(T)ulostus toimii taas...

Niinhän siinä sitten kävi, että samaisena iltana kun tuon kirjoitin ja lähdin illalla jumppaan, niin typyn tulostin oli pyörähtänyt käyntiin... =) Kun tulin kotiin, odotti kodinhoitohuoneen lattialla läjä sekä tytön että miehen vaatteita, eivät olleet vielä kakkasouvilta ehtineet laittamaan koneeseen. Oli myös mies joutunut vaihtamaan omat vaatteensa, eli lähetys oli ollut melkoinen! Mutta ei päässyt äitikään kauaa ilakoimaan omaa tuuriaan, sillä kun otin nyytin syliin, niin samalla typy alkoi keskittyneesti ähertämään myös äidille omaa pakettia... Sai sitten seuraa isän ja tytön vaatteet pyykkikoneeseen. Neuvolassakin käytiin ja typy painoi jo komiat 6640 grammaa! Eli hyvin riittää rintamaito, ei tarvitse sitäkään miettiä. Painossa mennään jo yläkäyrillä, jossakin siellä +20 luvuissa. Kysyin, että tarvitseeko minun olla huolissaan, niin ei kuulemma, rintaruokitulla lapsella saa yläkäyrillä luvut mennäkin. Jostakin syystä minua on kuitenkin korventaneet muutamat kommentit joita olemme saaneet. Pari tahoa kun on käyttänyt tytön nähdessään adjektiivia "lihava". Tiedän, että sanojat eivät ole tarkoittaneet pahaa, mutta jotenkin tuo sana on minusta niin negatiivinen, että se on hieman loukannut. Minun mielestä vauvojen kuuluukin olla suloisia palleroita ja pulleroita, ei kai niitä lihaviksi sanota? Tietenkin jos tyttö olisi oikeasti ylipainoinen, niin tekisimme asialle jotakin, mutta kun niin ei ole. Toivon oikeasti, että nuo ulkonäköpaineet pysyisivät poissa tytön elämästä vielä useita vuosia, ja toivottavasti niitä ei tarvitse pohtia edes teini-iässäkään. Uskon ja toivon, että sekä minun että miehen elämäntavat (terveellinen ravinto ja liikunta) tulisivat luonnostaan myös tytölle elämäntavoiksi. Ja oikeasti toivon, että tuo anorektisuuden ihannointi alkaisi mennä ohi, ja tytön ollessa teini-iässä ei kukkakeppimäisyys olisi enää in. Ja jos olisikin, niin olisimme onnistuneet kasvattamaan terveen itsetunnon omaavan tytön. Huoh - mietinkö taas liian kauas? Olen arastellut laittaa blogiin tytön kuvia, mutta pitäähän minun esitellä tuo meidän suloinen pyöreäposkinen tonttu. Jos joku minut näistä kuvista tunnistaa, niin huuda hep! Eipäs sitä täällä niin kamalan salaisia asioita ole kirjoittanut, mutta välillä kipeän henkilökohtaisia kuitenkin. Mutta nyt siis hyvän joulun toivotus kaikille blogin lukijoille meidän pikku-piikalta sekä äidiltä! *kuva poistettu myöhemmin*

Kolmen kuukauden etapilla

Eilen heijasin rauhoittavasti tavaratalossa ollessani ostoskärryä.... Jossa ei edes ollut vauvaa. Enpäs olisi asiaa edes itse huomannut, ellei äitini olisi asiasta huomauttanut. Puolustuksekseni sanottakoon, että toisessa kädessä minulla oli matkarattaat, jossa typy nukkui kaukalossa. Noh, samallahan sitä nyt rauhoittelee niitä kärryissä olevia joulukoristeita ja maitopurkkejakin...

Nyt meneillään on iltapäivän harvinainen hetki, tyttö nukkuu vaunuissaan oikein levollisesti, eikä ole vaatinut tavanomaista heijausta. Ja niinpä minäkin kerkesin päivittämään kuulumisia. Tänään typy onkin kokonaiset 3 kuukautta vanha!

