tag:blogger.com,1999:blog-32275451935657863992024-02-19T14:23:31.292+02:00Typyn äitinä.Odotusta, surua ja lopulta onnea. Ensimmäinen raskautemme päättyi viikoilla 15+5. Vauvahaaveesta ei luovuttu, suloinen tyttö syntyi syyskuussa 2008. Nyt pikku-typy opettaa meitä olemaan äiti ja isä, kuopusta kovasti odotetaan liittymään perheeseen. Blogi kulki aikaisemmin nimellä Käiverön odotusta.Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.comBlogger137125tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-48333238864483417322011-04-21T08:42:00.002+03:002011-04-21T09:04:40.772+03:00Kaksi siskostaTuossa vieressä tuhisee pikkuruinen tyttö. Pieni neiti saapui perjantaina 15.4, painoa oli 3690 ja pituutta 50 cm.<br /><br />Äiti ja isä eivät valitettavasti ensiparkaisua kuulleet, sillä spinaalipuudutus epäonnistui, ja äiti nukutettiin eikä isääkään saliin päästetty. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin, terve pikkuinen tyttö syntyi ja äitikin toipui sektiosta hyvin, kolmantena päivänä lähdettiin jo kotiin.<br /><br />Meillä asustaa nyt myös hyvin ylpeä isosisko, joka haluaisi ottaa pikkusiskonsa jatkuvasti syliin. Hieman kuitenkin isosiskoa harmittaa, kun aina siihen ei lupaa saa, ja äitikin haluaa olla ihan vieressä silloin kun vauva syliin laitetaan. Välillä hieman myös harmittaa, kun äitiä tarvittaisiin kauppaleikkiin, mutta äiti on juuri imettämässä. <br /><br />Ensimmäiset yöt ovat menneet yhden-kahden herätyksen taktiikalla, eli mukavasti. Viime yönä herätyksiä oli vain yksi, mutta sitten valvottiinkin pari tuntia kerralla.<br /><br />Imetys sujuu hienosti, maito nousi rintoihin nopeasti, ja ainakin toistaiseksi sitä on tullut riittävästi, eikä kaappeihin varalta ostettuihin korvikkeisiin ole tarvinnut vielä koskea. Eli äitin vointikin on ihan hyvä, normiunivelkoja laskematta.<br /><br />Isä katselee uutta tulokasta ihmeissään. Muutos arkeen on merkittävä, enää ei äiti ennätä hoitamaan niin paljon asioita valmiiksi jo esikoiseenkin liittyen. Päivät on isosisko käynyt vielä hoidossa, pari seuraavaa viikkoa koko perhe on kotona isyyslomien ajan. Pääsiäisenä lähdetään ensimmäistä kertaa vaunulenkille, lupa neuvolasta kysyttiin etukäteen. Ensi viikolla sitten virallinen ensimmäinen kotikäynti .<br /><br />Puklurättejä, monta kertaa päivässä vaihdettavat vaatteet, kadonneet tutit, pikku tumput suojaamassa pikku raapijan käsiä, se onnen tunne, kun huomaat pienen viimein nukahtaneen useamman syöttämis-röyhtäytys-heräämis -syöttämis -rituaalin jälkeen... Paljon asioita jotka oli jo unohtunut. Vauva-arki on taas täällä. Ja vaikka äitiä välillä väsyttää ja babyblueskin vähän itkettää, niin pois en tätä antaisi. Ihana, ihana uusi pikku ihminen.Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com10tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-32785616432170071852011-04-13T09:39:00.003+03:002011-04-13T09:43:59.255+03:00Paineet nousee....Viimeinen neuvola takana, verenpaineet huolettaa. Korkeimmillaan 172/113, alimmillaan 162/112. Proteiini heikosti plussalla, ei juurikaan turvotuksia, paino oli laskenut viikossa -700 grammaa. Oireita verenpaineista ei juurikaan ole.<br /><br />Äitipolilta ohjeistuksena seurata paineita kotona, tikuttaa pissaa, tehdä liikelaskentaa, levätä ja levätä. Jos olo huononee, heti yhteys äitipolille.<br /><br />Ei enää kauaa sektioon. Nyt saisi aika lentää, sillä huoli vauvasta iski samantien. Pysythän kunnossa, olethan terve, jaksathan.<br /><br />Kohta nähdään, pikkuinen.<br /><br />Cazze 38+5Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-7478411189040098852011-04-01T08:49:00.008+03:002011-04-01T09:26:00.206+03:0037+0<div align="justify">Tänään sitä oltaisiin täysiaikaisia, syntyy vaavi sitten milloin tahansa! Takaraja jo tiedetään, sillä suunniteltu sektio on lupeissa, mutta mikäli tämä tekee kuten isosiskonsa, voi olla maailmassa jo ennen sitä. En kerro vielä tarkkaa päivää, mutta parisen viikkoa pitäisi vielä odotella... :) </div><br /><div align="justify"></div><br /><div align="justify">Tuntuu todella todella oudolta, että kohta meillä on vauva sylissä! Kaikki alkaisi olla suht. valmiina, se kuuluisa sairaalakassi on toki levällään, mutta ajattelin tänään ainakin jo miettiä sen pakkaamista. Neutraalit kotiintulovaatteetkin on katsottuna, pitää vain pakata ne omaan pussukkaansa. Kaukalo odottaa valmiina lämpöpussin kanssa, huhtikuun keleistä kun ei tiedä.</div><br /><div align="justify"></div><br /><div align="justify">Apujoukotkin ovat valmiina, äitini on luvannut tulla meille sektiopäiväksi ja seuraaviksi päiviksi kunnes pääsen sairaalasta. Mies pitää isyyslomasta ainakin pari viikkoa sitten viikko kotiutumisesta. Mikäli tulee yllätyslähtö yöllä, niin tytön kummitätit ovat luvanneet olla valmiudessa ja tulla tänne tytön luo. </div><br /><div align="justify"></div><br /><div align="justify">Ullakolla olen lajitellut vaatteita unisex- ja tyttöpinkkoihin, mikäli tyttö saa pikkuveljen niin sitten on tämän mamman riennettävä kauppoihin. Onneksi tytölle on aikoinaan tullut laitettua paljon muutakin kuin hempeitä mekkoja. Ulkoiluvaatteistakin ovat monet haalarit hyödynnettävissä, kiitos POP:n ihanien värien, ja välikausipukujen mustat henkselihousut odottelevat uutta rymyäjää. Olenkin miettinyt, että mikäli poika syntyy, niin äitiysloman aikana myyn suuren osan tytöltä jääneistä vaatteista kirpparin tai huutiksen kautta. Jätän vaan muutaman muistoksi vauva-ajoilta.</div><br /><div align="justify"></div><br /><div align="justify">Olo on ollut ihan hyvä, liitoskivutkin aina välillä hellittävät, mutta lenkkiseuraksi minua on turha nyt hakea :) Vauva on perätilassaan painunut jo alas lantioon. Verenpaineet ovat nyt loppua kohti alkaneet hieman nousta, seurailen niitä kotona sekä tikutan valkuaista. </div><br /><div align="justify">Mies sanoi viimeksi eilen, että jos tämä vauva onnellisesti syliin saadaan, niin meidän lapsiluku saisi hänen puolestaan tässä. Mie en ole suostunut sanomaan mitään. Vaikka tämä olo onkin tukala, niin mie silti rakastan näitä potkuja ja tätä ihanan isoa vauvamahaa! Tuntuu haikealta ajatella, että eikö koskaan enää... Olen kyllä todella kiitollinen jo tytöstämmekin ja masussa olevasta vauvasta, ja tiedän, että mitä vanhemmaksi tullaan, sen epätodennäköisempää raskaaksi tulo enää on. Toisaalta kun tietää, kuinka rakas tyttömme jo on, ja kuinka tärkeä tästä toisestakin varmasti tulee, niin mietin, että miten sen kolmannen voisi antaa jättää tulematta, jos meillä olisi siihen vielä mahdollisuus? Uskon, että tuota asiaa tulen vielä joskus kovemman kautta miettimään.</div><br /><div align="justify"></div><br /><div align="justify">Miten ihmeessä tässä malttaa vielä odottaa? Haluan niin nähdä jo pikkuisen, kuunnella sitä tuhinaa sairaalasängyssä, lähteä siihen ihanaan imetykseen alkutakkuiluineen, vaihtaa vaippoja, pitää sylissä, herätä tunnin välein tarkastamaan hengittääkö vauva vielä, itkeä väsymyksestä ja onnesta, täyttää pesukone pukluvaatteilla, lykätä kotikatujamme ees taas vaunujen kera, keittää tutteja... Ja tämä kaikki nyt kuitenkin ihan eri tavalla kuin viimeksi, ihana pikkutyttö mukana äitiä auttamassa.</div>Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-11186293223651980072011-03-10T15:26:00.007+02:002011-03-10T19:02:42.445+02:00Tätä se raskaana olo nyt sitten on...Kun eilen halutti lattialta noustessa ennemmin kontata kuin yrittää nousta ylös, niin meinas tulla sekä itku että nauru yhtäaikaa. Tässä raskaudessa ovat nimittäin liitoskivut jotakin ihan omaa luokkaansa! Syynä oli ilmeisesti koiran kanssa aikaisemmin tehty kävelylenkki, vain kilometri suuntaansa, mutta sekin näköjään riitti. Sitten sitä vaaputtiin kuin ankka ja tuskasteltiin koko ilta.<br /><br />Mutta kyllähän tässä nyt mennään hammasta purren vaikka missä kivuissa. Huomenna 34 viikkoa täynnä, eli vähiin on käymässä. Ja jos nyt keljuttaakin, ettei kevätaurinkoon pääse telmimään ja lenkkeilemään, niin kesällä sitten pitäisi taas pystyä liikkumaan senkin edestä. Pitää sitten mennä nautiskelemaan siitä kevätauringosta ihan vaan portaille istuksimalla.<br /><br />Minut määrättiin sairaslomalle kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua noiden liitoskipujen sekä supisteluiden vuoksi. Supistelut eivät olleet onneksi paikkoja aukaisseet, mutta tuntuvat tosi ikäviltä ja äityvät istuessa.