti kai minusta lähtevä maidon tuoksu häiritsi tytön unta. Vai oliko kenties liian kuuma, vai häiritsikö kääntyilyni? Mysteeriksi jää, mutta nyt meillä nukutaan. Ja minä voin nukkua vaikka kuinka leveässä x-asennossa!!!

Päiväunet ovat edelleenkin lyhyitä, 30 min-45 minuutin torkkuja, mutta tyttö nukahtaa kuitenkin päikkäreille todella helposti pinnasänkyyn. Vaunuja ei siis meillä enää sisällä tarvita. Soittorasia vain soimaan, niin tyttö on unessa muutamassa minuutissa. Olisitte nähneet miehen ilmeen kun hän palasi makuuhuoneesta tytön nukahdettua. "Sehän nukahti heti!"

Mutta kun uniongelmista päästiin, niin uusia ongelmiahan sitä tulee heti tilalle. Nyt meillä pantataan kakkaa. Tänään on menossa jo 16. päivä ilman kakkaa. (Itse asiassa se viimeisin kakka tuli juuri sinä yönä kun tyttö alkoi nukkua yönsä hyvin) Kuulostaa aika hurjalta, tiedän! Koska tyttö on kuitenkin iloinen, eikä arista vastaa, ei lääkärin pakeille ole vielä menty. Neuvolan terveydenhoitajan ohjeiden mukaan ostettiin mallasuutetta, sitä nyt eilen ensi kertaa lisäsin oman maitoni sekaan. Mutta vielä ei näy, ei kuulu.

Niin se minäkin joskus aikoinaan naureskelin pienten lasten vanhemmille, joilla jutut tuntuivat liikkuvan vaipan sisällön ja muiden eritteiden ympärillä. Nyt meillä mies soittaa jopa kesken työpäivän ja kysyy "joko?" Ja itse aina nuuskin tyttöä pöristelyn jälkeen takapuolesta: säilyykö haju, vai oliko se taas vain pieru... Ja huokaan uudelleen ja uudelleen vaippaa vaihtaessani pettymyksestä, ei mitään vieläkään.

Terveydenhoitajan mukaan tyttö käyttää nyt kaiken saamansa rintamaidon niin hyväkseen, että sitä (t)ulostettavaa ei vain riitä samaan tahtiin kuin ennen. Ja onhan ne syötöt todella harventuneet, etenkin nyt kun tyttö ei roiku tississä enää yöt läpeensä kiinni. Olen kyllä kuullut legendaa kahden viikon kakkalakosta, mutta että jo 16 päivää!?

Tyttö on kyllä kasvanut, joskin painossa ollaan laskeuduttu sieltä yläkäyriltä nyt lähemmäs keskikäyrää. Siispä mekin aloitimme nyt soserallin. Eilen kokeilimme ensimmäistä kertaa perunaa, ja se oli menestys! Niinkään menestys ei ollut luumusose, jota tyttö hieman irvistellen nieleskeli. Luumun yritän nyt kuitenkin pitää mukana, jotta avittaisi vatsan toimintaa.

Aika maltillisina saamme nyt maisteluiden kanssa olla, sillä tytölle on ilmestynyt selkään allergista ihottumaa. Minä huomasin vaivan pahenevan aloittaessamme vauvauinnin, mutta terveydenhoitajan mukaan ihottuma näyttää allergiselta. Vauvauinnin nyt kuitenkin lopetimme kolmen kerran jälkeen, ja lisäksi varon syömästä suklaata, kaakaota, herneitä, sitrushedelmiä, tomaattia, mansikkaa... Verestä otetut allergiatestit näyttivät negatiivista sekä pölyjen (mm. eläinpölyt, punkki, pujo) että ruoka-aineiden kohdalla (maito, vehnä, munanvalkuainen, soija, maapähkinä, kala). Näin pienillä tulos ei ole kuulemma kovin luotettava, mutta maitoa olen nyt kuitenkin turvallisin mielin käyttänyt. Itse kyllä olen aika luottavainen, että tuo iho-ongelma kohta korjaantuu.

Mutta tulis nyt edes se kakka.

Wanted: nukkumatti!

2009-01-30T11:21:00.004+02:00

Minusta tuntuu, että minulla on maailman ainoa vauva, joka ei nuku öitään kunnolla. Välillä tulee kyllä oikea huono äiti -fiilis, kun kuulee kuinka hyvin muilla vauvallisilla yöt jo menevät. Moni samanikäinen nukkuu jo yöt läpeensä, osalla on tehnyt sitä jo ihan vastasyntyneestä. Ja minä mietin aina näitä tarinoita kuullessani, että mitä ihmettä minä teen väärin.

Tällä hetkellä meidän unelmayö on sellainen, että tyttö nukkuu 3-4 tuntia, ja herää sitten syömään. Osa päivittelee jo tuota meidän unelmayötäkin. Noin hyviä öitä on kuitenkin nykyään todella harvoin. Viime viikkojen aikana kun tytöllä on ollut useita sellaisia öitä, että heräilee todella tiheään, noin tunnin välein. Herää yleensä ähisemään, eikä uni tule uudestaan kuin tissille nostamalla. Välillä on heräämisen syyksi osoittautunut pulautus, välillä ilmavaivat. Välillä ei kumpikaan.

Ja kierre on valmis kun nostan tytön rinnalle; nukahtaa kyllä pian, mutta herää myös uudelleen pian. Kunpa joku vain keksisi meille jonkin muun keinon nukuttaa tytön yöllä uudelleen. Olen silitellyt, kanniskellut, hyräillyt, nukuttanut vaunuihin, pinnasänkyyn, yrittänyt saada tuttia suuhun... Mikään muu ei tepsi kuin tissi. Mies on ajettu ajat sitten nukkumaan yläkertaan, että jaksaisi aamulla herätä töihin.

Täytyyhän tuolla tytöllä olla jo aikamoiset univelatkin, kun päivisinkään ei pitkiä unia nuku. Joinakin päivinä on saldoksi voinut tulla vain noin kahdet noin puolen tunnin unet... Siinä on kotitöiden teko ollut kortilla. Näinä vähäunisina päivinä tyttö herää jopa vaunulenkillä katselemaan maisemia, kun yleensä nukkua posottaa tyytyväisenä. Ja silti hymyjä riittää äidille ja isälle! - Ihan ihmeellinen typy.

Neuvolaankin olin asiasta yhteydessä, ja ensin kokeiltiin maidotonta dieettiä - tytön punaisena helottavana posket kun voivat terveydenhoitajan mukaan viitata allergiaan. Viikon päivät kun olin maidottomalla ollut ja levottomat yöt vain jatkuivat, varattiin meille jo neuvolalääkärin kanssa tapaaminen. Lääkäri totesi, että terveen ja jäntevän oloinen tyttö. Lääkäri ei usko kyseessä olevan maitoallergian, koska tytön iho on muuten hyvässä kunnossa. Uskoikin pulautteluiden korventyavan tyttöä öisin, ja siihen määräsi gavisconia aina puolen tunnin päästä syötöstä.

Määräsi typyn kuitenkin varmuudeksi verikokeeseen allergioiden katsomiseksi (- vaikka verikokeen tulos antaakin kuulemma vain suuntia.). Siinä olikin sitten neuvolalääkäripäivälle karmea päätös: Ensin ei meinannut löytyä suonta millään, ja kun viimein löytyi, niin verta ei meinannut tulla putkeen riittävällä paineella ja neulaa piti sorkkia ja pyöritellä vaikka kuinka kauan. Siinä minäkin nielin kyyneleitä, kun ensiksi niin valloittavasti labrahoitajalle hymyillyt tyttö puhkesi sydäntäsärkyvään itkuun.

Ja me jatkamme edelleenkin täysimetyksellä. Lääkärin mukaan ei kannata alkaa vielä maistattamaan mitään makuja, kun kerran tyttö hyvin rintamaidolla kasvaa. Toisaalta olin hieman pettynytkin, sillä olimme jo hieman odottaneet, että pääsisimme antamaan tytölle maistiaisia perunasta, porkkanasta ja hedelmäsoseista. Toisaalta tuntuu hyvältä, että maitoa riittää.

Lääkäri oli myös hieman epäileväinen, että ovatko imettävän äidin ruokien karsimiset hyvästä, ja neuvoikin kokeilemaan viljatonta ruokavaliota vasta muutaman viikon päästä kun verikokeiden tulokset ovat tulleet. Olen nyt jatkanut vielä maidotonta, kun noita soijatuotteita on kaapissa vielä riittänyt.

Aika neuvoton olo on tämän tilanteen kanssa kaikkinensa. Tyttö on nyt muutenkin sellaisessa vaativassa vaiheessa, että iltaisin ei kelpaa kuin äidin syli. Vieraat eivät kelpaa ollenkaan, koska on alkanut vierastamaan. Isän sylissä kyllä voidaan olla, jos äiti on näköetäisyydellä. En tiennyt olisko pitänyt nauraa vai itkeä, kun isä tuli jopa löylyhuoneeseen näyttämään ikäväänsä itkevälle tytölle, että täällä se äiti on, ei se ole joutunut hukkaan. Ja tytön naama levisi samassa aurinkoiseen hymyyn. On se kuitenkin niin ihana - valvoo tai ei.

Ennen kuin minusta tuli äiti

2009-01-08T16:05:00.004+02:00

Olen usein miettinyt, miten saisin kuvailtua tätä olotilaa mikä minulla on ollut lapsen saamisen jälkeen. Seuraava runo on taatusti useimmille tuttu entuudestaan. Minusta se on hieno ja koskettava, ja kuvaa todella hyvin myös minun ajatuksiani, siksi halusin sen tänne blogiini. Kirjoittajaa en tunne, mutta kiitos hänelle.

Ennen kuin minusta tuli äiti

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Tein ja söin lämpimiä aterioita.
Minulla oli tahriintumattomat vaatteet.
Minulla oli hiljaisia puhelinkeskusteluja.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Nukuin niin myöhään kuin halusin
enkä kantanut huolta siitä,
kuinka myöhään menin nukkumaan.
Harjasin hiukseni ja hampaani joka päivä.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Siivosin kotini joka päivä.
En koskaan kompastunut leluihin
tai unohtanut tuutulaulun sanoja.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
En tullut ajatelleeksi olivatko minun
huonekasvini myrkyllisiä vai eivät.
En miettinyt koskaan rokotuksia.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Minun päälleni ei oltu koskaan
oksennettu
kakattu
syljetty
pureskeltu
pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Minulla oli täydellinen mielenhallinta,
- ajatuksieni ja vartaloni hallinta.
Nukuin koko yön.
En ollut koskaan pidellyt kirkuvaa lasta,
jotta lääkärit voisisivat tehdä kokeita tai antaa rokotuksia.
En ollut koskaan katsonut itkuisiin silmiin ja itkenyt.
En ollut koskaan ollut äärettömän onnellinen
yksinkertaisesta hymystä.
En ollut koskaan istunut myöhään yöllä katsellen nukkuvaa lasta.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
En ollut koskaan pidellyt nukkuvaa vauvaa,
vain sen vuoksi, etten halunnut laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ollut tuntenut sydämeni murskaantuvan
miljooniksi palasiksi, kun en voinut lopettaa kipua.
En koskaan ollut tiennyt, että jokin niin pieni voisi
vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan tiennyt, että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
En koskaan tiennyt, että rakaistaisin olla äiti.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
En tiennyt miltä tuntuu, kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.
En tiennyt kuinka ihanalta voi tuntua, kun syöttää nälkäistä vauvaa.
En tiennyt siteestä äidin ja lapsen välillä.
En tiennyt, että jokin niin pieni voisi saada minut tuntemaan
itseni niin tarpeelliseksi.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
En ollut koskaan noussut ylös yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En ollut koskaan tuntenut sitä
lämpöä
iloa
rakkautta
sydänsärkyä
ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En tiennyt, että voisin tuntea niin paljon...
Ennen kuin minusta tuli äiti.

(T)ulostus toimii taas...

2008-12-21T20:25:00.006+02:00

Niinhän siinä sitten kävi, että samaisena iltana kun tuon kirjoitin ja lähdin illalla jumppaan, niin typyn tulostin oli pyörähtänyt käyntiin... =) Kun tulin kotiin, odotti kodinhoitohuoneen lattialla läjä sekä tytön että miehen vaatteita, eivät olleet vielä kakkasouvilta ehtineet laittamaan koneeseen. Oli myös mies joutunut vaihtamaan omat vaatteensa, eli lähetys oli ollut melkoinen! Mutta ei päässyt äitikään kauaa ilakoimaan omaa tuuriaan, sillä kun otin nyytin syliin, niin samalla typy alkoi keskittyneesti ähertämään myös äidille omaa pakettia... Sai sitten seuraa isän ja tytön vaatteet pyykkikoneeseen. Neuvolassakin käytiin ja typy painoi jo komiat 6640 grammaa! Eli hyvin riittää rintamaito, ei tarvitse sitäkään miettiä. Painossa mennään jo yläkäyrillä, jossakin siellä +20 luvuissa. Kysyin, että tarvitseeko minun olla huolissaan, niin ei kuulemma, rintaruokitulla lapsella saa yläkäyrillä luvut mennäkin. Jostakin syystä minua on kuitenkin korventaneet muutamat kommentit joita olemme saaneet. Pari tahoa kun on käyttänyt tytön nähdessään adjektiivia "lihava". Tiedän, että sanojat eivät ole tarkoittaneet pahaa, mutta jotenkin tuo sana on minusta niin negatiivinen, että se on hieman loukannut. Minun mielestä vauvojen kuuluukin olla suloisia palleroita ja pulleroita, ei kai niitä lihaviksi sanota? Tietenkin jos tyttö olisi oikeasti ylipainoinen, niin tekisimme asialle jotakin, mutta kun niin ei ole. Toivon oikeasti, että nuo ulkonäköpaineet pysyisivät poissa tytön elämästä vielä useita vuosia, ja toivottavasti niitä ei tarvitse pohtia edes teini-iässäkään. Uskon ja toivon, että sekä minun että miehen elämäntavat (terveellinen ravinto ja liikunta) tulisivat luonnostaan myös tytölle elämäntavoiksi. Ja oikeasti toivon, että tuo anorektisuuden ihannointi alkaisi mennä ohi, ja tytön ollessa teini-iässä ei kukkakeppimäisyys olisi enää in. Ja jos olisikin, niin olisimme onnistuneet kasvattamaan terveen itsetunnon omaavan tytön. Huoh - mietinkö taas liian kauas? Olen arastellut laittaa blogiin tytön kuvia, mutta pitäähän minun esitellä tuo meidän suloinen pyöreäposkinen tonttu. Jos joku minut näistä kuvista tunnistaa, niin huuda hep! Eipäs sitä täällä niin kamalan salaisia asioita ole kirjoittanut, mutta välillä kipeän henkilökohtaisia kuitenkin. Mutta nyt siis hyvän joulun toivotus kaikille blogin lukijoille meidän pikku-piikalta sekä äidiltä! *kuva poistettu myöhemmin*

Kolmen kuukauden etapilla

2008-12-17T16:12:00.003+02:00

Eilen heijasin rauhoittavasti tavaratalossa ollessani ostoskärryä.... Jossa ei edes ollut vauvaa. Enpäs olisi asiaa edes itse huomannut, ellei äitini olisi asiasta huomauttanut. Puolustuksekseni sanottakoon, että toisessa kädessä minulla oli matkarattaat, jossa typy nukkui kaukalossa. Noh, samallahan sitä nyt rauhoittelee niitä kärryissä olevia joulukoristeita ja maitopurkkejakin...

Nyt meneillään on iltapäivän harvinainen hetki, tyttö nukkuu vaunuissaan oikein levollisesti, eikä ole vaatinut tavanomaista heijausta. Ja niinpä minäkin kerkesin päivittämään kuulumisia. Tänään typy onkin kokonaiset 3 kuukautta vanha!

Ja mitäpä meidän neiti osaa/tekee tällä hetkellä:
- Hymyilee (tämä ilme sulattaa kenet vaan)
- Jokeltaa ujosti (ei mikään suupaltti-neiti siis vielä ainakaan)
- Kiljaisee silloin tällöin kuin kokeeksi (ja säikyttää yhtä usein äitinsäkin)
- Kuolaa (puhkeavia hampaita ei silti havaittu)
- Yrittää tunkea nyrkkinsä suuhun kokonaan. (Vielä ei ole onnistunut, mutta sinnikkäät yritykset jatkuvat.)
- Ihmettelee varpaitaan, joita hänelle olen näyttänyt (ei nuo voi minun olla- vie äiti ne heti pois)
- On äidin kulta. Isän syli ei oikein iltaisin enää kelpaa. Ja äidin sydänhän on pakahtua ylpeydestä, mutta samalla harmittaa miehen puolesta.
- Inhoaa äidin vasenta tissiä. (Ihan oikeasti, en tajua mikä tuossa vasemmassa tississä on niin kamalaa. Kyllä ne peilistä katsoen ihan samalta näyttää). Tämän vuoksi on äiti joutunut jopa pumppaamaan välillä vasemman tissin tyhjäksi kun neidille ei ole kelvannut kuin oikea.
- Tykkää katsella lehtiä yhdessä isän kanssa. Esimerkiksi eilen molemmat tutkivat hyvin pitkään pystykorvayhdistyksen lehteä. No, olihan siinä hassuja eläimiä isäntineen...
- On kakkalakossa. (Viimeksi havaittu niskakakka viikko sitten keskiviikkona. Äiti ja isä odottaakin nyt kauhulla, että seuraava kakka ei olekaan enää pelkkä niskakakka vaan ihan päähän-asti-kakka)
- Jaksaa kannatella päätään jo todella pitkään (jaksaa seurata jo pari Salkkareiden dialogia. -Ja äiti miettii jo nyt, saako tyttö vääriä vaikutteita televisiosta).
- Syö pelkää äidinmaitoa. Työvoitto! Korvikkeet saavat vanhentua rauhassa kaapissa.

Pian meillä toivottavasti:
- Tartutaan jo leluihin. Nyt kyllä katselee ja huitoo käsillään, mutta ei aktiivista tarttumisyritystä
- Nauretaan ääneen. Muutama vaimea "he he" kuultu. Mutta ei sitä nyt vielä voinut varmasti nauruksi tunnistaa. Typy taitaa olla hyvin pidättyväistä sorttia.
- Nukahdettaisiin ilman tissiä. Tällä hetkellä on iltaisin parinkin tunnin imetysmaraton, ei suostu nukahtamaan mihinkään muualle.
- Huolittaisiin tutti. Edelliseen kirjoitukseen liittyen, äidin tissit tarttisi lomaa.
- Nukuttaisiin pinnasängyssä. (Kyllä me vielä jokin jippo tuohon keksitään)
- Nukuttaisiin useampi tunti putkeen. Edelleenkin yöllä syödään n. 2-3 tunnin välein. (Mutta aamulla nukutaankin ruhtinaallisesti 9-10 saakka, eli hyvin jaksetaan!)
- On kakattu. Ei kai tätä tarvitse edes perustella.

Huomenna lääkärineuvola, sitten nähdään minkä kokoinen typy meidän maailmaamme tällä hetkellä paneekaan mullin mallin.

Mennyttä ja tulevaa

2008-11-28T17:40:00.003+02:00

Tämä meemi on napattu Minttumaarialta. Hauska idea, napatkaapas koppi muutkin blogittajat!

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 1998
1. Päätin muuttaa kotikylästäni kaupunkiin.
2. Menin kännykkäliikkeeseen myyjäksi. Siksi kunnes löytäisin oman alani töitä.
3. Aloin seurustelemaan tulevan exän kanssa.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2003
1. Työpaikkani vakinaistettiin.
2. Ostin elämäni ensimmäisen asunnon, rivarikolmion.
3. Elelin sinkkuna ja hankin koiran.

Kolme vuotta sitten, vuonna 2005
1. Harrastin aktiivisesti koirani kanssa.
2. Raavin yliopisto-opintoja kasaan työnteon ohessa. Hitaasti.
3. Aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

Vuosi sitten, vuonna 2007
1. Tein kesällä positiivisen raskaustestin.
2. Ostimme mieheni kanssa yhteisen kodin.
3. Syksyllä synnytin kohtuun kuolleen pienen pojan.

Tähän asti, vuonna 2008
1. Alkuvuoden kasvatin masua.
2. Synnytin pienen, ihanan tytön syyskuussa.
3. Opettelemme elämää kolmisin.

Eilen
1. Keksin hassun ilmeen, joka saa tyttöni nauramaan.
2. Viikkasin pesemiäni lukemattomia harsoja.
3. Nukahdin kesken imetyksen.

Tänään
1. Kävimme vaunulenkillä pehmeässä vastasataneessa lumessa. Rankkaa oli, joten päätimme seurata lumiauraa.
2. Olen kahden vaiheilla, lähdenkö jumppaan vai en...
3. Olin tyytyväinen, kun tytöllä ei ollut mahanpuruja.

Huomenna
1. Lähdemme typyn kanssa kahdestaan seuraamaan jouluvalmisteluita kaupungille.
2. Toivon, että saisimme katsottua miehen kanssa videon.
3. Sykkeet ylös, tavalla tai toisella.

Ensi vuonna 2009
1. Pääsemme seuraamaan tytön kasvua.
2. Palaan töihin syksyllä.
3. Olen jo hitusen varmempi äitinä.

HAASTAN: 1. Ne, joiden blogit ovat seurattujen listallani (hih, sisältää myös blogilistan blogit)
2. Kaikki, joiden mielestä tämän tekeminen voi olla hauskaa!
3. Ne, joilla ei ole parempaakaan tekemistä.

Ootko fiksumpi kuin koululainen...

2008-11-24T14:30:00.004+02:00

"Ootko fiksumpi kuin koululainen,
ei oo välii ootko mies vai nainen.
Ope, ope täällä ollaan taas
kohta nähdään kuka kympin saa..."

Kyllä, tuo on aika ärsyttäväkin renkutus, mutta meidän neiti pitää siitä. Minulla kun ei tuo lastenlauluosasto ole kovinkaan vahva, niin hyräilin tuota laulua ajatuksissani tytölle. Siitäpä tulikin palkaksi oikein ihastunut hymy. Niinpä sitten opettelin loputkin sanat, ja nyt tämä on meillä "Se Biisi". Sitä hoilataan usemman kerran päivässä, ja aina laulu saa yhtä ihastuneen vastaanoton. Pitänee kai jossakin vaiheessa käydä lainaamassa lastenlaulukirja kirjastosta, että muistuisi lapsuuden laulut paremmin mieleen. (Ja saisi ennen kaikkea unohdettua tuon karmeuden...)

Nyt typy nukkuu vaunuissa - sisällä. Ulos ei menty, kun on niin kova lumimyräkkä. Nuo vaunut ovat olleet meillä aika ehdottomat etenkin viime viikkoina. Niissä on nukuttu sisällä niin päivä- kuin yöunia. Jos tyttö nukahtaa syliin, ja hänet yrittää laskea varovasti kehtoon, pinnasänkyyn tai sohvalle, niin muutaman minuutin päästä tyttö on täysin hereillä. Vaunuissa sen sijaan nukkuu sikeästi. Ja öisin nukahtaa syötön jälkeen viereen. Olemme kokeilleet myös laskea tytön puolihereillä pinnasänkyyn ja rauhoitella tytön sinne, mutta turhaan. Ei auta, vaikka sänky olisi kuinka vuorattu peitteillä ja tyynyillä pesämäisemmäksi. Pinnasänky olkoon siis edelleenkin meillä turha kapine... Ehkäpä tässä lähikuukausina saisimme sitä hieman tutummaksi. Vinkkejä asiassa otetaan kiitollisena vastaan!

Viime viikolla jo säikähdimme, että koliikki on tullut meillekin. Yhtenä iltana tyttö huusi suoraa huutoa monta tuntia putkeen, ja myös pari aikaisempaa iltaa olivat olleet itkuisia. Ei voi olla mitään niin raastavaa, kuin pikkuisen huuto johon ei löydä mitään keinoa auttaa! Yhdessä välissä minusta tuntui niin pahalta, että annoin tytön miehen syliin ja menin itse makuuhuoneeseen itkemään. Siinä me itkimme sitten suoraa huutoa molemmat perheen naiset, ja mies kanniskeli tyttöä avuttomana... Itku kuitenkin auttoi äitiä, ja hetken päästä jaksoin taas lohduttaa.

Kyseessä olivat aika tujut ilmavaivat, joihin on apua haettu nyt lähinnä minun ruokavalion muutoksilla. Rela-tipoilla ei tuntunut olevan vaikutusta, ja Cuplatonitkin hain apteekista, mutta en vielä ole kokeillut. Jätin ruokavaliostani kuitenkin pois kahvin, teen, suklaan, viljat ja maitotuotteet, ja nyt on ilmavaivat selvästi helpottuneet. Maitotuotteiden sijaan olen popsinut soijavalmisteita (hyviä, muuten!), ja viljat olet korvannut gluteenittomalla leivällä. Nyt olisi pikkuhiljaa tarkoitus palautella ruokavaliota takaisin. Kokeilen ensin palauttaa maitotuotteet, ja sitten viljat ruista lukuunottamatta.