Ja mitäpä meidän neiti osaa/tekee tällä hetkellä:
- Hymyilee (tämä ilme sulattaa kenet vaan)
- Jokeltaa ujosti (ei mikään suupaltti-neiti siis vielä ainakaan)
- Kiljaisee silloin tällöin kuin kokeeksi (ja säikyttää yhtä usein äitinsäkin)
- Kuolaa (puhkeavia hampaita ei silti havaittu)
- Yrittää tunkea nyrkkinsä suuhun kokonaan. (Vielä ei ole onnistunut, mutta sinnikkäät yritykset jatkuvat.)
- Ihmettelee varpaitaan, joita hänelle olen näyttänyt (ei nuo voi minun olla- vie äiti ne heti pois)
- On äidin kulta. Isän syli ei oikein iltaisin enää kelpaa. Ja äidin sydänhän on pakahtua ylpeydestä, mutta samalla harmittaa miehen puolesta.
- Inhoaa äidin vasenta tissiä. (Ihan oikeasti, en tajua mikä tuossa vasemmassa tississä on niin kamalaa. Kyllä ne peilistä katsoen ihan samalta näyttää). Tämän vuoksi on äiti joutunut jopa pumppaamaan välillä vasemman tissin tyhjäksi kun neidille ei ole kelvannut kuin oikea.
- Tykkää katsella lehtiä yhdessä isän kanssa. Esimerkiksi eilen molemmat tutkivat hyvin pitkään pystykorvayhdistyksen lehteä. No, olihan siinä hassuja eläimiä isäntineen...
- On kakkalakossa. (Viimeksi havaittu niskakakka viikko sitten keskiviikkona. Äiti ja isä odottaakin nyt kauhulla, että seuraava kakka ei olekaan enää pelkkä niskakakka vaan ihan päähän-asti-kakka)
- Jaksaa kannatella päätään jo todella pitkään (jaksaa seurata jo pari Salkkareiden dialogia. -Ja äiti miettii jo nyt, saako tyttö vääriä vaikutteita televisiosta).
- Syö pelkää äidinmaitoa. Työvoitto! Korvikkeet saavat vanhentua rauhassa kaapissa.

Pian meillä toivottavasti:
- Tartutaan jo leluihin. Nyt kyllä katselee ja huitoo käsillään, mutta ei aktiivista tarttumisyritystä
- Nauretaan ääneen. Muutama vaimea "he he" kuultu. Mutta ei sitä nyt vielä voinut varmasti nauruksi tunnistaa. Typy taitaa olla hyvin pidättyväistä sorttia.
- Nukahdettaisiin ilman tissiä. Tällä hetkellä on iltaisin parinkin tunnin imetysmaraton, ei suostu nukahtamaan mihinkään muualle.
- Huolittaisiin tutti. Edelliseen kirjoitukseen liittyen, äidin tissit tarttisi lomaa.
- Nukuttaisiin pinnasängyssä. (Kyllä me vielä jokin jippo tuohon keksitään)
- Nukuttaisiin useampi tunti putkeen. Edelleenkin yöllä syödään n. 2-3 tunnin välein. (Mutta aamulla nukutaankin ruhtinaallisesti 9-10 saakka, eli hyvin jaksetaan!)
- On kakattu. Ei kai tätä tarvitse edes perustella.

Huomenna lääkärineuvola, sitten nähdään minkä kokoinen typy meidän maailmaamme tällä hetkellä paneekaan mullin mallin.

Mennyttä ja tulevaa

Tämä meemi on napattu Minttumaarialta. Hauska idea, napatkaapas koppi muutkin blogittajat!

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 1998
1. Päätin muuttaa kotikylästäni kaupunkiin.
2. Menin kännykkäliikkeeseen myyjäksi. Siksi kunnes löytäisin oman alani töitä.
3. Aloin seurustelemaan tulevan exän kanssa.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2003
1. Työpaikkani vakinaistettiin.
2. Ostin elämäni ensimmäisen asunnon, rivarikolmion.
3. Elelin sinkkuna ja hankin koiran.