<br /><br />Yllätys oli se, että äippäpolin ultran mukaan nyt olisi tulossa ilmeisen paljon isompi vauva kuin esikoisemme oli (2750 grammaa viikolla 38+4). Lääkäri laskeskeli että vauva olisi lähellä laskettua aikaa jo lähemmäs nelikiloinen, noin 3800 grammaa. Lähetti sitten uusintana vielä sokerirasituskokeisiin, mutta tulokset olivat normaalit.<br /><br />Perätilasynnytyksestä ei edes puhuttu, vaan kirjasi papereihin että mahdollinen sektio, ja uusi käynti ensi viikolla , lähinnä haluavat kai mittailla vauvaa uudestaan. Ja silloin kai sovitaan paremmin sektiostakin.<br /><br />Itse en haikaile enää alatiesynnytyksen perään, eikä vauvan kääntämistäkään yritetä, koska tilaa on ahtaanlaisesti kohdun väliseinän vuoksi. Eli aika rauhallisin mielin nyt vain odotellaan.<br />Tuo vauvan suuri koko hämmästytti kyllä, mutta eipä noihin ultriinkaan ole niin luottaminen. No, hyvä vaan jos hieman isompi olisi tällä kertaa, oli se tyttö niin hentoinen ja pieni käsitellä silloin! Ehkäpä tämä selittää myös nämä hurjemmat liitoskivut ym, kun alkaa tyyppi olla jo samaa koko kuin tyttö oli syntyessään!<br /><br />Nämä viikot menee nyt kyllä ihan huimaa tahtia, vaikka niitä kolotuksia on tullutkin. Ja mitä enemmän liikkuminen tuntuu tuottavan hankaluuksia, sen enemmän tyttö haluaa jumpata, hyppiä, tanssia ja juosta äitin kanssa. Ja kun äiti yrittää usuttaa tyttöä isänsä kimppuun, tyytyy tyttö sitten leikkimään kiikkuapinaa, ja puu on mikäs muu kuin äiti. Siinä sitten kädet sylissä varjellaan tulevaa kuopusta isommilta iskuilta.<br /><br />Vauvaa varten ei ole laitettuna vielä oikeastaan mitään. Minulla on joku horrostila. Jos nyt pitäisi puunata pesää, niin minusta päinvastoin tuntuu etten saa aikaiseksi oikeastaan juurikaan mitään. Netissä kyllä osaan roikkua, mutta kaikki järkevä tekeminen sitten vain ei maistu. Ja päiväunet on otettava joka päivä, muuten ei kärsivällisyys riitä. Liekö sitten kerään unta varastoon tulevia koitoksia ootellessa :)<br /><br />Tyttö- ja poikaolot vaihtelevat oikeastaan koko ajan. Taidan yllättyä, tulee sieltä kumpi vaan. Ihanaa, kun maltoimme olla kysymättä asiaa, jotenkin on kiva jättää yllätystä ihan loppuun.<br /><br />Jahas, jos lähtisi konttailemaan lattialle vielä tytyn kanssa ennen iltatouhuja.<br /><br />Cazze 33+6Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-64025343459987541582010-12-22T08:53:00.006+02:002010-12-22T09:29:02.031+02:00Riittääkö minusta kahdelle?Makoilin illalla ihan hiljaa, ja tunnustelin, kuinka tuleva kuopuksemme möyri mahassa. Silitin vatsaa, pikkuinen muksaisi takaisin. Siltiin lisää, taas muksaus. Nyrkillään se kai huitoi, sillä tyyppi istuu napakasti pyllyllään, eikä sieltä todennäköisesti tule kääntymäänkään. Tämä oli rakenneultrassa lääkärin veikkaus. Neuvoi valmistautumaan jälleen sektioon.<br /><br />Toisaalta harmitti, mutta toisaalta olo oli helpottunut. Jonkin verran olin jo pelännyt, että jos synnytyksessä menisikin jokin pieleen. Niin, kyllähän se voi sektiossakin mennä, mutta koska se on koettu, niin sitä en osaa enää pelätä.<br /><br />Nyt kuitenkin mietin, että olenko jotenkin huonompi, kun en koskaan voi kertoa useiden tuntien synnytyksestä, tai siitä, kuinka paikat repeili ja kuinka kaiken sen tuskan jälkeen sain lapsen suoraan viereen ja rinnalle. Nythän sitä joutuu taas yksikseen makaamaan heräämössä kolme tuntia, yrittäen tahdonvoimalla saada varpaita liikkumaan, jotta pääsisi pian lapsen luo.<br /><br />Odotus on sujunut ihan hyvin. Olen herkkis - vaivun omiin maailmoihini. Olen varmaan myös kärty - ainakin miehen mielestä. Ja niin kai se on, että kaikki väsymys ja epävarmuus tulee purettua mieheen.<br /><br />Raskaushormonit ovat myös vahvistaneet pelkoja siitä, että jos menettäisin tämän kaiken. Iltaisin olen istunut tytön sängyn vieressä ja katsellut nukkuvaa tyttöä. Se välittämisen tunne on jotakin sanoin kuvaamatonta. En olisi ikinä uskonut, että jostakin toisesta ihmisestä voisi välittää niin paljon. Kuinka paljon huolta ja pelkoja, ja vastaavasti onnea ja ylpeyttä sitä tunteekaan omasta lapsestaan. Ei sitä voi mielestäni verrata mihinkään. Tunne on mahtava ja samalla niin musertava.<br /><br />Samalla mietin tulevaa, riittääkö tunteet varmasti kahdelle, voiko toisestakin välittää yhtä suunnattoman paljon? Olenko hyvä äiti sitten kun toinenkin vaatii huomiotani? Riitänkö minä enää esikoisellemme, kun sylissä vaatii pikkuinen vauva. Jaksanko, repeänkö?<br /><br />Monet sanovat, että toisen vauvan kanssa ottaa jo rennommin, toivon niin. Mutta jos tulevakin on yhtä vaativa tapaus kuin ensimmäisemme vauvana oli, niin missä välissä saan nukkua?<br /><br />Joitakin asioita yritän tehdä toisin. Yritän opettaa vauvan pinnasänkyyn. Sillä vaikka vauvan viereen nukuttaminen olikin aikoinaan helpointa, niin samalla maidontuoksuinen äiti sai olla imettämässä vähän väliä ja nukkui itse vaan horrosunta. Ei kai ollut kumma, että olin välillä kävelevä zombie. Kenties liian hanakasti olin joka inahdukseen tarjoamassa rintaa muutoinkin, en tiedä. Ja nyt kun väliin kömpii usein myös reilu parivuotias, niin tilakaan ei perhepetiin enää riitä.<br /><br />No, mikäli saman kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa, niin helpointa on se, että tietää senkin vaiheen olevan ohimenevää.<br /><br />Me emme tiedä, kumpi siellä köllii. Ei haluttu tietää, ja kyllähän tyyppi rakenneultrassa piti jalkansakin niin ristissä, ettei kukaan edes ehdottanut sukupuolen katsomista. Minulla on tällä hetkellä ehkä tyttöolo, ja miehellä poika. Koska mies oli viimeksikin oikeassa, niin ehkäpä sieltä sitten olisi poikavauva tulossa. Minä haluan kumman vain. Kunhan syliin asti elävänä vain saan.<br /><br />Tyttökin ymmärtää jo, että äidin vatsan päällä ei saa enää hyppiä. Että siellä kasvaa pikkuinen vauva. Ihanainen selittää silmät suurina, että vauva tulee kotiin sitten kun lumi sulaa. Kovasti tyttö puhuu pikkuveljestä, johtuen ehkä siitä, että päiväkotikaverit ovat pääosin poikia.<br /><br />Outoa on se, kuinka suuri voi vatsa jo olla! Olin tämän kokoinen edellisessä raskaudessa 30. viikolla, nyt vasta 23. viikko menossa. Ärsyttääkin jo kommentit vatsan koosta, "miten oletkin jo noin iso?", "jos noin nopeaa lihot, niin saat kyllä synnyttää jo helmikuussa!", tai "oletko varma, ettei ole kaksosia?"<br /><br />Pitäisikö pokkana vaan kysyä, että "miten sulla noita hiuksia on noin vähän", tai "eikö ole tukalaa olla, kun vatsa on noin iso?" Mutta enhän minä. Kiltisti sitä vaan kertoo, että tämä raskaus todellakin näkyy kaivolta kotia, ja kyllä, olen ihan varma ettei siellä ole kahta tulossa. Uudelleen, uudelleen ja uudelleen.<br /><br />Ärsytys unohtuu pian, kun mukse alkaa mahassa. Vaikka en valasoloa rakastakaan, niin näitä potkuja kun saisin pullotettua.... <3Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-37256258021436804432010-11-26T08:37:00.005+02:002010-11-26T09:13:16.586+02:00Hormonimyrskyä ja suuria päätöksiäTäällä ollaan. Henkeä on pidätelty viikolla 16, mutta se kriittinen piste ohitettiin, tänään olisi viikkoja täynnä tasan 19.<br /><br />Kaikki on mennyt nyt hyvin, eikä uskoisi, että kohta ollaan jo puolivälissä. Tämä kai on nyt se vaihe, kun ne viikot kuluvat nopeasti alun matelun jälkeen. Maha on jo paljon valtavampi kuin tytöstä oli näillä viikoilla, joten selvästikin se kohtu muistaa, mistä tässä hommassa on oikein kyse!<br /><br />Tytölle olemme varovaisesti puhuneet asiasta, kun on huomannut äidin masunkin jo kasvaneen. Ilmoitti kovasti haluavansa pikkuveljen. Saapas nähdä kumpi siellä majailee, aiomme pitää yllätyksenä jälleen loppuun saakka!<br /><br />Silti mielessä on vielä todella paljon pelkoja, asioita jotka voivat mennä vielä pieleen. Aika nöyränä taidan olla tämänkin raskauden kanssa loppuun saakka, vaikka usko siihen, että huhtikuussa meitä olisi jo neljä, onkin luja. Taitaa olla niin, että kun jotakin joskus tapahtuu, ei niistä peloista pääse koskaan kunnolla yli.<br /><br />Meillä tapahtuu nyt samaan aikaan niin paljon muutakin mullistavaa, että omaan masuun tuijottelu on pakostakin joutunut vähemmälle. Me tehtiin nimittäin päätös, että rakennamme omakotitalon! :)<br /><br />Tontti meillä jo on, ja nyt on menossa kova talopakettien vertailu, jotta saataisiin lupahakemukset ajoissa vireille. Samaan syssyyn pitäisi sitten miettiä tämän nykyisen myyntiä. Siinä onkin sitten se kovempi paikkaa, sillä olen todella pitänyt tästä paikasta.