Muuten arki rullailee meillä melko tasaisesti. Tyttö rauhoittuu nukkumaan yleensä klo 22-24 välillä. Ensimmäinen syöttö on tästä yleensä noin 3-4 tunnin päästä, ja siitä seuraava noin 3 tunnin päästä. Usein tyttö nukkua posottaa aamukymmeneen saakka, ja seuraavat päikkärit ovatkin sitten päivällä 13-14 aikaan. Pisin valveillaolo jakso onkin sitten yleensä illalla kun mieskin on kotona. Silloin voi tyttö olla valveilla 5-6 tuntiakin yhteen menoon. Eli ihan mukavasti tuo vuorokausirytmikin on alkanut löytämään uomansa.

Toki on niitä päiviä, kun tyttö heräilee yöllä tunninkin välein tai ei rauhoitu kunnon päikkäreille. Silloin on äidilläkin univelkaa ja pientä kärtyämistäkin on ilmassa. Silloin sitä saattaa nurista omaa osaansa ja valitella sitä kuinka muut elää ja itse on neljän seinän sisällä jumissa. Mutta kummasti ne ajatukset taas kirkastuvat kun saa nukuttua kunnon yöunet. Sillä enhän mie toki jumissa ole, pihalla on auto ja autossa matkarattaat. Ja iltaisin olen jo pääsyt jumppaan. Mutta pientä marttyyri-asennetta tarvitaan silloin tällöin. Jos ei muuten, niin mieheltä lisähuomion saamiseksi... =)

Noista väsyneemmistä päivistä kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa. Seuraan tiiviisti lapsettomuuden kanssa kamppailevien blogeja, ja tuollaisina väsyneempinä hetkinä minulla oikeasti kolkuttaa omaatuntoa. Sillä en halua nurista, en kuulostaa siltä kuin olisin tyytymätön. Sitä en suinkaan ole. Tuo pieni nyytti on jotakin niin ihmeellistä, että olisin joskus nuoruusvuosina (niinä vuosina kun vielä luulin, että en koskaan lapsia edes halua) vain hymähtänyt, jos joku minulle olisi asiaa yrittänyt selittää.

Mutta niin se vain on, että esimerkiksi niinä hetkinä, kun tyttö vaikkapa hymyilee, nukahtaa rinnalle, hihkuu ääneen, tyyntyy itkeskelevänä syliin, pulauttaa juuri vaihtamallesi paidalle, tuhisee sylissäsi juuri heränneenä, kujertelee vaippaa vaihtaessasi voidetuubille tai vaikkapa vain katselee totisena silmiisi, niinä hetkinä sitä on täynnä jotakin niin suurta tunnetta, ettei sitä pysty edes kuvailemaan. Siinä on iloa, huolta, onnea, pelkoa, kiintymystä, ylpeyttä... Kai se on sitten sitä äidinrakkautta?

Äiti - kätevä vempele

2008-11-06T09:53:00.007+02:00

Tätä kirjoittaessani tyttö touhuaa sitterissä, yläpuolelle virittelemämme mobile hymyilyttää, ja nyrkit heiluvat innoissaan. Onhan hänellä jo nimikin, mutta jätettäköön se kuitenkin salaisuudeksi. Olkoon hän täällä tyttö, käiverö, nyytti tai vaikkapa pikku-tirpuli.

Puheen ensimetreille on lähdetty. Tytteli aloitti kuukauden iässä kuplakielellä, eli pärisyttelemällä sylkikuplia hoitopöydän vieressä olevalle keraamiselle nallelle. Aluksi nauroimme pärskintää, kunnes luimme Desmond Morrisin uudesta Vauva-kirjasta, että kyseessä tosiaankin on puheen ensiaskeleet, kuplakieltä puhuvat muutkin samanikäiset vauvat. Tätä "Tirppa-kieltä" meillä puhutaan siis useasti päivässä, mutta vain vaipanvaihdon yhteydessä tälle tietylle nallelle. On aika hellyttäävää seurata, kuinka tytön kasvoille leviää tuolloin aina sellainen "hei nalle, pitkästä aikaa" -haltioitunut hymy ja sitten alkaa kova pärskintä, ties mitä kuulumisia siinä tirppa-kielellä sitten kerrotaankaan...

Muussa toiminnassa mukaan on alkanut tulla pieniä huudahduksia ja äännähdyksiä, eli kohti jokeltelua ollaan menossa. Aika malttamattomana sitä odottaa kaikkia näitä kehitysaskeleita, siitä pienestä avuttomasta nyytistä tulee päivä päivältä esille enemmän persoonaa. Tuntuu niin hullulta ajatella, että jo pian meillä jo ryömitään, kontataan, seisotaan, kävellään, juostaan...

Monet isomman vauvan omistavat sanovat, että nauti nyt, kun se vielä pysyy aloillaan. Minusta taas tuntuu, että en malta odottaa sitä vaihetta, kun me voimme käveleskellä tuossa pihalla käsi kädessä tutkimassa lunta tai kesän kasveja. Nyt esittelemme näitä ihmeitä nyytille lähinnä ikkunasta osoitellen, samalla kun nyytti itse tuijottaa haltioissaan lähinnä ikkunanraameja...

Ruoka maistuu tytölle todellakin hyvin. Posket ovat pyöristyneet valtavasti, ja osa 56-senttisistä vaatteista tuntuu jo aika pieniltä, 50-senttiset on jo siirretty syrjään. Ensi viikon neuvolaa odotetaan siis mielenkiinnolla, mutta kyllä tyttö jo yli 5-kiloinen selvästi on. Ja nyt viimeinkin uskon kaikkia minua odotusaikana neuvoneita: Niitä pieniä vaatteita ei tosiaankaan kannata hamstrata liikaa! Äkkiä kone ne pesee ja vielä jos kuivurin omistaa, niin vielä nopeammin on taas vaatteet käyttökelpoisia.

Imettämistä jatkan uutterasti, vaikka vieläkin tulee tilanteita, että joudumme antamaan korviketta lisäksi tytön jäädessä nälkäiseksi. Maidon tuloa selvästikin helpotti luopuminen vuoroöin valvomisesta mieheni kanssa. Kun aloin saada paremmin unta alkuyöstä ja syöttöjen välillä, ei univelkoja enää kertynyt, joten vuorovalvomisia ei enää tarvittu. Mieskin nukkuu yöt meidän kanssa. Me ollaan tytön kanssa kuulemma öisin niin hiljaisia, ettei ole herännyt vielä.

Olen oppinut jo vanhempien tärkeimpiä taitoja: Osaan syödä hotkimalla, ja tarvittaessa vain toisella kädellä. Toinen tärkeä taito onkin tuo yhdellä kädellä tekeminen: pyykit tulee pestyä, pöydät siivottua ja muut kotiaskareet tehtyä varsin hyvin vain toisen käden varassa. Vasen hauis alkaakin kehittyä aikamoiseksi, onhan tuo typy jo kuuden kilon painoinen puntti =) Pitänee keksiä jotakin touhua tuolle oikeallekin kädelle, ettei raukka surkastu olemattomiin.

On muuten aika jännä juttu, että naiset kantavat lähes poikkeuksetta lasta vasemmalla käsivarrellaan, vaikka olisivat oikea- tai vasenkätisiä. Tuosta samaisesta Morrisin Vauva-kirjasta luin, että tuokin tapahtuisi ihan vaistojen sanelemana, sillä äiti laittaa lapsen automaattisesti sydämen puolelle, koska äidin syke rauhoittaa lasta. Kai siinä jotain perää onkin, sillä miehellä tuota viettiä ei ole, hän kantaa tyttöä oikealla käsivarrella. Ollaan me äidit sitten aika käteviä vempeleitä!

Nälkänyrkit ja väsyitkut

2008-10-22T09:22:00.004+03:00

Nyt on tytteli jo viiden viikon ikäinen, ja tuntuu kasvavan silmissä. Katse tarttuu entistä tarkemmin äidin ja isän silmiin, ja ensimmäisiset aidot hymyt havaittiin viime viikonloppuna. Joka päivä niitä nyt kilvan isän kanssa bongataan. Totta on, että oli sitä kuinka väsynyt tahansa, niin tuo hymy pyyhkii ihan kaiken pois, ja sitä olisi valmis valvomaan vaikka viikon putkeen.

Pikku hiljaa alkavat erilaiset äännähdykset ja eleet tulla tutummiksi.

Tytön nälän esimerkiksi tunnistaa nyrkeistä. Pikkuiset nyrkit heiluu tomerana ylös ja alas, ja jos äiti ei ole asettautunut lähtöasemiin tissinsä kanssa noin 15 sekunnissa, seuraa ohjelmassa pieni parkaisu joka kasvaa pian isoksi itkuksi.

Ennen imetystä itku taukoaa kuin leikaten. Tämä yleensä siinä vaiheessa, kun näkökenttään noin parinkymmenen sentin päähän tulee äiti, joka kaivaa luomumaitopulloaan esiin. Tytön ilme on tässä vaiheessa hyvin itseensä tyytyväinen: "Jes, se tepsi taas!"

"Hei, tissi meni ohi" -vilkuilu ja ähinä alkaa siinä vaiheessa, kun tyttö on isän, mummin tai jonkun muun sylissä, ja hän tunnistaa vieressä olevan tai siitä ohi menneen äidin. Hetkisen kuluttua tästä alkaa aiemmin kuvattu nyrkkien heiluminen.

Unilta herättyä on oma venyttelyääntelynsä, jonka aikana puhistaan myös vanhemmille syitä vaipanvaihtoon. Venyttelyvaihe heräilyineen voi kestää joskus puolikin tuntia, ennen kuin "hakekaa minut täältä syliin heti!" -parkaisu päästetään.

Uni maistuu etenkin vaunuissa ja turvakaukalossa, mikä onkin tehnyt liikkeelle lähdöistä helppoja. Tositestissä matkustushalukkuus on ensi viikonloppuna kun matkataan synttäreille 400 kilometrin päähän. Lastenvaunuihin on tyttö kerran nukutettu myös kotona, kun oli jo yliväsynyt, eikä saanut nukahdettua. Sängyn viereen pukatuissa vaunuissa tyttö nukkuikin sitten tähän astisen ennätyksensä, 6,5 tuntia putkeen. Vaunuihin tullaan siis varmaan turvautumaan toistekin. Kuka sen sanoo, että niitä käytetään vaan ulkona?

Päivittäin on ohjelmassa myös jumppahetki lattialla. Ja kyllähän niskalihakset ovat vahvistuneet, nyt päätä pidetään pystyssä jo useampia sekunteja kerrallaan.

Koirat ovat ottaneet vauvan hyvin vastaan, siitä olen tosi helpottunut. Kun vauva nukkuu iltapäivänokosiaan kehdossa, käyvät koirat aina määräajoin kurkkaamassa kehtoon häntäänsä heiluttaen. Muutaman kerran ovat kantaneet kehtoon koirien pehmolelujakin. Vauvan ollessa hereillä ne suhtautuvat vauvaan suojelevasti ja asettuvat esimerkiksi imettäessä lähelle kerälle nukkumaan. Mitään riskejä ei kuitenkaan ole otettu, eikä koiria ole jätetty yksin vauvan kanssa. En usko, että tahallaan mitään tekisivätkään, mutta voivat vahingossa vaikkapa astua päälle. Etenkin nuorimman koiran kanssa pyrin pääsemään kahdestaan lenkille tai touhuamaan jotakin, jotta ei vauvan vieneen hänen emäntäänsä kokonaan.

Jahas, nyt on havaittu muutama kiukkuisesti heiluva nyrkki...

Ensimmäiset viikot äitinä

2008-10-03T11:10:00.006+03:00

No ei ihan "lähipäivinä" tullut sitten päivitettyä blogia, niin on maailma mullistunut pikkuisen myötä. Pikkuinen on nyt reilut kolme viikkoa vanha, ja vieläkin me katsomme häntä ihmeissämme; onko tuo juuri meidän ikiomamme?

Heti alkuun, kiitoksia kaikille onnitteluista! Olen lukenut kommenttejanne baby blues-herkistyneenä tippa linssissä, on ollut ihana huomata kuinka paljon teitä siellä nettimaailmassa oikein on! Mahtavaa myös oli kun esittäydyitte, te aiemmin taustalla blogiani seuranneetkin! Halaus kaikille ja kiitos.

Me siis pääsimme kotiin viidentenä päivänä leikkauksesta. Nyt alkavat arjen pikku rutiinit jo löytyä, mutta univelka oli kyllä melkoinen ensimmäisten päivien aikana! Tytöllä ei ollut vielä vuorokausirytmiä, ja oli yöt virkeämpi kuin päivällä. Ohessa poiminto ensimmäisen viikon yöstä, kirjoitin kerran väsyneenä päivän kulustani miehelleni, hän kun oli alussa sitä mieltä, että eihän vauvanhoito ole rankkaa, vauvahan vaan nukkuu ja syö välillä... Mies kun oli ensimmäisen viikon vielä töissä.

"Klo 23.00. Sain nukahdettua. Klo 23.30 Tyttö herää, on puklannut paitansa ihan märäksi, nyrkit heiluu, on pahalla päällä. Otan hetkiseksi viereen, toivon rauhoittuvan siihen. Tyttö nukahtaakin puolen tunnin tissin lutkutuksen päätteeksi. Siirrän tytön pinnasänkyyn ja kömmin takaisin peiton alle.

15 min myöhemmin tyttö on taas pahalla päällä, huomasi, että olen poistunut vierestä. Ei auta kuin nousta taas.

Klo 01 maissa tyttö on vaihdettu kuiviin ja pesty. Huomaan napatyngän irronneen. Minne - ei harmainta hajua, ei löydy vaikka etsin vessasta ja hoitopöydältä. Ei kai vain joku koirista ole löytänyt ja syönyt? Yritän löytää olohuoneen sohvalla hyvää imetysasentoa, tyttö suuttuu kun ei saa hyvää imuotetta rinnasta. Löytyy kuitenkin lopulta.

Hieman ennen kello 02, tyttö viimeinkin antaa minun irroittaa itsensä tissiltä. Muutaman minuutin päästä paidalle tulee taas kauheat puklut. Tytön silmät rävähtävät apposen ammolleen. Kanniskelen pikkuista, joka rauhoittaa sitä hieman. Imee sormia ja tekee tissin hamuamisliikkeitä. Nälkä sillä on taas - vaikka vasta syötiin. Ilmeisesti suurin osa tuli puklun kautta ulos. En tarjoa enää tissiä, molemmat nännit tuntuvat todella aroilta, vaan lämmitän jäljelle jääneen korvikkeen ja ajattelen nukahduttaa tytön keinutuolissa syöttäen. Kello on 3 aamuyöllä.

Tyttö on yritetty laittaa jälleen pinnasänkyyn, taas pulauttelee, vaikka kuinka yritin röyhtäyttää. Huolestuttaa, onko pikkuinen kipeä, kun kakkakin on niin vetistä. Ja tyttö jotenkin tyytymättömän oloinen. Vaippaa vaihtaessa irronnut napatynkä löytyy päällä olevan bodyn mutkista. Kello lähenee neljää, ja moni tytön nukahduttamisyritys on päättynyt pulautteluun tai läheisyyden kaipuuseen. Äiti ei saa olla kaukana. Mietin, missä mahtuisin nukkumaan tytön kanssa vierekkäin, parisängyssä se ei onnistu, sillä mies heräisi tai kierähtäisi tytön päälle.
Päätän pedata olohuoneen sohvalle pedin. Sitten tyttö nopeasti viereen ja tissi suuhun. Viimeinkin tyttö nukahtaa imetyksen päätteeksi. Kello on 04.30. Nousen ja käyn vessassa, otan banaanin ensiavuksi nälkäiseen oloon. Nukahdan noin klo 05.00.

Mies lähtee töihin, siirrymme tytön kanssa makuuhuoneeseen, tyttö herää kello 7. Uni tulee uudestaan 8 aikaan vaipanvaihdon ja imetyksen jälkeen. Klo 10.30 tyttö herää. Unta tähän mennessä minulle kertynyt noin 3,5 -4 tuntia. "

Muutaman tällaisen yön jälkeen oma väsymykseni meni niin suureksi, että otimme miehen kanssa käyttöön vuoroyöt; minä hoidan vauvaa joka toinen yö, ja mies joka toinen yö, varustautuneena pumppaamallani maidolla sekä tarvittaessa korvikkeella. Toinen sai sitten kavuta yläkertaan nukkumaan täyden yöunen. Tämän systeemin turvin on arki helpottunut, ja nyt kun rutiinit ovat löytyneet, niin myös yöt ovat helpompia. Enää emme myöskään yritä siirtää tyttöä joka syötön jälkeen pinnasänkyyn vaan annamme nukkua peittoon käärittynä vieressämme, siihen nukahtaa paljon helpommin.

Nyt tuntuu, että tytön vuorokausirytmikin on alkanut muuttua, ja nukkuu yöt vähän paremmin. Puhuinkin jo miehelle, että voisin yrittää hoitaa nyt jokainen yö, josko oma kroppakin olisi jo tottunut katkonaisempiin uniin. Olen huolissani etenkin omasta maidontuotannosta, se kun tuntuu nyt jo hiipuvan. Tyttö jää joskus imettämisen jälkeen vielä nälkäisen oloiseksi, ja olemme joutuneet antamaan joskus korviketta liäksi. Kenties nyt ei kestä olla yhtään yötä imettämättä, vaikka aamuisin heti pulloon maidon pumppaankin... Haluaisin päästä lisämaidon antamisesta kokonaan.

Jahas, tyttö heräilee unilta, tässä kuulumiset ensialkuun!

Meidän käiverö on pieni tyttö!

2008-09-19T20:57:00.002+03:00

Kirjoitan tätä synnyttäneiden osastolla, vieressä tuhisee pieni tyttö. Supistukset käynnistyivät tiistai-iltana 16.9. ja 17.9. klo 11.49 syntyi sektiolla pikkuruinen neitimme. Kaikki ne 2755 grammaa ja 47,5 senttimetriä olivat osa sitä maailman täydellisintä olentoa mitä olemme koskaan nähneet.

Me saimme sen, viimeinkin. Oman vauvan. Oman ihanan pienen tytön. Kiitos, kiitos ja kiitos.

Tarkempaa synnytystarinaa seuraa lähipäivinä... Nyt lähden katselemaan nukkuvaa pikkutyttöäni.

12 yötä...

2008-09-11T08:29:00.004+03:00

Viimeistään 12 yön päästä me tapaamme viimeinkin käiverön. Tuntuu todella hullulta kirjoittaa noin. Niinhän siinä siis kävi, että tiistaisen äitipoliklinikalla käynnin yhteydessä sain ajan sektioon, joka on 23.9., neljä päivää ennen laskettua aikaa. Tämä siis jos käiverö ei halua alkaa syntymään jo ennen tuota päivää. Me olemme miehen kanssa tuijotelleet hölmistyneinä toisiamme. Tuntuu jotenkin niin oudolta tietää lapsen syntymäpäivä etukäteen.

Mietin tuota perätilasynnytystä pitkään. Lääkärin mukaan lantiostani mahtuisi hyvin perätilavauva tulemaan. Persoonallinen turkua vahvasti vääntävä vanhempi naislääkäri oli sitä mieltä, ettei ole mitään väliä sillä olenko ensisynnyttäjä vai en, hän ei näe sillä olevan mitään eroa synnytyksen kulun kannalta. Sanoi vaan, että yleensä synnytykset sujuvat varsin helposti, mutta ei tietenkään voi luvata että niin menisi nytkin. Paasasi alatiesynnytyksen puolesta ja mitä pidemmälle puhui, sen kylmempi hiki minulle tuntui nousevan ja sydän alkoi hakata. Pelkäsin hänen jo sanovan, ettei aio antaa minulle sektiomahdollisuutta ollenkaan. Pitkän puheen lopuksi kuitenkin totesi, että päätös on kuitenkin minun. Sain vain henkäistyä, että haluan sen sektioajan. Lääkäri vaikutti pettyneeltä ja minä tunsin itseni pelkuriksi ja heikoksi.

Kaikki lähimmäiseni ovat kuitenkin vakuuttaneet, että päätin oikein. Jotenkin minulla on vain tunne, että käiverö olisi mennyt reippaasti lasketun ajan yli, ja odottelu olisi ollut aika raastavaa. ja entä jos jotakin oikeasti olis mennyt pieleen, ja vauva joutuis kärsimään hapenpuutteesta? Antaisinko sitä koskaan itselleni anteeksi?

Enkä nyt oikein luota siihenkään, onko vauva nyt sitten pieni vai iso, nyt lääkäri sai painoarvioksi jopa 3 kiloa, mikä tuntui aika hurjalta, etenkin kun viime viikolla eri lääkäri sai arvioksi 2550 grammaa. Tuskin tuo puolta kiloa on viikossa kasvanut. Lääkäri totesikin samoin, ja merkkasi neuvolakorttiin 2,9 kiloa. No, mikään jättiläinen ei pitäisi kuitenkaan olla tulossa.

Nyt olen kaksi päivää ollut aika kireänä, tuleva leikkaus mietityttää. Myös lapsen syntymäpäivän tietäminen on tehnyt asian todella konkreettiseksi, ja jotenkin kliiniseksi. Tuntuu niin hullulta katsoa seinäalmanakkaa., jota tähän asti ovat rytmittäneet neuvolat ja äitipolikäynnit. Nyt siellä on ympyröitynä yksi päivä punaisella tussilla ja samaan kohtaan on piirretty sydän.

Ja sitten nämä hormonihuuruisen pelot....! Aamuyöllä heräsin miettimään kaikkea mahdollista. Sektio tietenkin tuntuu itse operaationa pelottavalta. Ei sitä joka päivä mennä vatsasta ja kohdusta ulkokautta läpi. Mietin jopa, että miten lääkäri voi olla kohtua leikatessaan varma, ettei viillä myös pikkuista... Hiljattain oli myös se tapaus, jossa sektiossa ollut äiti oli kuollut leikkaukseen. Mietin, miten mieheni pärjää, jos minulle kävisi samalla tavalla.

Ja se tunnepuoli mietitytti erityisesti. Vaikka lapsen syntymää on odottanut kuin kuuta nousevaa, niin nyt iskee rimakauhu. Entä jos lapsen näkeminen ei tunnukaan miltään, jos se ei tunnukaan omalta? Entä jos sitä pakkausta ei edes haluta ottaa mukaan kun kotiin lähdön aika on? Osaako sitä hoitaa, saavatko nämä rinnat edes maitoa tuotettua? Entä jos babybluesin sijaan iskeekin synnytyksen jälkeinen masennus? Tuleeko minusta jokin kävelevä zombie, jolla ei ole enää omaa elämää? Koko elämä muuttuu, mikään ei ole enää ennallaan. Paniikki, apua!

Kun aamulla kömmin keittiöön tukka pystyssä keittiön jakkaralle istumaan, aamupalalla ollut mies ihmetteli, että miksi olen jo ylhäällä. Totesin vain, että pelottaa. Mies kertoi, että myös hän oli miettinyt kaikenlaista. Optimistiseen tyyliin totesi kuitenkin, että miksi me emme pärjäisi, kun niin monet muutkin pärjäävät. Juttelimme vielä jonkin aikaa, sitten miehen oli mentävä töihin. Pyysin, että puhuisimme enemmän ajatuksistamme ja peloistamme, sillä minua ainakin helpotti tieto, että toinenkin on epävarma. En olekaan näissä hormonihuuruissani ihan yksin.

Cazze 37+5

Emon huolta

2008-09-08T11:15:00.004+03:00

Viime perjantaina kävin synnärillä päivystyksessä ylimääräisen käynnin. Aamun neuvolan jälkeen pikkuinen oli todella hiljainen, ja aloin illalla laskea liikkeitä. Ensimmäisen tunnin aikana en saanut kuin 4-5 liikettä. Soitin synnärin päivystykseen, kätilö neuvoi laskemaan vielä toisen tunnin, ja mikäli jäisivät vielä alle kymmenen, niin voisi tulla sinne käyrille.

Ja reippaasti alle kymmenen ne liikkeet jäivät. Kotidoppler kertoi sykkeen olevan noin 110 luokkaa, mikä oli tavallista 130-140 lukemaa selvästi alempana. Säikähdin, itkukin pääsi. Silmissä tuntui vilisevän, verenpaine nousi pelon vuoksi 175/115 lukemiin. Mies käski pukea, nyt mentäisiin.

Vastassa oli oikea enkeli kätilöksi. Mieskätilö, joka samantien rauhoittavalla olemuksellaan sai pahimman pelon taittumaan. Opasti mieheni pitämään anturia vatsani päällä, ja kertoi samantien niitä hyviä lukuja, mitä käyrille tuli. Ilmeisesti käiveröllä oli ollut pidemmät tirsat, sillä nyt se aloitti sellaisen jumpan, että tuloksena oli todella priimaa käyrää. Minulla jo nolottikin hätääntymisemme, mutta samainen kätilö sanoi, että oikein olimme tehneet. Hänen mukaansa kaikkien lääketieteellisten laitteiden ja mittausten ohi menee aina äidin oma tuntemus sikiön voinnista.

Ei ihmetellyt verenpaineitani, sanoi että olemuksestani näki heti kun osastolle tulin, että pelkään ja paljon. Neuvoi minua puhaltamaan syvään ja pitkään. Naurattikin jo hieman. Kun lähdimme lähes tunnin käyrillä olon jälkeen kotiin, oli verenpaine laskenut 130/97:ään, ja rinnasta oli poistunut kuristava tunne mikä siellä oli. Sen jälkeen olen ollut viikonlopun ajan oikea levollisuuden perikuva. Dopplerina on saanut toimia mieheni korva, turhan tarkkaan en ala pulssia enää laskemaan. Ja liikkeitäkin on tuntunut nyt niin säännöllisesti, että ei ole tarvinnut liikelaskentaa enää tehdä.

