Onpas kyllä kirjoittelu jäänyt, mutta lisätäänpäs nyt muutama rivi. Flunssainen pikkupotilas juuri nukahti, ja äidillä ei ole kiireellisempääkään. Kämppä on kyllä mullin mallin, mutta eipä ne työt taida tekemällä loppua...
Tyttö lähenee kohta 1 vuoden ja 5 kuukauden ikää. Tanssii, pyörii, juoksee ja pulputtaa omaa kieltään. Vastailee jo napakasti ei, ja muutama joo-sanakin silloin tällöin tulee. Muuten on lempisanasto koirien nimet, äiti ja itä, vavva (vauva), ukke (nukke), pottu (possu), ti-ti-tyy (lintu), amppu (lamppu), kyypy (kylpy), ato (kato), tutti, kenkä, akki (lakki), ukka (sukka) jne. Sanavarastoa tuntuu tulevan kovaa vauhtia.
Palikkapurkkeja käyttää jo taitavasti, palapeleissä meinaa hermo vielä mennä kun ei pala asetu helposti kohdalleen. Nukkea hoivataan kovasti. Kaksi lempinukkea sekä kaksi pupua seuraavat neitiä joka paikkaan. Niille syötetään puuroa ja maitoa, harjataan hiuksia ja lauletaan tuu tuu tupakkarullaa omalla kielellä :) Välillä sitten kömmitään äitin syliin nukke sylissä ja tilataan äiti laulamaan sama laulu sanomalla "tuu tuu".
Neitistä on tuntunut tulevan rohkeampi mitä aluksi arvelin, menee uusiin tilanteisiin reippaasti. Ovelle tullut nokikolari kylläkin pelotti niin että äitin kainaloon tultiin karkuun, samoin kuin muutkin miehet voivat joskus kauhistuttaa. Muuten kaikki uusi on mukavaa, ja päiväkotiin jää todella mielellään leikkimään. olen ollut tosi tyytyväinen päiväkodin hoitajiin, hyvin keksivät tekemistä ja askarreltavaa myös näinkin pienien kanssa. Muskaria olivat nyt olleet viime viikolla, ja tyttö oli tykännyt kovasti.
Tyttö tuntuu venähtäneen, mutta pituutta on aika hankalaa arvioida. Käytössä ovat nyt 80-senttiset, osa jo 86-kokoisia vaatteita. Mielenkiinnolla odotellaan 1,5v neuvolaa, kuinka on pituutta tullut. Painosta ei tarvitse ainakaan olla huolissaan. Kaikista vauvamaisin pyöreys on hävinnyt kun tyttö lähti liikkeelle, mutta ihana pyöreäposki ja pullomasu tyttö edelleenkin on. <3
Tyttö on todella hyvä syömään tavallista kotiruokaa, kipeänäkin on ruoka yleensä maistunut. Herkuista ollaan aika hyvin saatu tyttö vielä pysymään erossa, joskus saa muumikeksin tai muuta aikuisten seurana kahvipöydässä. Karkki on vielä vieras juttu, toivottavasti onnistutaan vielä pitämäänkin. Totta puhuen ärsyttää eräs sukulainen, joka aina kysymättä tuputtaa tytölle kaikkia herkkuja mitään kysymättä. "Kyllähän se nyt pitää saada" , ja lappaa tytön lautaselle herkkuja... "Eikö ne äiti ja isä ole antanu sulle tällaistakaan..." jne. Karkkia ei onneksi sentään, sitten jo ärähtäisin. Mutta kaikki täytekakut, pullat ja keksit ja muut... kai sitä voisi napakammin sanoa takaisin, mutta onneksi ei nähdä tätä kyseistä sukulaista liian usein :)
Tyttö nukkuu vielä pinnansängyssä, eikä mitään kiirettä ole siitä pois, kun ei yritä siitä edes itse kiikkua. Pääsee vielä helpommalla kun ei pääse sieltä itse pois. Olen myös aika ranttu siitä minkälaisen sängyn tytölle haluaisin. Taitaa olla toinen yhtä visainen ratkaisu sen turvaistuimen hankkimisen jälkeen... Hyviä ideoita otetaan mielellään vastaan! Yksi hyvä ehdokas olisi esim. Roope-Riikan Jussi-Jeremias -malli.
Mie haaveilen nyt jo aika paljon toisesta pienestä. Viime kuussa olin jo pettynyt, kun testasin negan myöhässä olleista kuukautisista, vaikka ei me mitenkaan aktiivisesti yritettykään. Toivottavasti vielä joskus pääsisisi kokemaan raskaana olon uudelleen. Ja toivottavasti sen osaisi sitten ottaa edes hivenen rennommin, vähemmän peläten!
Nyt kupillinen kahvia! :)
maanantai, helmikuu 08, 2010
sunnuntai, lokakuu 25, 2009
Arki rullaa ja me mukana :)
Niin se aika tuntuu jääneen niin vähille töihin palaamisen jälkeen, käyköhän täällä enää ketään?
Meidän pieni touhupakkaus, otti tiistaina ensimmäiset askeleensa, 1v ja 1 kk:n iässä. Siinä äidillä pääsi ilon itku, kun tyttö ilosta hihkuen käveli äitiä halaamaan.
Sanojakin pulppuaa jo kovaa vauhtia. Äiti on äiti, isä on itä, hevonen sanoo i-haa, ankat kaak kaak, tiput piip piip, takka on poppa, kello tik tak, lapset on tyttöjä, banaani ja leipä on nam-nam, talkki on talkki, ja mitä kaikkea vielä...
Työhön paluu menikin sitten yllättävän pehmeästi ennakkopeloista huolimatta. Tyttö on ollut hoidossa nyt pari kuukautta, eikä itkuja ole juurikaan ollut. Parin ensimmäisen viikon jälkeen meni suupielet hieman alaspäin kun vilkutin lähtiessä, mutta kun kurkkasin ikkunasta mennessä, niin siellä oli jo täysi tohina päällä. Hoitajien mukaan sama reipas meno jatkuu päivät pitkät, ja jos tyttö itkee se yleensä merkitsee, että jokin paikka on kipeä, tai on väsynyt. On kuulemma joukon pelle, joka vastaa ruokailussa ohjelmasta ilveilyillään, vaikka ruokaillessa yritetäänkin turhat hassuilut jättää pois.
Ja aikamoinen ilmeskaala tytöllä onkin hallussaan! On kai huomannut äitiä ja isää ilmeiden naurattavan, niin koko ajan keksii uusia oivalluksia. Siinä ikävät asiat unohtuvat äkkiä, kun tyttö pelleilee... :)
Vaikka töissä olo ja ero tytöstä on tuntunut myös rankalta, niin jotenkin nautin niistä yhdessäoloista tytön kanssa kaksin verroin enemmän. Ja totta puhuen, oli sinne töihin jo hieman ikäväkin, aikuiskontakteja jo kaipasi, vaikka ei me tietenkään ihan neljän seinän sisälläkään kykitty äitiyslomalla ollessa.
Väsymys on kyllä aikamoinen työpäivien jälkeen. Usein sitä kaatuukin sänkyyn melkein heti kun tyttökin. Tyttö menee jo 20 aikaan nukkumaan ja heräilee 6.30 aikoihin. Nukkuu enää yhdet päikkärit, ne ovat nykyisin noin 1,5-2 h pitkät. Nukahtaa myös helposti itsekseen, ei tarvitse jäädä viereen odottelemaan. Eli kaikin tavoin oikein "helppo" typykkä nykyään. Alkukuukausien valvomiset ovat enää kaukainen muisto vain... Yhdessä välissä haaveilin jo toisesta, mutta nyt töiden alettua unelma on hieman painunut taka-alalle. (Ja oikeasti, ei se parisuhde nyt kyllä lapsen teon myötä ole pelkkää ruusuilla tanssimistakaan ollut.)
Sen verran on elämä opettanut, etten vieläkään suunnittele "tekeväni" lapsia lisää. Toivottavasti meille joskus vielä toinenkin suodaan, mutta jos niin ei käy, niin hyvä näinkin. Meillä on jo yksi ihan täydellinen tyttö. Siitä olen kiitollinen joka ikinen päivä.
Meidän pieni touhupakkaus, otti tiistaina ensimmäiset askeleensa, 1v ja 1 kk:n iässä. Siinä äidillä pääsi ilon itku, kun tyttö ilosta hihkuen käveli äitiä halaamaan.
Sanojakin pulppuaa jo kovaa vauhtia. Äiti on äiti, isä on itä, hevonen sanoo i-haa, ankat kaak kaak, tiput piip piip, takka on poppa, kello tik tak, lapset on tyttöjä, banaani ja leipä on nam-nam, talkki on talkki, ja mitä kaikkea vielä...