Kolme vuotta sitten, vuonna 2005
1. Harrastin aktiivisesti koirani kanssa.
2. Raavin yliopisto-opintoja kasaan työnteon ohessa. Hitaasti.
3. Aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

Vuosi sitten, vuonna 2007
1. Tein kesällä positiivisen raskaustestin.
2. Ostimme mieheni kanssa yhteisen kodin.
3. Syksyllä synnytin kohtuun kuolleen pienen pojan.

Tähän asti, vuonna 2008
1. Alkuvuoden kasvatin masua.
2. Synnytin pienen, ihanan tytön syyskuussa.
3. Opettelemme elämää kolmisin.

Eilen
1. Keksin hassun ilmeen, joka saa tyttöni nauramaan.
2. Viikkasin pesemiäni lukemattomia harsoja.
3. Nukahdin kesken imetyksen.

Tänään
1. Kävimme vaunulenkillä pehmeässä vastasataneessa lumessa. Rankkaa oli, joten päätimme seurata lumiauraa.
2. Olen kahden vaiheilla, lähdenkö jumppaan vai en...
3. Olin tyytyväinen, kun tytöllä ei ollut mahanpuruja.

Huomenna
1. Lähdemme typyn kanssa kahdestaan seuraamaan jouluvalmisteluita kaupungille.
2. Toivon, että saisimme katsottua miehen kanssa videon.
3. Sykkeet ylös, tavalla tai toisella.

Ensi vuonna 2009
1. Pääsemme seuraamaan tytön kasvua.
2. Palaan töihin syksyllä.
3. Olen jo hitusen varmempi äitinä.

HAASTAN: 1. Ne, joiden blogit ovat seurattujen listallani (hih, sisältää myös blogilistan blogit)
2. Kaikki, joiden mielestä tämän tekeminen voi olla hauskaa!
3. Ne, joilla ei ole parempaakaan tekemistä.

Ootko fiksumpi kuin koululainen...

"Ootko fiksumpi kuin koululainen,
ei oo välii ootko mies vai nainen.
Ope, ope täällä ollaan taas
kohta nähdään kuka kympin saa..."

Kyllä, tuo on aika ärsyttäväkin renkutus, mutta meidän neiti pitää siitä. Minulla kun ei tuo lastenlauluosasto ole kovinkaan vahva, niin hyräilin tuota laulua ajatuksissani tytölle. Siitäpä tulikin palkaksi oikein ihastunut hymy. Niinpä sitten opettelin loputkin sanat, ja nyt tämä on meillä "Se Biisi". Sitä hoilataan usemman kerran päivässä, ja aina laulu saa yhtä ihastuneen vastaanoton. Pitänee kai jossakin vaiheessa käydä lainaamassa lastenlaulukirja kirjastosta, että muistuisi lapsuuden laulut paremmin mieleen. (Ja saisi ennen kaikkea unohdettua tuon karmeuden...)

Nyt typy nukkuu vaunuissa - sisällä. Ulos ei menty, kun on niin kova lumimyräkkä. Nuo vaunut ovat olleet meillä aika ehdottomat etenkin viime viikkoina. Niissä on nukuttu sisällä niin päivä- kuin yöunia. Jos tyttö nukahtaa syliin, ja hänet yrittää laskea varovasti kehtoon, pinnasänkyyn tai sohvalle, niin muutaman minuutin päästä tyttö on täysin hereillä. Vaunuissa sen sijaan nukkuu sikeästi. Ja öisin nukahtaa syötön jälkeen viereen. Olemme kokeilleet myös laskea tytön puolihereillä pinnasänkyyn ja rauhoitella tytön sinne, mutta turhaan. Ei auta, vaikka sänky olisi kuinka vuorattu peitteillä ja tyynyillä pesämäisemmäksi. Pinnasänky olkoon siis edelleenkin meillä turha kapine... Ehkäpä tässä lähikuukausina saisimme sitä hieman tutummaksi. Vinkkejä asiassa otetaan kiitollisena vastaan!