Hyvin voi siis käiverö, emo huolehtii vain välillä vähän liikaakin...

Valinnan paikka

2008-09-03T08:20:00.004+03:00

Noin kolmen viikon päästä meillä on ehkä jo oma vauva sylissä!

Kävin eilen äitipolilla kontrollissa verenpaineiden vuoksi, ja samalla keskusteltiin jonkin verran synnytystavoista perätilavauvan vuoksi. Ultrauksen perusteella lapsivettä oli kuulemma sen verran vähän, että kääntöyritykseen tuskin lähdetään, ja myös napapnuora oli sykeröllä pään vieressä, mikä myös sulkee kääntämistä lääkärin mukaan pois. Tämä ei minua sureta, koska olin jo miettinyt, että en mielelläni lähtisi kääntöyritykseen. Eiköhän se pikkuinen ihan tarkoituksella ole oman paikkansa noin valinnut. Lääkäri ei uskonut, että vauva enää itsekään yrittää kääntyä.

Lääkäri ei ollut vakilääkärini vaan melko nuori nainen. Aluksi olin pettynyt, mutta lääkäri vaikutti ihan huipputyypiltä, eli omat ennakkoluuloni saivat siinä pöllytystä... Tosi taitavasti ultran kanssa toimi, esitteli minulle vielä käiverön kasvoja, kun olivat niin sievästi tarjolla. Pieni pulloposki siellä oli täydessä touhussa, teki jo kovasti hengitysharjoituksia, joten vartalon ympärysmittaakin otettiin useampaan kertaan. Painoarvioksi saatiin nyt 2550 g, eli 350 grammaa oli parissa viikossa pulskistunut. On hieman keskivertovauvaa pienikokoisempi, ja lääkäri arvioi edelleenkin painon olevan laskettuna aikana noin 3300 gramman kieppeillä.

Varsinaista synnytystapa-arviota ei vielä tehty, lantio vaikutti sisätutkimuksen perusteella olevan normaalikokoinen. Kävin kuitenkin lantion röntgenkuvauksessa, ja varsinainen synnytystapa-arvio on sitten ensi viikon tiistaina samalla kun kontrolloidaan uudelleen noita verenpaineita. Mikäli lantion mittauksissa ei estettä perätilasynnytykselle ole, niin valinta jää sitten mulle. Sain molemmista tavoista paksut niput tietoa mukaan, ja ensi tiistaina sitten puhutaan lääkärin kanssa lisää.

Mikäli menee sektioksi, niin se tehdään lääkärin mukaan yleensä ennen laskettua aikaa, 39+ viikolla. Eli silloin h-hetki voi kolmen viikon päästä olla jo käsillä, tai sitten nyytti on jo sylissä! Perätilasynnytystä ei sen sijaan mielellään käynnistetä, eli tulisi sitten kun tulisi.

Tuntuu aika hurjalta. Mahdollisesti enää kolme viikkoa... Mies oli kotona kun tulin, ja uutiset kuullessaan katseli kalenteria epäuskoisen näköisenä. Vaikka päivien vähentyminen on kummallakin ollut tiedossa, niin siltikin tuo asia jotenkin konkretisoitui. Tuli sellainen ilon ja pelon aalto, koko elämä muuttuu ihan kohta. Mies sanoi, että saan tehdä päätöksen synnytystavasta ihan omien tuntemusten mukaan, hänelle on tärkeintä, että sekä minä että vauva ollaan turvassa. Ihan riskittömiä eivät kummatkaan tavat kuitenkaan ole, joten pohtimisen paikka tässä nyt todellakin olisi. Pitää nyt perehtyä materiaaliin ja ynnätä plussia ja miinuksia.

Ensi tiistaita odotellessa ei auta kuin jatkaa levollista odottamista. Verenpaineet olivat edelleen koholla, mutta yritetään jatkaa samalla lepo-linjalla, sain pissatikut mukaan valkuaisten seuraamiseksi. Mietin tuossa juuri, että jos tätä verenpainetta ei olisi, niin voisin sanoa tämän loppuraskauden olevan jopa aika helppoa aikaa. Ei selkäkipuja, eikä kovin tukalaa oloa, ei turvotuksia eikä närästyksiä tai suurempia vihlontoja... *nyt on pakko mennä koputtamaan puuta ihan kaksin käsin*

Cazze 36+4

Vuosipäivä

2008-08-27T10:39:00.004+03:00

Tasan vuosi sitten maailma romahti. Silloin saimme kuulla lääkäriltä, että sisälläni olevan pienen sydän ei sykkinyt enää. Olen lukenut vanhoja blogimerkintöjäni, itkenyt ja muistellut. Samaan aikaan meillä oli muutto, elämä meni hetkessä onnellisesta odotuksesta mustaan kaaokseen. Nyt kun mietin noita päiviä, en ymmärrä miten siitä kaikesta selvisi, muuttolaatikoiden ja remontin keskellä. Jostakin se voima kuitenkin löytyi.

Vaikka kyyneleitä tapahtuneen vuoksi vielä riittääkin, on lohdullista, että samaan aikaan sisälläni potkii uusi elämä. Mutta taikauskoisena ihmisenä tunnustelen koko ajan mahaani, lasken liikkeitä, juttelen pienelle, silittelen. Pelkään, että vuoden takainen toistuu uudelleen.

Huomenna aiomme mennä miehen kanssa pikkuisen haudalle, viemme kynttilän sekä kukkia pihaltamme. Mies pitää huomista varsinaisena vuosipäivänä, koska silloin synnytin hänet ja saimme hänet hetkeksi viereemme. Minä itse taidan viettää kolmen päivän muistopäivää, eilen kun tuli vuosi siitä päivästä kun en enää pikkuisen sydänääniä dopplerilla löytänyt.

Eräs työkaverini sanoi minulle, että jostakin syystä vauva ei silloin ollut valmis vielä syntymään, mutta nyt hän on. Ikäänkuin hän olisi sama vauva. Kaunis ajatus tämäkin. Puhuimme asiasta eilen mieheni kanssa. Meistä kumpikin ajatteli kuitenkin toisin, eli mielestämme kyseessä on ihan eri vauva. Tämä vuosi sitten menetetty kuuluu meidän perheeseemme aina ajatuksissamme. Uskon, että hän on suojelusenkelinä odottamallemme pikkuiselle. Vaikka me odotamme kuin kuuta nousevaa tätä pikkuista syntyväksi, niin silti me kaipaamme edelleen sitä pientä poikaa, jonka vuosi sitten hyvästelimme.

Emme ole vieläkään polttaneet sitä kastekynttilää, jonka pappi meille pikkuisen siunaustilaisuudessa antoi. Taidamme tänään sytyttää sen, ja huomenna poltamme sen loppuun saakka. Aika laskea irti.

Viisi viikkoa...

2008-08-22T17:16:00.006+03:00

Viisi viikkoa laskettuun. Toisaalta niin vähän, mutta toisaalta loputtoman pitkään. Olen tottunut jo tähän mahaani niin hyvin, että onkohan olo sitten tyhjä, kun käiverö joskus maailmaan putkahtaa? Iltaisin nukahdan yleensä käiverön jumpatessa, ja aamuisin makailen sängyssä rauhassa odottaen, että myös masussa alkaisi liikehdintä. Vasta sen jälkeen aloitamme yhdessä uuden päivän.

Nyt kun mies on viihtynyt sorsa- ja hanhijahdissa, ja olen ollut aika paljon yksin kotona, niin huomaan juttelevani mahalle entistä enemmän. Kun mies on kotona, niin sitä höpöttelyä vähän pidättelee. Mutta enhän minä en yksin ole ollut kotona pitkään aikaan. Kotona ollaan nyt kahdestaan, käiverö ja minä. No vanhin noutajamme on toki ollut vahtikoirana, eli kolmestaan.

Kiitos kaikille sektiota ja perätila-asiaa kommentoinneille. Nyt minulla on sellainen olo, että en pelkää enää kumpaakaan. Pitää kuunnella lääkärien mielipide ja yrittää toimia sen mukaisesti. Kun nyt sinne asti vielä jaksaisi odottaa.

Kävin äitiyspolilla tiistaina verenpaineiden vuoksi. Neuvolassa oli verenpaine hurjat 150/110. Paineet olivat olleet koholla jo kotona, joten tiesin kyllä, että neuvolassa luvut ovat sitten erityisen suuret. Äitiyspolilla makasin vähän aikaa käyrillä. Käiverö nukkui ensin ja sykkeet olivat 125 luokkaa. Sitten alkoikin kova jumppahetki ja sykkeet kävivät välillä 180:ssa. Oli mukavaa seurata käiverön elkeitä. Jos vaikkapa yskäisi, niin alkoi pienessäkin olla heti eloa. Ultralla tilanne katsottioin myös, painoarvio oli 2200g (viikkoja oli tuolloin 34+3). Lääkärin mukaan olisi tulossa jonkin verran alle 3500-grammainen vauva, mikäli syntyy laskettuna aikana.

Paineetkin asettuivat, kun ne käyrällä makoilun perään mitattiin, niin lukema oli laskenut 130/92:een. Lääkärin mukaan verenpaineeni ei ainakaan vielä viittaa raskausmyrkytykseen koska muita oireita ei ole. Lääkäri mietti tavallisen verenpainelääkityksen aloittamista, mutta päätyi sitten siihen, että kokeillaan vielä ilman, lepopaineet kun olivat kuitenkin paremmat. Nyt on kuitenkin sitten taas kaikki turha rehkiminen kielletty, imuroinnit ja isommat siivoamiset on miehen huolena (*ai kun harmittaa*). Kontrolikäynti olisi sitten viikolla 36+3, samalla mietitään kai jo synnytystapaakin, jos vielä perätilassa viihtyy.

Niin, niitä hankintojakin on jo tehty. Haaparannan reissulta ei vielä vaunuja ostettu, löydettiin kyllä mieluinen malli, mutta saatiin kuitenkin ne halvemmalla suomalaisesta verkkokaupasta. Elikkä tässä ovat sitten meidän vaunut (pitäisi tulla viikon sisään). Noihin ostimme siis lisäksi pehmeän kantokopan. Ihastuin vaunujen ketteryyteen ja vakauteen. Olen tuttavieni nelipyöräisiä vaunuja lykkinyt kaupoissa ja hämmästellyt niiden vaikeaa liikuteltavuutta. Näitä kolmirattaisia suositteli sitten yksi tuttavaperhe, jolla vaunulenkillä ovat usein myös koirat mukana. Hyvin pelittävät kuulemma myös lumessa. Toivottavasti oli hyvä hankinta, olivat hieman kalliimmat kuin Quinnyt, joita ensin mietimme.

Ja sitten: lastenhuoneeseen on valittu yhdelle seinälle RTV:n uudesta Woodlandin mallistosta suurta tulppaanikuviota (ei ollut missään kuvaa, höh), muut seinät maalataan. Ensi viikolla aikoi mies hoitaa rempan. Sitten Ikeasta ostettiin iso lipasto vauvantarvikkeille. varsinaista hoitopöytälipastoa ei sitten hankittu, vaan ostettiin samalla reissulla Ikean rimpula. Kestää sen minkä kestää ja sitten saa mennä varastoon apupöydäksi. Huoneeseen tulee lisäksi valkoinen puusepän tekemä kehto (päiväunipaikaksi) sekä joko sohva tai nojatuoli. Laitan kuvaa sitten kun koko homma alkaa olla valmis.

Ja lisäksi on sitten hommattu Gracon turvakaukalo, korvakuumemittari, sähköinen rintapumppu, tuttipullot, silikoniset ensitutit, liivinsuojia, puhdistuspyyhkeitä, hoitoalusta, kotiintulovaatteet, kylpyamme ja imetystyyny... Pinnasänky tulee alussa meidän makkariin ja on valmiina petivaatteineen yläkerran lämpimässä varastossa. Hankintaa odottavat vielä sitteri ja rintareppu, ne hankitaan sitten kun/jos siltä tuntuu. Eli kyllä kai kaikki alkaa pääpiirteissään olla valmiina... Ne mitä puuttuu, saa mies sitten juosta kaupasta =)

Ja se vaippamaailma sitten.... Taidan olla täysin hurahtanut jo nyt kestoihin, mutta se onkin sitten kokonaan toisen tarinan paikka. Nyt makuuasentoon hetkeksi.

Cazze 34+6

Vaaliuurnille!

2008-08-15T23:57:00.004+03:00

Lisäsinpäs tuohon sivun vasempaan laitaan pikku veikkauksen. Pyydänkin sinua nyt meditoimaan hetken ja heittämään villin arvauksen kehiin!

Omasta mielessä tuolla masussa voi olla hyvinkin tyttö- tai poikakäiverö. On toisaalta ollut ihanaa, kun ei vielä tiedä. Toisaalta olisi niin paljon helpompaa ostaa vaatteita, nyt asusteet ovat hyvin neutraaleja värityksensä suhteen. En ole noissa väreissä mielstäni kuitenkaan kovin tarkka, mielestäni pojalle voi hyvinkin pukea kirkaanpunaista ja tytöille sinistä, mutta sitten kun ne vaatteet on usein vielä kuvitettu traktoreilla tai prinsessoilla, niin eivät ne oikein istu kuvaan. Vaikka ei kai se tytteli tai poika välitä', että mikä kuva siinä rinnassa on, eikä edes sitä näe. Meitä aikuisia vartenhan nuo kaikki on tehty. Ja jos tyttö tulisi, niin olisihan se kivaa ostaa joku pikku mekko, pojalle taas jotkin henkselihousut. Noh, kuusi viikkoa niin sitten selviää, mikäli laskettuun aikaan mennessä on maailmaan tullut.

Minäpäs olen tänään perätila-urheillut. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ensin olin maassa kontallani pylly pystyssä ja naama olohuoneen matossa, sitten hetken päästä taas korkeita tyynyjä pyllyn alla niin, että lantio nousee korkeammalle (tuttu asento kaikille vauvakuumeilijoille). Näissä asennoissa kun uskomuksien mukaan perätilavauva voisi kääntyä pää alaspäin ihan itsekseen. Etenkin ensimmäinen asento oli aika epämiellyttävä, siinä olisi kuitenkin pitänyt olla noin 15 min. En tiedä tykkäsikö käiverö vai ei, mutta kova muljunta kyllä kävi. Mutta edelleenkin hän kuitenkin puskee päällään kylkiluita ulos.

Tuon perätilan vuoksi olen sukeltanut jälleen googlen kautta internetin syövereihin. Olen etsinyt muun muassa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin maidon tuloon silloin kun kyseessä on suunniteltu sektio, sekä sektiohaavan paranemisesta. Jostakin luin, että sektion jälkeen pityäisi olla parikin vuotta yrittämästä uutta, voiko aika olla tosiaankin niin pitkä? Uutta yritystä nyt en vielä edes mieti, tämä ensimmäinen pitäisi ensin saada hengissä maailmaan, mutta pari vuotta voi olla aika pitkä aika, jos sen kakkosen kuitenkin haluaa joskus saada.

Mielessä on jopa käynyt, että jos lantio olisikin tarpeeksi tilava, niin uskaltaisinko alkaa perätilavauvaa sittenkin synnyttämään alakautta? Jos oikein olen ymmärtänyt, niin perätilassa syntyvää vauvaa ei juurikaan avusteta. Sitä ei voida esim. vetää jaloista, jottei refleksinomaisesti levitä käsiään jne. Eli synnyttäjän pitäisi olla tämänkin vuoksi kai kokeneempi konkari, koska olisi aika itsenäistä touhua...

Hankala ja mystinen paikka kaikkinensa. Toivottavasti käiverö nyt ratkaisee tilanteen itse, ja pyörähtää lähtöasemiin ihan itse. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia, eli kaikki sektion tai perätilasynnytyksen kokeneet, kertokaas omat kokemuksenne kyseisestä tapahtumasta!

Cazze 34+0 (hihii, kello on juuri yli puolenyön)

Harsomeressä

2008-08-07T20:50:00.002+03:00

No niin, nyt olen aloittanut valmistautumisen vauvan tuloon.... Olen pessyt kaikki harsot! Nyt minulla on 28 puhdasta harsoa odottamassa pulauttelijaa... Siskolta perityissä tarvikkeissa oli siis aikamoinen harsoläjä. Nyt siis otetaankin vastaan kaikkia mahdollisia vinkkejä mihin näitä harsoja voi käyttää. Kestoiluun tott kai, sekä pulautteluiden varalta, oliskos muita niksipirkka-ohjeita?

Ja muutenkin aiomme edistyä valmisteluissa, huomenna lähdemme Haaparannalle ostamaan ne vaunut sekä hoitopöydän. Ilouutinen tuli myös miehen äidiltä ja siskolta, he aikoivat kustantaa meille vaunut. Useamman satasen menoerä on siis vähempänä. *Tuuletuksen paikka!*

Me kävimme tänään eläintarhassa, pitihän sitä masuasukkia nyt sentään siellä käyttää. Ei tainnut vain reppana juurikaan tietää, että oli oudossa paikassa, sen verran hiljaisina eläimet olivat. Puhuvaa korppia kun yritin innostaa raakkumaan, tuli muutama mojova potku, muuten taisi nukkua onnellisesti koko ajan.

Tiistaina oli ensimmäinen perhevalmennus. Olisikohan noin kymmenkunta paria ollut paikalla. Alun jäykähkö ilmapiiri ja tosi typerä MLL:n video saivat meidät molemmat jo miettimään, että noinkohan enää seuraaville kerroille tulemme. Mutta kyllä se ilmapiiri onneksi siitä vapautui, joten emmeköhän me nyt perhevalmennuksen läpi kahlaa. Mies kauhistui, kun kaikki muut isät olivat kuulemma mopoikäisiä, mutta oli siellä kyllä minun mielestä useampikin kolme kymppiä ylittänyt. ja mitä väliä sillä iällä on, samassa jamassa me kaikki kuitenkin oltiin, esikoista maailmaan kaikki odotti.

Nyt valmistautumaan huomiseen, pitää laittaa sitten hankinnoista kuvia tännekin.

Saamaton äidinalku

2008-07-27T19:37:00.003+03:00

Oikeasti, ei ole enää kuin yhdeksän viikkoa laskettuun aikaan, ja muut vauvapalstojen kanssaodottajat ovat jo laittaneet kaikki vaatteet pestyinä ja silitettyinä lipaston laatikkoihin valmiiksi odottamaan, osa on jo sairaalakassinkin pakannut. Mutta mitäs minä teen nyt, kun se h-hetki lähestyy? -En yhtään mitään! En ole saanut vielä äitiyspakkauksen vaatteita pestyä, ja pesua odottaa myös moni muu hankittu vaatekerta. Ostamatta ovat edelleenkin vaunut sekä hoitopöytä tai lipasto sekä turvaistuin. Mieheni "kyllä tässä vielä ehtii"- mentaliteetti on näköjään tarttunut minuunkin.

Mutta sitten heti ne kootut selitykset:
1. Ajattelin pestä vaatteet vasta sitten kun olemme saaneet remontoitua lastenhuoneen. Ja se huone rempataan siis elokuun puolessa välissä. Ensiksi se piti tehdä nyt heinäkuussa, mutta mies pyysi lisäaikaa... =D
2. Haluaisin sen lipaston ensin, minne niitä tarvikkeita voisin laittaa sitten valmiina pestyinä.
3. Se lipaston hankkiminen odottaa Ikean reissua, jonka ajattelimme tehdä kuun vaihteen jälkeen, kun palkkakin on tilillä.
4. Vaunut aiotaan hankkia myös Haaparannalta, eli Ikean reissua odotellessa...
5. Pessimisti minussa ei vieläkään anna minun laittaa kaikkea asemiin. Entä jos jotakin menee vielä pieleen... (tuo ajatus on onneksi aika vaimeana enää mielessä - nyt tämän on pakko mennä hyvin!)

Toivotaan, että käiverö ei päätä tulla reilusti etuajassa, sillä sitten tulee kyllä kiire! Nyt on ollut kuitenkin niin seesteisen odottamisen aikaa, eikä supisteluita ole juurikaan ollut, joten olen aika luottavaisin mielin. *koputtaa puuta*

Vaatteita pitäisi ensi hätään olla nyt kyllä tarpeeksi, miehen serkku oli kerännyt meitä varten kassillisen pieniä kokoja (kiitos vielä kerran J!), ja pieniä kokoja oli jemmassa jo siskoltani sekä jonkin verran itse ostettuna. Jokin ilta pitäisi kai katsella valmiiksi pikkuiselle vaatteita kotia tuloa varten, jos kiire lähtö tulee niin miestä on puhelimitse sitten vaikea neuvoa... Mutta kai ne pitää ensin sentään pestä...

Apua, alkaako tämä unelma oikeasti jo lähestyä!? Nyt taidankin alkaa repiä pikku hiljaa paniikkeja tästä saamattomuudestani...Pitäisköhän tehdä jokin lista kaikesta muistettavasta ja tehtävästä, jotta tuo mieskin hahmottaisi, että 9 viikkoa ei ole itse asiassa mikään pitkä aika.

Cazze 31+1

Seisahduksissa.

2008-07-23T21:30:00.003+03:00

Muks ja mäiskis. Samalla kun olen tässä sohvalla läppärin äärellä, muksii käiverö minua mahaan... Yli 1600 gramman painoinen asukki alkaa jo saada liikkeisiinsä vakuuttavuutta, on siinä pakko jo äidinalunkin korjata asentoa kun pikkuinen niin vaatii...

Laskuri blogin yläreunassa kertoo, että enää 66 päivää laskettuun aikaan. Samaa tahtia minä huomaan hämmentyväni entistä enemmän. Tuntuu niin epätodelliselta, että ihan kohta tuo pieni mahassani meteliä pitävä pakkaus tulee mullistamaan meidän elämämme lopullisesti. Enää ei ole minä tai me kaksi, vaan Meidän Perhe. Ja Meidän Lapsi. - Käärö, jolle me olemme kaikki kaikessa, joka on täysin riippuvainen meistä. Siis meistä - tulevasta Äidistä ja Isästä. Apua!

Käiverö viihtyy edelleen onnellisesti pyllyllään, näillä viikoilla pitäisi kuulemma kääntymisen alkaa tapahtua. Synnytys arveluttaa jo sen verran, että tuskin uskallan perätilassa olevaa alkaa synnyttämään normaalisti, ja kääntämisestäkin on kuulunut kauhujuttuja. Annetaan nyt sitten käiverön päättää itse, että haluaako tulla maailmaan normaalisti vai sektiolla. Jotenkin toivoisin kuitenkin tavallista synnytystä, mutta kyllä se jollakin tapaa pelottaakin. Kohdussa oleva väliseinä voi kuitenkin haitata kääntymistä, joten saapas nähdä, miten käy.

Siskoni oli kahden poikansa kanssa täällä useamman päivän, toivat naurua ja menoa pirtin täyteen. Nyt illalla heidän lähdettyään katsoimme miehen kanssa toisiamme ja mietimme, että meidänkin arjessamme nämä hiljaiset ja rauhalliset koti-illat alkavat olla kohta harvinaista herkkua. Pelottava ajatus sekin, mutta kuitenkin niin ihana. Kaikki tuleva pelottaa ja arveluttaa, mutta siltikään emme malta millään odottaa. Ihan ihmeellinen olotila. Aivan kuin olisi jotenkin sellaisessa pysähtyneessä tilassa, ei ole enää se entinen oma itsensä, mutta tietää, että uusi minäkin on vielä täysin muodostumatta. Aivan kuin joku olisi kaukosäätimellä laittanut minut paussille, ja olisin astunut ulkopuolelle tarkkailemaan omaa elämääni ja itseäni. Outoa.

Jahas, läppäriterroristi päätti ilmoittaa sarjatulipotkuin, että nyt äippä pois kumarasta ja heti. Toteltava on.

Cazze 30+4

Voinapista käsipuntiksi

2008-07-08T12:44:00.004+03:00

Aina kun uusi viikko alkaa, luemme neuvolasta saadusta kierrevihkosta vastaavan viikon infoa vauvan kehityksestä ja painosta. Miehellä on hauska tapa konkretisoida painoa johonkin esineeseen: Alussa käiverö oli voinapin kokoinen, sitten se painoi saman verran kuin tietty lotto-uistin. Siitä sitten kehitys jatkui niin, että pian se painoi Snellmannin voileipäkinkkupaketin verran, kohta sitä oltiinkin jo HK:n sinisen lenkkimakkaran kokoisia. Nyt kun käiverö painaa tällä viikolla noin 1200 grammaa, niin se on mieheni mukaan ihan samankokoinen kuin se ahven, jonka hänen kaverinsa viime kesänä sai. Että sellainen ahven minun mahassani nyt polskuttelee =) Ja kyllähän siinä meni molempien naamat vakaviksi, kun näytin hänelle kolmen kilon käsipainoani, että tällainen tai isompikin pitäisi sitten syyskuussa punnertaa ulos...

29. viikko on siis menossa. Nyt on tainnut alkaa se "aika matelee" -vaihe, josta lasta odottaneet ovat minulle kertoneet. Odotan nyt 30 viikon rajapyykkiä, mutta siitäkin olisi vielä 10 viikkoa
taivallettavana. Sehän on vaikka kuinka paljon!