Työhön paluu menikin sitten yllättävän pehmeästi ennakkopeloista huolimatta. Tyttö on ollut hoidossa nyt pari kuukautta, eikä itkuja ole juurikaan ollut. Parin ensimmäisen viikon jälkeen meni suupielet hieman alaspäin kun vilkutin lähtiessä, mutta kun kurkkasin ikkunasta mennessä, niin siellä oli jo täysi tohina päällä. Hoitajien mukaan sama reipas meno jatkuu päivät pitkät, ja jos tyttö itkee se yleensä merkitsee, että jokin paikka on kipeä, tai on väsynyt. On kuulemma joukon pelle, joka vastaa ruokailussa ohjelmasta ilveilyillään, vaikka ruokaillessa yritetäänkin turhat hassuilut jättää pois.
Ja aikamoinen ilmeskaala tytöllä onkin hallussaan! On kai huomannut äitiä ja isää ilmeiden naurattavan, niin koko ajan keksii uusia oivalluksia. Siinä ikävät asiat unohtuvat äkkiä, kun tyttö pelleilee... :)
Vaikka töissä olo ja ero tytöstä on tuntunut myös rankalta, niin jotenkin nautin niistä yhdessäoloista tytön kanssa kaksin verroin enemmän. Ja totta puhuen, oli sinne töihin jo hieman ikäväkin, aikuiskontakteja jo kaipasi, vaikka ei me tietenkään ihan neljän seinän sisälläkään kykitty äitiyslomalla ollessa.
Väsymys on kyllä aikamoinen työpäivien jälkeen. Usein sitä kaatuukin sänkyyn melkein heti kun tyttökin. Tyttö menee jo 20 aikaan nukkumaan ja heräilee 6.30 aikoihin. Nukkuu enää yhdet päikkärit, ne ovat nykyisin noin 1,5-2 h pitkät. Nukahtaa myös helposti itsekseen, ei tarvitse jäädä viereen odottelemaan. Eli kaikin tavoin oikein "helppo" typykkä nykyään. Alkukuukausien valvomiset ovat enää kaukainen muisto vain... Yhdessä välissä haaveilin jo toisesta, mutta nyt töiden alettua unelma on hieman painunut taka-alalle. (Ja oikeasti, ei se parisuhde nyt kyllä lapsen teon myötä ole pelkkää ruusuilla tanssimistakaan ollut.)
Sen verran on elämä opettanut, etten vieläkään suunnittele "tekeväni" lapsia lisää. Toivottavasti meille joskus vielä toinenkin suodaan, mutta jos niin ei käy, niin hyvä näinkin. Meillä on jo yksi ihan täydellinen tyttö. Siitä olen kiitollinen joka ikinen päivä.
torstai, elokuu 20, 2009
Pelko kaiken loppumisesta
Eräs minulle tärkeä blogisti (tunnistat kyllä itsesi, en laita kuitenkaan linkkiä kun blogisi ei ole julkinen) kirjoitti, kuinka hän on lapsen saamisen jälkeen alkanut pelätä omaa sairastumistaan ja kuolemaansa. Entä jos hänen pieni tyttönsä joutuisi kasvamaan ilman häntä. Kuka ottaisi kasvatusvastuun, kuka opastaisi ja tukisi elämän tärkeillä etapeilla.
Kuuluvatko nämä ajatukset äitiyteen, sillä tunnistin tuosta kirjoituksesta myös itseni. Olen mielikuvissani nähnyt itseni kuolevan niin auto-onnettomuuksissa, aggressiiviseen syöpään, sairaskohtaukseen, jonkun mielipuolen kylmäverisen teon seurauksena... Ja jokaikinen kerta tuo ajatuskin lamauttaa. Miten kävisi pikku tytöllemme? Tuolle "lahjepuntille" joka heti äidin nähdessään kiljahtaa ilosta ja konttaa syliin pienet kämmenet lattiaan läpsyttäen. Muistaisiko tyttö kovinkaan kauan, että ketä oikein kaipaakaan, jos se odotettu henkilö ei enää saapuisikaan ovesta? Katsoisiko tyttö valokuvia vanhempana ja miettisi, että jotakin tuttua äidin hymyssä on, mutta ei muistaisi kuitenkaan? Pääsisinkö minä oikeasti seuraamaan hänen eläämänsä sieltä jostakin, vai olisiko filmi vain kerrasta poikki?
Kun tyttö syntyi, pelkäsin menettäväni hänet. Ihan samalla tavalla kuin jo odotuksen aikana. Varoin joka ikistä nostoa, jokaikistä vaipanvaihtoa, vahdin kuin haukka mieheni kantaessa häntä, nousin yöllä kuuntelemaan hengitysääniä. Itkin jo ajatuksesta, että tyttömme otettaisiin meiltä pois. Mitään niin suurta menetystä en osaa edes kuvitella. Jos jotain sellaista tapahtuisi, niin minua ei vain enää olisi. Mielessäni heitinkin ilmaan rukouksen, että jos joku on otettava, niin minä lähden ennen kuin tyttö.
Jos jostakin ajatukset kuulostavat synkiltä, niin en toki niitä ympärivuorokautisesti päässäni pyöritellyt. Eli varmaankaan ei ole kyse synnytyksenjälkeisestä masennuksesta - mutta kuitenkin jonkinlaisesta herkistymisestä ajatuksilleen. Ja ihan hyvässä mielessä - näitä asioita en ole ennen näin pohjamutia myöten miettinyt.
Ja mitä oikeasti toivoisin, jos minua ei olisi? Tiedän mieheni osaavan kasvattaa tytöstämme juuri sellaisen kuin minäkin olisin toivonut. Ja tiedän, että siskoni ja omat vanhempani olisivat tiiviisti lapsen elämässä edelleenkin läsnä. Mutta tiedän myös, että kaikista paras tytöllä on olla minun kanssani. Haluan olla saattamassa häntä kouluun, järjestämässä rippijuhlia, ja kenties joskus, hoitamassa hänen lastaan, minun lapsenlastani.
Kenties nämä pelot ovat osa äitiyttä, ja ne kertovat siitä syvästä onnesta mikä sisälläni on. Onnesta ja kiitollisuudesta, että on saanut lapsen ja niistä uskomattoman voimakkaista välittämisen tunteista. Ja pelosta, että onni loppuukin yhtäkkiä. Oikeasti - kyllä mieheni on minulle erittäin erittäin rakas, mutta tunne omaan lapseen on jotakin niin paljon voimakkaampaa ja syvempää, että sitä on vaikeaa kuvailla. Kyllä te tiedätte - minulta loppuvat sanat kesken.
Kuuluvatko nämä ajatukset äitiyteen, sillä tunnistin tuosta kirjoituksesta myös itseni. Olen mielikuvissani nähnyt itseni kuolevan niin auto-onnettomuuksissa, aggressiiviseen syöpään, sairaskohtaukseen, jonkun mielipuolen kylmäverisen teon seurauksena... Ja jokaikinen kerta tuo ajatuskin lamauttaa. Miten kävisi pikku tytöllemme? Tuolle "lahjepuntille" joka heti äidin nähdessään kiljahtaa ilosta ja konttaa syliin pienet kämmenet lattiaan läpsyttäen. Muistaisiko tyttö kovinkaan kauan, että ketä oikein kaipaakaan, jos se odotettu henkilö ei enää saapuisikaan ovesta? Katsoisiko tyttö valokuvia vanhempana ja miettisi, että jotakin tuttua äidin hymyssä on, mutta ei muistaisi kuitenkaan? Pääsisinkö minä oikeasti seuraamaan hänen eläämänsä sieltä jostakin, vai olisiko filmi vain kerrasta poikki?
Kun tyttö syntyi, pelkäsin menettäväni hänet. Ihan samalla tavalla kuin jo odotuksen aikana. Varoin joka ikistä nostoa, jokaikistä vaipanvaihtoa, vahdin kuin haukka mieheni kantaessa häntä, nousin yöllä kuuntelemaan hengitysääniä. Itkin jo ajatuksesta, että tyttömme otettaisiin meiltä pois. Mitään niin suurta menetystä en osaa edes kuvitella. Jos jotain sellaista tapahtuisi, niin minua ei vain enää olisi. Mielessäni heitinkin ilmaan rukouksen, että jos joku on otettava, niin minä lähden ennen kuin tyttö.
Jos jostakin ajatukset kuulostavat synkiltä, niin en toki niitä ympärivuorokautisesti päässäni pyöritellyt. Eli varmaankaan ei ole kyse synnytyksenjälkeisestä masennuksesta - mutta kuitenkin jonkinlaisesta herkistymisestä ajatuksilleen. Ja ihan hyvässä mielessä - näitä asioita en ole ennen näin pohjamutia myöten miettinyt.