<br /><br />Muutimme tänne juuri silloin, kun sain keskenmenon. Silloin oli synkempää aikaa, mutta onneksi kirkastui kuitenkinpian tyttömme syntymän myötä. Tippa linssissä olen miettinyt, miten ikinä raskimme myydä tätä taloa, missä ensin valvottiin yötä myöten tyttöä hyssytellen, sitten harjoiteltiin konttaamista, sitten kohta jo taaperrettiin pitkin aulan pitkää käytävää, ensin taaperokärryn kanssa, sitten kohta jo juoksemalla.<br /><br />Nyt samainen aulan käytävä on tytön kilpajuoksupaikka. Eli ensin mennään käytävän toiseen päähän valmiiksi, jonka jälken odotetaan, että äiti huutaa "än, yy, tee, nyt!" ja sitten juostaan tuhatta ja sataa äitin syliin antamaan kädelle läpsy. Ja sama uudestaan, lukemattomia kertoja illassa. Miten täältä voi koskaan raskia lähteä?<br /><br />Rankalta tuntuu myös se, että joudumme väkisinkin jonnekkin väliaikaisesti evakkoon vuokralle oman kodin valmistumista odottaessa. Miten onnistuvat muutot ja muut nyt kun odotan? Miltä tuntuu olla uuden vauvan kanssa kodissa, joka ei vielä silloin ole se oma koti? Kuinka paljon mies ehtii olla kotona, kun vauva syntyy?<br /><br />Toisaalta rakentamisen puolesta puhuu se, että teimme tosiaankin hyvän löydön tontiksi, eikä aikaa sen kans miettimiseen ollut. Otamme myös talon mahdollisimman valmiina pakettina, jolloin raksalla oloaikaa ei pitäisi mennä aivan älyttömästi, siivouksia, raivaamista ja muuta kantamista taatusti riittää. Eli jos kaikki hyvin menee, niin ensi kesänä miekin olisin raksalla auttelemassa vauva tissillä ja toinen taapero helmoissa juosten. Ja jos kaikki menee kuin unelma, niin sitten oltaisiinkin jouluna omassa kodissa.<br /><br />Hullua? Ehkä. Mutta ei meille kukaan ole järkeäkään saanut puhuttua päähän. Tämä koti on ihana, mutta haluamme etäämmälle muusta asutuksesta, paikkaan jossa pihalla voi olla huoletta koirien ja lasten kanssa ilman pelkoa ohiajavista autoista. Toiveenamme olisi myös yksikerroksinen koti nykyisen kahden kerroksen sijaan.<br /><br />Mietityttää myös, miten tyttö suhtautuu muuttoon. Päiväkodin vaihtokin tulisi ajankohtaiseksi, mikä myös painaa. Nykyinen on huippupaikka, mutta uusi kotimme olisi ihan toisella puolen kaupunkia.<br /><br />Tässä kaikessa pohdinnassa tyttö piristää meitä pulputuksellaan. Puhua palpattaa jo todella paljon ja pitkiä lauseita, ärrät ja ässät kuulostavat jo oikeilta. Laulaa jo paljon eri lauluja, nyt on lemppareina piiri pieni pyörii ja tuu tuu tupakkarulla... Vaipat heitettiin kokonaan pois jo syksyllä, ja kuivana on peti pysynyt.<br /><br />Kaiken touhun välissä toki aina vähän uhmaillaan ja koetellaan omia rajoja. Äiti ja isäkin osaavat ottaa nämä purkaukset jo hallitummin, alussa kyllä tuntui, että apua, kaukanko tämä kestää!!! Kun tähän soppaan sekoittaa vielä äidin raskausajan hormonimyrskyt ja talohaaveilut, niin aikamoista hullunmyllyä tämä elo välillä on!Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-3349445335526688782010-10-07T20:57:00.002+03:002010-10-07T21:03:04.822+03:00SeesteistäVuoto rauhottui, ja kontrollissa oli kaikki hyvin. Silloin tällöin on tullut jonkin verran tuhruttelua, mutta kun äänet on löytyneet dopplerilla, niin olen yrittänyt olla panikoimatta. Kohdun verisuonet repeilee ja vuotelee, oli lääkärin arvio.<br /><br />Ihaninta oli nähdä, kuinka kova meno siellä pikkuisella oli jo päällä, jalat ja kädet viuhtoi jo kovasti. Ensi maanantaina olisi sitten np-ultra, sinne sitten yhdessä miehen kanssa. Miehelle tämä raskaus tuntuu vielä hyvin epätodelliselta, josko se sitten ultrassa kolahtaisi tajuntaan....<br /><br />Huomenna olisi 12 viikkoa täynnä. Jonkinlainen rajapyykki kai sekin, mutta minulla se isoin rajapyykki taitaa edelleenkin olla 16 viikkoa.<br /><br />Olo on todella väsynyt. Olen yrittänyt nukuttaa tyttöä jo tunnin, jotta itsekin pääisis petiin, mutta edelleen tuolta kikatus´ja laulu kuuluu....<br /><br />Cazze 11+6Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-61357453044585549772010-09-20T21:27:00.003+03:002010-09-20T21:37:44.639+03:00Ei voi kuin odottaa...Kävin tk:n ultrassa, vuotoa oli silloinkin runsaasti, mutta syytä ei lääkäri osannut sanoa. Asukki oli ainakin vielä mukana, ultrassa näkyi lapsivesipussi ja hyvävointinen sikiö. Kohdunsuu oli kiinni, eli ainakin vielä raskaana ollaan.<br /><br />Vuoto kuitenkin huolestuttaa, niin selvää verenvuotoa minulla ei ole koskaan ollut raskaana ollessani aiemmin.<br /><br />Yksi syy voisi lääkärin mukaan olla kohdunsuulla oleva verisuoni, joka ärtyy ja vuotelee. Veikkasi myös hematoomaa sekä mahdollista alkanutta kaksosraskautta, josta nyt toinen vuotelisi pois. Jälkimmäiseen en usko, koska alkuraskauden ultrassa ei merkkejä sellaisesta ollut.<br /><br />Mahdollista myös on, että raskaus voi olla menossa kesken. Aikoi ensin kontrollia 2 viikon päähän, mutta näki kai ilmeeni, kun aikaisti kontrollin viikon päähän tiistaille. Sitä ennen on mentävä päivystykseen jos vuoto runsastuu. Sikiön koko oli hänen mukaansa 8+3 , eli pienempi mitä pitäisi oikeasti olla. Sanoi kyllä, ettei saanut oikein hyvin mitattua. Mutta sekin huolettaa.<br /><br />Kohdussa tuntuu edelleen ikävältä, nyt illalla ei ole enää runsasta vuotoa ollut. Viime yönä heräsin keskellä yötä siien, kun kohtu tuntui jotenkin painavalta. Yritin hyväksyä, että nyt asiat vain eivät ole omissa käsissä. Väliä ei ole sillä, kuinka paljon me tätä pikkuista toivoisimme, kuinka tervetullut pieni uusi ihminen olisi.<br /><br />Nyt ei voi kun odottaa, ja katsoa miten tässä tarinassa käy. Rauhoittuisi tuo vuoto nyt ensin.<br /><br />Cazze 9+2Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-40649302781624520682010-09-19T15:31:00.004+03:002010-09-19T18:48:42.436+03:00Mitä ihmettä tämä on?Nyt sitten vuodetaan ihan kirkasta verta. Ja runsaasti. Mitään kipuja ei ole, mutta huoli kyllä kuristaa taas kurkkua.<br /><br />Sydänäänet löysin kotidopplerilla, mutta helpotti vain hieman. Mitä ihmettä minun sisällä nyt oikein tapahtuu? Voiko keskenmeno olla alkamassa, vaikka pienen sydänkin vielä sykkii?<br /><br />Hieman ennen kuin verenvuoto alkoi, tappelin avomieheni kanssa. Parisuhteestamme, ajankäytöstä, viikonlopuista jotka olemme tytön kanssa kahdestaan kun hän käy metsällä. Nyt tuntuu siltä, että tämä pikkuinen otetaan meiltä pois, kun en osaa olla tyytyväinen omaan elämääni. Ei se varmaan noin mene, muta niin sitä vain ajattelee.<br /><br />Huomenna on tytön 2-v neuvola. Pitää siellä kysyä tästä vuodosta.<br /><br />Cazze 9+1Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-26783322935275244982010-09-15T21:24:00.003+03:002010-09-15T21:32:54.552+03:00Helpotus. 8+4Kiitos, kiitos kotidoppler! Pieni sydän sykkii edelleen sisukkaasti sisälläni. Aika hullua lähteä etsimään sykkeitä vielä näillä viikoilla, mutta kun tytönkin sykkeet löysin viikolla 9+0, niin enhän sitten malttanut olla etsimättä. Ja hyvä niin, sillä heti kun kiivas sytkytys kuului, tippui iso kivi sydämeltä pois...<br /><br />Vuodot ovat nyt loppuneet, onneksi niin. Seuraava etappi on ensimmäinen neuvola puolentoista viikon päässä, sitten np-ultraa odottelamaan...<br /><br />Olo on ollut hyvä, jos ei väsymystä ja jatkuvaa syömishimoa lasketa :) Ihmeen sisäänpäin kääntynyt olo kuitenkin. Työmaailma EVVK, tyttöä on entistä kovempi ikävä töistä tullessa. Illat kikattelemme ja leikimme, tytön nukkumaan mennessä on melkein sellainen olo, että joko nyt?<br /><br />Piikulilla on muuten jo kuudes korvatulehdus menossa, putkitusta mietitään jos uusii vielä kerran. Kenelläkään kokemuksia?Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-44159668987890062822010-09-11T14:07:00.004+03:002010-09-11T14:13:46.611+03:008+0 pelossaTiistaina alkuraskauden ultrassa löytyi pikkuinen sentin kokoinen mötkäle, jolla sydän sykki hurjaa vauhtia! Kaikki vaikutti olevan niin kuin pitkin.<br /><br />Nyt kuitenkin toivon, että olisin ottanut sen ultran vasta tulevalle viikolle. Tänään, kun viikkoja on kasassa 8+0, alkoi rusehtava vuoto. Kohtu tuntuu aralta, mutta isompia kipuja ei ole. Vuoto oli aluksi tummanruskeaa, nyt vaaleampaa.<br /><br />Ahdistaa ja pelottaa. Yleisiä keskenmenon viikkojahan nämä ovat, mutta olin jotenkin sallinut itseni jo huokaista helpotuksesta kun näin sen sykkeen ultrassa. Mieskin uskalsi jo puhua ääneen, että meidän typystä olisi tulossa isosisko.<br /><br />Kaivoin esille jo kotidopplerinkin, mutta arvasinkin, että turha sillä on vielä sydänääniä etsiä. Etsinpä kummiskin, enkä tietenkään löytänyt. Ja ei helpottanut oloa yhtään. Tyhmä minä.Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-39205974825854932212010-09-06T14:16:00.004+03:002010-09-06T14:20:56.091+03:007+2Huomenna selviää, sykkiikö minun sisälläni pieni sydän omani lisäksi. Pakkohan minun oli alkuraskaudenultra varata.<br /><br />Mikäli syke löytyy, haluan ennen kaikkea tietää, onko pikkuinen kiinnittynyt oikeaan paikkaan, eli toivottavasti kauas kohdussa olevasta väliseinästä. Eli jos väliseinään kiinnittyy, on keskenmenon riski aika todennäköinen.<br /><br />Olethan oikeassa paikassa! Jännittää, jännittää, jännittää.Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-76317333587164349772010-08-22T20:55:00.002+03:002010-08-22T21:06:46.428+03:00Rv 5+1Kuudes viikko meneillään. Repäisykipuja, hulluja unia, kova jano, väsymystä, selkäsärkyjä. Selviä ja tuttuja oireita, mutta silti pitää vieläkin tehdä testejä ihan varmuuden vuoksi. Vahva tumma viivahan sieltä jo testitikuun pärähtää, mutta kun en usko niin en usko.<br /><br />Ehkäpä siis onkin fiksumpaa varata se alkuraskauden ultra 8. viikolle. Olen vaihdellut jo eri apteekkeihin, en kehtaa käydä samoissa. Katsovat vielä, että taas tuo saman nainen ostaa noita raskaustestejä.... Testiholisti :)<br /><br />Päivä on kulunut hoitaessa tyttöä. Pikkuinen on kovassa kuumeessa. Koko sunnuntai ollaan katsottu viltin alla vierekkäin luontodokkareita... Kovasti silittelee nallejaan ja nukkejaan kipeänäkin ja huolehtii, ovatko ne jääneet yksin. Ihanan isosiskon uusi vauva kyllä saisi!<br /><br />Kävin tänään myös kävelemässä ensimmäisemme haudalla. Kävin kesällä vain kerran aikaisemmin. Nyt oli jotenkin sellainen olo, että piti päästä hetkeksi ajatuksiin. Sieltä lähtöä tehdessäni kopsahti männystä iso käpy jalkojeni uureen. Toin sen kotiin mukanani, olkoot se nyt onnenkäpynä seurvaata piinaviikot.<br /><br />Että sellainen raskauherkistelijä täällä :)<br /><br />Olipas muuten ihanaa nähdä, että täällä vielä tuttuja nimiäkin käy! Toivottavasti pääsen hapattaamaan taas oikein sydämen kyllyydestä!Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-90422994238261612492010-08-15T15:14:00.003+03:002010-08-15T15:19:20.693+03:00Salaisuus.Meillä on <em>ihan ihan ihan pieni salaisuus</em>. Se piirtyi kolme päivää siiten hailakkana viivana testitikkuun.<br /><br />Se tuntuu todella vahvana väsymyksenä, alavatsa- ja selkäkipuna. Se tuntuu aivan suunnattomana onnen tunteena. Ja se tuntuu jälleen myös <em>Pelkona</em>. Pelko tarttui mukaan tuona samaisena hetkenä kun tälle kahdeksan kuukauden yrittämiselle saatiin toivottu lopputulos.<br /><br />En tiedä käykö täällä enää kukaan, mutta minä taidan alkaa taas kirjoittelemaan ajatuksia. Tarve saada purkaa tätä sisäistä kaaosta on melkoinen ! :)Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com16tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-72277909568492083072010-02-08T11:39:00.003+02:002010-02-08T12:17:54.817+02:00Pikku typy tanssahtelee!<span style="font-family:arial;">Onpas kyllä kirjoittelu jäänyt, mutta lisätäänpäs nyt muutama rivi. Flunssainen pikkupotilas juuri nukahti, ja äidillä ei ole kiireellisempääkään. Kämppä on kyllä mullin mallin, mutta eipä ne työt taida tekemällä loppua...<br /><br />Tyttö lähenee kohta 1 vuoden ja 5 kuukauden ikää. Tanssii, pyörii, juoksee ja pulputtaa omaa kieltään. Vastailee jo napakasti ei, ja muutama joo-sanakin silloin tällöin tulee. Muuten on lempisanasto koirien nimet, äiti ja itä, vavva (vauva), ukke (nukke), pottu (possu), ti-ti-tyy (lintu), amppu (lamppu), kyypy (kylpy), ato (kato), tutti, kenkä, akki (lakki), ukka (sukka) jne. Sanavarastoa tuntuu tulevan kovaa vauhtia.<br /><br />Palikkapurkkeja käyttää jo taitavasti, palapeleissä meinaa hermo vielä mennä kun ei pala asetu helposti kohdalleen. Nukkea hoivataan kovasti. Kaksi lempinukkea sekä kaksi pupua seuraavat neitiä joka paikkaan. Niille syötetään puuroa ja maitoa, harjataan hiuksia ja lauletaan tuu tuu tupakkarullaa omalla kielellä :) Välillä sitten kömmitään äitin syliin nukke sylissä ja tilataan äiti laulamaan sama laulu sanomalla "tuu tuu".<br /><br />Neitistä on tuntunut tulevan rohkeampi mitä aluksi arvelin, menee uusiin tilanteisiin reippaasti. Ovelle tullut nokikolari kylläkin pelotti niin että äitin kainaloon tultiin karkuun, samoin kuin muutkin miehet voivat joskus kauhistuttaa. Muuten kaikki uusi on mukavaa, ja päiväkotiin jää todella mielellään leikkimään. olen ollut tosi tyytyväinen päiväkodin hoitajiin, hyvin keksivät tekemistä ja askarreltavaa myös näinkin pienien kanssa. Muskaria olivat nyt olleet viime viikolla, ja tyttö oli tykännyt kovasti.<br /><br />Tyttö tuntuu venähtäneen, mutta pituutta on aika hankalaa arvioida. Käytössä ovat nyt 80-senttiset, osa jo 86-kokoisia vaatteita. Mielenkiinnolla odotellaan 1,5v neuvolaa, kuinka on pituutta tullut. Painosta ei tarvitse ainakaan olla huolissaan. Kaikista vauvamaisin pyöreys on hävinnyt kun tyttö lähti liikkeelle, mutta ihana pyöreäposki ja pullomasu tyttö edelleenkin on. <3</span><br /><span style="font-family:arial;"></span><br /><span style="font-family:arial;">Tyttö on todella hyvä syömään tavallista kotiruokaa, kipeänäkin on ruoka yleensä maistunut. Herkuista ollaan aika hyvin saatu tyttö vielä pysymään erossa, joskus saa muumikeksin tai muuta aikuisten seurana kahvipöydässä. Karkki on vielä vieras juttu, toivottavasti onnistutaan vielä pitämäänkin. Totta puhuen ärsyttää eräs sukulainen, joka aina kysymättä tuputtaa tytölle kaikkia herkkuja mitään kysymättä. "Kyllähän se nyt pitää saada" , ja lappaa tytön lautaselle herkkuja... "Eikö ne äiti ja isä ole antanu sulle tällaistakaan..." jne. Karkkia ei onneksi sentään, sitten jo ärähtäisin. Mutta kaikki täytekakut, pullat ja keksit ja muut... kai sitä voisi napakammin sanoa takaisin, mutta onneksi ei nähdä tätä kyseistä sukulaista liian usein :) </span><br /><span style="font-family:arial;"></span><br /><span style="font-family:arial;">Tyttö nukkuu vielä pinnansängyssä, eikä mitään kiirettä ole siitä pois, kun ei yritä siitä edes itse kiikkua. Pääsee vielä helpommalla kun ei pääse sieltä itse pois. Olen myös aika ranttu siitä minkälaisen sängyn tytölle haluaisin. Taitaa olla toinen yhtä visainen ratkaisu sen turvaistuimen hankkimisen jälkeen... Hyviä ideoita otetaan mielellään vastaan! Yksi hyvä ehdokas olisi esim. </span><a href="http://www.roope-riikka.fi/"><span style="font-family:arial;">Roope-Riikan </span></a><span style="font-family:arial;">Jussi-Jeremias -malli.<br /><br />Mie haaveilen nyt jo aika paljon toisesta pienestä. Viime kuussa olin jo pettynyt, kun testasin negan myöhässä olleista kuukautisista, vaikka ei me mitenkaan aktiivisesti yritettykään. Toivottavasti vielä joskus pääsisisi kokemaan raskaana olon uudelleen. Ja toivottavasti sen osaisi sitten ottaa edes hivenen rennommin, vähemmän peläten!<br /><br />Nyt kupillinen kahvia! :)</span>Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-27481927991968522022009-10-25T11:21:00.004+02:002009-10-25T11:51:35.073+02:00Arki rullaa ja me mukana :)Niin se aika tuntuu jääneen niin vähille töihin palaamisen jälkeen, käyköhän täällä enää ketään?<br /><br />Meidän pieni touhupakkaus, otti tiistaina ensimmäiset askeleensa, 1v ja 1 kk:n iässä. Siinä äidillä pääsi ilon itku, kun tyttö ilosta hihkuen käveli äitiä halaamaan. <br /><br />Sanojakin pulppuaa jo kovaa vauhtia. Äiti on äiti, isä on itä, hevonen sanoo i-haa, ankat kaak kaak, tiput piip piip, takka on poppa, kello tik tak, lapset on tyttöjä, banaani ja leipä on nam-nam, talkki on talkki, ja mitä kaikkea vielä...<br /><br />Työhön paluu menikin sitten yllättävän pehmeästi ennakkopeloista huolimatta. Tyttö on ollut hoidossa nyt pari kuukautta, eikä itkuja ole juurikaan ollut. Parin ensimmäisen viikon jälkeen meni suupielet hieman alaspäin kun vilkutin lähtiessä, mutta kun kurkkasin ikkunasta mennessä, niin siellä oli jo täysi tohina päällä. Hoitajien mukaan sama reipas meno jatkuu päivät pitkät, ja jos tyttö itkee se yleensä merkitsee, että jokin paikka on kipeä, tai on väsynyt. On kuulemma joukon pelle, joka vastaa ruokailussa ohjelmasta ilveilyillään, vaikka ruokaillessa yritetäänkin turhat hassuilut jättää pois.<br /><br />Ja aikamoinen ilmeskaala tytöllä onkin hallussaan! On kai huomannut äitiä ja isää ilmeiden naurattavan, niin koko ajan keksii uusia oivalluksia. Siinä ikävät asiat unohtuvat äkkiä, kun tyttö pelleilee... :)<br /><br />Vaikka töissä olo ja ero tytöstä on tuntunut myös rankalta, niin jotenkin nautin niistä yhdessäoloista tytön kanssa kaksin verroin enemmän. Ja totta puhuen, oli sinne töihin jo hieman ikäväkin, aikuiskontakteja jo kaipasi, vaikka ei me tietenkään ihan neljän seinän sisälläkään kykitty äitiyslomalla ollessa.