Viime viikolla jo säikähdimme, että koliikki on tullut meillekin. Yhtenä iltana tyttö huusi suoraa huutoa monta tuntia putkeen, ja myös pari aikaisempaa iltaa olivat olleet itkuisia. Ei voi olla mitään niin raastavaa, kuin pikkuisen huuto johon ei löydä mitään keinoa auttaa! Yhdessä välissä minusta tuntui niin pahalta, että annoin tytön miehen syliin ja menin itse makuuhuoneeseen itkemään. Siinä me itkimme sitten suoraa huutoa molemmat perheen naiset, ja mies kanniskeli tyttöä avuttomana... Itku kuitenkin auttoi äitiä, ja hetken päästä jaksoin taas lohduttaa.

Kyseessä olivat aika tujut ilmavaivat, joihin on apua haettu nyt lähinnä minun ruokavalion muutoksilla. Rela-tipoilla ei tuntunut olevan vaikutusta, ja Cuplatonitkin hain apteekista, mutta en vielä ole kokeillut. Jätin ruokavaliostani kuitenkin pois kahvin, teen, suklaan, viljat ja maitotuotteet, ja nyt on ilmavaivat selvästi helpottuneet. Maitotuotteiden sijaan olen popsinut soijavalmisteita (hyviä, muuten!), ja viljat olet korvannut gluteenittomalla leivällä. Nyt olisi pikkuhiljaa tarkoitus palautella ruokavaliota takaisin. Kokeilen ensin palauttaa maitotuotteet, ja sitten viljat ruista lukuunottamatta.

Muuten arki rullailee meillä melko tasaisesti. Tyttö rauhoittuu nukkumaan yleensä klo 22-24 välillä. Ensimmäinen syöttö on tästä yleensä noin 3-4 tunnin päästä, ja siitä seuraava noin 3 tunnin päästä. Usein tyttö nukkua posottaa aamukymmeneen saakka, ja seuraavat päikkärit ovatkin sitten päivällä 13-14 aikaan. Pisin valveillaolo jakso onkin sitten yleensä illalla kun mieskin on kotona. Silloin voi tyttö olla valveilla 5-6 tuntiakin yhteen menoon. Eli ihan mukavasti tuo vuorokausirytmikin on alkanut löytämään uomansa.

Toki on niitä päiviä, kun tyttö heräilee yöllä tunninkin välein tai ei rauhoitu kunnon päikkäreille. Silloin on äidilläkin univelkaa ja pientä kärtyämistäkin on ilmassa. Silloin sitä saattaa nurista omaa osaansa ja valitella sitä kuinka muut elää ja itse on neljän seinän sisällä jumissa. Mutta kummasti ne ajatukset taas kirkastuvat kun saa nukuttua kunnon yöunet. Sillä enhän mie toki jumissa ole, pihalla on auto ja autossa matkarattaat. Ja iltaisin olen jo pääsyt jumppaan. Mutta pientä marttyyri-asennetta tarvitaan silloin tällöin. Jos ei muuten, niin mieheltä lisähuomion saamiseksi... =)

Noista väsyneemmistä päivistä kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa. Seuraan tiiviisti lapsettomuuden kanssa kamppailevien blogeja, ja tuollaisina väsyneempinä hetkinä minulla oikeasti kolkuttaa omaatuntoa. Sillä en halua nurista, en kuulostaa siltä kuin olisin tyytymätön. Sitä en suinkaan ole. Tuo pieni nyytti on jotakin niin ihmeellistä, että olisin joskus nuoruusvuosina (niinä vuosina kun vielä luulin, että en koskaan lapsia edes halua) vain hymähtänyt, jos joku minulle olisi asiaa yrittänyt selittää.

Mutta niin se vain on, että esimerkiksi niinä hetkinä, kun tyttö vaikkapa hymyilee, nukahtaa rinnalle, hihkuu ääneen, tyyntyy itkeskelevänä syliin, pulauttaa juuri vaihtamallesi paidalle, tuhisee sylissäsi juuri heränneenä, kujertelee vaippaa vaihtaessasi voidetuubille tai vaikkapa vain katselee totisena silmiisi, niinä hetkinä sitä on täynnä jotakin niin suurta tunnetta, ettei sitä pysty edes kuvailemaan. Siinä on iloa, huolta, onnea, pelkoa, kiintymystä, ylpeyttä... Kai se on sitten sitä äidinrakkautta?