Ja mitä oikeasti toivoisin, jos minua ei olisi? Tiedän mieheni osaavan kasvattaa tytöstämme juuri sellaisen kuin minäkin olisin toivonut. Ja tiedän, että siskoni ja omat vanhempani olisivat tiiviisti lapsen elämässä edelleenkin läsnä. Mutta tiedän myös, että kaikista paras tytöllä on olla minun kanssani. Haluan olla saattamassa häntä kouluun, järjestämässä rippijuhlia, ja kenties joskus, hoitamassa hänen lastaan, minun lapsenlastani.
Kenties nämä pelot ovat osa äitiyttä, ja ne kertovat siitä syvästä onnesta mikä sisälläni on. Onnesta ja kiitollisuudesta, että on saanut lapsen ja niistä uskomattoman voimakkaista välittämisen tunteista. Ja pelosta, että onni loppuukin yhtäkkiä. Oikeasti - kyllä mieheni on minulle erittäin erittäin rakas, mutta tunne omaan lapseen on jotakin niin paljon voimakkaampaa ja syvempää, että sitä on vaikeaa kuvailla. Kyllä te tiedätte - minulta loppuvat sanat kesken.
Turvaistuin... Voiko tämä olla näin vaikeaa?
Tämä teksti sisältää pelkästään turvaistuinpohdintaa, jos olet löytänyt hyvän istuimen, kannattaa varmaan hypätä yli. Mikäli satun arvostelemaan juuri omistamaasi istuinta, ethän loukkaannu, se ei ole tarkoitukseni :)
Neitin on aika siirtyä kaukalosta turvaistuimeen. Hyvin meitä palvellut kaukalo Graco Logico S jalustoineen saa siirtyä kaverille lainaan. Näppärämpää kaukaloa saa kyllä hakea, suosittelen! Kun siihen hommaa vielä sarjaan sopivan matkarattaan johon kaukalo vain loksautetaan paikalleen, niin eipä tuon näppärämmin kulkeminen kaupungilla voi tapahtua. Kerrankin tuli tehtyä hyvä hankinta.
Noh, turvaistuinta hankkiessa katselin saman valmistajan penkkejä, koska niitä niin auliisti meille tyrkytti paikallinen lastentarvikkeiden myymäläkin. Kun samaa penkkiä olisi löytynyt myös Prismasta, niin tottahan me uskollisina s-keskittäjinä halusimme hankkia penkin sieltä. Valikoimissa olisi ollut siis Prisman Gracon cosmic xtp, duoflex xtp tai sitten lastentarvikkeen Cosmic comfort tai logico. Tämähän on helppoa kuin heinänteko, mietimme, joku näistä vaan valitaan.
Sitten tämä tyttö lähti surffaamaan netin syövereihin - Ja löysi testit. Niin hölynpöly-testejä kuin hieman vakuuttavampia arvioita. Erityisesti Autoliiton sivuilla olleet Eurotestin tulokset joutuivat tarkkaan syyniin. Ja mitäs sitten selvisikään: Gracon istuimet eivät tuota omistamaamme kaukaloa lukuunottamatta testeissä ole juurikaan pärjänneet, vaan ovat saaneet arvostelukseen jopa välttävän. Ruotsalaisessa vastaavassa tukimuksessa istuimia oli jopa hylätty. Uusissa testeissä Gracon istuimia ei ollut enää lainkaan, joten uusien mallien testimenestyksestä on vaikeaa sanoa mitään.
Kritiikkiä nämä testit ovat saaneet kuitenkin mm. siitä, että esimerkiksi juuri näitä Gracon istuimia olisi asennettu testeihin jopa väärin, minkä vuoksi istuimet ovat käyttäytyneet niin kuin ovat. Mutta arvatkaapas vaan, mitä turvaistuinasiaa harkitsevan äidin päässä näitä testejä lukiessaan liikkuu? -Ei kiitos, oli asennettu sitten vaikka väärinpäin.
http://www.testfakta.se/Article.aspx?a=5969
Videopätkä Aktan Graco Cosmic -istuimen testistä : http://www.testfakta.se/img/2007/4/13/7861.wmv
(artikkelista löytyy linkit muillekin videoille, tuo esimerkkinä)
Ja vielä kooste testistä
http://www.testfakta.se/img/2007/5/28/13864.pdf
Artikkeli selkä menosuuntaan matkustamisesta:
http://www.tuulilasi.fi/artikkelit/lapsi-autossa-selka-menosuuntaan
Neitin on aika siirtyä kaukalosta turvaistuimeen. Hyvin meitä palvellut kaukalo Graco Logico S jalustoineen saa siirtyä kaverille lainaan. Näppärämpää kaukaloa saa kyllä hakea, suosittelen! Kun siihen hommaa vielä sarjaan sopivan matkarattaan johon kaukalo vain loksautetaan paikalleen, niin eipä tuon näppärämmin kulkeminen kaupungilla voi tapahtua. Kerrankin tuli tehtyä hyvä hankinta.
Noh, turvaistuinta hankkiessa katselin saman valmistajan penkkejä, koska niitä niin auliisti meille tyrkytti paikallinen lastentarvikkeiden myymäläkin. Kun samaa penkkiä olisi löytynyt myös Prismasta, niin tottahan me uskollisina s-keskittäjinä halusimme hankkia penkin sieltä. Valikoimissa olisi ollut siis Prisman Gracon cosmic xtp, duoflex xtp tai sitten lastentarvikkeen Cosmic comfort tai logico. Tämähän on helppoa kuin heinänteko, mietimme, joku näistä vaan valitaan.
Sitten tämä tyttö lähti surffaamaan netin syövereihin - Ja löysi testit. Niin hölynpöly-testejä kuin hieman vakuuttavampia arvioita. Erityisesti Autoliiton sivuilla olleet Eurotestin tulokset joutuivat tarkkaan syyniin. Ja mitäs sitten selvisikään: Gracon istuimet eivät tuota omistamaamme kaukaloa lukuunottamatta testeissä ole juurikaan pärjänneet, vaan ovat saaneet arvostelukseen jopa välttävän. Ruotsalaisessa vastaavassa tukimuksessa istuimia oli jopa hylätty. Uusissa testeissä Gracon istuimia ei ollut enää lainkaan, joten uusien mallien testimenestyksestä on vaikeaa sanoa mitään.
Kritiikkiä nämä testit ovat saaneet kuitenkin mm. siitä, että esimerkiksi juuri näitä Gracon istuimia olisi asennettu testeihin jopa väärin, minkä vuoksi istuimet ovat käyttäytyneet niin kuin ovat. Mutta arvatkaapas vaan, mitä turvaistuinasiaa harkitsevan äidin päässä näitä testejä lukiessaan liikkuu? -Ei kiitos, oli asennettu sitten vaikka väärinpäin.
Seuraavaksi listasin lähivuosilta ne turvaistuimet, jotka ovat saaneet Eurotestissä arvosanakseen vähintään hyvän (erinomaista ei tainnut olla yhdelläkään). Ja aika lyhyt lista loppujen lopuksi oli: Maxi Cosi priorifix 2005, Römer King Plus 2008, Römer King TS Plus 2005, Römer Safefix Plus 2008, HTS Besafe iZi Comfort X1 2007 (isofix), Kiddy Infinity Pro 2007, Römer Duo Isofix 2003, Wavo Fix XL 2008 (isofix)...
Pienen nettisurffailun jälkeen Römerin istuimet vaikuttivat kivoilta, eikä hintakaan ollut ihan päätä huimaava. Ja nettitilausta tekemään siis. Kunnes välähtää: Näitä istuimia ei saa asentaa kuin kasvot menosuuntaan! Ei näitä keskieurooppalaisia penkinvalmistajia tunnu juurikaan kiinnostavan pohjoismaiset suositukset, että lapsi matkustaisi selkä menosuuntaan aina 3-vuotiaaksi asti. Nokkakolaritilanteessa kun lapsen painava pää ei saisi mitään tukea, toisin kuin selkä menosuuntaan istuttaessa. Ja kun tarkemmin testituloksia lukee, niin näiden hyvien penkkien miinuksina juurikin on tuon suojan puuttuminen.
Noh - tilauksen sai onneksi helposti peruttua, mutta ei löytynyt vieläkään sitä täydellistä istuinta. Kerrottakoon, että mies tippui kärryiltä/vetäytyi pois tässä penkinvalinnassa jo alkumetreillä. Huomasi kai, että nyt mammalla menee lujaa noiden testiensä kanssa, eikä väliin kannata yrittää mennä sotkemaan .... :) Lupasi sentään raottaa lompakkoaan kun sen aika on.
Eilen illalla sitten asensin autoomme HTS:n Besafe izi Combin. Yhtään virallista testitulosta en tästä penkistä ole nähnyt, liekö niitä tehtykään, mutta koska saman valmistajan penkki oli tuolla hyvien penkkien joukossa, niin se puhui sitten puolestaan.