<br /><br /><br />Väsymys on kyllä aikamoinen työpäivien jälkeen. Usein sitä kaatuukin sänkyyn melkein heti kun tyttökin. Tyttö menee jo 20 aikaan nukkumaan ja heräilee 6.30 aikoihin. Nukkuu enää yhdet päikkärit, ne ovat nykyisin noin 1,5-2 h pitkät. Nukahtaa myös helposti itsekseen, ei tarvitse jäädä viereen odottelemaan. Eli kaikin tavoin oikein "helppo" typykkä nykyään. Alkukuukausien valvomiset ovat enää kaukainen muisto vain... Yhdessä välissä haaveilin jo toisesta, mutta nyt töiden alettua unelma on hieman painunut taka-alalle. (Ja oikeasti, ei se parisuhde nyt kyllä lapsen teon myötä ole pelkkää ruusuilla tanssimistakaan ollut.)<br /><br />Sen verran on elämä opettanut, etten vieläkään suunnittele "tekeväni" lapsia lisää. Toivottavasti meille joskus vielä toinenkin suodaan, mutta jos niin ei käy, niin hyvä näinkin. Meillä on jo yksi ihan täydellinen tyttö. Siitä olen kiitollinen joka ikinen päivä.Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-64279766974300414102009-08-20T21:39:00.003+03:002009-08-20T22:10:42.147+03:00Pelko kaiken loppumisestaEräs minulle tärkeä blogisti (tunnistat kyllä itsesi, en laita kuitenkaan linkkiä kun blogisi ei ole julkinen) kirjoitti, kuinka hän on lapsen saamisen jälkeen alkanut pelätä omaa sairastumistaan ja kuolemaansa. Entä jos hänen pieni tyttönsä joutuisi kasvamaan ilman häntä. Kuka ottaisi kasvatusvastuun, kuka opastaisi ja tukisi elämän tärkeillä etapeilla.<br /><br />Kuuluvatko nämä ajatukset äitiyteen, sillä tunnistin tuosta kirjoituksesta myös itseni. Olen mielikuvissani nähnyt itseni kuolevan niin auto-onnettomuuksissa, aggressiiviseen syöpään, sairaskohtaukseen, jonkun mielipuolen kylmäverisen teon seurauksena... Ja jokaikinen kerta tuo ajatuskin lamauttaa. Miten kävisi pikku tytöllemme? Tuolle "lahjepuntille" joka heti äidin nähdessään kiljahtaa ilosta ja konttaa syliin pienet kämmenet lattiaan läpsyttäen. Muistaisiko tyttö kovinkaan kauan, että ketä oikein kaipaakaan, jos se odotettu henkilö ei enää saapuisikaan ovesta? Katsoisiko tyttö valokuvia vanhempana ja miettisi, että jotakin tuttua äidin hymyssä on, mutta ei muistaisi kuitenkaan? Pääsisinkö minä oikeasti seuraamaan hänen eläämänsä sieltä jostakin, vai olisiko filmi vain kerrasta poikki?<br /><br />Kun tyttö syntyi, pelkäsin menettäväni hänet. Ihan samalla tavalla kuin jo odotuksen aikana. Varoin joka ikistä nostoa, jokaikistä vaipanvaihtoa, vahdin kuin haukka mieheni kantaessa häntä, nousin yöllä kuuntelemaan hengitysääniä. Itkin jo ajatuksesta, että tyttömme otettaisiin meiltä pois. Mitään niin suurta menetystä en osaa edes kuvitella. Jos jotain sellaista tapahtuisi, niin minua ei vain enää olisi. Mielessäni heitinkin ilmaan rukouksen, että jos joku on otettava, niin minä lähden ennen kuin tyttö.<br /><br />Jos jostakin ajatukset kuulostavat synkiltä, niin en toki niitä ympärivuorokautisesti päässäni pyöritellyt. Eli varmaankaan ei ole kyse synnytyksenjälkeisestä masennuksesta - mutta kuitenkin jonkinlaisesta herkistymisestä ajatuksilleen. Ja ihan hyvässä mielessä - näitä asioita en ole ennen näin pohjamutia myöten miettinyt.<br /><br />Ja mitä oikeasti toivoisin, jos minua ei olisi? Tiedän mieheni osaavan kasvattaa tytöstämme juuri sellaisen kuin minäkin olisin toivonut. Ja tiedän, että siskoni ja omat vanhempani olisivat tiiviisti lapsen elämässä edelleenkin läsnä. Mutta tiedän myös, että kaikista paras tytöllä on olla minun kanssani. Haluan olla saattamassa häntä kouluun, järjestämässä rippijuhlia, ja kenties joskus, hoitamassa hänen lastaan, minun lapsenlastani.<br /><br />Kenties nämä pelot ovat osa äitiyttä, ja ne kertovat siitä syvästä onnesta mikä sisälläni on. Onnesta ja kiitollisuudesta, että on saanut lapsen ja niistä uskomattoman voimakkaista välittämisen tunteista. Ja pelosta, että onni loppuukin yhtäkkiä. Oikeasti - kyllä mieheni on minulle erittäin erittäin rakas, mutta tunne omaan lapseen on jotakin niin paljon voimakkaampaa ja syvempää, että sitä on vaikeaa kuvailla. Kyllä te tiedätte - minulta loppuvat sanat kesken.Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-57371040298212722342009-08-20T12:44:00.003+03:002009-08-20T15:53:00.189+03:00Turvaistuin... Voiko tämä olla näin vaikeaa?<em>Tämä teksti sisältää pelkästään turvaistuinpohdintaa, jos olet löytänyt hyvän istuimen, kannattaa varmaan hypätä yli. Mikäli satun arvostelemaan juuri omistamaasi istuinta, ethän loukkaannu, se ei ole tarkoitukseni :) </em><br /><br /><br />Neitin on aika siirtyä kaukalosta turvaistuimeen. Hyvin meitä palvellut kaukalo Graco Logico S jalustoineen saa siirtyä kaverille lainaan. Näppärämpää kaukaloa saa kyllä hakea, suosittelen! Kun siihen hommaa vielä sarjaan sopivan matkarattaan johon kaukalo vain loksautetaan paikalleen, niin eipä tuon näppärämmin kulkeminen kaupungilla voi tapahtua. Kerrankin tuli tehtyä hyvä hankinta.<br /><br /><br />Noh, turvaistuinta hankkiessa katselin saman valmistajan penkkejä, koska niitä niin auliisti meille tyrkytti paikallinen lastentarvikkeiden myymäläkin. Kun samaa penkkiä olisi löytynyt myös Prismasta, niin tottahan me uskollisina s-keskittäjinä halusimme hankkia penkin sieltä. Valikoimissa olisi ollut siis Prisman Gracon cosmic xtp, duoflex xtp tai sitten lastentarvikkeen Cosmic comfort tai logico. Tämähän on helppoa kuin heinänteko, mietimme, joku näistä vaan valitaan.<br /><br /><br />Sitten tämä tyttö lähti surffaamaan netin syövereihin - Ja löysi testit. Niin hölynpöly-testejä kuin hieman vakuuttavampia arvioita. Erityisesti Autoliiton sivuilla olleet Eurotestin tulokset joutuivat tarkkaan syyniin. Ja mitäs sitten selvisikään: Gracon istuimet eivät tuota omistamaamme kaukaloa lukuunottamatta testeissä ole juurikaan pärjänneet, vaan ovat saaneet arvostelukseen jopa välttävän. Ruotsalaisessa vastaavassa tukimuksessa istuimia oli jopa hylätty. Uusissa testeissä Gracon istuimia ei ollut enää lainkaan, joten uusien mallien testimenestyksestä on vaikeaa sanoa mitään.<br /><br /><br />Kritiikkiä nämä testit ovat saaneet kuitenkin mm. siitä, että esimerkiksi juuri näitä Gracon istuimia olisi asennettu testeihin jopa väärin, minkä vuoksi istuimet ovat käyttäytyneet niin kuin ovat. Mutta arvatkaapas vaan, mitä turvaistuinasiaa harkitsevan äidin päässä näitä testejä lukiessaan liikkuu? -Ei kiitos, oli asennettu sitten vaikka väärinpäin.<br /><br /><br /><p>Seuraavaksi listasin lähivuosilta ne turvaistuimet, jotka ovat saaneet Eurotestissä arvosanakseen vähintään hyvän (erinomaista ei tainnut olla yhdelläkään). Ja aika lyhyt lista loppujen lopuksi oli: Maxi Cosi priorifix 2005, Römer King Plus 2008, Römer King TS Plus 2005, Römer Safefix Plus 2008, HTS Besafe iZi Comfort X1 2007 (isofix), Kiddy Infinity Pro 2007, Römer Duo Isofix 2003, Wavo Fix XL 2008 (isofix)... </p><p>Pienen nettisurffailun jälkeen Römerin istuimet vaikuttivat kivoilta, eikä hintakaan ollut ihan päätä huimaava. Ja nettitilausta tekemään siis. Kunnes välähtää: Näitä istuimia ei saa asentaa kuin kasvot menosuuntaan! Ei näitä keskieurooppalaisia penkinvalmistajia tunnu juurikaan kiinnostavan pohjoismaiset suositukset, että lapsi matkustaisi selkä menosuuntaan aina 3-vuotiaaksi asti. Nokkakolaritilanteessa kun lapsen painava pää ei saisi mitään tukea, toisin kuin selkä menosuuntaan istuttaessa. Ja kun tarkemmin testituloksia lukee, niin näiden hyvien penkkien miinuksina juurikin on tuon suojan puuttuminen.</p><p>Noh - tilauksen sai onneksi helposti peruttua, mutta ei löytynyt vieläkään sitä täydellistä istuinta. Kerrottakoon, että mies tippui kärryiltä/vetäytyi pois tässä penkinvalinnassa jo alkumetreillä. Huomasi kai, että nyt mammalla menee lujaa noiden testiensä kanssa, eikä väliin kannata yrittää mennä sotkemaan .... :) Lupasi sentään raottaa lompakkoaan kun sen aika on.