Maha kasvaa, mutta jotenkin on hyvin vaikeaa uskoa, että se pikkuinen sisälläni on jo niin iso, että jos se syntyisi, niin sillä olisi jo hyvät mahdollisuudet selvitä. Mielessäni se on vieläkin sellainen pikkuinen ja hauras, kuten ensimmäisemme oli silloin 16. viikolla. Ehkäpä kasvaneesta koosta pitäisi kertoa ne "eivät-enää-niin-hienovaraiset" liikkeet, kun herra päättää kääntää kylkeä. Sitä ei voi olla huomaamatta. Joo-o, ajatuksissani minä kutsun käiveröä usein herraksi tai pikku-jätkäksi, vaikka ei minulla oikeasti ole hajuakaan, kumpi sieltä on tulossa. Toisena päivänä olen varma, että tyttö sieltä on tulossa, mutta yleensä kuitenkin kallistun pojan puolelle. Oli hyvä päätös olla kysymättä sukupuolta, jää pieni yllätys sitten ihan loppuunkin saakka.

Vointi ei ole oikeastaan hassumpi, mutta tekemisiä joutuu kyllä rajoittamaan. Eilen yritin kukkapenkin reunaa kitkeä, mutta kumarat asennot aloittavat heti supistelut ja meinasi vatsa krampatakin kunnolla. Väsymys on myös tiukentanut otettaan. Kotona olisi paljon tehtävää, mutta voimat ja into ovat kadoksissa. Ehkäpä syynä on laskenut hemoglobiini, viime neuvolassa arvo oli jo 105. Nyt menossa on Obsidan-rautakuuri. Inhoan tätä velttoa olotilaani - kaikki kärsivällisyyspisteet vain miehelle, ehkäpä sitten joskus se vanha minä palaa takaisin...

En vieläkään usko, että todellakin me olemme jo voiton puolella, ja että on enemmän kuin todennäköistä, että saamme pian hoitaa omaa lasta - pientä ihmistä, jossa on puolet miestäni, puolet minua. Voiko oikeasti olla niin, että meillekin se onni suodaan? Enkö kohta herääkään, ja huomaa nähneeni vain unta, että oikeasti on vielä tammikuu, enkä sitä plussaa testiin koskaan saanutkaan? Samalla mielessäni pyörivät ne pariskunnat, joilla vauvahaave odottaa edelleenkin toteutumistaan jopa vuosien yrittämisien ja hoitojen jälkeen - kuinka vahvoja he voivat ollakaan. Ja eihän se ollut kuin viime syksy, kun olin itse varma, että emme selviä surustamme koskaan. Onneksi niin pian tuli uusi mahdollisuus.

Cazze 28+3

Lepoa ja murinaa

2008-06-26T11:41:00.002+03:00

Vaikka jo henkisesti valmistauduinkin siihen, että ensi viikolla voisin palailla töihin, niin toisin kävi. Neuvolan lääkäri arveli, että parasta on jatkaa sairaslomaa vielä toiset kolme viikkoa. Ja sittenpä alkaakin kesäloma, ja siitä suoraan äitiysloma... Eli ei töitä ennen vuoden 2009 syksyä, mikäli kaikki menee niin kuin pitää! Aika oudolta tuntuu totta puhuen...

Supistelut ovat kyllä nyt suht. hallinnassa, mutta heti kun touhuilen jotakin enemmän, niin maha menee kivikovaksi, ja supisteluita voi tulla tunnin sisään useampiakin. Onneksi kuitenkin kohdunsuu on pysynyt napakasti kiinni, eli ei ole pehmenemistä siellä havaittavissa.

Kohta ei ole kuin 13 viikkoa jäljellä laskettuun, tuntuu olevan nyt jo todella lähellä. Tiedän, viikot venyvät vielä todella pitkiksi h-hetkeä odotellessa, mutta nyt onkin vielä paljon tehtävää ennen vaavelin tuloa: lastenhuoneen remppaus ja vauvanvaateiden pesua. Juhannuksena toin kotiin useita laatikollisia siskolta perittyjä vauvanvaatteita. Olipas sellainen aarreaitta, että oikein hykerrytti! Oli kestoja, ruskovillan housuja, pikkuisia bodeja, toppavaatteita, harsoja, itsekudottuja villapukuja.... ja todella hyvässä kunnossa kaikki, vaikka ovatkin jo kuuden vuoden takaa... Oli vieläpä pinnasänky, matkasänky sekä sitteri. Kiitos ihana isosisko, kun olet noita säästellyt, vaikka varmaan ottajia niille olisi ollut hänen miehensä suvun puolellakin. Ja mistäpä sitä tietää, jos ne vielä joku päivä sinne käyttöön palaavatkin...

Tähän tavarapaljouteen saapui sitten maanantaina vielä kaiken kruunuksi äitiyspakkaus. Sen paketin avaaminen olikin sitten ihan oma souvinsa... Olin nimittäin hakenut paketin jo päivällä, mutta jättänyt avaamatta, kun halusin miehenkin olevan silloin paikalla. No mies ei tätä tapausta mitenkään erityisenä pitänyt, sillä samaan aikaan kun minä levittelin paketin sisältöä olohuoneessa, niin hän luki keittiön pöydän ääressä pystykorvalehteä (nii-in....!). Totesi vaan, että kyllä hän näkee sieltä asti ihan hyvin mitä minä sieltä nostelen... Siihenhän se sitten meni, että minä nostelin viimeisiä tavaroita laatikosta itkua nieleskellen, eihän näissä raskaushormoneissa isompaa syytä itkulle tarvita.

Mykkäkouluksi meni se loppuilta sitten, asiasta puhuttiin vasta seuraavana iltana. Mies sanoi suoraan, että ei ajatellut asian olleen minulle niin tärkeä, että kyllähän hän ehtii niitä vaatteita hypistellä sitten jatkossa kyllästymiseenkin asti, sitten kun niitä vauvalle pukee. No, siitä päästiinkin seuraavaan kiistan aiheeeseen, eli siihen, että mies ei ole juurikaan ollut panostamaan vielä hankintoihin, vaan kaikki ostokset olen minä tehnyt. Siihen mies totesi, että onhan meillä vielä kolme kuukautta aikaa. Hän ei ymmärtänyt minun näkökantaani, että asiat pitäisi laittaa hyvissä ajoin valmiiksi, vaan sanoi kaiken olevan kyllä sitten valmiina kun lapsi syntyy. -No on varmasti valmiina, kun minä olen ne asiat valmiiksi laittanut! Mur.

Niin, erilaisia me miehet ja naiset ollaan, pakko kai se on vain hyväksyä. Onhan tilanne erilainen miehelle, eikä raskaus ole niin konkreettinen asia kuin minulle. Minullahan ne hormonit heittelee, ja minun mahassanihan se käiverö melskettä pitää. Kai se vain on niin, että mies sisäistää minun olevan raskaana siinä vaiheessa, kun kätilö jo kertoo, että kumpi tuli.

Äitiyspakkaukseen liittyen pahoitin mieleni vielä toisenkin kerran. Kun hehkutin puhelimessa pakkauksesta äidilleni, niin hänen ensimmäinen kommenttinsa oli, että "saako sen pitää kuitenkin itsellä, jos jokin menee pieleen?" Varmastikkaan hän ei tarkoittanut loukata, vaan sanoi ennen kuin ajatteli, mutta paha mielihän siitäkin tuli. Keskenmenon pelko on kuitenkin edelleen niin voimakkaasti läsnä, että toisen sanomana se vain voimistaa pelkoani. "Jos jokin menee pieleen". Noita sanoja minä pyörittelen edelleenkin mielessäni, ja pelkään jokaikinen hetki kun liikkeitä ei ole tuntunut vähään aikaan tai kun vatsassa vihlaisee ikävästi. Minä haluan kuitenkin pitää yllä optimistisen perusvireen, sillä muuten nämä viimeiset kuukaudet voivat olla yhtä piinaa. Siihen tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka uskovat (tai ainakin osaavat näytellä uskovansa), että kaikki todellakin menee hyvin loppuun saakka, ja me oikeasti saamme sen parkuvan nyytin syksyllä syliimme.

Cazze 26+5

Käiverö esittäytyy

2008-06-16T12:52:00.007+03:00

Tässä minä nyt sitten olen.

768 gramman edestä toiveita ja unelmia.

Haukottelin, näytinpä kieltäkin,

kieriskelin ja ojentelin jalkojani.

Eikä äiti ja isä vieläkään tiedä,

olenko se pieni hirvimies,

vai tulisieluinen pikkuneiti.

Muutama viikko vielä, sitten nähdään!

Käiverö 24+4

Eli ultra takana, ja oheinen pikkuihminen siellä meille esittäytyi. Itkuhan siinä alussa tietenkin minulla pääsi. Oli se niin pieni ja hurmaava. Katselimme, ihmettelimme, tuntui todella ihmeeltä nähdä käiverö tavallisten ultrakuvien jälkeen niin pienen ihmisen näköisenä.

Kauaa ei tuota seesteistä kuvaa kuitenkaan näkynyt, sillä käiverö päätti, että on päivän jumppatuokion aika, eikä oikein malttanut olla paikallaan. Kun ultraaja oli vielä aika kokematon, niin sen loppuajan tuijottelimme epäselviä kuvia. Sen verran kuitenkin näimme, että jotakin se siellä yhdessä välissä maiskutteli, työnsi kielensä välillä ulos ja haukotteli. Ja sitten taas mentiin.

Sukupuolta emme kysyneet vieläkään, mutta pakko on kyllä myöntää, että kasvot näyttävät kyllä pienen pojan kasvoilta, ihan isänsä näköinen pikkuinen oli. Itseäni en kasvoista juurikaan löytänyt. Mutta kukapa sitä vielä tietää, miten piirteet muuttuvat kun käiverö alkaa kerätä enemmän rasvaa ja piirteet pehmenevät. Eli jännityksessä mennään loppuun asti, joskin itseltäni on kyllä muutaman kerran jo lipsahtanut sanat "pikku miehestä" ja "pikkujätkästä". Pieni tyttö yllättäisi täysin ainakin äitinsä.

Reilu 14 viikkoa enää laskettuun. Aika tuntuu menevän nyt todella vauhdilla, ja vatsa on ottanut oikein kunnon kasvurynnistyksen. Supisteluita oli viikonloppuna jälleen aika lailla, joten taitaa tämä sairasloma tulla todellakin tarpeeseen. Nyt kun vain kaikki menisi hyvin loppuun saakka.

Cazze 25+2

Sairaslomalla

2008-06-09T16:13:00.003+03:00

Tänään minut määrättiin kolmen viikon sairaslomalle supistuksien vuoksi. Alkoivat jo viime viikolla, ja perjantaina kävin lääkärissä niiden takia. Kohdunsuulla tilanne oli onneksi hyvä, ja käiverölläkin oli kova meno kohdussa päällä =)

Lääkäri ehdotti jo silloin sairaslomaa, mutta sanoin vielä kokeilevani töissä. Tänään tulin sitten kuitenkin toisiin aatoksiin, kun supistelut tuntuivat oikein ärhäköityvän, ilmeisesti istumatyö niitä oikein lisää. Kun yksi supistelu loppui, niin toinen jo melkein alkoi. Ovat onneksi kivuttomia, mutta aika ikävän tuntoisia. Lääkärin mukaan tuo minulla oleva kohdun väliseinä lisää supistusalttiutta nyt kun kohtu joutuu venymään. Toivoa kuitenkin on, että loppuraskaus voi sujua sitten taas ihan ongelmitta.

Kyllähän tuo kolmen viikon sairasloma minua kauhistutti. Koska muuten koen itseni terveeksi, niin olo on sellainen kuin pinnaisi töistä, melkein häpeillen piti sairaslomasta pomollekin kertoa. Ymmärrän kyllä, että nyt on ajateltava vauvan parasta. Onneksi pomo oli ymmärtäväinen ja patisteli kotiin. Tilannetta katsotaan uudelleen sitten kesä-heinäkuun vaihteessa. Kolme viikkoahan minulla vielä heinäkuussa olisi töitä ennen kesä- ja mammalomaa, jospa tilanne on rauhoittunut silloin sen verran että pääsisin vielä töissä piipahtamaan.

Supisteluita lukuunottamatta raskaus tuntuu etenevän hyvin, nyt maha on alkanut kasvaa oikein vauhdilla. Nyt kun viikkoja kertyy, niin pikkuhiljaa sitä on alkanut myös henkisesti valmistautua siihen, että tämä raskaus kaikkien todennäköisyyksien mukaan olisi menossa loppuun saakka. Mutta vieläkin ramppaan tsekkaamassa mm. keskenmenoriskejä, ja niiden mukaan 98-prosenttisesti nyt oltaisiin loppuun asti menossa. Mutta perus-pessimistisenä minä tietenkin tuijotan sitä kahta prosenttia...

Ylihuomenna olisi sitten se 4D-ultra. Ihanaa päästä katsomaan, miltä meidän pikkuinen näyttää kasvoistaan. Toivottavasti on yhteistyökykyisellä päällä ja hyvät näkymät saadaan =)

Cazze 24+2

Sieltä on tulossa tyttö tai poika! =)

2008-05-27T15:45:00.002+03:00

No niin, rakenneultrassa on käyty, ja hyviä uutisiahan sieltä on kerrottavana. Kaikki oli vauvan rakenteissa kuulemma kohdallaan. Vauski potki ja huitoi niin, että ultraajan anturit vaan tärähteli… Kovin ahtaan näköisesti raukkanen siellä on, mutta täytyy vain luottaa siihen, että kohtu kasvaa mukana. Painoa oli 490 grammaa, eli "margariinipaketin verran", kuten avokki totesi.

Muuten itse ultratapahtuma oli sellainen, että emme kyllä oikein pysyneet aina perässä, että mikä osa siellä ruudulla milloinkin vilahteli, mutta onneksi ultraaja näytti meille välillä myös laajempaa kuvaa. Istukka, josta aikaisemmin ainakin reuna oli kohdunsuulla, oli nyt noussut ja sijaitsi kohdun takaseinämässä. Eli vuotoja ei pitäisi ainakaan sen puolesta olla enää luvassa.

Ja se sukupuoli… Emme halunneet tietää sitä vielä. Ultraava kätilö oli kyllä hieman outo, sillä kun siinä avokin kanssa ääneen puhuimme, että emme taida haluta tietää, niin kätilö zoomasi heti anturin kohti vauvan jalkoväliä. Onneksi sitten itsekin totesi, että kuva ei ollut niin selvä että lähtisi edes veikkailemaan…. Onneksi niin, oltaisiin vahingossa vielä saatu kuulla se mitä ei haluttu kuulla.

Nyt meillä polttelisi kovasti se 4d-ultra, ja varasinkin ajan kesäkuun 11. päivälle. Niin monet ovat asiaa suositelleet, että pitäähän se käydä kurkkaamassa käiveröä sitten hieman luonnollisemmassa lookissa.

Pari päivää on nyt jonkin verran taas supistellut. Supistukset ovat olleet kivuttomia, joten kyselen asiasta tarkemmin perjantain neuvolassa. Vaikka nyt potkut voimistuvat koko ajan, ja viikot kuluvat, niin huomaan kuitenkin huolestuvani todella herkästi kaikista mahdollisista oirehdinnoista. Nytkin tuntuu vähän menkkamaista kipua, mutta lieneekö sitten kohdun kasvua. Yksi pikkukaveri ainakin jyllää siellä parhaillaan kovasti.

Muuten on vähän huolta, isoisäni on menossa heikompaan kuntoon. Syksyllä hän täyttäisi täydet 100 vuotta, ja toivon kovasti, että hän ehtisi nähdä pikkuisemme. Vaarini on fyyisesti suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta nyt viime viikkojen ajan on alkanut muisti pätkiä, ja tuntuu kovasti pelkäävän kuolemaa. Kävin häntä viikonloppuna katsomassa sairaalassa, nyt on jo päässyt kotiin.

Tuntui jotenkin niin oudolta katsoa vaariani, pientä kuihtuvaa miestä sairaalasängyssä makaamassa apea ilme kasvoillaan, kun samalla hetkellä uusi pikku ihminen potki sisälläni. Toisaalta siinä oli myös jotakin lohduttavaa. Tuo sisälläni kasvava ihminen kantaisi myös vaarini geenejä. Elämä kulkee eteenpäin.

Cazze 22+3

Muksetta mahassa

2008-05-21T18:34:00.003+03:00

Hip hei, viikot kertyvät, ihanaa! Kova elämä käy jo navanseudulla. Kaveri tuntuu olevan vilkkaana etenkin iltaisin, kun menen nukkumaan. Viikko sitten keskiviikkona mies huomasi ensimmäisen kerran liikkeet ulospäin, kun tuijotteli minun mahaa. Leveä hymy syntyi miehen kasvoille, nyt hänkin alkaa olla entistä konkreettisemmin tietoisempi käiverön olemassa olosta. "Hyvää yötä teille molemmille", onkin sitten hänen toivotuksena illalla kun laitetaan nukkumaan =)

Muutoin ei mies kovin hoivaaja-viettinen ole, eli mitään odottajan paapomista ei ainakaan vielä ole meillä huomattu. Kieltelee vain nostelemasta raskaita ja liikkumasta liikaa. Ehkäpä se sopiikin minulle, sillä en yleensä välitä turhasta hössöttämisestä. Mies oli myös innoissaan kun kerroin, että nyt kun vauva alkaa jo kuulla, kuulee se yleensä ensin paremmin isänsä matalamman äänen kuin äitinsä vähän korkeamman. Sentään vielä huomenet ja muut asiat osoitetaan minulle, eikä mahalle, mutta kenties siihenkin on tulossa muutos....

Tuntuu hullulta kuvitella, että vatsan asukki kuulee jo meidän eloamme. Aloin heti miettimään, että kuinka paljon päivän aikana oikeastaan puhunkaan. Töissä tulee puhuttua aika paljon, mutta iltaisin viihdyn aikalailla hiljaa, tietenkin tavallisista asioista miehen kanssa jutellen. Muuten äänimaailmaan sekoittuukin sitten koirien ääniä, kovia pamauksia (ammuntaa koiraharrastuksessa), musiikki on aikalailla päivittäisen radion varassa, kotona ei musiikkia juurikaan kuunnella. Laulavaa äitiä minusta tuskin tulee, ääneni on oikeasti aika kammottava... Toisaalta moni samoin ajatteleva tuttavani on kyllä lapsen myötä rohkaistunut laulamaankin, joten vannomatta paras.

Meidän käiverö kuuntelee nyt ainakin jo Bola-riipusta. Pitihän minunkin sellainen verkkokaupasta tilata kun riipuksesta kuulin. Eli se on siis meksikolainen riipus, joka helähtelee miedosti. Riipuksia oli vaikka minkälaisia, minä tilasin hopeisen maapallon. Juju on kai siinä, että kun vauski tottuu jo mahassa tuohon helähtelyyn, voi ääni rauhoittaa vauvaa syntymän jälkeenkin. Saispas nähdä pitääkö paikkansa, riipus käy kyllä ihan tavallisesta korustakin, joten testaaminen ei kysy paljon vaivaa. Minun riipukseni on tällainen.

Ensi maanantaina olisi viimeinkin rakenneultra. Me emme osaa päättää, että kysymmekö sukupuolta vai ei. Mies on sitä mieltä, että jos ei ruudulla jotakin selvästi itse näe, niin erikseen ei kysytä. Minä olen se malttamattomampi, joka haluaisi tietää. Mutta olisihan se toisaalta mukava säilyttää yllätys loppuun saakka.... Mutta tärkeintähän onkin nähdä, että käiveröllä on kaikki hyvin ja rekenteet niin kuin pitääkin. Olemme myös miettineet erilliseen 4D-ultraan menoa, siihen pitäisi mennä myös lähiviikkojen aikana, kun kohdussa vielä jonkin verran tilaa olisi. Pari sataahan sinne kuitenkin uppoaisi, joten pitää vielä miettiä. Paljon olisi kuitenkin vielä hankittavaa.

En ole muuten ottanut ainutta kuvaakaan omasta raskausmahastani. Pitäisi varmaan, sillä nyt alkaa kumpu kasvaa sellaista vauhtia, että hirvittää. Ruokaa ei enää pysty syömään yhtä paljon kuin ennen, nopeasti tulee ähkymäinen olo. Moni on todennut, etteivät kadehdi asemaani: olla kesähelteillä viimeisillään. Minä en valita, pääasia että olen.

Cazze 21+4

Mammavaatteita ja mahan silittelyä

2008-05-05T20:31:00.004+03:00

Täällä ollaan sormet ja varpaat ristissä.... Ihan kohta pääsee juhlimaan puolivälin saavuttamista!

Kun sitten alkuraskaudessa oli pelkoja enemmänkin, niin nyt kaikki on mennyt oikein hyvin. Ei ole vuotoja, supistelut rauhoittuivat, pienen pieniä jumpsahduksia tuntuu aina iltaisin kun niitä asettuu kuuntelemaan. Sen verran heiveröiset siellä potkut kuitenkin ovat, etten liikkeitä kesken arjen aherruksia tunnista.

Olo on kyllä optimistinen, nyt uskallamme jo hieman haaveillakin kaikesta mitä meillä saattaisi olla edessä. Nyt kun miettii aikaa taaksepäin keskenmenoon ja uuteen yritykseen, tuntuu kuin niistä olisi jo valovuosia. Vastahan se oli, kun minä petyin aina uudelleen menkkojen tullessa ja pelkäsin, että meidän viimeinen mahdollisuus oli ollutta ja mennyttä. Ja ihan vastahan se oli sekin, kun sitten työpaikalle soitettiin lääkäriasemalta, että raskaushormoni oli koholla verikokeessa. Ja kyseessä piti olla juuri se kierto, missä ei tärppäystä pitänyt tapahtua! Nyt sitten hätyytellään 20 viikkoa... Jäitä tarvitaan kuitenkin vielä hattuun, puolet taipaleesta olisi vielä taitettavana...

Minulla on vauvakuumeolo vain pahentunut, olen ollut vauvojen ympäröimänä. Mieheni serkku kävi viikonloppuna piipahtamassa helmikuussa syntyneen vaavelinsa kanssa (terkut vaan J:lle!), ja sermin toisella puolella istuva työkaverini on juuri palannut töihin vauvalomaltaan, ja hänen miehensä käy vauvan kanssa silloin tällöin häntä tervehtimässä. Lisäksi olen menossa lapsenlikaksi ystäväni lapselle, joten taitaa olla jonkinlainen siedätyshoito jo meneillään =)

Olen nyt sitten virallisesti liittynyt mammavaatteilijoiden joukkoonkin. Ostin yhdet rennot kesähousut sekä yhdet farkut, joissa se ylistetty joustoresori on vyötäröllä. Ja olivathan ne kuin unelmat jalassa! Nyt pitäisi vain saada konetta sen verran lainaksi, että niistä vielä lahkeet lyhentäisin. Eli vielä siis sinnitellään perusfarkuilla. Kumpu alkaa olla jo sen verran näkyvä, että farkkujen ylin nappi pitää jo aukaista ainakin istuutuessa. Työkavereilta on jo tullut hyvää vinkkiä, että hiusrenksulla tai kuminauhalla viritetty farkun sepalus on kätevä...

Ja niin, onhan nyt tullut jo ensimmäinen "saanko koettaa sinun vatsaa" -kyselijä. Vähän kyllä hämmennyin, koska ei se pikku kumpu nyt vielä niin selvä vauvamaha ole. Mahan silittelijä vielä totesi, että todennäköisesti minulle ei isoa vatsaa edes tule. Itselläni kyllä on ihan päinvastainen olo. Antakaa minulle pyrstö, niin olen ilmiselvä valas. Mutta taatusti yksi maailman onnellisimmista valaista.

Cazze 19+2

Syyllinen löytyi....

2008-04-24T13:15:00.003+03:00

Pikaista raporttia töiden ääreltä. Lääkäristä tultu, ja kerrankin oli asiantunteva ja perusteellinen lääkäri! Eli oletettu syyllinen supisteluihin löydettiin. Ilmeisesti kohdussa oleva väliseinä aiheuttaa ennenaikaisia supisteluja, koska kohtu joutuu venymään tavallista enemmän. Kohdunsuu oli oikein napakasti kiinni, kohdunkaulalla oli pituutta yli 5 senttimetriä. Mikäli supistelut alkavat häiritä elämää enemmänkin, niin on mahdollista aloittaa supistusta estävä lääke. Sen ikävänä sivuvaikutuksena on vain sydämen tykytys ja vapisevat kädet, joten en halunnut vielä aloittaa. Eli nyt vain tarkkaillaan, miten supistukset jatkuvat. Kohdunsuulta otettiin myös bakteerinäyte tulehdusten varalta ja annoin myös pissanäytteen. Mikäli olo jatkuu ihan hyvänä, niin seuraava tilannetsekkaus on sitten toukokuun lopussa rakenneultrassa.

Samalla löytyi myös syyllinen minua piinanneille verenvuodoille, istukan reuna on ihan kohdunsuulla, muuten istukka näytti olevan takaseinämässä kiinni. Sitäkin katsotaan sitten tarkemmin rakenneultrassa.

Ja käiveröllä näytti olevan kaikki hyvin, pää pyöri ja voltteja otettiin. On myös kasvanut ihan oikeaoppisesti, lääkäri sai iäksi 17+6.