Äiti - kätevä vempele

Tätä kirjoittaessani tyttö touhuaa sitterissä, yläpuolelle virittelemämme mobile hymyilyttää, ja nyrkit heiluvat innoissaan. Onhan hänellä jo nimikin, mutta jätettäköön se kuitenkin salaisuudeksi. Olkoon hän täällä tyttö, käiverö, nyytti tai vaikkapa pikku-tirpuli.

Puheen ensimetreille on lähdetty. Tytteli aloitti kuukauden iässä kuplakielellä, eli pärisyttelemällä sylkikuplia hoitopöydän vieressä olevalle keraamiselle nallelle. Aluksi nauroimme pärskintää, kunnes luimme Desmond Morrisin uudesta Vauva-kirjasta, että kyseessä tosiaankin on puheen ensiaskeleet, kuplakieltä puhuvat muutkin samanikäiset vauvat. Tätä "Tirppa-kieltä" meillä puhutaan siis useasti päivässä, mutta vain vaipanvaihdon yhteydessä tälle tietylle nallelle. On aika hellyttäävää seurata, kuinka tytön kasvoille leviää tuolloin aina sellainen "hei nalle, pitkästä aikaa" -haltioitunut hymy ja sitten alkaa kova pärskintä, ties mitä kuulumisia siinä tirppa-kielellä sitten kerrotaankaan...

Muussa toiminnassa mukaan on alkanut tulla pieniä huudahduksia ja äännähdyksiä, eli kohti jokeltelua ollaan menossa. Aika malttamattomana sitä odottaa kaikkia näitä kehitysaskeleita, siitä pienestä avuttomasta nyytistä tulee päivä päivältä esille enemmän persoonaa. Tuntuu niin hullulta ajatella, että jo pian meillä jo ryömitään, kontataan, seisotaan, kävellään, juostaan...

Monet isomman vauvan omistavat sanovat, että nauti nyt, kun se vielä pysyy aloillaan. Minusta taas tuntuu, että en malta odottaa sitä vaihetta, kun me voimme käveleskellä tuossa pihalla käsi kädessä tutkimassa lunta tai kesän kasveja. Nyt esittelemme näitä ihmeitä nyytille lähinnä ikkunasta osoitellen, samalla kun nyytti itse tuijottaa haltioissaan lähinnä ikkunanraameja...

Ruoka maistuu tytölle todellakin hyvin. Posket ovat pyöristyneet valtavasti, ja osa 56-senttisistä vaatteista tuntuu jo aika pieniltä, 50-senttiset on jo siirretty syrjään. Ensi viikon neuvolaa odotetaan siis mielenkiinnolla, mutta kyllä tyttö jo yli 5-kiloinen selvästi on. Ja nyt viimeinkin uskon kaikkia minua odotusaikana neuvoneita: Niitä pieniä vaatteita ei tosiaankaan kannata hamstrata liikaa! Äkkiä kone ne pesee ja vielä jos kuivurin omistaa, niin vielä nopeammin on taas vaatteet käyttökelpoisia.

Imettämistä jatkan uutterasti, vaikka vieläkin tulee tilanteita, että joudumme antamaan korviketta lisäksi tytön jäädessä nälkäiseksi. Maidon tuloa selvästikin helpotti luopuminen vuoroöin valvomisesta mieheni kanssa. Kun aloin saada paremmin unta alkuyöstä ja syöttöjen välillä, ei univelkoja enää kertynyt, joten vuorovalvomisia ei enää tarvittu. Mieskin nukkuu yöt meidän kanssa. Me ollaan tytön kanssa kuulemma öisin niin hiljaisia, ettei ole herännyt vielä.