</p><p>Eilen illalla sitten asensin autoomme HTS:n Besafe izi Combin. Yhtään virallista testitulosta en tästä penkistä ole nähnyt, liekö niitä tehtykään, mutta koska saman valmistajan penkki oli tuolla hyvien penkkien joukossa, niin se puhui sitten puolestaan. </p><p>Tähän asti penkki vaikuttaa todella hyvältä ja tuolin sai todella jämerästi kiinnitettyä. Tuossa tuolissa tyttö sitten matkustaa 18-kiloiseksi saakka, ja kolmivuotiaana käännetään ne kasvotkin sitten menosuuntaan. Ainoa todella iso miinus on hinta: Penkki maksoi ilman isofix-kiinnitystä 420 euroa, saimme kannettua ulos kaupasta 380 eurolla. </p><p>Mies kävi katsomassa illalla penkin kiinnitystäni. (Tosi äiti asentaa turvapenkinkin itse... hih). Tuumasi vaan, että ei halua olla paikalla jos kyseinen penkki saakin jossakin uudessa testissä tosi huonon arvosanan. Kyseli myös huolestuneena, että eihän tyttömme ihan pian ole sitä 18 kiloa painamassa... Olipa sellainen operaatio, että samaa toivon minäkin. </p><p>Mikäli jollakin on sama hankinta edessä, niin ohessa linkkilistaa, jossa ainakin itsellä tuli seilattua aika paljon: </p><p>Autoliiton testi:</p><p><a href="http://www.autoliitto.fi/testit_ja_ajoneuvot/lasten_turvaistuimet/">http://www.autoliitto.fi/testit_ja_ajoneuvot/lasten_turvaistuimet/</a></p>Ruotsalaistesti artikkeleineen:<br /><br /><a href="http://www.testfakta.se/Article.aspx?a=5969">http://www.testfakta.se/Article.aspx?a=5969</a><br /><br />Videopätkä Aktan Graco Cosmic -istuimen testistä : <a href="http://www.testfakta.se/img/2007/4/13/7861.wmv">http://www.testfakta.se/img/2007/4/13/7861.wmv</a><br />(artikkelista löytyy linkit muillekin videoille, tuo esimerkkinä)<br /><br />Ja vielä kooste testistä<br /><a href="http://www.testfakta.se/img/2007/5/28/13864.pdf">http://www.testfakta.se/img/2007/5/28/13864.pdf</a><br /><br />Artikkeli selkä menosuuntaan matkustamisesta:<br /><a href="http://www.tuulilasi.fi/artikkelit/lapsi-autossa-selka-menosuuntaan">http://www.tuulilasi.fi/artikkelit/lapsi-autossa-selka-menosuuntaan</a>Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-41235915930250769732009-08-07T16:42:00.004+03:002009-08-07T21:11:26.265+03:00Lapsi-tokoaKoiria on aika helppo kasvattaa. Tähän tulokseen on tullut, kun on hokenut neidille viimeiset kuukaudet ei-sanaa. Olisipa joskus jaksanut yhtä päättäväisesti kasvattaa perheen koirat, ne olis tässä vaiheessa vähintäänkin kansainvälisiä tottelevaisuusvalioita.<br /><br />Ehdottomat ei-paikat ovat meillä tällä hetkellä kukat ja takka-luukku. Kukat ihan siksi että voivat olla myrkyllisiä ja takka siksi, että talvipakkasilla voi takka olla polttavan kuuma. Käytännössähän tämä on sitä, että tyttö konttaa kohteeseen ja me sanomme ei ja haemme pois ja yritämme turhaan keksiä tilalle jotakin muuta mielekästä tekemistä. Ja tätä tehdään potenssiin ties kuinka monta kertaa. Tuloksena on se, että tyttö konttaa kohteeseen aina uudelleen, kikattaen jo valmiiksi . Jossakin vaiheessa tyttöä saattaa kielto jo turhauttaa, ja lopuksi itkeä pirautetaankin. Tyhmä äiti. Tyhmä isä.<br /><br />Vaikka kyseessä onkin kai typyn mielestä lähinnä leikki, niin hiljalleen kai sanan merkitys alkaa mennä perillekin. Muutama päivä sitten tyttö lähestyi jälleen kukkaa. Kun ojensi kätensä kohti, sanoin napakasti ei. Tyttö pysähtyi, mietti hetken ja konttasi sitten kukan ohi. Äitillä loksahti suu auki: kielto tehosi! Tyttö uskoi EI-sanan! Tätä tuuletellessa tyttö palasi konttausretkeltään ja tarttui tyynesti kukkaan ja sulki samalla korvansa uusilta käskyiltä. Joopa joo, lyhyt oli sekin ilo.<br /><br />Muissa kohteissa sitten ollaan sovellettu "tutkikoot, niin toivottavasti kyllästyy aikanaan" -taktiikkaa. Tämä on toiminut ainakin koirien vesikuppiin ja televisioon digibokseineen. Kärsittävä oli vain märäksi itsensä lotranneen tytön vaatteiden vaihto pariin kertaan sekä sormenjäljet taulu-tv:ssä. Mutta keino tuntui tehoavan, sillä kaikki sallittuhan on tylsää.<br /><br />Muuten onkin kodistamme tulossa turvallisempi tytön liikkumisen edistymisen myötä. Pesuaineet on siirretty ylös, ja keittiössä sekä vessassa on muutama luvallinen tongintalaatikko. Tytön kovaa kiipeilyvimmaa estämään portaikon alapäähän hankittiin lapsiportti, mutta silti päivittäin otetaan useammat valvotut "kiipeilytreenit". On muuten uskomatonta, kuinka nopeaa 10-kuukautinen voi mennä portaat ylös!<br /><br />Hankala päätöskin on tehty: syyskuun puolessa välissä palaan töihin, ja tämän kuun lopussa aloitetaan tutustuminen päiväkotiin. Nyt näyttäisi siltä, ettei tyttö ole ottanut ensiaskeleitaan ennen hoitoon menoa, kuten toivoin. Napakasti kyllä seisoo, mutta haluja askeleiden ottoon ei ole, ja taaperokärryäkin on vielä mukava lähinnä lastata ja purkaa. Toivotaan kuitenkin, että pääsisimme todistamaan miehen kanssa tytön ensiaskeleita tarhatätien sijaan!<br /><br />Aikamoinen tahdonpakkaus tyttö kyllä on. Jos jokin ei menen tytön mielen mukaan, jännittyy vartalo kaarelle huudon säestyksellä. Kauppareissuillakin kurottelee jo käsillään ja kuuluvasti huutaa "tätätätä" nähdessään jotakin minkä haluaa. Ja äidillä on kova homma keksiä miten luovia näistä tilanteista lävitse antamatta periksi ja silti keräämättä koko Prisman asiakkaiden sääliviä katseita. Eli niitä varsinaisia oman tahdon vuosia odotellessa... :)<br /><br />Sanavarastona on muun muassa "tuh", mikä on tällä hetkellä hyvin yleisluontoinen vastaus kaikkeen mitä tyttö katsoo tai osoittaa. Äiti on jo "äiti", ja isä on "ätä". Jonkin verran alkaa jo kuulua omia muunnoksia myös lampuista ja tauluista, eli kovasti tyttö jo tapailee ja juttelee omalla salaperäisellä kielellään.<br /><br />Ihanimpia hetkiä ovat ehdottomasti ne, kun tyttö kiljaisee "äiti" minut nähdessän ja konttaa syliin jakamaan suu ammollaan omia märkiä pusujaan. Ihana rakkauspakkaus. Mutta ne pari viikkoa sitten puhjenneet ylähampaat eivät olleetkaan niin kiva juttu, sillä joskus noista pusuista on tullut kipeitäkin... Muutaman kerran on imettäessäkin äitiltä parahdus päässyt. Nyt olemmekin alkaneet pikku hiljaa lopetella imetystä päiväkotiin menoakin silmällä pitäen, enää tissillä ollaan aamuisin ja iltaisin ennen nukkumaan menoa. Haikeaa, mutta olen onnellinen että näinkin pitkälle onnistuttiin pääsemään.<br /><br />Mutta totta se on, minun pikkuisesta vauvasta on tulossa taapero...Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-45878094917434870732009-07-09T12:15:00.003+03:002009-07-09T13:16:23.225+03:00Ohi on - MammalomaTänään on äitiyslomani viimeinen päivä. Miten ihmeessä aika menee noin nopeaa? Ihan oikeasti, kaikki te äitiyslomalla olevat, kaikki sanoo, että nauttikaa, niin NAUTTIKAA!!! Kaipaan tätä aikaa jo nyt. Pitäisiköhän sitä pikkukakkosta alkaa toivomaan?<br /><br />Huomisesta alkaen olen siis jälleen työelämässä (joskin kesälomalla), ja pian pomo haluaa kuulla ratkaisuni siitä, jäänkö kotiin vai en.<br /><br />Tällä hetkellä näyttää siltä, että olen palaamassa töihin. Innoittajana oli pomoni, joka kysyi, kiinnostaisiko minulla uusi työtehtävä. Kyseessä olisi päivätyyö aikaisemman vuorotyön sijaan, ja lisäksi voisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Tarpeen vaatiessa voisin tehdä töitä myös kotoa. Kuulosti niin hyvältä, että olen alkanut nyt sulatella ajatusta siitä, että aloitamme tutustumisen päiväkotiin elokuun lopussa, ja syyskuun puolessa välissä aloittaisin työt.<br /><br />Typy vaikuttaa ainakin nyt niin reippaalta, että uskon hänen sopeutuvan päiväkotiin. Haluan ainakin kovasti uskoa niin.<br /><br />Tyttö nousee nyt kovasti seisomaan, ja uhkarohkeasti myös irroittaa otettaan tuesta. Pystyssä pysytään yleensä pari sekuntia, minkä jälkeen sitten tullaan onneksi yleensä pylly edellä maahan. Uskon, että ensiaskeleet ovat tuossa vuoden tietämissä, selaisella vimmalla tyttö tuntuu nyt harjoittelevan. Eli pientä toivoa olisi siitä, että askeleet olisi jo otettu ennen päiväkotia. Pahimpia pelkojani on, että en olisi tuota huippuhetkeä omin silmin todistamassa.<br /><br />Toivon että te, joiden mielestä päätökseni on väärä, ette moralisoisi minua. Uskokaa pois, kamppailen asian kanssa joka ikinen päivä. Plkään kuitenkin, että mikäli en nyt ota minulle tarjottua uutta työtä vastaan, paikan saa joku muu. Pelkään myös toiveidemme päiväkotipaikan menettämistä. Ylitse kaiken pelkään kuitenkin, että tyttöni ei sopeudu vaan tuntee tulleensa hylätyksi joka ikinen aamu.<br /><br />Nyt niitä rohkaisevia tarinoita, kiitos. :)Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-38722488924688228842009-06-27T14:19:00.002+03:002009-06-27T14:44:59.322+03:00Norsuja ja elefantteja...Miksi ihmeessä on olemassa sekä norsuja että elefantteja? Miksi on päätetty antaa samalle eläimelle kaksi eri nimeä? Entä miksi on olemassa lampaita ja karitsoja ja hevosia sekä varsoja, miksi ei vain hevosen sekä lampaiden lapsia?