Tähän asti penkki vaikuttaa todella hyvältä ja tuolin sai todella jämerästi kiinnitettyä. Tuossa tuolissa tyttö sitten matkustaa 18-kiloiseksi saakka, ja kolmivuotiaana käännetään ne kasvotkin sitten menosuuntaan. Ainoa todella iso miinus on hinta: Penkki maksoi ilman isofix-kiinnitystä 420 euroa, saimme kannettua ulos kaupasta 380 eurolla.
Mies kävi katsomassa illalla penkin kiinnitystäni. (Tosi äiti asentaa turvapenkinkin itse... hih). Tuumasi vaan, että ei halua olla paikalla jos kyseinen penkki saakin jossakin uudessa testissä tosi huonon arvosanan. Kyseli myös huolestuneena, että eihän tyttömme ihan pian ole sitä 18 kiloa painamassa... Olipa sellainen operaatio, että samaa toivon minäkin.
Mikäli jollakin on sama hankinta edessä, niin ohessa linkkilistaa, jossa ainakin itsellä tuli seilattua aika paljon:
Autoliiton testi:
http://www.autoliitto.fi/testit_ja_ajoneuvot/lasten_turvaistuimet/
Ruotsalaistesti artikkeleineen:http://www.testfakta.se/Article.aspx?a=5969
Videopätkä Aktan Graco Cosmic -istuimen testistä : http://www.testfakta.se/img/2007/4/13/7861.wmv
(artikkelista löytyy linkit muillekin videoille, tuo esimerkkinä)
Ja vielä kooste testistä
http://www.testfakta.se/img/2007/5/28/13864.pdf
Artikkeli selkä menosuuntaan matkustamisesta:
http://www.tuulilasi.fi/artikkelit/lapsi-autossa-selka-menosuuntaan
perjantai, elokuu 07, 2009
Lapsi-tokoa
Koiria on aika helppo kasvattaa. Tähän tulokseen on tullut, kun on hokenut neidille viimeiset kuukaudet ei-sanaa. Olisipa joskus jaksanut yhtä päättäväisesti kasvattaa perheen koirat, ne olis tässä vaiheessa vähintäänkin kansainvälisiä tottelevaisuusvalioita.
Ehdottomat ei-paikat ovat meillä tällä hetkellä kukat ja takka-luukku. Kukat ihan siksi että voivat olla myrkyllisiä ja takka siksi, että talvipakkasilla voi takka olla polttavan kuuma. Käytännössähän tämä on sitä, että tyttö konttaa kohteeseen ja me sanomme ei ja haemme pois ja yritämme turhaan keksiä tilalle jotakin muuta mielekästä tekemistä. Ja tätä tehdään potenssiin ties kuinka monta kertaa. Tuloksena on se, että tyttö konttaa kohteeseen aina uudelleen, kikattaen jo valmiiksi . Jossakin vaiheessa tyttöä saattaa kielto jo turhauttaa, ja lopuksi itkeä pirautetaankin. Tyhmä äiti. Tyhmä isä.
Vaikka kyseessä onkin kai typyn mielestä lähinnä leikki, niin hiljalleen kai sanan merkitys alkaa mennä perillekin. Muutama päivä sitten tyttö lähestyi jälleen kukkaa. Kun ojensi kätensä kohti, sanoin napakasti ei. Tyttö pysähtyi, mietti hetken ja konttasi sitten kukan ohi. Äitillä loksahti suu auki: kielto tehosi! Tyttö uskoi EI-sanan! Tätä tuuletellessa tyttö palasi konttausretkeltään ja tarttui tyynesti kukkaan ja sulki samalla korvansa uusilta käskyiltä. Joopa joo, lyhyt oli sekin ilo.
Muissa kohteissa sitten ollaan sovellettu "tutkikoot, niin toivottavasti kyllästyy aikanaan" -taktiikkaa. Tämä on toiminut ainakin koirien vesikuppiin ja televisioon digibokseineen. Kärsittävä oli vain märäksi itsensä lotranneen tytön vaatteiden vaihto pariin kertaan sekä sormenjäljet taulu-tv:ssä. Mutta keino tuntui tehoavan, sillä kaikki sallittuhan on tylsää.
Muuten onkin kodistamme tulossa turvallisempi tytön liikkumisen edistymisen myötä. Pesuaineet on siirretty ylös, ja keittiössä sekä vessassa on muutama luvallinen tongintalaatikko. Tytön kovaa kiipeilyvimmaa estämään portaikon alapäähän hankittiin lapsiportti, mutta silti päivittäin otetaan useammat valvotut "kiipeilytreenit". On muuten uskomatonta, kuinka nopeaa 10-kuukautinen voi mennä portaat ylös!
Hankala päätöskin on tehty: syyskuun puolessa välissä palaan töihin, ja tämän kuun lopussa aloitetaan tutustuminen päiväkotiin. Nyt näyttäisi siltä, ettei tyttö ole ottanut ensiaskeleitaan ennen hoitoon menoa, kuten toivoin. Napakasti kyllä seisoo, mutta haluja askeleiden ottoon ei ole, ja taaperokärryäkin on vielä mukava lähinnä lastata ja purkaa. Toivotaan kuitenkin, että pääsisimme todistamaan miehen kanssa tytön ensiaskeleita tarhatätien sijaan!
Aikamoinen tahdonpakkaus tyttö kyllä on. Jos jokin ei menen tytön mielen mukaan, jännittyy vartalo kaarelle huudon säestyksellä. Kauppareissuillakin kurottelee jo käsillään ja kuuluvasti huutaa "tätätätä" nähdessään jotakin minkä haluaa. Ja äidillä on kova homma keksiä miten luovia näistä tilanteista lävitse antamatta periksi ja silti keräämättä koko Prisman asiakkaiden sääliviä katseita. Eli niitä varsinaisia oman tahdon vuosia odotellessa... :)
Sanavarastona on muun muassa "tuh", mikä on tällä hetkellä hyvin yleisluontoinen vastaus kaikkeen mitä tyttö katsoo tai osoittaa. Äiti on jo "äiti", ja isä on "ätä". Jonkin verran alkaa jo kuulua omia muunnoksia myös lampuista ja tauluista, eli kovasti tyttö jo tapailee ja juttelee omalla salaperäisellä kielellään.
Ihanimpia hetkiä ovat ehdottomasti ne, kun tyttö kiljaisee "äiti" minut nähdessän ja konttaa syliin jakamaan suu ammollaan omia märkiä pusujaan. Ihana rakkauspakkaus. Mutta ne pari viikkoa sitten puhjenneet ylähampaat eivät olleetkaan niin kiva juttu, sillä joskus noista pusuista on tullut kipeitäkin... Muutaman kerran on imettäessäkin äitiltä parahdus päässyt. Nyt olemmekin alkaneet pikku hiljaa lopetella imetystä päiväkotiin menoakin silmällä pitäen, enää tissillä ollaan aamuisin ja iltaisin ennen nukkumaan menoa. Haikeaa, mutta olen onnellinen että näinkin pitkälle onnistuttiin pääsemään.
Mutta totta se on, minun pikkuisesta vauvasta on tulossa taapero...
Ehdottomat ei-paikat ovat meillä tällä hetkellä kukat ja takka-luukku. Kukat ihan siksi että voivat olla myrkyllisiä ja takka siksi, että talvipakkasilla voi takka olla polttavan kuuma. Käytännössähän tämä on sitä, että tyttö konttaa kohteeseen ja me sanomme ei ja haemme pois ja yritämme turhaan keksiä tilalle jotakin muuta mielekästä tekemistä. Ja tätä tehdään potenssiin ties kuinka monta kertaa. Tuloksena on se, että tyttö konttaa kohteeseen aina uudelleen, kikattaen jo valmiiksi . Jossakin vaiheessa tyttöä saattaa kielto jo turhauttaa, ja lopuksi itkeä pirautetaankin. Tyhmä äiti. Tyhmä isä.
Vaikka kyseessä onkin kai typyn mielestä lähinnä leikki, niin hiljalleen kai sanan merkitys alkaa mennä perillekin. Muutama päivä sitten tyttö lähestyi jälleen kukkaa. Kun ojensi kätensä kohti, sanoin napakasti ei. Tyttö pysähtyi, mietti hetken ja konttasi sitten kukan ohi. Äitillä loksahti suu auki: kielto tehosi! Tyttö uskoi EI-sanan! Tätä tuuletellessa tyttö palasi konttausretkeltään ja tarttui tyynesti kukkaan ja sulki samalla korvansa uusilta käskyiltä. Joopa joo, lyhyt oli sekin ilo.
Muissa kohteissa sitten ollaan sovellettu "tutkikoot, niin toivottavasti kyllästyy aikanaan" -taktiikkaa. Tämä on toiminut ainakin koirien vesikuppiin ja televisioon digibokseineen. Kärsittävä oli vain märäksi itsensä lotranneen tytön vaatteiden vaihto pariin kertaan sekä sormenjäljet taulu-tv:ssä. Mutta keino tuntui tehoavan, sillä kaikki sallittuhan on tylsää.