Olen oppinut jo vanhempien tärkeimpiä taitoja: Osaan syödä hotkimalla, ja tarvittaessa vain toisella kädellä. Toinen tärkeä taito onkin tuo yhdellä kädellä tekeminen: pyykit tulee pestyä, pöydät siivottua ja muut kotiaskareet tehtyä varsin hyvin vain toisen käden varassa. Vasen hauis alkaakin kehittyä aikamoiseksi, onhan tuo typy jo kuuden kilon painoinen puntti =) Pitänee keksiä jotakin touhua tuolle oikeallekin kädelle, ettei raukka surkastu olemattomiin.

On muuten aika jännä juttu, että naiset kantavat lähes poikkeuksetta lasta vasemmalla käsivarrellaan, vaikka olisivat oikea- tai vasenkätisiä. Tuosta samaisesta Morrisin Vauva-kirjasta luin, että tuokin tapahtuisi ihan vaistojen sanelemana, sillä äiti laittaa lapsen automaattisesti sydämen puolelle, koska äidin syke rauhoittaa lasta. Kai siinä jotain perää onkin, sillä miehellä tuota viettiä ei ole, hän kantaa tyttöä oikealla käsivarrella. Ollaan me äidit sitten aika käteviä vempeleitä!

Nälkänyrkit ja väsyitkut

Nyt on tytteli jo viiden viikon ikäinen, ja tuntuu kasvavan silmissä. Katse tarttuu entistä tarkemmin äidin ja isän silmiin, ja ensimmäisiset aidot hymyt havaittiin viime viikonloppuna. Joka päivä niitä nyt kilvan isän kanssa bongataan. Totta on, että oli sitä kuinka väsynyt tahansa, niin tuo hymy pyyhkii ihan kaiken pois, ja sitä olisi valmis valvomaan vaikka viikon putkeen.

Pikku hiljaa alkavat erilaiset äännähdykset ja eleet tulla tutummiksi.

Tytön nälän esimerkiksi tunnistaa nyrkeistä. Pikkuiset nyrkit heiluu tomerana ylös ja alas, ja jos äiti ei ole asettautunut lähtöasemiin tissinsä kanssa noin 15 sekunnissa, seuraa ohjelmassa pieni parkaisu joka kasvaa pian isoksi itkuksi.

Ennen imetystä itku taukoaa kuin leikaten. Tämä yleensä siinä vaiheessa, kun näkökenttään noin parinkymmenen sentin päähän tulee äiti, joka kaivaa luomumaitopulloaan esiin. Tytön ilme on tässä vaiheessa hyvin itseensä tyytyväinen: "Jes, se tepsi taas!"

"Hei, tissi meni ohi" -vilkuilu ja ähinä alkaa siinä vaiheessa, kun tyttö on isän, mummin tai jonkun muun sylissä, ja hän tunnistaa vieressä olevan tai siitä ohi menneen äidin. Hetkisen kuluttua tästä alkaa aiemmin kuvattu nyrkkien heiluminen.

Unilta herättyä on oma venyttelyääntelynsä, jonka aikana puhistaan myös vanhemmille syitä vaipanvaihtoon. Venyttelyvaihe heräilyineen voi kestää joskus puolikin tuntia, ennen kuin "hakekaa minut täältä syliin heti!" -parkaisu päästetään.

Uni maistuu etenkin vaunuissa ja turvakaukalossa, mikä onkin tehnyt liikkeelle lähdöistä helppoja. Tositestissä matkustushalukkuus on ensi viikonloppuna kun matkataan synttäreille 400 kilometrin päähän. Lastenvaunuihin on tyttö kerran nukutettu myös kotona, kun oli jo yliväsynyt, eikä saanut nukahdettua. Sängyn viereen pukatuissa vaunuissa tyttö nukkuikin sitten tähän astisen ennätyksensä, 6,5 tuntia putkeen. Vaunuihin tullaan siis varmaan turvautumaan toistekin. Kuka sen sanoo, että niitä käytetään vaan ulkona?

Päivittäin on ohjelmassa myös jumppahetki lattialla. Ja kyllähän niskalihakset ovat vahvistuneet, nyt päätä pidetään pystyssä jo useampia sekunteja kerrallaan.