<br /><br />Kuten arvata saattaa, meillä luetaan ahkerasti jo lastenkirjoja. Samalla kun pikku untuvapää keskittyneesti kuuntelee äitinsä lausumia sanoja, niin yhä enemmän tietyt lastenkirjojen painotukset häiritsevät. Esimerkiksi katselukirjat: Minkä ihmeen takia joissakin lastenkirjoissa ensimmäiset esiteltävät asiat ovat esimerkiksi hyytelö, ihmisen luuranko tai vaikkapa aluspaita? Pientä päivitystä kiitos, vauvoilla kun harvoin on päällään enää aluspaitoja, vaan on bodyja, paitoja ja t-paitoja. Totta kai äitikin voi soveltaa ja lausua nimet sellaisena kuin haluaa, mutta kun kirjaan tarttuu taas sitten isä tai vaikkapa mummi, niin jopa tytön pää on pyörällään, kun asioiden nimet muuttuvat koko ajan.<br /><br />Yksi typyn lempikirjoista on kankainen pehmokirja, jossa on erilaisia maatilan eläimiä. Äiti on määkinyt, röhkinyt ja maukunut eläinten mukana, ja tyttö tuntuu kuuntelevan aina yhtä keskittyneesti. Tänään kävin esittelemässä tytölle lähiniityllä olevaa hevosta In Real Life. Kun hevonen lähestyi meitä, tyttö jähmettyi tuijottamaan. Sanoin sanan hevonen useampaan otteeseen, ihastelin ja kehuin kuinka kaunis hevonen oikein oli. Tyttö tuijotti näkyä totisena hipi hiljaa. Vasta kun matkin hevosen hirnahdusta kuten kankaista kirjaa lukiessamme, tyttö alkoi hihkua ja huitoa innoissaan. Yksi palanen on nyt tiettävästi loksahtanut kohdalleen. Loput eläimet pitänee koittaa bongata eläintarhasta. Paitsi ehkä sitä valasta.<br /><br />Ja kuka muuten voi oikeasti väittää, että kala sanoo plop plop plop?Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com10tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-81618669187704492532009-06-09T09:00:00.004+03:002009-06-09T09:28:22.627+03:00Olo kuin umpikujassaPostissa tuli kirje. Sen mukaan typyllämme on nyt hoitopaikka haluamassamme päiväkodissa elokuun viimeisestä päivästä lukien. Eli enää 2,5 kuukautta.<br /><br />Koko ajatus ahdistaa ja kuristaa kurkkua. Minulla alkaa työt vasta syyskuun puolessa välissä ja tarkoituksenamme olisi tehdä hoitoon menosta mahdollisimman pehmeä niin, että ensin olisimme päiväkodissa yhdessä, sitten lähtisin pois tunniksi, sitten kahdeksi jne. Työnantajan kanssa on sovittu, että tekisin heti normaalia vuorotyötä, jolloin jotkut päivät voisivat olla tytölle todella lyhyitä (esim. tyttö hoitoon klo 13, isä hakee klo 16.30), ja aamuvuoroissa saisin tehdä kuuden tunnin päiviä. Kaiken pitäisi siis olla hyvin?<br /><br />Kuitenkin ajatus siitä, että jätän tytön päiväkotiin yksin, tuntuu todella ahdistavalta. Todella ristiriitaiseksi olon tekee se, että minulla on samalla myös ikävä töihin. Nautin tytön kanssa olemisesta, mutta kaipaan myös aikuisten ihmisten seuraa. Ja sen tunteen vuoksi tunnen huonommuutta äitinä.<br /><br />Eli tilanne on siis vieläkin se, että en vieläkään ole päättänyt, että palaanko töihin syksyllä vai en.<br />Sanoin asiasta päiväkotivastaavalle, ja hän sanoi suoraan, että jos perumme kyseisen paikan, niin tuskin saamme kyseiseen päiväkotiin enää paikkaa tammikuun alusta. Todennäköisesti joutuisimme päiväkotiin, joka olisi monen mutkan takana ja vielä sellaisella "huonommalla" alueella, jonne en tyttöä haluaisi viedä.<br /><br />Yksi ratkaisu voisi olla se, että pitäisimme päiväkotipaikkaa varattuna, eli maksaisimme noin puolet hoitomaksusta. Muuten tämä voisikin olla hyvä juttu, mutta menettäisin silloin kotihoidontuen. Kunta kun katsoo, että en ole oikeutettu tukeen kotona ollessani, koska tytöllä olisi hoitopaikka odottamassa. Tuntuu todella väärältä.<br /><br />Eli pitäisikö ottaa riski ja sanoa saamamme hoitopaikka irti, silläkin uhalla että tyttö joutusi joulu-tammikuussa aloittamaan hoitonsa ihan missä sattuu, vai pitäisikö vain karaista mielensä ja viedä tyttö hoitoon? Enemmän kuin koskaan olen toivonut lottovoittoa. Olisi edes kuusi oikein, sen voiton turvin voisi sinnitellä kotona vielä vuoden. On kyllä ihan umpikujassa -olo.<br /><br />Tämän kaiken pohdinnan keskellä tyttö kasvaa ja kehittyy silmissä. Vajaa pari viikkoa sitten, 8,5 kuukauden iässä, tyttö päätti lähteä konttaamaan myös eteenpäin, siihen asti kun oli mönkinyt vain taaksepäin mitä erilaisemmilla tekniikoilla. Samassa rytäkässä nousi polviseisontaan ja muutaman kerran on ponnistanut itsensä jaloilleen. Eli taitaa olla kohta aikamoista menoa. Kun alussa konttausaskelia oli vain muutamia, kiitää tyttö nyt harvat vaaleat haituvat lepattaen pitkin lattiaa.<br /><br />Ei mikään ole hellyttävämpää kuin tyttö joka konttaa ovelle vastaan tai lähtee perään. Mutta toisaalta - ei mikään ole hankalampaa. Tuo lahjepuntti kun samalla ennättää moneen sellaiseen paikkaan, jonne ei tarvitsisi. Näitä paikkoja ovat nyt kaikki johdot, koirien pedit ja portaat. Portaisiin onkin turvaportti hankinnassa.<br /><br />Lisäksi tyttö hokee minut nähdessään "äittää", en tiedä onko se nyt sitten vaan jokeltelua vai opetteleeko tyttö todella ensimmäisiä sanojaan. Miehenihän tietenkin tämän huomatessaan on alkanut kovasti hokea isä -sanaa... =) Tyttö myös tunnistaa koiramme nimiltä, kun kysyy missä mikin koira on, niin aina katse menee oikeaan suuntaan. Satukirjoja luemme ihan uudella innolla, tyttö tuntuu nyt keskittyvän kirjoissa oleviin kuviin ihan eri tavalla.<br /><br />Isänsä kutsuu tyttöä aurinkonaamaksi, mikä onkin osuva nimi. Jos ei ole nälkä tai väsy, niin tyttö on kyllä yhtä hymyä. Kikatus kuuluu milloin mistäkin touhusta, ja kaikkien uusien oivalluksien päätteeksi katsotaan äitiä ja isää - enkö olekin aika taitava? Isovanhempiaan tyttö matkii naamaa rutistelemalla, taputtaa ja paukuttaa nyrkkiä samaan tahtiin.<br /><br />Ihan ihmeellinen pakkaus, joka ei enää kohta vauva olekaan.Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-35294596270992839632009-05-09T14:45:00.004+03:002009-05-09T15:17:52.348+03:00Äitinä.Huomenna on elämäni ensimmäinen äitienpäivä. Koko sana maistuu vieläkin suussa oudolta ja uudelta. Minä - äiti.<br /><br />Tänä aamuna katselin, kun tyttö touhukkaasti tutki keittiönkaapista antamaani aarrelaatikkoa, eli erilaisia muovisia kippoja ja kauhoja (ne muuten voittaa kaikki briot ja fischer pricet mennen tullen). Otti muovisen jäätelökauhan ja hakkasi sitä muovilaatikon reunaan. Katsoi minun ilmettäni. Hymyilin ja kehuin, ja tytön kasvoille tuntui syttyvän aurinko. Kolina ja touhuaminen sen kuin yltyi.<br /><br />Minua veti kuitenkin vakavaksi. Katsoin tuota touhupakkausta melkein itku kurkussa. Osaanko varmasti olla juuri niin hyvä äiti kuin tyttö tarvitsee? Huomaanko tukea aina, kun tyttö kysyy minulta vahvistusta? Olenko varmasti juuri silloin läsnä kun tyttö hakee minun katsettani? Olenko tytölle varmasti se hellä ja turvallinen syli jota hän elämänsä alkuvuosina tarvitsee?<br /><br />Entä sitten kun hän kasvaa, kun tulevat uhmat, murrosiät ja muut tuittujaksot? Saanko minä silloin piilotettua lapsen omassa itsessäni, ja otettua aikuisen roolin? Saanko minä kätkettyä ne omat haluni heittäytyä lapseksi, en vastaa mökötykseen mökötyksellä, en paisko ovia, en linnoittaudu huoneeseeni kun ahdistaa?<br /><br />Totta on, että kun nainen tulee ensi kertaa äidiksi, niin silloin tulee käsiteltyä kriittisesti omia laspuusmuistoja. Minäkin olen ollut ajatuksissani 30 vuoden päässä menneisyydessä. Lapsuuteni oli kaikin puolin onnellinen, mutta löydän sieltä kyllä sellaisiakin asioita, joita haluaisin itse, nyt tuoreena vanhempana tehdä toisin. Mutta pystynkö minä?<br /><br />Äitini on temperamenttinen, tuiskahtelee ja tiuskahtelee kun asiat eivät suju. Suuttumistaan hän purkaa usein siivoamiseen. Muistan kuinka isä ja minä siskoni kanssa noina hetkinä kuljimme kotonamme varpaillamme, ellemme sitten pujahtaneet ulos leikkimään tai vetäytyneet huoneisiimme. Kun koti tuoksui puhtauttaan niin äidinkin mieli oli taas iloinen.<br /><br />Säpsähdin kun mieheni totesi, että minä siivoan aina suuttuneena. Tottahan se on, minähän olen kohta kopio äidistäni! Kun olen väsynyt tai alakuloinen, niin minä puran pahaa oloani tiuskimalla miehelleni ja sitten yleensä tartun imuriin. Siinä samalla sitten motkotan kumppareista jotka ovat väärässä paikassa tai lehdistä jotka ovat jääneet lojumaan olohuoneen pöydälle. APUA! En minä halua olla sellainen! Voinko oikeasti muuttaa itseäni, voisiko äitiys pehmentää hieman särmiäni? Vai käykö oikeasti niin, että taas 30 vuoden päästä meidän tyttömme katsoo lastaan ja miettii, että hänestäkin on tullut samanlainen kuin äitinsä - tuittupää, joka siivoaa harmistustaan puhisten?