Muuten onkin kodistamme tulossa turvallisempi tytön liikkumisen edistymisen myötä. Pesuaineet on siirretty ylös, ja keittiössä sekä vessassa on muutama luvallinen tongintalaatikko. Tytön kovaa kiipeilyvimmaa estämään portaikon alapäähän hankittiin lapsiportti, mutta silti päivittäin otetaan useammat valvotut "kiipeilytreenit". On muuten uskomatonta, kuinka nopeaa 10-kuukautinen voi mennä portaat ylös!
Hankala päätöskin on tehty: syyskuun puolessa välissä palaan töihin, ja tämän kuun lopussa aloitetaan tutustuminen päiväkotiin. Nyt näyttäisi siltä, ettei tyttö ole ottanut ensiaskeleitaan ennen hoitoon menoa, kuten toivoin. Napakasti kyllä seisoo, mutta haluja askeleiden ottoon ei ole, ja taaperokärryäkin on vielä mukava lähinnä lastata ja purkaa. Toivotaan kuitenkin, että pääsisimme todistamaan miehen kanssa tytön ensiaskeleita tarhatätien sijaan!
Aikamoinen tahdonpakkaus tyttö kyllä on. Jos jokin ei menen tytön mielen mukaan, jännittyy vartalo kaarelle huudon säestyksellä. Kauppareissuillakin kurottelee jo käsillään ja kuuluvasti huutaa "tätätätä" nähdessään jotakin minkä haluaa. Ja äidillä on kova homma keksiä miten luovia näistä tilanteista lävitse antamatta periksi ja silti keräämättä koko Prisman asiakkaiden sääliviä katseita. Eli niitä varsinaisia oman tahdon vuosia odotellessa... :)
Sanavarastona on muun muassa "tuh", mikä on tällä hetkellä hyvin yleisluontoinen vastaus kaikkeen mitä tyttö katsoo tai osoittaa. Äiti on jo "äiti", ja isä on "ätä". Jonkin verran alkaa jo kuulua omia muunnoksia myös lampuista ja tauluista, eli kovasti tyttö jo tapailee ja juttelee omalla salaperäisellä kielellään.
Ihanimpia hetkiä ovat ehdottomasti ne, kun tyttö kiljaisee "äiti" minut nähdessän ja konttaa syliin jakamaan suu ammollaan omia märkiä pusujaan. Ihana rakkauspakkaus. Mutta ne pari viikkoa sitten puhjenneet ylähampaat eivät olleetkaan niin kiva juttu, sillä joskus noista pusuista on tullut kipeitäkin... Muutaman kerran on imettäessäkin äitiltä parahdus päässyt. Nyt olemmekin alkaneet pikku hiljaa lopetella imetystä päiväkotiin menoakin silmällä pitäen, enää tissillä ollaan aamuisin ja iltaisin ennen nukkumaan menoa. Haikeaa, mutta olen onnellinen että näinkin pitkälle onnistuttiin pääsemään.
Mutta totta se on, minun pikkuisesta vauvasta on tulossa taapero...
torstai, heinäkuu 09, 2009
Ohi on - Mammaloma
Tänään on äitiyslomani viimeinen päivä. Miten ihmeessä aika menee noin nopeaa? Ihan oikeasti, kaikki te äitiyslomalla olevat, kaikki sanoo, että nauttikaa, niin NAUTTIKAA!!! Kaipaan tätä aikaa jo nyt. Pitäisiköhän sitä pikkukakkosta alkaa toivomaan?
Huomisesta alkaen olen siis jälleen työelämässä (joskin kesälomalla), ja pian pomo haluaa kuulla ratkaisuni siitä, jäänkö kotiin vai en.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että olen palaamassa töihin. Innoittajana oli pomoni, joka kysyi, kiinnostaisiko minulla uusi työtehtävä. Kyseessä olisi päivätyyö aikaisemman vuorotyön sijaan, ja lisäksi voisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Tarpeen vaatiessa voisin tehdä töitä myös kotoa. Kuulosti niin hyvältä, että olen alkanut nyt sulatella ajatusta siitä, että aloitamme tutustumisen päiväkotiin elokuun lopussa, ja syyskuun puolessa välissä aloittaisin työt.
Typy vaikuttaa ainakin nyt niin reippaalta, että uskon hänen sopeutuvan päiväkotiin. Haluan ainakin kovasti uskoa niin.
Tyttö nousee nyt kovasti seisomaan, ja uhkarohkeasti myös irroittaa otettaan tuesta. Pystyssä pysytään yleensä pari sekuntia, minkä jälkeen sitten tullaan onneksi yleensä pylly edellä maahan. Uskon, että ensiaskeleet ovat tuossa vuoden tietämissä, selaisella vimmalla tyttö tuntuu nyt harjoittelevan. Eli pientä toivoa olisi siitä, että askeleet olisi jo otettu ennen päiväkotia. Pahimpia pelkojani on, että en olisi tuota huippuhetkeä omin silmin todistamassa.
Toivon että te, joiden mielestä päätökseni on väärä, ette moralisoisi minua. Uskokaa pois, kamppailen asian kanssa joka ikinen päivä. Plkään kuitenkin, että mikäli en nyt ota minulle tarjottua uutta työtä vastaan, paikan saa joku muu. Pelkään myös toiveidemme päiväkotipaikan menettämistä. Ylitse kaiken pelkään kuitenkin, että tyttöni ei sopeudu vaan tuntee tulleensa hylätyksi joka ikinen aamu.
Nyt niitä rohkaisevia tarinoita, kiitos. :)
Huomisesta alkaen olen siis jälleen työelämässä (joskin kesälomalla), ja pian pomo haluaa kuulla ratkaisuni siitä, jäänkö kotiin vai en.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että olen palaamassa töihin. Innoittajana oli pomoni, joka kysyi, kiinnostaisiko minulla uusi työtehtävä. Kyseessä olisi päivätyyö aikaisemman vuorotyön sijaan, ja lisäksi voisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Tarpeen vaatiessa voisin tehdä töitä myös kotoa. Kuulosti niin hyvältä, että olen alkanut nyt sulatella ajatusta siitä, että aloitamme tutustumisen päiväkotiin elokuun lopussa, ja syyskuun puolessa välissä aloittaisin työt.
Typy vaikuttaa ainakin nyt niin reippaalta, että uskon hänen sopeutuvan päiväkotiin. Haluan ainakin kovasti uskoa niin.
Tyttö nousee nyt kovasti seisomaan, ja uhkarohkeasti myös irroittaa otettaan tuesta. Pystyssä pysytään yleensä pari sekuntia, minkä jälkeen sitten tullaan onneksi yleensä pylly edellä maahan. Uskon, että ensiaskeleet ovat tuossa vuoden tietämissä, selaisella vimmalla tyttö tuntuu nyt harjoittelevan. Eli pientä toivoa olisi siitä, että askeleet olisi jo otettu ennen päiväkotia. Pahimpia pelkojani on, että en olisi tuota huippuhetkeä omin silmin todistamassa.
Toivon että te, joiden mielestä päätökseni on väärä, ette moralisoisi minua. Uskokaa pois, kamppailen asian kanssa joka ikinen päivä. Plkään kuitenkin, että mikäli en nyt ota minulle tarjottua uutta työtä vastaan, paikan saa joku muu. Pelkään myös toiveidemme päiväkotipaikan menettämistä. Ylitse kaiken pelkään kuitenkin, että tyttöni ei sopeudu vaan tuntee tulleensa hylätyksi joka ikinen aamu.
Nyt niitä rohkaisevia tarinoita, kiitos. :)
lauantai, kesäkuu 27, 2009
Norsuja ja elefantteja...
Miksi ihmeessä on olemassa sekä norsuja että elefantteja? Miksi on päätetty antaa samalle eläimelle kaksi eri nimeä? Entä miksi on olemassa lampaita ja karitsoja ja hevosia sekä varsoja, miksi ei vain hevosen sekä lampaiden lapsia?
Kuten arvata saattaa, meillä luetaan ahkerasti jo lastenkirjoja. Samalla kun pikku untuvapää keskittyneesti kuuntelee äitinsä lausumia sanoja, niin yhä enemmän tietyt lastenkirjojen painotukset häiritsevät. Esimerkiksi katselukirjat: Minkä ihmeen takia joissakin lastenkirjoissa ensimmäiset esiteltävät asiat ovat esimerkiksi hyytelö, ihmisen luuranko tai vaikkapa aluspaita? Pientä päivitystä kiitos, vauvoilla kun harvoin on päällään enää aluspaitoja, vaan on bodyja, paitoja ja t-paitoja. Totta kai äitikin voi soveltaa ja lausua nimet sellaisena kuin haluaa, mutta kun kirjaan tarttuu taas sitten isä tai vaikkapa mummi, niin jopa tytön pää on pyörällään, kun asioiden nimet muuttuvat koko ajan.