Eli nyt sitten ei taas murehdita, vaan suunnataan katse sinne toukokuun loppuun. Kyllä me tästä käiverön kanssa selvitään!

Cazze 17+5

Supistellen...

2008-04-23T20:17:00.003+03:00

Parin viime päivän aikana on supistellut kovasti. Ovat kivuttomia, eli kai vaarattomia, mutta huomenna menen varmuuden vuoksi lääkärille, joka tsekkaa että paikat ovat kunnossa eikä kohdunsuu ole avautunut. Supisteluita oli etenkin eilen, varmaankin reilu kymmenen tuli iltapäivän ja illan aikana. Se kyllä sai taas huolestumaan... Onneksi sydänäänien kuuluminen dopplerilla sitten rauhoittaa heti perään, ettei isompia paniikkeja pääse syntymään.

Kiitos kaikille liikkeiden tuntemisista kertoneille. Minulla liikkeet ovat vieläkin hyvin vaimeita, etten niitä varmuudella uskalla edes sikiön liikkeiksi sanoa. Mutta eivätköhän muutaman viikon päästä ala jo tuntumaan paremmin. Sitten varmaan tuo dopplerkin saisi jäädä rauhaan, kun elonmerkkejä saisi jo muutenkin.

Jotenkin tuo huomenna odottava ultra pelottaa, vaikka tietääkin käiverön sydämen sykkivän. Kai pelkään kuulevani muita huonoja uutisia, kuten että sikiö ei ole viikkoja vastaavassa koossa tai että kohdunsuu on pehmentynyt. Taitaa se sama kylmä tunne mennä lävitseni joka ikinen kerta kun asetun makaamaan hoitopöydälle ja odotan ultraajan ensikommentteja. Suru viime keskenmenossa tuntui niin musertavalta, kun lääkäri sanoi, että "sikiössä ei valitettavasti ole elonmerkkejä". Ja siellä se kellui, elottomana mustavalkoisella ruudulla, pienet nyrkit kasvojen edessä. Silloin tuntui siltä, että edessä avautui vain pohjaton pimeys. Sinne oli vain heittäydyttävä, vaikka olisi halunnut kääntyä takaisin.

Eipäs synkistellä kuitenkaan. Vaikka kirjoitus kyllä kuvaa sitä, kuinka paljon tässä raskaudessa käyn vielä läpi noita menneitä tapahtumia. Joka päivä ne ovat jollakin tavalla läsnä, mutta etenkin aina huolestuessani raskauden etenemisestä. Mutta kaikki tämä huoli lienee sitten hyvää treeniä tulevaisuutta varten, sitä loppueleämän kestävää huolta silmälläpitäen... Ja olenhan minä jo senkin murehtimisen aloittanut, mietin tässä yksi ilta ääneen miehelleni, että miten ihmeessä sitä osaa sitten kasvattaa lapsensa niin, ettei se eksyisi aikanaan väärille poluille, houkuttimia kun on niin paljon enemmän kuin meidän ollessamme teinejä. Eli pitkälle on asiat murehdittu, juu. =)

Cazze 17+4

Piinaviikko selätetty!

2008-04-14T18:17:00.004+03:00

Parina viime päivänä olen sallinut itselleni uuden tunteen. Ajatuksen siitä, että kenties saankin tulla äidiksi. Olen maannut aamuisin heti herättyäni ja iltaisin ennen unta käsi vatsalla hymyillen: kenties tämä raskaus voisikin kestää loppuun saakka!

Totuus on kuitenkin se, että pääsin kriittisen viikon yli, nyt raskauteni on kestänyt pitemmälle kuin koskaan aikaisemmin!!! Tuhruvuodot ovat olleet kokonaan pois kohta viikon päivät, ja maha tuntuu kasvavan silmissä. Tuon 15+5 päivän ylittäminen oli kai minulle jokin henkinen rajapyykki, sillä positiivisuuteni on selvästi lisääntynyt. Tottahan on, että vielä voi mennä paljonkin pieleen, mutta nyt uskallan jo hivenen suunnitellakin tulevaa. Nyt olen kiitollinen jokaikisestä päivästä, joka on saatu kuljettua ohi. Pitäisi kai hankkia aamukampa, jotta saisin konkreettisesti seurata päivien kulkua.

Olen tuntenut jo jonkin aikaa pienen pieniä hipaisuja vatsassani etenkin iltaisin nukkumaan mennessä, päivisin liikkeellä ollessani en niitä vielä tunnista. Nyt liikkeet ovat vielä todella hentoja, hädintuskin niitä muusta suolitoiminnan kuplimisesta erottaa.... Nyt odotankin malttamattomana, että käiverön lihaksisto kehittyisi niin, että nuo liikkeet tuntuisivat pitkin päivää. Ja etenkin sitä, että mieskin tuntisi liikkeet vatsan läpi. Miten teillä muilla odottaneilla on ollut, millä viikoilla mies on päässyt seuraamaan muksahduksia?

Kumpuni alkaa olla jo selvästi vauvamaha, pelkän syömisen piikkiin sitä ei voisi enää laittaa. Kun tänään kahden viikon poissaolon jälkeen menin töihin, sain osakseni paljon pitkiä silmäyksiä. Yksi työtoverini asiasta jo kysyikin, joten varmaankin kaikki pian tietävät. Muutama kohdalleni suunniteltu projekti kyllä menee nyt totaalisesti myttyyn äitiysloman vuoksi, mutta so what. Tämä sisälläni kasvava pikkuinen on nyt ykkössijalla ihan kaikessa.

Cazze 16+2

Viikkoja keräilemään

2008-04-03T15:34:00.003+03:00

Lääkärissä käyty. Tärkein uutinen oli se, että kohdunsuu oli erittäin napakasti kiinni! Vuotoa oli nyt tutkimushetkelläkin, lääkäri katsoi vauskin vointia ultrallakin. Mitään syytä vuodolle ei kuitenkaan löytynyt, hematoomaa ei kohdussa tai istukan läheisyydessä näkynyt. Lääkäri arveli, että minun vuotoni olisi muualta limakalvoilta.

Eli mysteeriksi tuo vuoto nyt sitten näyttää jäävän, mutta nyt on tärkeintä se, että ainakin nyt kaikki näytti olevan kunnossa. Määrättiin kuitenkin vielä kaksi päivää sairaslomaa, jotta ottaisin vielä rennosti, sitten minulla alkaakin viikon hiihtoloma, niin voin jatkaa samalla linjalla. Olen jo miettinyt, että olenko turhankin pelokas, mutta ehkäpä pelko on sallittua. Nyt minun on kuitenkin tuo tuhruttelu kestettävä ja uskottava, että on normaalia. Ensi viikon torstain haluan etenkin ohittaa hyvillä mielin murehtimatta.

Kävin ystäväni kanssa lounaalla, tuntui hyvältä purkaa ulos kaikkia pelkoja kuten toiveitakin. Hänellä on 1-vuotias suloinen poika, ja hän on ollut tukipylvääni raskauden alkumetreiltä saakka. Vaikka lapsettomana olen kokenut monesti tippuneeni lapsiperheiden jutusteluiden ulkopuolelle, niin nyt oikein imen kaikkea tietoa nukkumisista ja ruokailuista vauvan kehitykseen. Tuntuu että olen ihan untamo kaikkien niiden asioiden keskellä. Ehkäpä nyt on pikku hiljaa alettava valmistautumaan mahdollisesti 25 viikon päässä odottavaan muutokseen....

Cazze 14+5

Vuodelevossa

2008-03-31T20:50:00.003+03:00

Olen määrättynä kolmen päivän sairaslomalle johtuen lisääntyneestä vuodosta sekä kohdunkaulasta, joka on auennut hieman. Alavatsa arkana, mutta ei kovia kipuja ainakaan vielä. Vuoto ruskeaa, ei vielä veristä. Sydänäänet kuuluu. Torstaiaamuna neuvolalääkäri.

Ei oikein jaksa enää edes miettiä. Se siitä optimistisuudesta. Kunpa nyt joku selvännäkijä kertois, että miten tässä oikein käy. Nyt minun pitäis vain maata ja ajatella kukkasia. Ei onnistu, ei.

Cazze 14+2

Optimistisuutta opiskelemassa

2008-03-30T18:37:00.007+03:00

perjantain käynnillä keskussairaalan naistentautien poliklinikalla ei selvinnyt juurikaan mitään. Niin se vain taitaa olla, että minun kohdalle osuu kaikki alalle opettelevat, tällä kertaa oli kyseessä erikoistuva lääkäri. Mutta ehkäpä tämä vuoto onkin sellaista, ettei siitä juuri mitään kummempaa saa selville.

Sillä hetkellä ei vuotoa näkynyt yhtään, ja ultralla katsottaessa kaikki näytti olevan oikein hyvin. Näki myös kohdussani toisen pienen ontelon, eli kai minulla ainakin osittainen väliseinä on. Lääkäri sanoi kuitenkin, että näyttäisi siltä, että istukka on kiinnittynyt kuitenkin vastakkaiselle puolelle kuin missä väliseinä on, mutta ilmeisesti sitä istukan sijaintia ei oikein voi vielä arvioida.

Käiverö on kai jo hermostunut jatkuvista urkkijoista, nytkin tuntui, että se oikein sohi nyrkeillään sitä ultralaitetta kohti. Ja touhuahan se oli täynnä jälleen. Lääkäri sai pää-perämitaksi 13+1, vaikka piti olla menossa 13+6, mutta sanoikin, että oli sen verran kippurassa, ettei tulos ole oikein luotettava. Eli päätin olla panikoimatta siitä sen enempää.

Vuodoista lääkäri sanoi ettei kannata huolestua. Sitä voi tulla kuulemma niin istukasta kuin kohdunsuulta, mutta näinkin pieninä määrinä on vaaratonta. Ymmärsi kyllä pelkoni, kun kerroin että edellistä keskenmenoa edelsi myös tuhruttelua. Nyt olen sitten yrittänyt opetella optimistisuutta. Vaikka nyt parina päivänä on pientä tuhrua ollutkin, niin en ole niistä nyt sen enempää pillastunut, sillä dopplerilla kuuluu terhakkaat sydänäänet. Tuo laite on kyllä meille korvaamaton, olisin varmaan rampannut muutoin päivystyksessä koko ajan. Mutta mikäli vuodot vielä jatkuvat pitkään, niin tilaan sen ajan yksityiselle.

Eilen oli taas tasaviikkojen juhlaa, 14 viikkoa olisi nyt kasassa. Juuri tuossa miehen kanssa tutkimme Kelan sivuja, ja laskimme, että minulla olisi äitiyslomalle jäänti viimeistään 23. elokuuta. Kun siihen eteen lisäisi vielä kesäloman, niin voisin jäädä töistä pois jo heinäkuun puolessa välissä. Töitä olisi siis jäljellä enää 3,5 kuukautta. Aika hurjan ihanalta ajatus ainakin tuntuu!

Töissä olen kertonut pomolleni, hänen lisäkseen tietää kaksi työkaveria. Kaikki ovat luvanneet olla asiaa kuuluttamatta, mutta enpä tuota taida enää pystyä kovin kauaa peittelemään. Jotenkin tuo 16 viikon raja kummittelee kuitenkin koko ajan taka-alalla, vaikka yritänkin opetella sitä optimistisuutta. Tämä raskaus on nyt täysin eri kuin aikaisempi, se minun pitäisi muistaa. Kiitos muuten kommenteista, olikohan se Elina joka totesi, että "tämän lapsen on tarkoitus tulla maailmaan". Se tuntui todella hyvältä, ja siihen minäkin haluan nyt uskoa.

Cazze 14+1

Kun ei mistään tiedä mitään...

2008-03-26T10:42:00.002+02:00

Pääsiäisenä vuotoa alkoi tulla runsaammin, sunnuntaina jouduin vaihtamaan pikkuhousunsuojaa oikein urakalla. Vuoto oli nyt tummanruskeaa, joten pelästyin aika lailla. Olimme mökillä ja valvoin lähes koko yön, ja jos nukahdin niin näin painajaisia. Tuntui siltä, kuin minut olisi laitettu elämään viime raskaus hetki hetkeltä uudelleen. Yön pimeimpinä tunteina olin jo tosi pessimistinen ja itkin jo etukäteen kaikkea mitä minulla olisi edessä. Onneksi kotidoppler oli mukana, niin tiesin että käiveröllä oli ainakin vielä kaikki hyvin.

Sen jälkeen vuoto on taas harventunut, mutta jokaisena päivänä on jotakin lorahdellut. Oma terveydenhoitajani on lomalla, mutta hänen kollegansa otti minut neuvolassa vastaan ja kurkkasi ultralla sen verran, että näimme että pikkuisella oli kova meno päällä kohdussa, potki ja heilutteli käsiään. Hän hommasi minulle myös terveyskeskuslääkärille ajan, lääkäri on sama joka on omalääkärikseni merkitty muutenkin neuvolassa. Terveydenhoitaja yritti lohduttaa, että joskus kohdunsuu on vain niin verevä, että yhden verisuonen katkeaminenkin voi aiheuttaa nuo oireet.

En vain halua kuulla enää kenenkään sanovan, että jos menee kesken, niin sille ei voi mitään, vasta yli 21-viikkoisia tutkitaan tarkemmin. Tämä sisälläni kasvava pikku olento on minulle jo niin totisinta totta, että en halua kuulla yhtään kylmää kliinistä luokittelua siitä, milloin asiaa kannattaa tutkia ja milloin ei. Haluaisin, että minut ja pelkoni otettaisiin tosissaan, ja joku asiantunteva lääkäri tutkisi minut perin pohjin, ja esim. näyttäisi ultrassa, että katso, tuossa on pieni verenpurkauma, josta ei ole mitään vaaraa. Ja että katso, tuossa on pikku sikiö, jolla on kaikki hyvin, eikä tarvitse huolestua enää yhdestäkään tuhrusta, vaan saatte valmistautua tulemaan vanhemmiksi... Mutta mahdollistahan se ei ole.

Kaksi viikkoa vielä siihen, kun menetimme ensimmäisemme.

Cazze 13+4

Terkut touhuajalta!

2008-03-18T17:16:00.004+02:00

Pikaista raporttia, ennen kuin koirat kutsuu ulos...

Eli ultrassa kaikki näytti olevan ok, pikkuinen siellä heilui ja touhusi niin, ettei ultraaja meinannut perässä pysyä. Käiverö sai hikankin kesken kaiken ja sammutti sen työntämällä peukalon suuhun. Pää-perämitta oli 59,8 milliä ja laskettu aika pysyi samana, 27.9. niskaturvoketta oli 1,6, mikä oli kuulemma normaalilukema.

Muuten en kyllä sitten viisastunutkaan, vuodosta ei hoitaja osannut sanoa mitään. Kai olisi pitänyt olla lääkäri jos olisi sitä halunnut tutkia. Uskoi sen johtuvan kohdunkaulan normaalista pikku tihkuttelusta. Ei myöskään kommentoinut istukan paikasta mitään, sanoi että on pienessä kohdussa vielä niin laajalle levittäytynyt, että sen paikkaa ei pysty arvioimaan. Kumma juttu sinänsä, sillä jo alkuraskauden ultrassa lääkäri sen paikkaa minulla jo arvioi... Oli kylläkin joku aloitteleva ultraaja, että ehkä ei senkään vuoksi halunnut alkaa analysoimaan tarkemmin. Muuten oli kyllä tosi symppis, saimme kuviakin mukaan kymmenkunta ja toivotteli meille vielä oikein sydämellisesti parempaa onnea tähän odotukseen. Pissanäytteen kävin kuitenkin antamassa, ja tulehduskokeita otetaan vielä neuvolan kautta.

Eli nyt siis kaikki on ainakin toistaiseksi hyvin, mutta minulla tuo pelko taitaa pysyä sydänalassa tuonne 16 viikolle saakka, ja varmaan siitä eteenkin päin. Nyt kun vuoto vielä jatkuu, niin ei osaa olla ihan huoleton. Nyt vain täytyy tyytyä siihen, että mie en pysty sitä rääpälettä auttamaan tahdonvoimalla vaikka niin kuinka yrittäisin tehdä. Yritän nyt vain ottaa mahdollisimman rennosti ja pysyä luottavaisena että kaikki menee painollaan.

Samalla tavalla kuin silloin viimeksikin, me kuitenkin rakastuimme taas ihan täysillä siihen pikku huitojaan. Minä tietenkin pillahdin onnen itkuun, ja kyllähän mieskin aika totisena oli. Oli jotenkin paljon touhukkaampi tapaus kuin aikaisempi, jota piti herätellä touhuamaan, tällä oli kova meno pällä koko ajan. Otti kohdun seinämästä vauhtia ja oikein ponnisti vauhtia, käänteli kylkeä, heilutteli käsiä ja päätä. Toukokuun lopussa meillä sitten seuraavat treffit olisi rakenneultran merkeissä, toivottavasti silloin tavataan....

Huomenna viisaampi...

2008-03-17T16:57:00.002+02:00

Huomenna olisi heti yhdeksältä aamulla np-ultra, eli sinne asti pitäisi nyt vain malttaa odottaa. Soitin asiasta neuvolaankin, mutta eivätpä osanneet oikein muuta sanoa kuin että odottaa nyt sitä ultraa. Terveydenhoitaja kyllä lohdutteli, että voi olla ihan harmitonta vuotoa.

Se vuotoa on jatkunut tänäänkin, ja lisäksi kohtu tuntuu hyvin aralta. En varmaan olisikaan niin hädissäni, mutta tuo kohdun aristaminen saa kyllä pelkäämään. Äsken kuuntelin jälleen sydänäänet, ja kyllä siellä ainakin vielä on elämää.

Olo on ollut aika lannistunut, viime raskauden aikaiset pelot ovat palautuneet oikein kunnolla mieleen. No, yhden päivän taisinkin ehtiä "turvallisten viikkojen" täyttymisestä iloita. Rukoilen koko ajan mielessäni, että tämän lapsen annettaisiin meille jäädä... Sinnittele nyt pikkuinen, huomenna selviää mikä ihme siellä meidän oloamme kiusaa...

Pelkoa!

2008-03-16T20:19:00.001+02:00

Minulla on tullut vaaleanruskeaa vuotoa.... Sydänäänet kuuluivat kuitenkin dopplerilla... Mutta jotenkin kuuluivat paljon heikommin. Syke oli kuitenkin noin 170 luokkaa... Nyt pelottaa. Lisäksi on aivan kauhea päänsärky, tuntuu vain pahenevan... Luoja, anna kaiken olla kunnossa!

Merkkipaalulla seisoskellaan!

2008-03-15T16:57:00.003+02:00

Eli 12+0 tänään! Ensimmäinen tavoite on siis ainakin saavutettu. Sitten katse vaan kohti 16 viikon rajapyykkiä...

Olo on ollut ihan hyvä, tänään on vain vatsanseutu tuntunut aika aralta, kenties siellä kohtu taas kasvaa... Pieni huilaaminen tekisi kuitenkin terää, töissä on ollut kiireitä ja tänäänkin olin ennen iltavuoroon menoa kielikurssilla. Kun pääsen kotiin, lupaan olla tekemättä yhtään mitään.

Nyt pelko keskenmenosta alkaa olla aika voimakas. Mietin koko ajan, että miten kestän, jos tämäkin otetaan pois. Tutkin aikaisempia kirjoituksiani, viime raskaudessa ensimmäinen verinen vuoto alkoi viikoilla 12+4. Kolme viikkoa silloin vielä sinniteltiin ennen kuin raskaus sitten päättyi. Nyt tietysti toivon, ettei mitään säikyttäviä vuotoja tulisi ainuttakaan, ja pääsisin kokemaan myös keski- ja loppuraskauden.

Vanhempani tietävät nyt raskaudesta. Tarkoitus oli kertoa vasta pääsiäisenä, mutta niinhän se vatsan kumpu sitten paljasti meidät. Äiti kysyi asiasta hyvin varovaisesti, kertoi ajatelleensa, ettei halua loukata jos olenkin vain lihonut... =) Mies ei ole kertonut kenellekään, minulla sen sijaan tietää jo yksi työkaveri, vanhemmat, kolme ystävää ja isosisko.

Raskaushormonit ovat saaneet kipinöitä myös parisuhteeseen. Kovin iso asia ei tarvitse olla, josta hiillyn. Toisaalta kaipaisin nyt extrahuomiota, mutta mies on tuiskahtelujeni vuoksi varpaillaan ja pysyttelee kaukana. Ja minä sitten ärsyynnyn ja oravanpyörä on valmis.

Huomaan myös haluavani vetäytyä hiljaisuuteen, oman rauhaan. Saatan vain makoilla sängyllä ja antaa ajatuksen lentää. Mietin tulevaisuutta, minkälainen se voisi olla jos kaikki menee hyvin. Kuinka erilaista on sitten, kun pieni käärö tulee laittamaan elämänrytmimme uuteen uskoon. Etusijalla ei ole enää minä eikä me kaksi, vaan se pieni käärö ja sen tarpeet. Sen jälkeen on vasta aikuisten vuoro.

Jos vain niin käy. Jos ja jos ja jos. Inhottava sana.

Päiviä kulutellen

2008-03-04T12:58:00.003+02:00

Laskuri sivun päällä ilmoittaa, että enää reilu 200 päivää olisi odotettavana. Ja mehän odotetaan... Tuntuu hullulta ajatella elämää kauemmas, kun ei osaa yhtään olla varma, onko meitä syyskuun lopussa kolme vai edelleenkin kaksi. Niin, en minä tästä pessimismistä pääse näköjään mihinkään... Seuraava merkkipaalu olisi np-ultra 18.3. Mikäli kaikki näyttää olevan hyvin, lupaan edes hieman hengähtää. Sen jälkeen varmaankin odotan kauhunsekaisin tuntein viikkojen 15+5 ohittamista.

Vauskilla on ainakin vielä kaikki hyvin, sydänäänet kuuluvat kotidopplerilla. Olen kyllä yrittänyt rajoittaa sen käyttöä, joku tuolla keskustelupalstoilla kun jo epäili, että onko se laite turvallinen. Parin tunnin nettitutkimuksen jälkeen kyllä uskon, että on, mutta parempi ettei ota riskejä senkään kanssa. Olenkohan kolme kertaa nyt kuunnellut, ja aina silloin kun on ollut outoja vihlontoja ja alkanut huolestuttamaan.

Kiitos kaikille kommentoineille liittyen tuohon kohdun väliseinään! Kaikki onnistumistarinat ovat huojentaneet mieltäni. Nyt oikeasti jännään enää sitä, että mihin se istukka nyt on päätynyt. Se selvinnee siellä np-ultrassa.

Suunnitelmissamme olisi kertoa pääsiäisenä vanhemmillemme, silloin kun on ultrakin jo takana. Ensi viikonloppuna olemme menossa käymään kotonani, joten pitänee etsiä väljää vaatetta ja ostaa alkoholiton siideri... =) Maha kun alkaa jo näkyä, etenkin iltaisin on jo aikamoinen pömppö. Haluan pitää asian salassa vielä työpaikallani, joten aikamoista vatsan sisäänvetoa tässä saa kyllä tehdä.

Armoton nälkä on kai hankalinta. Etenkin omenia ja muita hedelmiä menee vaikka kuinka, mutta himo on myös normaaliin kotiruokaan, näkkileipään sekä suolakurkkuihin. Mikäli syöminen jää väliin, niin tosi nopeasti iskee heikotus ja etova olo. Taidan muistuttaa vielä rahtilaivaa ennenkuin nyytti omiin käsiin saadaan. (ja heti kun kirjoitin tuon, niin piti soimata itseään siitä, että antaa itsensä toivoa liikaa. Hitto tämä jatkuva jossittelu on raastaavaa....!)

Nyt pitää mennä tutkimaan jääkaappia, siellä on varmasti jotakin huippuhyvää jäänyt huomaamatta...

Pihalla väliseinistä

2008-02-25T22:17:00.003+02:00

Niin se vain menee, ettei hetkeä, että saisi olla murehtimatta jotakin...Tämä tyttö kipaisi tänään yksityisellä ultrassa, viime yö kun meni murehtiessa oikealla alavatsalla tuntuvaa kipua...

No vauskilla oli kaikki hyvin, vastasi viikkoja. Sitten kuitenkin pyysin katsomaan kohtua tarkemmin, koska minulle on sanottu aiemmin että minulla voi olla herttamainen kohtu, eli siinä voi olla väliseinä. Ja siltähän se ultran mukaankin näytti... Minulla oloi kohdussa kaksi onteloa, vauski oli onneksi näistä isommassa. Lääkäri ei kuitenkaan halunnut sanoa mitään lopullista diagnoosia, koska se pitäisi tehdä sitten ihan varjoainekuvauksien kera... Eikä raskauden aikana.

Sen verran mitä surffasin netissä, sain tietää, että kaksiosainen kohtu voi vaikeuttaa raskauden kulkua ja aiheuttaa keskenmenoja etenkin toisella kolmanneksella. Ja nyt sitten mietin, että johtuiko aikaisempi keskenmeno siitä samasta syystä.... ja samalla tuli lannistunut olo, että onko tämäkin tuhoon tuomittu juttu.

Lääkäri vakuutteli minulle, että raskaus voi sujua ihan hyvin loppuun saakka. Raskaus voi olla hieman kivuliaampi kuin tavallisesti, koska kohtu joutuu venymään enemmän. Mikäli tilan ahtautta tulee, niin synnytyksen voi käynnistää aikaisemmin...