<br /><br />Kun katson pikku tyttöäni, näen hänen silmissään olevan ihailun. Olen hänelle vielä tärkeintä mitä hän tietää. Hänen äitinsä. Kuinka oikeasti voisin toimia niin, ettei tuo ihaileva ilme koskaan häviäisi? Ettei hänen tarvitsisi koskaan vannoa, että tekee sitten itse vanhempana toisin?Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-65393810247419303962009-04-21T17:33:00.004+03:002009-04-21T19:22:49.703+03:00"Houston. We have a problem"Kömmin tyytyväisenä saunan lauteille. Tyttö jäi ilmakylvyttelemään olohuoneeseen viltin päälle isänsä kanssa. Illan ilmakylpyhetki on tytöstä maailman paras juttu, ainakin heti äitin tissin ja mangososeen jälkeen.<br /><br />Oikaisen itseni lauteelle ja nostan jalat kohti kattoa. Nautin kuumuudesta ja hiljaisuudesta. Jo kuukauden päivät on tyttö antanut äidinkin käydä iltaisin rauhassa saunassa, on huomannut että ihan yhtä kivaa on isänkin kanssa. Olen kai hieman haikeakin asiasta, oli hieno tunne olla maailman tärkein. Sijoitus Top 2:n joukossa on sekin hienoa, ei voi valittaa.<br /><br />Kuulen kuinka mies juoksee huoneesta toiseen. Ovet avautuvat, jotakin se etsii. Vettä lasketaan ja taas juostaan. Säikähdän ensin, mutta kuulen tytön tyytyväisen kujerruksen.<br /><br />Kop kop. "Tuota, meneekö sulla vielä kauan?" mies huutelee pesuhuoneen ovelta.<br />"Vastahan mie tulin. Miksi?"<br />Hetken hiljaisuus. "Tuota, meillä on täällä pieni tilanne."<br />"Tilanne?"<br />"Niin, sellainen kakkatilanne. Täällä on koko kämppä kakassa"<br /><br />Suihkussa varauduin henkisesti pahimpaan. Jostakin syystä mieleeni tuli elokuva Apollo 13:sta. "Houston, we have a problem."<br /><br />Ja olihan siellä pieni ongelma. Sitä ihan itteään oli viltillä, vaalealla ryijymatolla, lattialla, vauvan leluissa ja vauvassakin ihan kantapäästä kaljuun saakka. Mies kuurasi tyttöä ja mie kannoin tavaraa pestäväksi kylpyhuoneeseen.<br /><br />Puhisin miehelle muka kiukkuisena. Miten tuollainen on edes mahdollista?<br />Ja eihän siihen oltu tarvittu kuin pari sekuntia. Mies oli jättänyt tytön viltille ja lähtenyt vaihtamaan verkkareita saunatakin tilalle. Siinä muutaman sekunnin aikana tyttö oli kuitenkin onnistunut kakan pungertamaan ja samalla tahdilla se oli sitten päättänyt harjoitella sen hetkistä liikkumareprtuaariaan: Eli kierimistä, taaksepäin mönkimistä ja kelloviisari-liikkumista. Ja tulos oli valmis.<br /><br />Mies pesi tyttöä kylpyhuoneessa selvästi noloissaan. Tuli kai arvokas oppitunti siitä, että vauvakin, joka ei vielä edes osaa liikkua, saa hetkessä tuhoa aikaan. Entäpä sitten, kun vauhti on jo kovempaa?<br /><br />Olin muka vieläkin kulmat kurtussa. Mökötys kuitenkin loppui kun katsoin peiliin. Sieltä se typy nauroi minulle peilin kautta, kakkaviiru otsassa. Olisi varmaan silmääkin iskenyt, jos olisi osannut.Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-3227545193565786399.post-6826660737317070842009-03-25T11:56:00.008+02:002009-03-26T15:39:09.462+02:00Äitiysloma kuluu liian nopeaa...!Apua, tuo pikkuinen typy on asustanut meillä jo puoli vuotta! Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt todella nopeaa, toisaalta "elämä ennen tyttöä" tuntuu todella kaukaiselta. Ja vaikka rankkaakin on, niin hetkeäkään en antaisi pois. On mahtavaa löytää itsestään se leijonaemo, joka haluaa suojella pikkuistaan kaikelta mahdolliselta. Toivottavasti löydän tässäkin kultaisen keskitien, eikä minusta tule liiankin suojelevaa äitiä.<br /><br />Tyttö on maistellut soseita 5kk-päivästä alkaen, ja kaikki tuntuu maistuvan, eikä houkuttelua ole tarvinnut tehdä. Heti kun lusikka ensi kerran lähestyi suuta, niin suu aukesi kuin linnunpojalla. Tällä hetkellä lempparia on Muksun riisipuuro luumusoseella höystettynä, mutta hyvin menevät myös kasvis- ja hedelmäsoseet, ja lihaakin on nyt reilun viikon ajan maisteltu. Tällä hetkellä meillä syödään aamupuuro, iltapäiväsose (kasvis-liha sekä jälkkäriksi jokin hedelmäsose) sekä iltapuuro. Ja joka väliin sitten äitin tissiä.<br /><br />Vaikka noita ruokia ei olekaan vielä kuin kolme kertaa päivässä, niin olen silti jo nyt pulassa imetyksen kanssa. Rinnat kun tuntuvat täyttyvän, eikä tyttö jaksa enempää imeä. Soseiden annon jälkeen en ole tarjonnut tissiä päälle lainkaan, koska tyttö on edelleenkin niin kova pulauttelija, että kauaa eivät kiinteät sisällä pysyisi. Iltapuuron olen jättänyt välillä pois kokonaan, kun olen halunnut tyhjentää rinnat kunnolla ennen nukkumaan menoa. Ehkäpä se maidon tulo alkaa pikku hiljaa tästä hidastumaan kun tilausta ei ole enää yhtä paljon. Haikeaa sekin.<br /><br />Ja nämä yöt sitten: Tyttö menee unille säännöllisesti klo 21 ja heräilee ylös 6.30-8 välillä. Yöllä syödään nykyisin kaksi kertaa, klo 01 ja 05. Välillä sain vähennettyä yösyönnin yhteen, mutta viime viikko on ollut öisin niin levotonta, että tihensin syöttöväliä. Nyt kai se unikoulukin olisi mahdollista, mutta en tiedä pitäisikö siihen vielä alkaa. Jotkut sanoo, että heräilyt vähenevät itsestään kun kiinteitä alkaa antamaan enemmän, mutta miten ihmeessä sen imetyksen sitten käy?<br /><br />Päivisin tyttö nukkuu edelleenkin vähän kerrallaan, yleensä ottaa kolmet-neljät reilun puolen tunnin päiväunet päivän aikana. Eli mikään meganukkuja ei tyttö ole, mutta minä olen edelleenkin niin onnellinen siitä, että tyttö nukkuu omassa sängyssään ja että ne tunnin välein heräämiset jäivät pois, että en kehtaa valittaa.<br /><br />Puolivuotisneuvolassa paino oli hivenen laskusuunnassa, mutta se kuuluu kuulemma asiaan kun tyttö alkaa liikkua enemmän. Ja kovat menohaluthan tuolla olisi, jos oikea tekniikka vain löytyisi. Selällään ei kauaa viihdytä, korkeintaan omia varpaita tutkien menee tovi, sitten kierähdetään mahalleen ja viuhdotaan raajoja kuin lentoon olisi lähdössä. Hitaasti tyttö ryömii taaksepäin, eteenpäin ei ole tekniikka vielä löytynyt. Pyörii myös kuin kellonviisari akselinsa ympäri, ja kierähdellään totta kai maton laidasta laitaan. Syöttötuoliin siirrytään neuvolan ohjeiden mukaan vasta sitten kun tyttö heijaa itseään kontillaan, vasta silloin pitäisi selän olla valmis pysyvämpään istuma-asentoon, nyt ruokaillaan vielä sitterissä..<br /><br />Saapas nähdä alkaako tuo ryömimään eteenpäin ollenkaan, vai noustaanko kohta jo kontilleen. Sitten alkaakin äidillä ja isällä kova talon entraaminen. Lapsiportti pitää hommata portaisiin, ja kaikkea muutakin kiellettyä pitää raivata pois lattianrajasta. Ja laatikkoihin pitäisi kehitellä jokin hyvä systeemi myös. Ja koirille oma paikka, minne pääsevät rauhassa nukkumaan tytön ulottumattomiin... Paljon olisi siis tehtävää.<br /><br />Syksy huolettaa jo paljon. Siitä pitää huolen mm. Nina Mikkonen, joka saa minut tuntemaan itseni äideistä alhaisimmaksi... Äitiyslomani loppuu heinäkuun 7. päivä. Minulla on onneksi pitämättömiä lomia säästössä sen verran, että töihin pitäisi palata vasta syyskuussa. Mutta tuokin päivämäärä tuntuu lähenevän aivan liian nopeaa. En ymmärrä, miten ikinä raskin viedä tuon pikku-piikan hoitoon? Saako tyttö varmasti tarpeeksi huomiota? Ovatko hoitotädit mukavia, kuinka tyttö ikävöi? Entä jos isommat lapset muksivat tyttöämme eikä kenelläkään ole aikaa puuttua? Entä jos, entä jos... Lukemattomia pelon ja huolen aiheita, joita mietin päivisin ja öisin jopa unissani.<br /><p>Olen toki miettinyt kotiin jäämistäkin, mutta se taitaa olla mahdotonta. Kotihoidontuki on todella mitätön, 300 euroa kuussa, eikä kuntalisää paikkakunnallamme ole. Kun yhdessä miehen kanssa lyhennämme asuntolainaa, niin töihin on valitettavasti mentävä. Jotenkin ehkä saisin sinniteltyä jouluun saakka, mutta ei kauempaa. </p><p>Perhepäivähoito tuntuu jotenkin vieläkin vaikeammalta kuin päiväkoti. Jos vain tietäisi jonkun niin hyvän tyypin, että varmasti uskaltaisi, mutta kun puskaradio ei tässä suhteessa ole auttanut... Jotenkin lapsen vieminen toisen omaan kotiin tuntuu hankalalta. Päiväkodissa on sentään useampi hoitaja, jotka katsovat myös toistensa työskentelytapojen perään, mutta kuka katsoo perhepäivähoitajien perään? Ja entä jos kemiat hoitajan kansaa ei kolahdakaan, ei kai sitä hoitopaikkaa niin vain vaihdeta? </p><p>Miehen mukaan minä murehdin taas liian varhain tätäkin asiaa, mutta kun se nyt minun luonteenmukaista on... Eli jos teitä noin 1-vuotiaan päiväkotiin vieneitä on täällä lukijoissa, niin mielelläni kuulisin kokemuksistanne. Miten kauan tottuminen vei, oliko isot itkut ekoina päivinä? Tuliko sairastumisia lisää? Oliko takapakkeja?<br /></p>Cazzehttp://www.blogger.com/profile/08951415349588245071noreply@blogger.com5