Yksi typyn lempikirjoista on kankainen pehmokirja, jossa on erilaisia maatilan eläimiä. Äiti on määkinyt, röhkinyt ja maukunut eläinten mukana, ja tyttö tuntuu kuuntelevan aina yhtä keskittyneesti. Tänään kävin esittelemässä tytölle lähiniityllä olevaa hevosta In Real Life. Kun hevonen lähestyi meitä, tyttö jähmettyi tuijottamaan. Sanoin sanan hevonen useampaan otteeseen, ihastelin ja kehuin kuinka kaunis hevonen oikein oli. Tyttö tuijotti näkyä totisena hipi hiljaa. Vasta kun matkin hevosen hirnahdusta kuten kankaista kirjaa lukiessamme, tyttö alkoi hihkua ja huitoa innoissaan. Yksi palanen on nyt tiettävästi loksahtanut kohdalleen. Loput eläimet pitänee koittaa bongata eläintarhasta. Paitsi ehkä sitä valasta.
Ja kuka muuten voi oikeasti väittää, että kala sanoo plop plop plop?
Kuten arvata saattaa, meillä luetaan ahkerasti jo lastenkirjoja. Samalla kun pikku untuvapää keskittyneesti kuuntelee äitinsä lausumia sanoja, niin yhä enemmän tietyt lastenkirjojen painotukset häiritsevät. Esimerkiksi katselukirjat: Minkä ihmeen takia joissakin lastenkirjoissa ensimmäiset esiteltävät asiat ovat esimerkiksi hyytelö, ihmisen luuranko tai vaikkapa aluspaita? Pientä päivitystä kiitos, vauvoilla kun harvoin on päällään enää aluspaitoja, vaan on bodyja, paitoja ja t-paitoja. Totta kai äitikin voi soveltaa ja lausua nimet sellaisena kuin haluaa, mutta kun kirjaan tarttuu taas sitten isä tai vaikkapa mummi, niin jopa tytön pää on pyörällään, kun asioiden nimet muuttuvat koko ajan.
Yksi typyn lempikirjoista on kankainen pehmokirja, jossa on erilaisia maatilan eläimiä. Äiti on määkinyt, röhkinyt ja maukunut eläinten mukana, ja tyttö tuntuu kuuntelevan aina yhtä keskittyneesti. Tänään kävin esittelemässä tytölle lähiniityllä olevaa hevosta In Real Life. Kun hevonen lähestyi meitä, tyttö jähmettyi tuijottamaan. Sanoin sanan hevonen useampaan otteeseen, ihastelin ja kehuin kuinka kaunis hevonen oikein oli. Tyttö tuijotti näkyä totisena hipi hiljaa. Vasta kun matkin hevosen hirnahdusta kuten kankaista kirjaa lukiessamme, tyttö alkoi hihkua ja huitoa innoissaan. Yksi palanen on nyt tiettävästi loksahtanut kohdalleen. Loput eläimet pitänee koittaa bongata eläintarhasta. Paitsi ehkä sitä valasta.
Ja kuka muuten voi oikeasti väittää, että kala sanoo plop plop plop?
tiistai, kesäkuu 09, 2009
Olo kuin umpikujassa
Postissa tuli kirje. Sen mukaan typyllämme on nyt hoitopaikka haluamassamme päiväkodissa elokuun viimeisestä päivästä lukien. Eli enää 2,5 kuukautta.
Koko ajatus ahdistaa ja kuristaa kurkkua. Minulla alkaa työt vasta syyskuun puolessa välissä ja tarkoituksenamme olisi tehdä hoitoon menosta mahdollisimman pehmeä niin, että ensin olisimme päiväkodissa yhdessä, sitten lähtisin pois tunniksi, sitten kahdeksi jne. Työnantajan kanssa on sovittu, että tekisin heti normaalia vuorotyötä, jolloin jotkut päivät voisivat olla tytölle todella lyhyitä (esim. tyttö hoitoon klo 13, isä hakee klo 16.30), ja aamuvuoroissa saisin tehdä kuuden tunnin päiviä. Kaiken pitäisi siis olla hyvin?
Kuitenkin ajatus siitä, että jätän tytön päiväkotiin yksin, tuntuu todella ahdistavalta. Todella ristiriitaiseksi olon tekee se, että minulla on samalla myös ikävä töihin. Nautin tytön kanssa olemisesta, mutta kaipaan myös aikuisten ihmisten seuraa. Ja sen tunteen vuoksi tunnen huonommuutta äitinä.
Eli tilanne on siis vieläkin se, että en vieläkään ole päättänyt, että palaanko töihin syksyllä vai en.
Sanoin asiasta päiväkotivastaavalle, ja hän sanoi suoraan, että jos perumme kyseisen paikan, niin tuskin saamme kyseiseen päiväkotiin enää paikkaa tammikuun alusta. Todennäköisesti joutuisimme päiväkotiin, joka olisi monen mutkan takana ja vielä sellaisella "huonommalla" alueella, jonne en tyttöä haluaisi viedä.
Yksi ratkaisu voisi olla se, että pitäisimme päiväkotipaikkaa varattuna, eli maksaisimme noin puolet hoitomaksusta. Muuten tämä voisikin olla hyvä juttu, mutta menettäisin silloin kotihoidontuen. Kunta kun katsoo, että en ole oikeutettu tukeen kotona ollessani, koska tytöllä olisi hoitopaikka odottamassa. Tuntuu todella väärältä.
Eli pitäisikö ottaa riski ja sanoa saamamme hoitopaikka irti, silläkin uhalla että tyttö joutusi joulu-tammikuussa aloittamaan hoitonsa ihan missä sattuu, vai pitäisikö vain karaista mielensä ja viedä tyttö hoitoon? Enemmän kuin koskaan olen toivonut lottovoittoa. Olisi edes kuusi oikein, sen voiton turvin voisi sinnitellä kotona vielä vuoden. On kyllä ihan umpikujassa -olo.
Tämän kaiken pohdinnan keskellä tyttö kasvaa ja kehittyy silmissä. Vajaa pari viikkoa sitten, 8,5 kuukauden iässä, tyttö päätti lähteä konttaamaan myös eteenpäin, siihen asti kun oli mönkinyt vain taaksepäin mitä erilaisemmilla tekniikoilla. Samassa rytäkässä nousi polviseisontaan ja muutaman kerran on ponnistanut itsensä jaloilleen. Eli taitaa olla kohta aikamoista menoa. Kun alussa konttausaskelia oli vain muutamia, kiitää tyttö nyt harvat vaaleat haituvat lepattaen pitkin lattiaa.
Ei mikään ole hellyttävämpää kuin tyttö joka konttaa ovelle vastaan tai lähtee perään. Mutta toisaalta - ei mikään ole hankalampaa. Tuo lahjepuntti kun samalla ennättää moneen sellaiseen paikkaan, jonne ei tarvitsisi. Näitä paikkoja ovat nyt kaikki johdot, koirien pedit ja portaat. Portaisiin onkin turvaportti hankinnassa.
Lisäksi tyttö hokee minut nähdessään "äittää", en tiedä onko se nyt sitten vaan jokeltelua vai opetteleeko tyttö todella ensimmäisiä sanojaan. Miehenihän tietenkin tämän huomatessaan on alkanut kovasti hokea isä -sanaa... =) Tyttö myös tunnistaa koiramme nimiltä, kun kysyy missä mikin koira on, niin aina katse menee oikeaan suuntaan. Satukirjoja luemme ihan uudella innolla, tyttö tuntuu nyt keskittyvän kirjoissa oleviin kuviin ihan eri tavalla.
Isänsä kutsuu tyttöä aurinkonaamaksi, mikä onkin osuva nimi. Jos ei ole nälkä tai väsy, niin tyttö on kyllä yhtä hymyä. Kikatus kuuluu milloin mistäkin touhusta, ja kaikkien uusien oivalluksien päätteeksi katsotaan äitiä ja isää - enkö olekin aika taitava? Isovanhempiaan tyttö matkii naamaa rutistelemalla, taputtaa ja paukuttaa nyrkkiä samaan tahtiin.
Ihan ihmeellinen pakkaus, joka ei enää kohta vauva olekaan.
Koko ajatus ahdistaa ja kuristaa kurkkua. Minulla alkaa työt vasta syyskuun puolessa välissä ja tarkoituksenamme olisi tehdä hoitoon menosta mahdollisimman pehmeä niin, että ensin olisimme päiväkodissa yhdessä, sitten lähtisin pois tunniksi, sitten kahdeksi jne. Työnantajan kanssa on sovittu, että tekisin heti normaalia vuorotyötä, jolloin jotkut päivät voisivat olla tytölle todella lyhyitä (esim. tyttö hoitoon klo 13, isä hakee klo 16.30), ja aamuvuoroissa saisin tehdä kuuden tunnin päiviä. Kaiken pitäisi siis olla hyvin?