Huono juttu on kuitenkin se, jos istukka asettuu väliseinään, koska siinä eivät ravinteet kulkeudu yhtä hyvin istukan kautta. Nyt istukka oli kohdunsuulla, ja lääkäri pyysikin olemaan säikähtämättä mahdollisia verenvuotoja. Arveli että istukka kohta siirtyy pois kohdun suulta. Ja minä pidän peukkuja siitä, että siirtyy oikeaan suuntaan, eli ei siihen väliseinään.

Nyt on turhautunut olo. Tuntuu että oma kroppa on pettänyt. Nyt ei varmaan uskalla hengähtää koko raskauden aikana yhtään. Jos tätä blogia lukee joku, jolla on kokemuksia herttamaisesta kohdusta, niin ilolla ottaisin vastaan kaikki mahdollisen tiedon!

Nyt minun kai on vain odotettava seuraava neuvolalääkäri, joka on vasta huhtikuussa. Pitää siellä sitten vautua asiasta kunnolla ja ottaa nuo yksityiseltä saamani selostukset mukaan...

Ai niin, kotidoppler toimii sitten aikaisemmillakin raskausviikoilla kuin 12 viikolla. Tuli testattua kun mittarissa oli tasan 9+0. Sieltä löytyi sinnikäs, tiivis syke =) En suosittele kuitenkaan heikkohermoisille, kauan meni minullakin etsiessä ennen kuin äänet löytyivät...

Nyt petiin. Tässä ei voi kuin antaa itsensä taas äiti-luonnon käsiin, tässä käy niin kuin käy. Minä haluaisin niin mielelläni pitää ne langat ihan omissa käsissä. Paskinta on, ettei voi kun odottaa kykenemättä auttamaan käiveröä hilkun vertaa.

Oireetonta oloa

2008-02-23T09:56:00.002+02:00

Uusi raskausviikko lähti käyntiin, jes!

Mie olen pohtinut nyt kovasti oireettomuuttani. Pahoinvointia ei ole ollut juuri ollenkaan, välillä hieman etonut, mutta vähän sitäkin. Tällä hetkellä raskaudesta minua muistuttaa ainoastaan kipeät rinnat sekä alavatsan nippailut. Juu, normaalia pitäisi olla, mutta jotenkin olen kuitenkin huolissaan, ainakin noiden pienten kipujen vuoksi. Ne tuntuvat etenkin oikealla puolella, ehkäpä siinä kohdun tai munasarjojen kohdalla. Nyt sitten mietinkin, että pitäisikö käydä ensi viikolla yksityisellä ultrassa, jospa tutkisi oikein ajan kanssa, että kaikki näyttää siltä niin kuin pitää...

Pääsinhän minä tiistaina tervehtimään masuasukkia, neuvolaan oli tullut jokin vanha ultra, jolla sitten kurkkasivat, että kaikki on hyvin. Vaikka sydän ehti kyllä muljahtaa rinnassa, kun oma neuvolan täti ei löytänyt ensin yhtään mitään, ei edes koko kohtua =) Sitten hätiin tuli hieman kokeneempi ultraaja, joka löysi kohdun ja kyllähän siellä jotakin myös näytti kasvavan. Mie en siinä möykyssä sykettä nähnyt, mutta hoitajat näkivät, joten uskottava se kai on. Pieni epävarmuus jäi kuitenkin itselle tuosta käynnistä mieleen, ja siksipä mietin sitä ultraa.. Satanenhan sinne uppoaa, mutta voisi olla mielenrauhan arvoista. Np-ultraan on kuitenkin vielä yli kolme viikkoa aikaa. Onhan minulla kotidopllerkin, mutta sillä ei kannata yrittää kuuntelemista vasta kun 12 viikon jälkeen, muutenm vaan säikäyttää itsensä enemmän, jos ei ääniä kuulu.

Muuten oli ihan perusneuvolankäynti, hb oli 122, eli sitä nyt tarkkaillaan. Meinasi kyllä, ettei rautaa kannata aloittaa vasta kuin toisella kolmanneksella, siihen asti riittänee multitabsin raskaus -vitamiinitabletit, joita olen popsinut aina vauvahaaveista alkaen. Painoa olikin sitten tullut jo kaksi kiloa mistä järkytyin ensin, mutta osaksi lienee turvotusta, sillä tänä aamuna puntari näytti osan jo hävinneen. Kai se kroppa on hieman sekaisin, kun olen aika radikaalisti vähentänyt pois raskainta liikuntaa...

Olo on ollut nyt varovaisen toiveikas. Eilen illalla miehen kanssa jo vähän suunniteltiin sen huoneen remonttia, josta meillä olisi tarkoitus tehdä lastenhuone. Varovaisesti kuitenkin, kumpikin puhuu, siihen tyyliin että "jos tässä hyvin käy, niin voisimme...." Toisaalta on surullista, kun emme uskalla vielä rentoutua ja iloita tästä raskaudesta, mutta niin se varmaan on kaikilla, joilla on keskenmeno ollut joko itsellä tai lähipiirissä.

Nyt kuitenkin on raskausviikkoja 9, ja käiverön pitäisi olla jo reilun parin sentin pituinen mötikkä. Kasva nyt siellä rauhassa pikkuinen, sinua emme halua päästää enää pois.

Cazze 9+0

Viltin alta kerrottua

2008-02-16T09:58:00.004+02:00

Olo on ollut kuin sardiinilla purkissa. Jatkuva väsymys, ja olo ettei jaksa innostua oikein mistään. Haluttaa vain maata paikallaan. Yleensä olen kotona ylienerginen touhuaja, nyt katselin viltin alta kun mies siivosi, käytti koiria lenkillä ja kantoi takkaan puita. Huono omatunto tuli... Onneksi on touhukas mies =)

Mieli on ollut nyt hieman alamaissa, olo on ollut aika pelokas. Olen seurannut Rakas nuppunen -blogia, meillä oli lasketut ajat hyvin lähekkäin. Heille tuli keskenmeno tällä viikolla, ja jotenkin asia vihlaisi tosi syvältä. Toivon heille jaksamista ja pian uusia onnen hetkiä! Tokihan siinä samalla aikaisempi keskenmenoni palasi mieleen, ja olen realistisesti yrittänyt selittää itselleni, että kaikkea voi vielä tapahtua, ja ne asiat eivät vain ole meidän käsissämme. Ihan vain jotta en tippuisi liian lujaa ja liian korkealta.

Olenko tehnyt asioita sitten toisin? -Kyllä. Jumpat ovat jääneet nyt pois, liikunta on ollut lähinnä lenkkeilyä koirien kanssa. Salilla ajattelin vielä käydä, mutta sielläkin omaan tahtiin ja lähinnä ylävartalon lihaksia pitääkseni kunnossa. Kenties minulla on myös jotenkin rennompi asenne nyt, jos väsyttää niin menen torkuille, enkä yritä olla mikään Superodottaja. Kaikista vaikeinta on antaa itsensä vain olla...

Tai no joo, en nyt ihan ole antanut itseni vaan olla, sillä olen ottanut yhteyttä yliopistooni, josta opinnot ovat olleet tauolla muutaman vuoden, alan nyt tenttimään muutamia tenttejä vähemmäksi. Sillä jos nyt sitten pitää maata, niin kai silloin voi samalla edes lukea? Tavoitteena on vielä joskus saada maisterin paprut käteen, nyt olen muutamaa tenttiä vaille kandi.

Kertomisen kanssa olen ollut maltillisempi, isosisko ja kolme hyvää ystävää tietävät asiasta. Heille kertominen on luonnollista, sillä myös heille luultavasti haluaisin purkaa pahaa oloani mikäli keskenmeno tulis (Paitsi että nyt se ei tule). Vanhemmille kai kerromme silloin np-ultran jälkeen, joskus 12 viikon kieppeillä.

Tiistaina olisi enimmäinen neuvola, hip hei! Sydänääniä tuskin vielä kuunnellaan, mutta muuten on hyvä saada "homma käyntiin."

Cazze 8+0

Iloa ja surua

2008-02-12T18:26:00.001+02:00

Pelkäsin tätä päivää kauheasti. Onhan tänään ensimmäisemme laskettu aika, ja sitten oli myös ultra.

Muistan kun aikaisemmin toivoin, että olisin onnistunut tulemaan raskaaksi tähän päivään mennessä. Mietin vielä ultrauksessa siinä lääkäriä odottaessa, että miten käsittelen asian, jos uutiset ovatkin huonoja.

Lääkäri oli sama, joka ultrasi minua kesällä vuotojen vuoksi. Piti minua oikein jännityksessä, käänteli ja väänteli ultraa eikä puhunut mitään. Sitten lopuksi sanoi, että no kyllähän siellä alkio on. Minä henkäisin samantien, että sykkiikö sen sydän? Silloin lääkäri käänsi monitorin minuun päin ja näytti pientä jyskyttävää sydäntä. Ja mittausten perusteella on menossa ihan oikeat viikotkin, 7+3. Mittaa käiveröllä oli 1,19 cm.

Soitin heti miehelle työpaikalle, onnelliselta kuulosti hänkin. Tuossa tuo äsken tutkaili ultrasta saatua kuvaa ja mietti, että kumpikohan sieltä on tulossa.... Minulla itkettää ilosta. Nyt kun vain sain saisimme pitää tämän.

Lähdemme mieheni kanssa kohta hautausmaalle, käymme viemässä kynttilän pikkuisen haudalle. Kai tämä 12.2. on sitten se merkkipäivä, joka ei tule koskaan unohtumaan. Onneksi nyt saimme päivään myös iloisempia sävyjä joukkoon. Kaksijakoinen fiilis, totta puhuen.

"Hellanlettas..."

2008-02-05T22:00:00.000+02:00

Jee! Tänään minulla huimasi! *tuulettaa*. Raskausoireet ovat olleet niin vähissä, että puoliltapäivin ollut huimaava olo otettiin ilolla vastaan. Mitä enemmän huimasi, sen leveämpi oli mulla hymy =).

Masussa on ollut onneksi nyt hiljaista, ei vuotoja eikä kovempia kipuja, pikku nippailuja silloin tällöin. Tasan viikon päästä olen viimein jo viisaampi, sitten nähdään ultrassa, että onko siellä joku vain säikytellyt.

Tämä kaikkeen mahdolliseen varautuminen on tuntunut auttavan, asia ei pyöri mielessä enää 24/ 7, korkeintaan 23/7. Itsellä on kuitenkin nyt sellainen olo, että kaikki ehkä onkin ihan hyvin *koputtaa puuta*...

Töissä piti purra hammasta pariinkiin kertaan. Kaksi vanhempaa rouvaa, tuoreita isoäitejä molemmat, ryntäsivät melkein ovella vastaan esittelemään viimeisimpiä kuvia heidän lapsenlapsistaan. Siinä sitä sitten yritetään kuorossa huokailla hymyillen hellanlettaksia ja he sitten heti perään vakuuttelevat, että "kyllä sinäkin sitten joskus". Ja minä vaan typerästi hymyilen, ja sanon, että toivottavasti...

Oikeasti, molemmat tietävät, että minulla on ollut keskenmeno. Onko se sitten niin, että kun kertoo kokeneensa keskenmenon, niin muut sitten kokevat velvollisuudekseen rynnätä esittelemään minulle kuviaan kun ajattelevat minun potevan kauheaa vauvakuumetta. Totta, mutta en nyt kuitenkaan tiedä, että haluanko kuulla koko ajan muiden onnistumisia kun itsellä on epävarma olo siitä, että onko sitä kykenevä tätä naisen tehtävää ikinä edes täyttämään... Toinen näistä on vielä erityisen hankala tapaus, työpaikan "besserwisser". Hän on jo kuvaillut, millainen raskausmaha minulla tulee sitten joskus olemaan jos raskaaksi asti pääsen... Huoh.

Lapsiperheellisten ystävien kanssa asiasta jutteleminen on helpompaa, saatan sanoa heille suoraan, jos jokin asia tuntuu pahalta. Parille kaverille olen sanonut suoraan tuntevani joskus kateuden pienen pistoksenkin, vaikka tiedänkin ettei heidän onnensa ole minulta pois. Se, että on voinut sanoa ajatuksiaan suoraan, on otse asiassa auttanut, eikä asia ole enää mieltä vaivannut. Mikäli joskus sen oman käärön saan, niin lupaan ja vannon, etten sitten mummoiässä kiusaa työpaikan nuoria lapsenlapsi-höpötyksilläni... Ne on parhainta jakaa toisen samaa kuumetta kokevan kanssa.

Epävarmuuteen suostumista

2008-02-01T16:53:00.000+02:00

"Raskaana olo on suostumista epävarmuuteen." En muista mistä luin tuon lauseen, mutta niinhän se taitaa olla, että riskit on vaan hyväksyttävä.

Olen täällä ollut ihmeissäni sen eilisen vuodon kanssa. Se onneksi loppui ainakin toistaiseksi, mutta alavatsa ja kohtu tuntuvat aroilta, pientä jomotusta on, joskaan ei kovaa. Soitin neuvolaan, terveydenhoitaja oli sitä mieltä, ettei lääkäriin kannata lähteä, kun vuotoa ei enemmän tullut. Sanoi kyllä suoraan, että jos vuotoa alkaa tulla niin "sittenhän se on keskenmeno". Muuten oli todella sympaattisen oloinen hoitaja, tiesi aikaisemmasta keskenmenosta ja ymmärsi hätäni.

Olen nyt kuitenkin ajatellut jättää turhan vauvahehkuttamisen sikseen, kunnes pääsen siihen alkuraskauden ultraan 12. helmikuuta. En halua tippua kovaa ja korkealta, vaan yritän valmistautua myös siihen ajatukseen, että tämä ei ehkä onnistunut vieläkään. Sillä jos kesken menee, niin jotakinhan on alkiossa ollut pielessä.

Eilen itkin miehelle sitä, että rankimmalta tuntuu se ajatus, että pitäisi aloittaa taas uudelleen alusta koko härdelli, ja jos sattuu tärppäämään, niin sitten taas sydän sykkyrällä pelätä, että miten käy. Mies sanoi, että hän uskoo, että joku päivä me kuitenkin onnistutaan. Jos se ei ole nyt, niin sitten se on myöhemmin. Hän pystyy suhtautumaan asiaan paljon järkevämmin kuin minä, joka heti ensi hetkestä ajattelen asiaa 24/7 ja rakastun siihen pieneen, joka sisälläni yrittää kasvaa.

Minulla on nyt yksi teoria, jonka toivon olevan kyseessä: Raskauden aikanahan limakalvot turpoavat ja saattavat ärsyyntyä herkästi. Siitähän saattoi olla kyse siis eilenkin, kun olin kävelemässä koirien kanssa. Vaikka vain kävelin, niin tahti oli aika reipas, joten ehkäpä verenvuoto johtui siitä. Tämä hetkinen lievä jomotus kuitenkin hieman mietityttää.

Oli siellä tapahtumassa sitten mitä vain, niin asia on kuitenkin otettava vastaan sellaisena kuin se tulee. Ei auta, vaikka kuinka yrittäisin asiaa toiseksi ajatella, ymmärrän sen. Mutta on tämä aika pirun raastavaa.

Pelkoa

2008-01-31T22:06:00.000+02:00

Tulin juuri koirien kanssa lenkiltä, kun huomasin että oli tullut aika paljon verensekaista, vaaleanpunaista valkovuotoa.

Nyt on todella lannistunut ja masentunut olo. Mies yrittää lohduttaa, että voi olla viatonta, mutta mie pelkään kaiken nyt toistuvan.

Juuri kun pääsin huokaisemaan helpotuksesta, sillä kävin eilen verikokeessa, ja HCG-taso oli noin 11400, mikä on näille viikoille todella hyvä luku.

Nyt ei jaksa edes toivoa mitään.

Huntalo emäntä

2008-01-27T13:49:00.001+02:00

Tänään huushollissa häärii todella huntalo emäntä. Aamulla alkoi pieni huimaus, todella lievänä kuitenkin. Räppäkäpälänä olen kaatanut jo maitolasin ja tiputtanut ketsuppipullon lattialle. Huimaus taisi olla viime raskaudessakin ensimmäinen tuttavuus näiden alavatsakipujen ohella, eli ehkäpä tämä raskaus on oikeaan suuntaan menossa.

Torstaina kävin lääkärissä, teki sisätutkimuksen ja katsoi vielä ultralla. Eihän siellä vielä sikiötä näkynyt, sen verran pienillä viikoilla vasta mennään, mutta näki kuitenkin sen, ettei verenvuotoa näkynyt ja kohdun limakalvo oli paksuuntunut ja hyväkuntoisen näköinen. Ja kohdunsuun napukka oli kiinni ja kohtu kuulemma jo hieman suurentunut.

Sain ajan myös varhaisultraan kun sitä pyysin, eli voin perua sen yksityiselle puolelle varaamani ajan. 12. helmikuuta sitten olisi tarkoitus mennä kurkkimaan, että onko siellä maha-asukkia vai ei. Sinänsä karmivaa, sillä päivä on juuri sama kun meillä olisi ollut laskettu aika ensimmäiselle lapsellemme. Toivottavasti tuosta surullisesta päivästä tuliskin ultran myötä sitten onnellinen päivä. Nyt vain peukutetaan, että päästään sinne saakka!

Nyt mentäisiin siis raskauviikolla 5+1, eli reilu kolme viikkoa on sikiö jo sisällä asustanut. Joukkoon hieman tilastoja: Raskausviikoilla 3-5 on jo 80 prosentin mahdollisuus, että raskaus etenisi loppuun saakka. Mutta toisaalta, siihen että tulee keskenmeno viikolla 15, on vain 4 prosentin todennäköisyys, riski kuolla kohtuun on vain 1 prosenttia. Eli todella paska mäihä meillä kyllä viimeksi oli...

Muillekin tilastotiedoista kiinnostuneille tiedoksi, oheisesta linkistä selviää keskenmenoriskit eri raskauden vaiheissa:
http://www.tekay.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=20&Itemid=66

Miten tässä malttaa vielä kahdeksan kuukautta....

2008-01-23T11:23:00.000+02:00

Oikeasti. Mie olisin valmis jo nyt ottamaan sen nyytin syliin!

Raskaana olen myös maanantaina otettujen verikokeiden perusteella, arvo oli 364. Viitearvot tuolle välille ovat 3-426 (löydetty perhesuunnittelun sivuilta http://pesu.come.to/ ), eli normiraskaus olisi menossa. Huomenna on vielä tk-lääkäri. Minä en olisi sinne edes pyrkinyt, mutta lääkäri oli toivonut, että menen käymään kokeen lisäksi myös siellä. Ihan hyvä juttu toisaalta, ehkäpä olisi mahdollista päästä alkuraskauden ultraan. Olen kyllä varannut sellaiseen ajan yksityisen puoleltakin.

Muuten oireilu on aika vähäistä, alavatsakipuilut jatkuvat ja tämä pohjattoman oloinen väsymys. Iltavuoro töissä odottaisi, joten nokoset ehkä olisi paikallaan...

Joku kommentoi, että kannattaisiko nyt vähentää liikkumista. Aion kyllä vähentää, mutta en kuitenkaan kokenut viime raskaudessakaan liikaa liikkuneeni. Lajeja toki täytyy reippaasti pehmentää. Plussauksen kunniaksi olen sitten viikon ollut tekemättä yhtään mitään.

Tämä lähtis päikkäreille.... =)

Onnen alkua?

2008-01-21T12:14:00.000+02:00

Niin tässä nyt taisi käydä, että raskaana ollaan! Piti asia varmistaa oikein kahdella testillä,alempi Clearblue, ylempi marketin halpistesti.

Jotenkin osasin jo odottaa plussan pysymistä, sillä koko viikonlopun jatkui armoton väsymys ja päikkärit oli otettava joka päivä. Meidän toive vauvasta on jälleen askelen lähempänä toteutumistaan!

Tuntuu epätodelliselta, neljä kiertoa tarvitsi keskenmenon jälkeen siis yrittää. Nyt olen sitten kaikenmaailman laskureilla laskenut arvioitua laskettua aikaa. Mikäli kaikki menee hyvin, pitäisi meille syyskuun lopussa syntyä pikkuinen, olisi vaaka niinkuin äitinsäkin. Ja meneillään olisi raskausviikko 4+2!!!

Tiedättekös mitä minä tein? Kerroinkin tuossa aiemmin, että heitin raivoissani perjantaina lumipalloja ja kirosin äiti luontoa. No, minä kävin koirien kanssa samassa paikkaa kävelemässä ja pyysin anteeksi sanojani... =)

Pyysin miestäni, että yritettäisiin pysyä mahdollisimman positiivisina, vaikka meille elokuussa kävi niin kuin kävi. Minä en halua jossitella ja pelätä koko raskautta vaan tähtään siihen, että syyskuussa minulla on hurjan iso maha!

Sen verran tuo aikasempi keskenmeno kuitenkin pelottaa, että tilasin jo ajan alkuraskauden ultraan kolmen viikon päähän, on ystävänpäivänä. Sitten nähdään sytkyttääkö pikkuinen sydän.

Nyt taitaisi alkaa sitten vauvahapatus täällä blogissakin, koittakaa kestää =)

Eipäs-juupas

2008-01-19T12:08:00.000+02:00

No jopas tämä menee omituiseksi.... Ei ne menkat sitten alkaneetkaan, vähän tuli kirkasta verta ja sen jälkeen vuoto loppui kuin seinään. Menin illalla vielä bodypumpiin, jotta saisin päätä tyhjennettyä. Sinne sitten laitoin kaikki varasiteetkin, kuukautisten ensimmäisinä päivinä kun vuoto on yleensä ollut todella runsasta. -Kun tulin kotiin, oli tampax rutikuiva. Eikä ole vuoito jatkunut vielä tänäänkään.

Eli nyt en tiedä yhtään, voiko tässä iloita vai ei. Maanantaina ajattelin laittaa testit jälleen kehiin jos menkat ei tosi voimin ala ennen sitä, haen vielä tänään apteekin vähän varmemman testin. Tänään siis kp 29/28.

Kyllähän toivo kieltämättä uudelleen heräsi. Mietin, että olisivatko olleet ns. valemenkat. Olen kyllä tutkaillut oireita, eilen ja tänään on ollut todella kova päänsärky, en tiedä onko se raskausoire vai ei. Parasetamolia olen pääkipuun ottanut, mutta ei oikein auta. Rinnat myös hivenen arat (mutta voi johtua eilisestä jumpastakin) , lämpö koholla, (37,2). Eniten huolittaa tuo menkkamainen kipu, mutta sitä minulla oli jo silloin ensimmäisessä raskaudessakin, joten ehkä on vain hyvä merkki.

Miehelle kerroin eilen alkaneesta verenvuodosta, joten hän on nyt siinä luulossa että kaikki on menetetty. En halua kiduttaa häntä tällä juupas-eipäs-juupas -leikillä. Tänä viikonloppuna hänellä on lisäksi lapsuudenaikaisia ystäviä käymässä, joten hänbellä on muutakin mietittävää =)
Odottelen joko vahvan plussan, ja kerron sitten tai jos nega tulee, niin ei hänen tarvitse tietääkään koko jännitysnäytelmästä. Onneksi on tämä blogi ja te, joille voin vähän purkaa mieltä!

Palailen viimeistään maanantaina kertomaan, missä tilassa olen.

Kahden päivän onni

2008-01-18T16:03:00.001+02:00

Tänään alkoivat kuukautiset, ei jäänyt mitään epäselväksi. Kyseessä oli siis ilmeisesti ns. kemiallinen raskaus.

Aamupäivällä olin hyvän ystäväni kanssa syömässä, ja kerroin hänelle raskaudesta, kun tuntui että halkesin onnesta ja hän on ollut paljon tukena keskenmenon jälkeen. Kun tulin kotiin, niin huomasin, ettei mitään raskautta edes ole olemassa.

Nyt tuntuu todella pahalta. Vielä tänä aamuna onnellisena tihrustin, että haamu oli muuttunut vähän vahvemmaksi viivaksi. Ja nyt sitten tämä. Ihan niin kuin jotakin tällaista vielä olisin tarvinnut. Kävin koirien kanssa metsässä lenkillä ja purin raivoa heittelemällä lumipalloja puuhun. Samalla äiti-luontoa kiroten. Nyt ei jaksa enää miettiä koko hommaa.

Kiitos kaikille teille, jotka jo peukkuja pitelitte. Nyt ei valitettavasti ole enää jännättävää...

...!!!...

2008-01-16T19:32:00.000+02:00

Ajatus ei kulje, hymyilyttää, jännittää... testasin juuri äsken haamun!

Eli: Kävin tiistaina yksityisellä gynellä alavatsakipujeni vuoksi. Ultrasi, kaikki näytti olevan hyvin, munasarjat näyttivät normaaleilta, määräsi vielä labrakokeita. Oli aika eriskummallinen käynti kylläkin, se sähköinen gynetuoli kun jumitti. Eli kun sänky oli tulossa ala-asentoon, lähtikin menemään vauhdilla ylös, ja yläasennosta sitten kauhean rytkäyksen kanssa alas. Ja minä kyydissä.... Siinä alkoi väkisinkin naurattamaan, gyne oli vaikeana, mutta silläkin viimein hymyilytti. Kun olin pariin kertaan käynyt sängyllä katonrajassa, niin teimme sitten niin, että kun gyne antoi merkin, niin hyppäsin pois kyydistä. Sen jälkeen gyne vaati hoitajalta uutta tukimussänkyä =)

Niin, tänään sitten kävin gynen määrämissä kokeissa, eli papa, tulehdusarvot sekä raskaustesti verestä. Ja klo 13.51 soitti hoitaja, raskausarvo oli koholla, oli 15!