Kuitenkin ajatus siitä, että jätän tytön päiväkotiin yksin, tuntuu todella ahdistavalta. Todella ristiriitaiseksi olon tekee se, että minulla on samalla myös ikävä töihin. Nautin tytön kanssa olemisesta, mutta kaipaan myös aikuisten ihmisten seuraa. Ja sen tunteen vuoksi tunnen huonommuutta äitinä.
Eli tilanne on siis vieläkin se, että en vieläkään ole päättänyt, että palaanko töihin syksyllä vai en.
Sanoin asiasta päiväkotivastaavalle, ja hän sanoi suoraan, että jos perumme kyseisen paikan, niin tuskin saamme kyseiseen päiväkotiin enää paikkaa tammikuun alusta. Todennäköisesti joutuisimme päiväkotiin, joka olisi monen mutkan takana ja vielä sellaisella "huonommalla" alueella, jonne en tyttöä haluaisi viedä.
Yksi ratkaisu voisi olla se, että pitäisimme päiväkotipaikkaa varattuna, eli maksaisimme noin puolet hoitomaksusta. Muuten tämä voisikin olla hyvä juttu, mutta menettäisin silloin kotihoidontuen. Kunta kun katsoo, että en ole oikeutettu tukeen kotona ollessani, koska tytöllä olisi hoitopaikka odottamassa. Tuntuu todella väärältä.
Eli pitäisikö ottaa riski ja sanoa saamamme hoitopaikka irti, silläkin uhalla että tyttö joutusi joulu-tammikuussa aloittamaan hoitonsa ihan missä sattuu, vai pitäisikö vain karaista mielensä ja viedä tyttö hoitoon? Enemmän kuin koskaan olen toivonut lottovoittoa. Olisi edes kuusi oikein, sen voiton turvin voisi sinnitellä kotona vielä vuoden. On kyllä ihan umpikujassa -olo.
Tämän kaiken pohdinnan keskellä tyttö kasvaa ja kehittyy silmissä. Vajaa pari viikkoa sitten, 8,5 kuukauden iässä, tyttö päätti lähteä konttaamaan myös eteenpäin, siihen asti kun oli mönkinyt vain taaksepäin mitä erilaisemmilla tekniikoilla. Samassa rytäkässä nousi polviseisontaan ja muutaman kerran on ponnistanut itsensä jaloilleen. Eli taitaa olla kohta aikamoista menoa. Kun alussa konttausaskelia oli vain muutamia, kiitää tyttö nyt harvat vaaleat haituvat lepattaen pitkin lattiaa.
Ei mikään ole hellyttävämpää kuin tyttö joka konttaa ovelle vastaan tai lähtee perään. Mutta toisaalta - ei mikään ole hankalampaa. Tuo lahjepuntti kun samalla ennättää moneen sellaiseen paikkaan, jonne ei tarvitsisi. Näitä paikkoja ovat nyt kaikki johdot, koirien pedit ja portaat. Portaisiin onkin turvaportti hankinnassa.
Lisäksi tyttö hokee minut nähdessään "äittää", en tiedä onko se nyt sitten vaan jokeltelua vai opetteleeko tyttö todella ensimmäisiä sanojaan. Miehenihän tietenkin tämän huomatessaan on alkanut kovasti hokea isä -sanaa... =) Tyttö myös tunnistaa koiramme nimiltä, kun kysyy missä mikin koira on, niin aina katse menee oikeaan suuntaan. Satukirjoja luemme ihan uudella innolla, tyttö tuntuu nyt keskittyvän kirjoissa oleviin kuviin ihan eri tavalla.
Isänsä kutsuu tyttöä aurinkonaamaksi, mikä onkin osuva nimi. Jos ei ole nälkä tai väsy, niin tyttö on kyllä yhtä hymyä. Kikatus kuuluu milloin mistäkin touhusta, ja kaikkien uusien oivalluksien päätteeksi katsotaan äitiä ja isää - enkö olekin aika taitava? Isovanhempiaan tyttö matkii naamaa rutistelemalla, taputtaa ja paukuttaa nyrkkiä samaan tahtiin.
Ihan ihmeellinen pakkaus, joka ei enää kohta vauva olekaan.
lauantai, toukokuu 09, 2009
Äitinä.
Huomenna on elämäni ensimmäinen äitienpäivä. Koko sana maistuu vieläkin suussa oudolta ja uudelta. Minä - äiti.
Tänä aamuna katselin, kun tyttö touhukkaasti tutki keittiönkaapista antamaani aarrelaatikkoa, eli erilaisia muovisia kippoja ja kauhoja (ne muuten voittaa kaikki briot ja fischer pricet mennen tullen). Otti muovisen jäätelökauhan ja hakkasi sitä muovilaatikon reunaan. Katsoi minun ilmettäni. Hymyilin ja kehuin, ja tytön kasvoille tuntui syttyvän aurinko. Kolina ja touhuaminen sen kuin yltyi.
Minua veti kuitenkin vakavaksi. Katsoin tuota touhupakkausta melkein itku kurkussa. Osaanko varmasti olla juuri niin hyvä äiti kuin tyttö tarvitsee? Huomaanko tukea aina, kun tyttö kysyy minulta vahvistusta? Olenko varmasti juuri silloin läsnä kun tyttö hakee minun katsettani? Olenko tytölle varmasti se hellä ja turvallinen syli jota hän elämänsä alkuvuosina tarvitsee?
Entä sitten kun hän kasvaa, kun tulevat uhmat, murrosiät ja muut tuittujaksot? Saanko minä silloin piilotettua lapsen omassa itsessäni, ja otettua aikuisen roolin? Saanko minä kätkettyä ne omat haluni heittäytyä lapseksi, en vastaa mökötykseen mökötyksellä, en paisko ovia, en linnoittaudu huoneeseeni kun ahdistaa?
Totta on, että kun nainen tulee ensi kertaa äidiksi, niin silloin tulee käsiteltyä kriittisesti omia laspuusmuistoja. Minäkin olen ollut ajatuksissani 30 vuoden päässä menneisyydessä. Lapsuuteni oli kaikin puolin onnellinen, mutta löydän sieltä kyllä sellaisiakin asioita, joita haluaisin itse, nyt tuoreena vanhempana tehdä toisin. Mutta pystynkö minä?
Äitini on temperamenttinen, tuiskahtelee ja tiuskahtelee kun asiat eivät suju. Suuttumistaan hän purkaa usein siivoamiseen. Muistan kuinka isä ja minä siskoni kanssa noina hetkinä kuljimme kotonamme varpaillamme, ellemme sitten pujahtaneet ulos leikkimään tai vetäytyneet huoneisiimme. Kun koti tuoksui puhtauttaan niin äidinkin mieli oli taas iloinen.
Säpsähdin kun mieheni totesi, että minä siivoan aina suuttuneena. Tottahan se on, minähän olen kohta kopio äidistäni! Kun olen väsynyt tai alakuloinen, niin minä puran pahaa oloani tiuskimalla miehelleni ja sitten yleensä tartun imuriin. Siinä samalla sitten motkotan kumppareista jotka ovat väärässä paikassa tai lehdistä jotka ovat jääneet lojumaan olohuoneen pöydälle. APUA! En minä halua olla sellainen! Voinko oikeasti muuttaa itseäni, voisiko äitiys pehmentää hieman särmiäni? Vai käykö oikeasti niin, että taas 30 vuoden päästä meidän tyttömme katsoo lastaan ja miettii, että hänestäkin on tullut samanlainen kuin äitinsä - tuittupää, joka siivoaa harmistustaan puhisten?
Kun katson pikku tyttöäni, näen hänen silmissään olevan ihailun. Olen hänelle vielä tärkeintä mitä hän tietää. Hänen äitinsä. Kuinka oikeasti voisin toimia niin, ettei tuo ihaileva ilme koskaan häviäisi? Ettei hänen tarvitsisi koskaan vannoa, että tekee sitten itse vanhempana toisin?
Tänä aamuna katselin, kun tyttö touhukkaasti tutki keittiönkaapista antamaani aarrelaatikkoa, eli erilaisia muovisia kippoja ja kauhoja (ne muuten voittaa kaikki briot ja fischer pricet mennen tullen). Otti muovisen jäätelökauhan ja hakkasi sitä muovilaatikon reunaan. Katsoi minun ilmettäni. Hymyilin ja kehuin, ja tytön kasvoille tuntui syttyvän aurinko. Kolina ja touhuaminen sen kuin yltyi.