Vielä ei saa kuitenkaan innostua, sillä lääkäri oli kuulemma sanonut, ettei vielä voi päätellä mitään, ja pitäisi tulla uuteen testiin 2 viikon kuluttua... Joopa joo. Tiedätte varmaan, mitä tein ensimmäisenä kun pääsin kotiin!

Mutta raskaana en usko vielä olevani, haamu on kuitenkin aina haamu... Ja kaikkea voi vielä tapahtua. Nyt ei voi kirjoittaa yhtään mitään järkevää... Itkettää ja hymyilyttää samaan aikaan.

Toive niille, jotka minut tuntevat: tämä on ihan hys hys -asia!

Juntti-luonto

2008-01-13T19:53:00.001+02:00

Onkohan tämä ensimmäisiä kiertoja pitkään aikaan, kun en edes jaksa tarkkailla mahdollisia raskausoireita? Olen vannonut itselleni pyhästi, että turha testailu saa nyt jäädä. Siinä vaan rikastuvat testien myyjät ja minä harmaannun samaa tahtia...

Olen miettinyt, että uudelleen raskautuminen on ollut minulle kuin pakkomielle keskenmenon jälkeen. Halusin entiseen olotilaan, raskaana olon tilaan, hinnalla millä hyvänsä. On kova pala niellä itkua ja myöntää, että Äiti luonto ei anna kuitenkaan minun päättää tätä asiaa. Joko minusta joskus tulee äioti ja saan kokea oman lapsen syntymän, tai sitten en. Se ei vain ole omissa käsissä.

Jotenkin kyllä tuntuu, että ei Äiti luonto ole äiti tai nainen ollenkaan. Olisko ennemmin isä luonto tai mikä lie juntti-luonto. Sellainen olo ainakin tulee, kun lukee monta vuotta hedelmöityshoidoissa juosseiden kertomuksia. Meidän projektimme on kuitenkin suhteellisen tuore, haave vauvasta oli keskusteluissamme ensi kertaa esillä vasta vuosi sitten helmikuussa...

Kävin pitkästä aikaa lukemassa vauvat.netin keskenmeno-palstan kuulumisia. Surku tuli, niin paljon sinne oli tullut lisää väkeä, tuoreita keskenmenon kokeneita.

Samalla jäin miettimään omaa keskenmenoani. Sikiöstä ja minustahan ei siis löydetty mitään ilmeistä syytä keskenmenolle, arveltiin kysmyksessä olevan istukan kehityshäiriön. Tuolla palstalla eräs toinen hiljattaian kokenut kertoi, että hänellä oli todettu toksoplasmoosi, jonka hän oli joskus sairastanut, mutta joka oli aktivoitunut uudelleen. Siis mitä hemmettiä? Minullahan todettiin verikokeiden perusteella myös, että olin sen sairastanut, mutta siitä oli jo aikaa, eikä se ollut päällä raskauden aikana. Ja silloin lääkäri sanoi, että kun sen on sairastanut, niin se ei uudelleen tule, eli sitä ei tarvitsisi pelätä sitten uusissa raskauksissa.

Tälle toiselle naiselle olivat vielä sanoneet, että se toksoplasmoosi on aika monimutkainen juttu. Joo-o, näköjään on, kun kaikki antaa erilaista tietoa!

Mikäli toksoplasmoosi on outo, niin hieman helpotusta googlettamiseen, ohessa lainaus duodecim-terveyskirjaston määritelmästä:

"Toksoplasmoosin aiheuttaja on Toxoplasma gondii -niminen alkueläin. Ihminen saa tartunnan infektoituneesta lihasta tai kissan ulosteista. Aikuisiällä saatu tartunta on imusolmuketurvotuksineen oireiltaan lievä, lähinnä nuhakuumeen kaltainen.

Taudin tärkein ilmenemismuoto on sikiön toksoplasmoosi, joka voi syntyä, kun nainen saa tartunnan odotusaikana. Tauti aiheuttaa sikiölle elinvaurioita. Suomessa syntyy vuosittain noin 50 synnynnäisen toksoplasmoositartunnan saanutta lasta, joista suurin osa on syntyessään oireettomia. Myöhemmin, 10–20 vuoden kuluessa, lähes kaikille ilmaantuu näkö-, kuulo- tai aivovaurioita. Jos tauti todetaan heti syntymän jälkeen, vammat voidaan välttää lääkityksellä. Toksoplasma voi aiheuttaa silmäinfektioita erityisesti immuunipuutteisilla potilailla. Tauti tunnistetaan vasta-ainetutkimuksella verikokeesta, ja se voidaan hoitaa toksoplasmaan tehoavalla antibiootilla.

Toksoplasmoosin ehkäisy
Odotusaikana äidin on syytä välttää tartunnanlähteitä, kissoja ja raakaa tai huonosti kypsennettyä lihaa. Lihan toksoplasmat kuolevat hyvin keitettäessä tai paistettaessa. Suomalaisista äideistä kolmasosa on sairastanut toksoplasmoosin, mutta lämpimissä maissa lähes kaikki. Suomalaisen äidin tulisi noudattaa erityisen suurta varovaisuutta ulkomailla tai välttää kokonaan matkustamista maihin, jossa tartuntavaara on suuri."

Sieppaa...

2008-01-08T18:20:00.000+02:00

Tänään tämä vauvajuttu on tuntunut jo sellaiselta projektilta, että saa lentää romukoppaan... Ajoitus meni tässäkin kierrossa pahemmanlaisesti jälleen pieleen. Kun sain pitkän tihtailun jälkeen tikutettua oviksen, niin sitten mies sanoi, ettei pysty. No vikahan oli vaan omani, kun olin miestä houkutellut olemaan vähän aktiivisempi siinä parina aikaisempana päivänä. Eli suorituspaineet kai iski.

Nyt olen sitten ollut tosi tympääntynyt koko haaveiluun. Tuntuu, että koko homma on yksin minun harteilla, mies vain odottaa, että kerron sitten uutisia jos kaksi viivaa testiin tulee. Sanoikin, että olisi parempi, etten kertoisi hänelle tärppipäivistä lainkaan. Talkoohenkeä, prkl!

Mies on sitä mieltä, että tulisin raskaaksi heti jos vain lakkaisin hössöttämästä näiden ovulaatioiden kanssa. Totuus kyllä on, että lakkaan miettimästä ovulaatiota vasta jos huomaan, että jalkojeni välissä onkin munat. Täti olikin setä.

Ketutuskäyrä korkealla, nyt jumppaan. Ja ne ovulaatiotestit lentää roskiin ihan justiinsa.

Kuusi ulos, joulu meni jo....

2007-12-26T10:12:00.000+02:00

No niin, kinkun sulatus on täydessä käynnissä! No ei kuusta nyt sentään ihan vielä ulos kanneta, olkoot vain loppiaiseen saakka. Hommasin siihen vielä tänä vuonna uudet koristeet, joten olkoot vaikka juhannukseen...

Jouluaattoaamuna kävimme pikkuisen haudalla. Itkuksi meni siis aattoaamu, mutta jotenkin arvasinkin, että joulu herkistää. Mielessä pyöri se, kun olimme puhuneet silloin kesällä, että mahdunkohan edes joulupöytään ison mahani kanssa. Niin se kohtalo vaan heittelee.

Viikoloppuna tulee siskoni perhe uuden vuoden viettoon, joten happeningia on tiedossa. Ovat siinä iässä, että heiltä tulee niin hauskoja lausahduksia, että iloisia hetkiä pitäisi olla tiedossa.

Olin kerran siskon nuorimmaisen kanssa taloamme lähellä olevan koulun leikkikentällä. Eskari-ikäinen poika ihmetteli minulle, että miksi minä en ollut käynyt siellä aiemmin. Kun yritin selittää, että siksi kun meillä ei ole lapsia, niin poika vaan nyökkäsi ja totesi, että "kyllä teille niitä lapsia voi vielä tulla". Lisäsi vielä, että minun pitää sitten muistaa, että niitä pitää sitten komentaa jos ne eivät tottele. "Lupasin niin tehdä.

Joulua odottamaan...

2007-12-22T10:07:00.000+02:00

No nyt saa tämä emäntä heittää höpöttämisen näiden kiertojensa kanssa. Tänä aamuna sitten aukesivat padot ja kp 1.

Hetken aikaa tuntui pahalta, ja kerroin parin päivän piinasta myös miehelleni. Hän teki lähtöä hirvimetsälle ja kysyi, pitäisikö hänen jäädä seuraksi. Silloin minulla alkoi jo naurattamaan, että ei tämä nyt niin haudanvakava juttu ole!

Nyt otan kävelysauvat ja lähden nauttimaan päivän kirkkaimmasta hetkestä. Tänään on talvipäivänseisaus ja kohti kevättä lähdetään menemään. Lenkin jälkeen odottaisi sauna.

Ennen iltavuoroon menoa olisi tarkoitus vielä ehtiä laittamaan jonkin verran joulua. Muutossa on osa koristeista mystisesti kadonnut, niitä pitäisi metsästää. Joulukuusenkynttilät olisivat nyt tärkeimmät löydettävät, sillä en suurin surminkaan halua lähteä ostamaan niitä kaupasta, sen verran härdelliä oli jo eilen. Meidän ensimmäinen yhteinen kuusi odottaa kuistilla. Mies sen kävi valitsemassa. Oli oikein soma ja korkea kuusi. Keskeltä vähän harvanlainen, mutta muuten ihan täydellinen. Ja täydellisessä kuusessahan pitää pieniä kauneusvirheitä ollakin =)

Mikäli runosuoneni nyt tästä ennen joulua tyrehtyy, niin oikein ihanaa joulua kaikille teille, jotka olette blogiani seuranneet. Ensi vuodesta tulee oikein hyvä vuosi, tunnen sen!

Ei kuulu ei näy

2007-12-21T18:18:00.001+02:00

Nyt olen oikeasti tosi ihmeissäni. Menkat eivät ala, mutta testikin näyttää negaa. Silti kova painon tunne alavatsassa ja jomotus. Nyt siis kp 30/28.

Voinko oikeasti stressata asian kanssa niin paljon, että kierto häiriintyy? Himputti, muuten hyvä mutta tässähän herää ihan turhaa toivoa... Viime yönä heräsin miettimään outoa alavatsatuntemusta, ja uni karkasi. Silloin olin jo varma, että raskaana ollaan, mutta tämän aamuinen nega kyllä latisti sen ajatuksen. Mitään muita oireita ei ole.

Nyt pitää oikeasti saada jo jotakin muuta ajateltavaa....

Testausta kehiin....

2007-12-20T21:06:00.000+02:00

kp 29/28. Luulin, että menkat alkavat, mutta olikin pieni veritihru pari päivää sitten, sen jälkeen ei mitään. Menkkakipuja on ollut jo viisi päivää...

Enkä siis suinkaan ole ollut niin kärsivällinen, ettenkö olisi jo testannut. Ehei, kaksi testiä on jo tehty, tänä aamuna viimeisin. Negaa näyttivät, eli kai tässä pitäisi vain odotella menkkojen alkua. Olen kuitenkin todella toiveissani, nyt vain toivon, että menkat eivät ikinä alkaisikaan....

Osa minussa hokee, että luultavasti nyt vain on kyse stressistä ja jännittämisestä, siksi ovat myöhässä. Toisaalta olo alavatsassa on niin outo, että oikeasti jo odotan huomista ja testausta. Ja miehelle en puhu enkä pukahda, ei tarvita kaksinkertaista pettymystä.

Peukut pystyyn!

2007-12-15T10:03:00.000+02:00

Oih ja voih. Pikkujouluissa syöty savukalasalaatti oli ihan varmaan pilalla. Sen verran tiheään on joutunut nyt vessassa juoksemaan. - Tosi kuvottava olo ja vatsaa vääntää. (Juu, eikä ole edes krapula, sillä on työviikonloppu. )

Projekti käiverö on nyt jännäilytilassa, taitaa olla kp 24/28 menossa. Enpäs oikein jaksa uskoa tärppäykseen, ja yritän muutenkin olla ajattelematta asiaa liikaa, ettei tulisi taas kovia kolahduksia. Ehkäpä tähänkin alkaa turtumaan, sillä niin palavasti en ole asiaa nyt miettinyt.

Siskoni mies kävi heidän nuorimmaisen poikansa kanssa, olipas siinä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ihan hetkessä oli kaikki matot rullalla, sohvatyynyt pitkin ja poikin ja koirat ryntäsivät hankeen vilvoittelemaan kuumissaan. =) Kyseessä on aika ihana vesseli, touhukas, mutta hyvin kasvatettu. Myös mies seurasi nauraen pojan touhuja. Sanoi mulle sitten jälkeenpäin, että olisi aika mukavaa jos meilläkin olisi pari tuollaista täällä vipeltämässä. Olisihan se, mutta mistä niitä saa?

Oho, 10 minuuttia tehokasta työaikaa käytetty blogiin *katsoo olkansa yli, ja jatkaa töitä ihan kohta. Pitää ensin kurkistaa, mitä muille blogeille kuuluu*

Kiinni jäin...

2007-12-02T17:54:00.000+02:00

... Nimittäin blogistani. Mieheni serkku kertoi, että on lukenut blogiani alkumetreiltä saakka... =) No niin, kuinkas monta muutakin täällä on, jotka minut tuntee? Käsi ylös heti!

Vaikka ensin vähän hämmästyinkin, niin on myös kiva, että nyt on taustajoukoissa tuttuja myötäjännäilijöitä! Kai nämä lapsentekohaaveet ovat kuitenkin niin omaanapaa, ettei niillä edes viitsi muita arkielämässä kiusata. Ketään tuskin kiinnostaa oikeasti kuunnella, mikä kp on menossa, saati että onko ovulaatiotestissä haamu vai vahva viiva... Aika hurahtaneelta touhulta tämä välillä kyllä tuntuu, vaikka meillä ihan luomuyritystä onneksi vielä onkin. Toivottavasti ei koskaan lääketieteellistä apua tarvitse aloittaa.

Blogin pitäminen on ollut oikeasti aikamoinen henkireikä. Tänne voi päästellä ne äkäisimmät vauvakuumehöyryt, jotta arkielämä sujuu sitten asiasta oikein enempiä puhumatta. Samalla sai tallennettua raskauden alkuihmetykset ja muut, en tiedä olisinko koskaan asioista kirjoittanut tavalliseen päiväkirjaan. Nyt on dokumenttina nekin ajat, vaikka suruun päättyivätkin.

Olen kyllä kaikille jotka asiaa utelevat, sanonut suoraan, että yritämme taas uudelleen. Heti perään olenkin sitten lisännyt, että ei niiden tekeminen kuitenkaan ihan tuosta noin vaan onnistu. Samalla saa kuitattua turhat utelut että joko ja joko.... Katsoimme miehen kanssa muuten äsken videolta sen Onnen Varjot -leffan, joka tuli maanantaina. Tiina Lymin sanat "Toiset tekee vauvoja, me teemme enkeleitä", osuivat ja upposivat, liikutusitku siinä taas pääsi..

Takassa on tuli, masu on täynnä hyvää ruokaa ja raparperipiirakkaa, koirat ja mies lepäilevät pitkän ulkolenkin päätteeksi. Jos vaikka glögiä lämmittäisi mukillisen. Ei pöllömpi sunnuntai.

Täti kylässä

2007-11-22T14:30:00.000+02:00

Niinhän se "täti" kurvasi pihalle ferrarilla. Pah. Olin pettynyt, pieni itkukin pääsi, mutta nyt oli vasta toinen toinen yrityskierto keskenmenon jälkeen, joten ei vielä syytä huoleen.

Tämä vauvaprojekti on ollut tähän saakka lähinnä minun hössötystäni, mutta mieskin sanoi nyt suoraan, että kyllä hän toivoo sitä lasta todella kovasti ja oli myös pettynyt. Kertoi, että miettii usein keskenmenoa, miltä poika olisi näyttänyt, minkälainen hänestä olisi kasvanut. Minä en toivo mitään muuta kuin että oikeasti pääsisin hänen toiveensa toteuttamaan. Puhuimme myös siitä, että onnistumisessa voi silti mennä vuosia, joten olisi hyvä jos ei kauheaa
painolastia toiveelle laita, sillä pettymyksiä voi tulla kuukausi kuukauden perään.

No, minä olen yrittänyt nyt puuhata meille jotakin muuta ajateltavaa, sillä meillä on keittiöremontti vireillä. Nykyinen keittiö on alkuperäinen 90-luvun alun keittiö puisine vitriineineen. Ei oikein nuorten aikuisten keittiö.

Tänään kävin viemässä pohjapiirustuksia pariin keittiöliikkeeseen, ja parin viikon päästä pitäisi tarjouksia jo tulla. Minun unelmissani on tumman pähkinän väriset alakaapit, vetolaatikkoina. Yläkaapit ovat valkoiset kiiltäväoviset, kapeat vaakakaapit. Lisäksi unelmana on keittiösaareke, jonka ympärille tulisi muutama baarijakkara pikaista aamupalaa varten. Ruokapöytä-seinälle tulisi jokin näyttävä tapetti, kenties punaista kultakoukeroin..... Huoh. Ja kaikki kodinkoneet menisi uusiksi, haluan rosterikoneet. Nykyään on vielä senpintaisia, että niihin ei jää sormenjälkiä. Kätevää. Täytyyhän siinä suunnitelmassa kuitenkin ottaa huomioon sekin, että huushollissamme joku päivä olisi lapsiakin?

back in business!

2007-11-21T11:36:00.001+02:00

Istun kuumeessa kotona. Siis ihan oikeassakin, ei pelkässä vauvasellaisessa. Juuri soitin pomolle ja ilmoitin, että kyselee iltavuoroon tuuraajaa. On kyllä ollutkin niin nuutunut olo, että en kuumeen nousua hämmästellyt.

Ja vauvaprojekti sitten: Jännäyspäiviä elellään, sillä menkkojen pitäisi tulla viimeistään perjantaina. Luin tuossa aiempia kirjoituksiani, on sitä oikeasti ollut todella onnekas kun tuli aikoinaan niin pian raskaaksi. Nyt tuntuu, ettei ole tärpännyt. Olenhan minä hätäisenä jo pari negaa testannutkin, vielä erityisen herkillä testeillä. Liäksi on niin kovat PMS-oireet ärtymyksineen, että ei ole epäselvää etteikö vuoto taas ala.

Rankinta on kyllä tämä kierto kierrolta jännittäminen. Nyt on oikeasti vasta toinen kierro todellisempaa yritystä, joten ei saisi hätäillä. Siltikin pettymys tuntuu paskalta. Mutta ei se mitään, nyt ollaan kuitenkin hiljalleen back in business, ja toiveissa olisi vielä vuoden 2008 aikana elävä nyytti syliin saada.
(Mutta nuo testit voisi joku oikeasti tulla ottamaan minulta lukkojen taakse....)

2007-10-29T22:07:00.000+02:00

Tänään kävin katsomassa haudalla, josko pikkuisen hauta olisi jo tasoitettu. Ja olihan se. Niinkin tehokkaasti, että tarkkaa paikkaa oli enää vaikeata löytää. Tiesin siis paikan, mutta en tarkkaa sijaintia, johon uskaltaisi kiven laittaa. Niinpä päivä meni sitten soitteluna seurakunnan hautatoimistoon. Yllätyksenä tuli myös se, että suunnittelemamme luonnonkivi piti käyttää vielä hyväksyttävänä. Juuh, olisihan se pitänyt arvata, ettei nykybyrokratian aikana moinen olisi ihan helpopoa ollutkaan.... Onneksi mies, jonka numero minulle annettiin totesi kiven mitat kuultuaan, ettei sitä tarvitse hänelle nähtäväksi raahata.

Nyt sitten yritämme päästä ennen lumia laittamaan haudan kuntoon. Tällä viikolla elämme vain mieheni kanssa sellaista rytmiä, en hän lähtee töihin kun minä nukun ja kun minä tulen töistä, niin hän on jo nukkumassa. Kenties kiven vienti pitää hoitaa siis yksin.

Kyllä sitä tasaista hiekkamaata katsoessa itku taas pääsi. Hautausmaalla oli kaatosateen vuoksi hiljaista, ja se olikin helpompaa, joskus ne ohimenevien ihmisten katseet häiritsevät. Kuiskailin pikkuiselle sanoja, kerroin kuinka olisimme hänet halunneet pitää. Pyysin häntä olemaan siellä jossakin suojelusenekelinä meille, sekä toivomallemme pikkuiselle, mikäli hän joskus syntyy. Siinä haudalla seistessäni tuuli yltyi silloin pariksi sekunniksi kovaksi puuskaksi. Kenties se oli vain syystuuli, mutta minä ajattelin, että pikkuisemme lähetti siinä terveisensä.

Neloshaaste otettu vastaan!

2007-10-29T21:16:00.000+02:00

Tiitu heitti nelos-kyselyhaasteella, joten toki otetaan vastaan. Eli lapset vaikka nelikossa olisivat toki tervetulleita. Ehkäpä se yksi olisi kuitenkin helpompi alku....

Neljä työtä, joita elämäni aikana olen tehnyt:
1. R-kioskin myyjän
2. Lehtienjakajan
3. Kännykkämyyjän
4. Myyntiedustajan

Neljä paikkaa, joissa olen elämäni aikana asunut:
1. Kemi
2. Kittilä
3. Rovaniemi
4. Muonio

Neljä TV-ohjelmaa, joita tykkään katsella (juuri nyt):
1. Pako
2. Selviytyjät
3. Heroes
4. Täydelliset Naiset

Neljä paikkaa, joissa olen lomaillut:
1. Norjan Skibotn
2. Pöyrisjärvi
3. Oulun Virpiniemi
4. Saksan Hampuri

Neljä Internetsivua, jossa käyn päivittäin:
1. Blogilista.fi
2. Facebook.com
3. Vauvat.net
4. Noutajat.com

Neljä lempiruokaani:
1. Hirven/poronkäristys
2. Tomaattikeitto
3. Feta-aurinkokuivattu tomaatti -salaatti
4. lohikeitto

Missä haluaisin olla juuri nyt?:
1. Kotona nukkumassa (olen siis iltavuorossa.... ja blogiini kirjoittelen... hyi hyi minua...)
2. Siskon luona kuulumisia vaihtamassa
3. mökillä takkatulen ääressä
4. Aurinkorannalla löhöämässä

Haastan edelleen:
1. Kati
2. Hymy
3. Lyyli
4. Juuri

"Kyllähän te vielä ehditte"

2007-10-23T17:30:00.000+03:00

Välillä pistää elämän epäoikeudenmukaisuus vihaksi...

http://www.iltalehti.fi/uutiset/200710236750032_uu.shtml

Vauva ryömii pakkasessa yksin t-paita päällä keskellä yötä...! Oikeasti itku pääsi kun kuulin uutisen eilen radiosta. Niin, sairasahan tuo äiti oli, mutta aina ei kohtalo ole oikeudenmukainen... Miksi lapsia suodaan joskus sellaisille, jotka niistä eivät pysty huolta pitämään? Kenties juovat tai käyttävät aineita odotusaikana, ja pitävät lasta riesana loppuelämänsä ajan. Jotkut taas kärsivät lapsettomuudestaan ja juoksevat hedelmöityshoidoissa vuosikausia eikä silloinkaan välttämättä tärppää.

"Ei muuta kuin uutta putkeen", tai "kyllähän te vielä ehditte". Siinäpä on ne yleisimmät kommentit, mitä kuulee keskenmenon jälkeen. Oikeasti niihin ei voi muuta kuin nyökätä, vaikka pelko jäytää sisällä. Kun kaikki menisikin niin helposti! Jotenkin uskon, että raskaaksi tuleminen ei meillä olekaan se vaikein asia, sillä niin pian onnistuimme viime yrityksessä. *koputtaa puuta*. Suurempi huoli kai on se, että raskaus myös kestää. Yhden keskenmenon ei pitäisi vielä vaikuttaa ennusteeseen keskenmenoriskin suhteen, mutta entä jos niitä tuleekin lisää...? No, sitä kai on turha murehtia vielä.

Raskasta on myös se, että olin oikeasti henkisesti valmistautunut jäämään vuodenvaihteen jälkeen äitiyslomalle, koin, että hetki oli juuri sopiva. Kieltäydyin muutamasta hankkeestakin äitiyslomaanio odotellen. Voipi olla, että vuodenvaihteen jälkeen tarvitsen jostakin lisämotivaatioita, jotta töissä viihtyisi... Toivon mukaan sellainen olisi silloin sisälläni kasvamassa.

Toivottavasti neuvolassa otetaan keskenmenon kokenneet naiset erikoissyyniin, sillä itse ainakin uskon, että jos joskus vielä raskaana olen, niin haluan varmaan viikkojen 10-16 välillä käydä useasti kuuntelemassa sydänäänet, jotta tietäisin kaiken olevan kunnossa. Täällä blogissa oli ollut keskenmenon kokeneita lukijoita, miten teillä on asian kanssa käynyt, pääsitteko tehotarkkailuun?

Nyt odottelen "tätiä" tulevaksi, sitten alkaa meillä perheensuunnittelu jälleen "tosi toimella". Nyt jumppaan nollaamaan päivä.