Minua veti kuitenkin vakavaksi. Katsoin tuota touhupakkausta melkein itku kurkussa. Osaanko varmasti olla juuri niin hyvä äiti kuin tyttö tarvitsee? Huomaanko tukea aina, kun tyttö kysyy minulta vahvistusta? Olenko varmasti juuri silloin läsnä kun tyttö hakee minun katsettani? Olenko tytölle varmasti se hellä ja turvallinen syli jota hän elämänsä alkuvuosina tarvitsee?
Entä sitten kun hän kasvaa, kun tulevat uhmat, murrosiät ja muut tuittujaksot? Saanko minä silloin piilotettua lapsen omassa itsessäni, ja otettua aikuisen roolin? Saanko minä kätkettyä ne omat haluni heittäytyä lapseksi, en vastaa mökötykseen mökötyksellä, en paisko ovia, en linnoittaudu huoneeseeni kun ahdistaa?
Totta on, että kun nainen tulee ensi kertaa äidiksi, niin silloin tulee käsiteltyä kriittisesti omia laspuusmuistoja. Minäkin olen ollut ajatuksissani 30 vuoden päässä menneisyydessä. Lapsuuteni oli kaikin puolin onnellinen, mutta löydän sieltä kyllä sellaisiakin asioita, joita haluaisin itse, nyt tuoreena vanhempana tehdä toisin. Mutta pystynkö minä?
Äitini on temperamenttinen, tuiskahtelee ja tiuskahtelee kun asiat eivät suju. Suuttumistaan hän purkaa usein siivoamiseen. Muistan kuinka isä ja minä siskoni kanssa noina hetkinä kuljimme kotonamme varpaillamme, ellemme sitten pujahtaneet ulos leikkimään tai vetäytyneet huoneisiimme. Kun koti tuoksui puhtauttaan niin äidinkin mieli oli taas iloinen.
Säpsähdin kun mieheni totesi, että minä siivoan aina suuttuneena. Tottahan se on, minähän olen kohta kopio äidistäni! Kun olen väsynyt tai alakuloinen, niin minä puran pahaa oloani tiuskimalla miehelleni ja sitten yleensä tartun imuriin. Siinä samalla sitten motkotan kumppareista jotka ovat väärässä paikassa tai lehdistä jotka ovat jääneet lojumaan olohuoneen pöydälle. APUA! En minä halua olla sellainen! Voinko oikeasti muuttaa itseäni, voisiko äitiys pehmentää hieman särmiäni? Vai käykö oikeasti niin, että taas 30 vuoden päästä meidän tyttömme katsoo lastaan ja miettii, että hänestäkin on tullut samanlainen kuin äitinsä - tuittupää, joka siivoaa harmistustaan puhisten?
Kun katson pikku tyttöäni, näen hänen silmissään olevan ihailun. Olen hänelle vielä tärkeintä mitä hän tietää. Hänen äitinsä. Kuinka oikeasti voisin toimia niin, ettei tuo ihaileva ilme koskaan häviäisi? Ettei hänen tarvitsisi koskaan vannoa, että tekee sitten itse vanhempana toisin?
tiistai, huhtikuu 21, 2009
"Houston. We have a problem"
Kömmin tyytyväisenä saunan lauteille. Tyttö jäi ilmakylvyttelemään olohuoneeseen viltin päälle isänsä kanssa. Illan ilmakylpyhetki on tytöstä maailman paras juttu, ainakin heti äitin tissin ja mangososeen jälkeen.
Oikaisen itseni lauteelle ja nostan jalat kohti kattoa. Nautin kuumuudesta ja hiljaisuudesta. Jo kuukauden päivät on tyttö antanut äidinkin käydä iltaisin rauhassa saunassa, on huomannut että ihan yhtä kivaa on isänkin kanssa. Olen kai hieman haikeakin asiasta, oli hieno tunne olla maailman tärkein. Sijoitus Top 2:n joukossa on sekin hienoa, ei voi valittaa.
Kuulen kuinka mies juoksee huoneesta toiseen. Ovet avautuvat, jotakin se etsii. Vettä lasketaan ja taas juostaan. Säikähdän ensin, mutta kuulen tytön tyytyväisen kujerruksen.
Kop kop. "Tuota, meneekö sulla vielä kauan?" mies huutelee pesuhuoneen ovelta.
"Vastahan mie tulin. Miksi?"
Hetken hiljaisuus. "Tuota, meillä on täällä pieni tilanne."
"Tilanne?"
"Niin, sellainen kakkatilanne. Täällä on koko kämppä kakassa"
Suihkussa varauduin henkisesti pahimpaan. Jostakin syystä mieleeni tuli elokuva Apollo 13:sta. "Houston, we have a problem."
Ja olihan siellä pieni ongelma. Sitä ihan itteään oli viltillä, vaalealla ryijymatolla, lattialla, vauvan leluissa ja vauvassakin ihan kantapäästä kaljuun saakka. Mies kuurasi tyttöä ja mie kannoin tavaraa pestäväksi kylpyhuoneeseen.
Puhisin miehelle muka kiukkuisena. Miten tuollainen on edes mahdollista?
Ja eihän siihen oltu tarvittu kuin pari sekuntia. Mies oli jättänyt tytön viltille ja lähtenyt vaihtamaan verkkareita saunatakin tilalle. Siinä muutaman sekunnin aikana tyttö oli kuitenkin onnistunut kakan pungertamaan ja samalla tahdilla se oli sitten päättänyt harjoitella sen hetkistä liikkumareprtuaariaan: Eli kierimistä, taaksepäin mönkimistä ja kelloviisari-liikkumista. Ja tulos oli valmis.
Mies pesi tyttöä kylpyhuoneessa selvästi noloissaan. Tuli kai arvokas oppitunti siitä, että vauvakin, joka ei vielä edes osaa liikkua, saa hetkessä tuhoa aikaan. Entäpä sitten, kun vauhti on jo kovempaa?
Olin muka vieläkin kulmat kurtussa. Mökötys kuitenkin loppui kun katsoin peiliin. Sieltä se typy nauroi minulle peilin kautta, kakkaviiru otsassa. Olisi varmaan silmääkin iskenyt, jos olisi osannut.
Oikaisen itseni lauteelle ja nostan jalat kohti kattoa. Nautin kuumuudesta ja hiljaisuudesta. Jo kuukauden päivät on tyttö antanut äidinkin käydä iltaisin rauhassa saunassa, on huomannut että ihan yhtä kivaa on isänkin kanssa. Olen kai hieman haikeakin asiasta, oli hieno tunne olla maailman tärkein. Sijoitus Top 2:n joukossa on sekin hienoa, ei voi valittaa.
Kuulen kuinka mies juoksee huoneesta toiseen. Ovet avautuvat, jotakin se etsii. Vettä lasketaan ja taas juostaan. Säikähdän ensin, mutta kuulen tytön tyytyväisen kujerruksen.
Kop kop. "Tuota, meneekö sulla vielä kauan?" mies huutelee pesuhuoneen ovelta.
"Vastahan mie tulin. Miksi?"
Hetken hiljaisuus. "Tuota, meillä on täällä pieni tilanne."
"Tilanne?"
"Niin, sellainen kakkatilanne. Täällä on koko kämppä kakassa"
Suihkussa varauduin henkisesti pahimpaan. Jostakin syystä mieleeni tuli elokuva Apollo 13:sta. "Houston, we have a problem."
Ja olihan siellä pieni ongelma. Sitä ihan itteään oli viltillä, vaalealla ryijymatolla, lattialla, vauvan leluissa ja vauvassakin ihan kantapäästä kaljuun saakka. Mies kuurasi tyttöä ja mie kannoin tavaraa pestäväksi kylpyhuoneeseen.
Puhisin miehelle muka kiukkuisena. Miten tuollainen on edes mahdollista?
Ja eihän siihen oltu tarvittu kuin pari sekuntia. Mies oli jättänyt tytön viltille ja lähtenyt vaihtamaan verkkareita saunatakin tilalle. Siinä muutaman sekunnin aikana tyttö oli kuitenkin onnistunut kakan pungertamaan ja samalla tahdilla se oli sitten päättänyt harjoitella sen hetkistä liikkumareprtuaariaan: Eli kierimistä, taaksepäin mönkimistä ja kelloviisari-liikkumista. Ja tulos oli valmis.
Mies pesi tyttöä kylpyhuoneessa selvästi noloissaan. Tuli kai arvokas oppitunti siitä, että vauvakin, joka ei vielä edes osaa liikkua, saa hetkessä tuhoa aikaan. Entäpä sitten, kun vauhti on jo kovempaa?
Olin muka vieläkin kulmat kurtussa. Mökötys kuitenkin loppui kun katsoin peiliin. Sieltä se typy nauroi minulle peilin kautta, kakkaviiru otsassa. Olisi varmaan silmääkin iskenyt, jos olisi osannut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