Kaikki alkakoon alusta

2007-10-20T20:54:00.000+03:00

Nyt sitten olemme keskustelleet, että uusi yritys alkaa. Totta puhuen tuntuu kauhean turhauttavalta alkaa elää taas kahden viikon sykleissä menkat-ovulaatio-menkat-ovulaatio -rytmillä, sillä vaikka asiasta ei haluaisi tehdä yhtään "yrittämistä" isolla Yyllä, niin siltikin sitä huomaa katselevansa jo kalenteria ja laskevansa, että koska olisi otollisimmat hetket petipuuhille...

Nyt kiertoni on kai vielä hieman sekaisin, mutta ehkäpä ensi kierrossa sitten olisi tosi "tähtäys" päällä. Apua, kun jo luen tätä kirjoitusta, tämä vaikuttaa niin laskelmoivalta, kylmältä. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan kovaa kaipuuta saada se oma nyytti vielä meidän perheeseen. Jos siihen pitää vähän greippimehua juoda ja kalenteria katsoa, niin teen sen mielihyvin.

Keskenmenosta on kohta kaksi kuukautta kulunut. Ei kai siitä koskaan kokonaan toipua voi, mutta nyt uskaltaa jo katsoa eteenpäin. Mies on palannut omaksi ihanaksi itsekseen, laskee leikkiä koko hedelmöittymispuuhastamme. Hän on luvannut, että hänen laatukamppeellaan asia on hoidettu yhtä pian kuntoon kuin viimeksikin =) Juuri sitä leikittelyä tarvitseekin tähän arkeen. Ehkäpä siihen jonkun verran alan jo minä lähteä mukaan. Keskustellaan sitten vaikka puolen vuoden päästä uudelleen, että kumman laatukampe on tehnyt tenät jos mitään ei ala kuulua...

Olen seurannut edelleenkin netissä keskustelupalstaa, jossa helmikuussa vauvansa saavat jännittävät lähenevää h-hetkeä. Pidän heille koko ajan peukkuja, muitakin ovat veriset vuodot säikyttäneet. Tuntuu uskomattomalta, että minä olisin voinut olla heidän mukanaan, tai että koskaan siihen tilaan edes pääsen. Monta asiaa aion tehdä toisin, mikäli raskaaksi vielä tulen, vaikka tuskin niillä on ollut suurtakaan merkitystä. Liikuntaa hieman vähemmän, stressiä PALJON vähemmän, ei muuttoja, ei sienisalaattia, ei hierontaa. Kaikki nämä asiat olivat mukana silloin viimeisellä viikolla, siksi kai lista tällaiseksi muodostui. En halua syyttää itseäni, mutta haluan ainakin jotakin tehdä erillä tavalla.

Nyt sitten toivon blogilleni uusia tuulia näiden aallokoiden jälkeen. Toivottavasti voin pian kertoa Positiivisia uutisia =) Halaus kaikille !

Sydän hakaten eteenpäin

2007-10-10T21:34:00.000+03:00

Huh, mitä viikkoja. Oikeasti, miten suru voikin olla myös salakavala!

Luulin surun jo helpottavan, kunnes se tuli päälle täydellä höyryllä. Yksi päivä havahduin töissä siihen, että en voinut kuin itkeä. Töitä olisi pitänyt tehdä, mutta en pystynyt tyrehdyttämään itkua, vaikka kuinka yritin ajatella muuta. Siinä tilanteessa ratkaisu oli mennä sanomaan asia suoraan esimiehelle. Hän onneksi ymmärsi ja lähdin kotiin. Kotimatkallakin itkin niin, että hyvä jos tien näin. Koko keskenmeno tuntui silloin todella musertavalta.

Selvisin kai tilanteesta sillä, millä olen aina selvinnyt, liikkumalla. Silloin otin koirat ja lähdin kahdeksi tunniksi kävelemään metsään. Koirat juoksi vapaana ja minä itkin. Erikoista oli se, että kun annoin itselleni luvan itkeä, niin melko pian se tyrehtyi ja vaivuin vain mietteisiin.

Sen "luhistumispäivän" jälkeen vanha tuttavani, paniikkihäiriökin nosti jälleen päätään. Niistäkin ahdistuksista kuitenkin selvisin. Purin hammasta ja mietin, että tämä on nyt vain minun tapani käsitellä asiaa, pohjamutia myöten. Sitten paniikitkin alkoivat hellittää. Näitä paniikkeja on vaikea kuvailla, mutta jokainen, jolla on niistä kokemusta, tietää varmasti sen olotilan, mikä silloin on...

Nyt oloni alkaa olla aika normaali. Tunnen, että se terävin kärki surusta on kai ylitetty. Nyt on vain sitä jomottavaa alakuloisuutta, joka aina välillä iskee. Pahimmat olot olen purkanut jälleen liikkumalla, juoksemalla ja spinningissä. Ehkäpä se on jonkin sortin riippuvaisuus, en tiedä, mutta niinä hetkinä, kun pulssi on lähennellyt 190:tä ja vimma jatkaa on ollut kova, silloin on tuntunut hyvältä, rauhalliselta. Ehkäpä parantumista on havaittavissa siksikin, että tulee jo hetkiä, jolloin sen päivittäisen liikuntahetken voi jo laistaa ja jäädä sohvan nurkkaan....

Mieheni kanssa tilanne oli välillä tosi kireä. Helpotus löytyi pitkältä lenkiltä, jonne pyysin hänet mukaan. Alkumatka meni kiistellen, ja kai se äänikin kohosi molemmin puolin, mutta takaisin palattiin nauraen ja jutellen. Sen jälkeen tunnelma on ollut paljon vapautuneempi, jotenkin seesteisempi.

Tätä hyvää oloa on nyt siis ollut vasta noin viikon verran, mutta uskon, että kaikki alkaa pikku hiljaa kääntyä kohdalleen. Nyt sitten vain pikku hiljaa alamme katsoa eteenpäin... Toivottavasti se oma nyytti vielä joskus kuuluu meidän arkeen.

Elimistö valmis - olenko minä?

2007-09-27T08:17:00.000+03:00

Huh, olipas känkkäränkkää tänä aamuna liikenteessä. Olen noussut niin väärällä jalalla kuin vain voi. Ja niinpä meillä sitten oli myös yhteenotto aamulla. Tai no, mies oli hiljaa, minä veuhkasin. Ja niin me ajettiin aamulla töihin hiljaisuuden vallitessa. Hävettää.

Olen huomannut toimivani kuin kello. Eilen keskenmenosta tuli kuluneeksi 28 vuorokautta. Ja tismalleen samalla kellonlyömällä kun keskenemeno oli, niin eilen alkoivat sitten kuukautisetkin. Olo oli aika outo, toisaalta olin tyytyväinen että elimistö näyttää palautuvan, toisaalta itketti kun jouduin taas kipaiemaan lähikauppaan siteitä ostamaan. Niin kun en ollut aikonut tehdä vielä puoleen vuoteen.

No nyt olisi sitten mahdollista aloittaa yritys uudelleen. Olen yrittänyt miettiä, että olenko henkisesti valmis yrittämään. Toisaalta haluan pysyä nyt optimistisenaja miettiä, että kyseessä oli poikkeuksellinen tapaus, ja meille vielä joku päivä lapsi suodaan. Olen lukenut myös toistuvia keskenmenoja saaneiden naisten kertomuksia ja minua myös pelottaa yrittää uudelleen. Entä jos huomaankin, että me kuulumme niihin, joiden on yritettävä vuosikausia ja itkettävä monet itkut ennen kuin onnistuminen tulee? Ja ehkäpä juuri sen vuoksi haluan myös yrittää mahdollisimman pian, sillä olen kohta 34-vuotias, ja vuodet alkavat käymään vähiin.... Toisalata ne kesknemneoja kokneiden naisten kertomukset myös rohkaisevat, sillä moni on kuitenkin onnistunut - vaikka sitten useamman surun jälkeen. Mieheni totesi, että emme saa luovuttaa, sillä muuten miettisimme loppuelämämme, että mitä meillä olisi voinut olla. Eli kai lopputulema tässä pähkäilyssämme nyt on, että parin viikon päästä meidät voi laskea jälleen vauvahaaveilijoiksi.

Haimme enkelimme haudalle ison luonnonkiven, se oli sellainen kauniisti jäkälöitynyt. Äitini on tulossa tänään kylään, ja hän haluaisi kai käydä haudalla. Mistä johtuu, että minä en haluaisi häntä viedä sinne? Tällä hetkellä paikka tuntuu olevan vain minulle ja miehelleni, ja suru vain meille. Jotenkin en kestä katsoa, jos äitini itkisi siellä. Yritän keksiä jonkin keinon, ettei minun tarvitsisi mennä häntä sinne opastamaan...

Kuka kokoaisi palaset?

2007-09-21T15:46:00.000+03:00

Elossa. Päivät ovat soljuneet ohi yksi kerrallaan. Puren hammasta aina kun menen ohi kalenterin päivän, jossa olen joutunut suttaamaan tekstiä yli. Neuvoloita, ultria. Ihan niin kuin en tietäisi mitä suttaamani tekstin alla joskus luki.

Suru on tullut päälle välillä todella voimakkaana. Joskus niin musertavana, että tuntuu kuin menisi kyky liikkua, ajatella ja puhua.

Kävimme mieheni kanssa pikkuisen haudalla viime lauantaina, se oli ensimmäinen kerta siunauksen jälkeen. Paikalla oli vain pieni hiekkainen kumpu. Mitään emme ole haudalle vieneet, en tiedä miksi asia tuntuu niin hankalalta toteuttaa. Ajattelin jonkin pienen maahan laitettavan lyhdyn hankkia, niin talvella olisi hyvä polttaa kynttilää. Sitten jos etsisimme paikalle vielä jonkin luonnon jäkäläkiven ennen talven tuloa.

Suru on muuttanut muotoaan. Nyt se on sisällä tykyttävänä, vellovana möykkynä, jota on vaikea saada ulos. Huomaan, etten osaa sanoa tunteitani sanoiksi. Aamulla valmistaudun töihin kuin robotti, töissä hoidan asiat rutiinilla. Kotiin tullessa möykky palaa takaisin. Olen varmaan kuin zombie.

Parisuhde on ainakin ihan pirstaleina, sillä en osaa tai jaksa hymyillä kumppanilleni kuten ennen. Päinvastoin, kaikki paha olo taitaa vyöryä hänen päälleen. Hän muistuttaa minua siitä mitä menetimme, ja tunteet ovat aina pinnassa kun olemme yhdessä. En osaa yhtään sanoa, miten hän jaksaa ja pärjää. Ainakin normaali arki häneltä tuntuu sujuvan, ja hän puhuu jo optimistisesti siitä, että yrittäisimme uudelleen. Kenties todistaakseen minulle, että valoa tunnelin päässä on. Nyt vain täytyy antaa ajan kulua ja uskoa siihen, että olo helpottaa joskus ja sitä kautta myös suhdekin palautuisi entisiin uomiinsa. Pakko uskoa.

Kävin jälkitarkastuksessa, samalla kuulin tutkimustulokset sikiöstä sekä itsestäni. Pojassa ei ollut kehityshäiriötä, eikä minussa mitään tulehduksia. Yksi mahdollinen syy keskenmenoon oli istukan kehityshäiriö, mutta sitäkään ei voitu sataprosenttisesti todeta. Lääkärin mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, jotta seuraava raskaus menisi hyvin loppuun saakka. En tiedä koska yritämme uudelleen, ehkä ensi kuussa, ehkä ensi vuonna.

Teidän blogiani lukevien viestit ovat olleet lohduttavia, kiitos niistä. Toivottavasti tämä kertomus saisi joku päivä onnellisempia vivahteita.

Tyhjyyttä

2007-09-08T16:21:00.000+03:00

Kohta kaksi viikkoa tapahtuneesta ja tyhjä olo tuntuu sisälläni vain paisuvan. Olen palannut töihin, arki jatkuu ympärillä normaalisti. Jokin minussa tuntuu kuitenkin pysähtyneen.

Kotona tunnen olevani kireä kuin viulunkieli. Viime päivien aikana olen purskahtanut itkuun yhä useammin, kuitenkin tilanteissa joissa itku on "sallittu". Olen itkenyt itsekseni kun mieheni jo nukkuu, olen itkenyt vessassa, pyykkiä laittaessani...

Olo on tuntunut yksinäiseltä, mutta huomaankin ihan omasta tahdostani erakoituvani. Ihmiset lähellä tarjoavat apuaan, mutta huomaan että en halua puhua kenenkään kanssa. Ainoastaan mieheni kanssa olen käynyt asiaa läpi, ja tunnen jopa ärtyväni kun esimerkiksi äitini kysyy miten jaksan. Aivan kuin menetyksestä puhuminen teksisi asiasta vieläkin todellisemman kuin mitä sen nyt on.

Suren menetettyä odotuksen aikaa. Lasken koko ajan, monesko viikko meillä olisi menossa jos kaikki olisi mennyt hyvin. Mietin, kuinka poikani olisi kasvanut, miten hänen piirteensä olisivat muuttuneet. Olisimme niin kovasti halunneet nähdä hänen kasvavan. Mieleeni ovat jääneet etenkin hänen pikkuiset kätensä, sormet olivat kuin isällään, ja ne pikkuiset jalat, koukussa niin kuin pikku vauvoilla yleensä on, kaikki täydelliset viisi varvasta jo valmiina. Muistan, kuinka pieneltä käsi näytti kun koskin sitä sormellani. Vauvan käsi peitti peukalonkynnestäni varmaan vain kolmasosan.

Mietin myös koko ajan, missä meni väärin. Söinkö jotakin väärää, liikuinko sittenkin liian paljon. Mietin mikä oli se hetki kun pikkuisen sydän lakkasi lyömästä, mitä minä tein juuri silloin? Nukuinko, vai nauroinko kenties jollekin tietämättömänä siitä surusta mikä meillä olisi edessäni? Raastavalta tuntuu myös tyhjyys kohdussa. En voi kuvitellakaan, minkälaista surua kantavat sisällään ne, joilla lapsi on menehtynyt vielä myöhemmillä raskusviikoilla. Minun sydämeni ainakin on hajonnut. Mieheni surusta on vaikea sanoa, hän sanoo ajattelevansa asiaa päivittäin, mutta tarkemmin hän ei ole tunteistaan puhunut. Pelkään, että asia ajaa meitä vielä joskus erillemme. Tunnen välittäväni hänestä enemmän kuin koskaan, mutta samall huomaan sen jäätävän hiljaisuuden, mikä talossa välillä on. Kumpikin omissa ajatuksissaan.

Voi luoja, kunpa selväisimme tästä joskus.

Runo ystävältä

2007-09-02T11:26:00.000+03:00

Katselen täältä kaukaa

Rakas Taivaan Isä, miksi äiti itkee?

Miksi isällä on niin raskaat askeleet?

Minäkö heille olen surua tuottanut,

kun vain katselen täältä kaukaa.

Enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti,

että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.

Voitko, Taivaan Isä, äitiä lohduttaa,

pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?

Voitko isän olkaa taputtaa,

ettei niin kumarassa hän ois?

Kerro heille, Taivaan Isä,

etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.

Kerro, että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita on

luojalleen ettei heitä malttaisi millään antaa pois.

Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen

lennän perhosena ikkunaan.

Tietäisipä isä, miten tuulen mukana

hänen poskeaan silittää saan.

Vielä joskus saan siemenenä kasvaa äidin vatsassa

ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.

Ja kun vihdoin kohtaamme,

löytää tarkoituksensa pettymys jokainen

Ne on kestettävä jotta juuri minä syntyisin.

Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää

Koska saan mennä, Taivaan Isä,

joko pian pääsen omaan kotiin?

- tuntematon

Arkeen valmis?

2007-09-01T14:27:00.000+03:00

Istun ensimmäistä päivää töissä. Ajatukset eivät pysy kasassa, huomaan katsovani työpaikan ikkunasta ulos ajatuksissani. Töiden pitäisi edetä, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Näköjään blogini jatkuu nyt surupäiväkirjana.

Meidän pikkuisemme haudattiin torstaina syntymättömien lasten lehtoon. Haimme pikkuisen paria tuntia ennen siunausta kotiin. Istuimme, katsoimme laatikko ja itkimme. Tuntui, että hajoan surusta, kun seurasin miestäni, joka jutteli laatikolle kuin elävälle pojalleen. Hän esitteli taloa ja koiramme, kertoi että sinne olimme odottaneet häntäkin, mutta vasta helmikuussa.

Itse siunaus oli lyhyt, mutta kaunis tilaisuus. Pappi puhui muutaman sanan ja mieheni laski pikkuismme naruilla hautaan. Heitimme kukan laatikon päälle, minä valkoisen ja mies sinisen. Samalla kun mieheni heitti lapiollisen hiekkaa, minä luin runon jonka laitoin blogiin aiemmin, nyt vain me-muotoon muutettuna.

Pappi antoi meille tilaisuuden jälkeen kastekynttilän, tarkoituksena on polttaa se joku päivä alusta loppuun saakka. Ajatus on mielestäni kaunis.

Minä tunnen oloni tyhjäksi. Päivisin olen ollut pakotettu toimimaan, olen purkanut muuttolaatikoita ja siivonnut, välillä itkua niellen, välillä vapaasti itkien ja purkaen. Eilen illalla annoin itkun tulla vasta nukkumaan mennessä. Itkin mieheni käsivarsi ympärilläni, taisin nukahtaa sitten viimein kesken lauseen.

Mielessäni pyörii kuva pojastamme, ne pienet jalat, täydelliset sormet kynsineen, silmät joista toinen oli raollaan. En ymmärrä missä on voinut mennä pieleen. En tiedä miten jaksan odottaa neljä viikkoa, että saamme kokeiden tulokset. Toivottavasti selviää, mistä keskenmeno johtui.

Olemme jo puhuneet, että emme saa antaa periksi, vaan yritämme uudelleen. Mielessä jäytää kuitenkin pelko. Entä jos seuraavakin raskaus menee kesken? Pelkään tulevia kuukausia, pelkään helmikuuta. Miltä meistä tuntuu silloin kun vauvamme lasketun ajan olisi pitänyt olla? Olisinko silloin jo uudelleen raskaana, vai onnistummeko enää koskaan?

Pakkasin eilen kaikki vauvaa koskevat tavarat yhteen laatikkoon. Onneksi en ollut vielä ostanut mitään. Nyt laatikossa ovat ystävältä saadut vauvalehdet, kotidoppler sekä neuvola-kortti ja muut odotusta koskevat paperit. Neuvolakortin välissä on ultrassa saatu kuva maailman täydellisimmästä pikkupojasta. Toivottavasti olen pian tarpeeksi vahva ottaakseni tavarat esille uudelleen.

Mikäli saisin edes hetkeksi kyvyn nähdä tulevaisuuteen, nyt sille olisi käyttöä. Näkisinkö meidän perheessä koskaan ketään muuta kuin me kaksi?

Nyt on pakko yrittää jatkaa töitä. Suukkoja sinulle, enkelipoikani.

Mikään ei ole enää koskaan ennallaan

2007-08-29T09:05:00.000+03:00

Vaikka itkisin kaikki maailman kyyneleet,

en saisi sinua täällä pysymään.

Vaikka koskisin sinua kuinka hellin hipaisuin,

en saisi sydäntäsi elpymään.

Pyrähdä siis lentoon pieni lintuni,

lennä pois maan päältä.

Taivaan rantaan siipesi jaksavat kyllä,

ne voiman saavat ylhäämmältä.

Tämän runon kirjoitin aamulla osastolla. Tuntui, että sydän räjähtää tuskasta, kun ensimmäiset supistukset alkoivat.

Supistuskivut olivat kovat, sain ensin Panacodia ja kun puoli yhden aikaan itkin ja hikoilin kivusta, niin sain lihakseen pistettävän tehokkaamman lääkkeen. Hoitaja sanoi, että supistusten tuskaa lisää vielä se henkinen tieto, että on synnyttämässä kuollutta lasta.

Olin ensin ajatellut, että selviän asiasta yksin, yritin kai jotenkin säästää miestäni. Yhden aikaan kivut ja pelko oli kuitynkin niin kovaa, että soitin mieheni paikalle. Vähän ennen kuin mieheni tuli, kuului posahdus ja lapsivedet tulivat. Melkein heti alkoi verenvuoto. Ponnistamisen tarvetta ei kuitenkaan ollut.

Minulle tuotiin erillinen pönttö, tavalliselle wc-pöntölle meno oli kielletty.
Kun hoitaja käski minun mennä pissalle, lapsi sitten syntyi. Kaksi muljahdusta, ensin lapsi ja sitten istukka. Aloin itkeä enkä voinut katsoa pönttöön vaan pyysin hoitajan paikalle. Hoitaja vei pöntön pois ja lupasi tulla kertomaan, oliko lapsi syntnyt.

Jonkin ajan kuluttua meille tuotiin pienellä liinalla peitetty astia, saimme jäädä vauvan kanssa kolmisin.

Meille olisi ollut tulossa poika. Niin kaunis, niin kauhean hauras. Kaikki jäsenet olivat paikallaan, oli pienet kynnet, korvat, viisi varvasta. Toinen silmä oli raollaan ja sieltä näkyi vähän tummaa iiristä. Hän oli kaunein näkemäni olento. Kosketimme kumpikin varovasti hänen sormiaan ja jalkojaan, vauvan päälle vain tipahteli kyyneleitä. Sitten hänet vietiin pois, ja samantien tunsin sen kauhea aukon, joka minuun jäi. Mieheni lohduton itku sattui eniten.

Päivällä juttelin sairaalapastorin kanssa. Olin aiemmin allekirjoittanut paperin, että sairaala saa huolehtia vauvan tuhattavaksi. En kuitenkaan halunnut, että vauvamme joutuu tavallisen sairaalajätteen sekaan poltettavaksi. Niinpä pieni lapsemme siunataan lähipäivinä syntymättömien lasten lehtoon, muutaman kilometrin päähän kotitalostamme johon juuri muutimme. Tilaisuudessa ovat läsnä vain me ja pappi, ei virsiä tai muitakaan muodollisuuksia, muutama sana vain ja sitten mieheni saa laskea pienen laatikon maahan. Tämä valinta tuntui meille paljon paremmalta vaihtoehdolta.

Pääsin osastolta parin tunnin päästä. Ilmeisesti olin aika "helppo tapaus", koska lääkäri ei käynyt minua kertaakaan katsomassa, istukka tuli silloin samantien ulos eikä verenvuotoa jatkunut liian runsaana. Käteeni sain sairaslomaa pariksi päiväksi, sekä lääkekuurin maidon tulon tyrhedyttämiseksi.

Eilisilta meni sumussa, tänään olen itkenyt pohjattomalta tuntuvaa ikävää, vauvan kuva on koko ajan mielessäni. Mietin, missä teimme väärin, oliko vauva sairas, olenko syönyt jotakin sopimatonta. Mietin, missä kohtaa vauvan sydän on lakannut lyömästä. Oliko vauva jo perjantaina menossa, kun sydänäänet olivat jotenkin vaimeamman kuuloisia? Vai tapahtuiko se lauantaina, kun vatsani kramppasi? Sunnuntaiaamuna häntä ei kuitenkaan enää ollut.

Hoitajat puhuivat jo, että pitäisi odottaa yksi kierto ennen uudelleen yrittämistä. Minulla itselläni on sellainen olo, että uskallanko yrittää enää koskaan.

Kaikki on ohi

2007-08-27T12:51:00.000+03:00

Tänään todettiin, että vauva on kuollut kohtuun. Sain jo kohtua pehmentävän lääkkeen, huomenaamulla osastolle, missä synnytys käynnistetään, synnytän pienen normaalisti alakautta.

En tiedä missä meni vikaan. Tilasin kotidopllerin, ja ehdimme kuunnella vauvan vahvoja sydänääniä vielä perjantaina. Lauantai-iltana kun lähdin löylystä, vatsaani kouristi kovasti. Ajattelin vain vatsalihasteni kramppaavan. En tiedä oliko harmiton juttu vai ei.

Sunnuntaiaamuna yritin kuunnella sydänääniä, enkä löytänyt niitä enää. Samassa alkoi pieni rusehtava vuoto. Menin päivystykseen, missä nuori kandi ei voinut muuta tehdä kuin laittaa lähetteellä gynen polille, josta tulin tänään aamulla.

Ultrassa näkyi mitä suloisin vauva, kädet olivat kippurassa kasvojen edessä. Sydän ei sykkinyt enää. Ilmeisesti vauva on kuollut joko lauantaina tai varhain sunnuntaina. Raskausviikolla 15+5.

Olen itkenyt, itkenyt ja itkenyt. Tuntuu, ettei mikään saa tätä kauheaa oloa sisältäni pois. Kaverini on töissä, en voinut kuin soittaa ja kertoa. En tiedä, kuinka hän on pärjännyt.

Elämä tuntuu nyt kaaokselta. Olemme olleet uudessa kodissa yhden yön, remonttimies kolkuttaa kylpyhuoneen remonttia ja minun pitäisi purkaa laatikoita niin kuin mitään ei olisi taaphtunut. Sydän on kuitenkin revennyt paikaltaan. En tiedä, miten selviän tästä.

En tiedä jatkanko tätä blogia enää, tuntui niin kipeältä tulla tänne kirjoittamaan mitään. Nyt kerään voimiani että jaksan huomiseen.