Koirat ovat ottaneet vauvan hyvin vastaan, siitä olen tosi helpottunut. Kun vauva nukkuu iltapäivänokosiaan kehdossa, käyvät koirat aina määräajoin kurkkaamassa kehtoon häntäänsä heiluttaen. Muutaman kerran ovat kantaneet kehtoon koirien pehmolelujakin. Vauvan ollessa hereillä ne suhtautuvat vauvaan suojelevasti ja asettuvat esimerkiksi imettäessä lähelle kerälle nukkumaan. Mitään riskejä ei kuitenkaan ole otettu, eikä koiria ole jätetty yksin vauvan kanssa. En usko, että tahallaan mitään tekisivätkään, mutta voivat vahingossa vaikkapa astua päälle. Etenkin nuorimman koiran kanssa pyrin pääsemään kahdestaan lenkille tai touhuamaan jotakin, jotta ei vauvan vieneen hänen emäntäänsä kokonaan.

Jahas, nyt on havaittu muutama kiukkuisesti heiluva nyrkki...

Ensimmäiset viikot äitinä

No ei ihan "lähipäivinä" tullut sitten päivitettyä blogia, niin on maailma mullistunut pikkuisen myötä. Pikkuinen on nyt reilut kolme viikkoa vanha, ja vieläkin me katsomme häntä ihmeissämme; onko tuo juuri meidän ikiomamme?

Heti alkuun, kiitoksia kaikille onnitteluista! Olen lukenut kommenttejanne baby blues-herkistyneenä tippa linssissä, on ollut ihana huomata kuinka paljon teitä siellä nettimaailmassa oikein on! Mahtavaa myös oli kun esittäydyitte, te aiemmin taustalla blogiani seuranneetkin! Halaus kaikille ja kiitos.

Me siis pääsimme kotiin viidentenä päivänä leikkauksesta. Nyt alkavat arjen pikku rutiinit jo löytyä, mutta univelka oli kyllä melkoinen ensimmäisten päivien aikana! Tytöllä ei ollut vielä vuorokausirytmiä, ja oli yöt virkeämpi kuin päivällä. Ohessa poiminto ensimmäisen viikon yöstä, kirjoitin kerran väsyneenä päivän kulustani miehelleni, hän kun oli alussa sitä mieltä, että eihän vauvanhoito ole rankkaa, vauvahan vaan nukkuu ja syö välillä... Mies kun oli ensimmäisen viikon vielä töissä.


"Klo 23.00. Sain nukahdettua. Klo 23.30 Tyttö herää, on puklannut paitansa ihan märäksi, nyrkit heiluu, on pahalla päällä. Otan hetkiseksi viereen, toivon rauhoittuvan siihen. Tyttö nukahtaakin puolen tunnin tissin lutkutuksen päätteeksi. Siirrän tytön pinnasänkyyn ja kömmin takaisin peiton alle.

15 min myöhemmin tyttö on taas pahalla päällä, huomasi, että olen poistunut vierestä. Ei auta kuin nousta taas.

Klo 01 maissa tyttö on vaihdettu kuiviin ja pesty. Huomaan napatyngän irronneen. Minne - ei harmainta hajua, ei löydy vaikka etsin vessasta ja hoitopöydältä. Ei kai vain joku koirista ole löytänyt ja syönyt? Yritän löytää olohuoneen sohvalla hyvää imetysasentoa, tyttö suuttuu kun ei saa hyvää imuotetta rinnasta. Löytyy kuitenkin lopulta.

Hieman ennen kello 02, tyttö viimeinkin antaa minun irroittaa itsensä tissiltä. Muutaman minuutin päästä paidalle tulee taas kauheat puklut. Tytön silmät rävähtävät apposen ammolleen. Kanniskelen pikkuista, joka rauhoittaa sitä hieman. Imee sormia ja tekee tissin hamuamisliikkeitä. Nälkä sillä on taas - vaikka vasta syötiin. Ilmeisesti suurin osa tuli puklun kautta ulos. En tarjoa enää tissiä, molemmat nännit tuntuvat todella aroilta, vaan lämmitän jäljelle jääneen korvikkeen ja ajattelen nukahduttaa tytön keinutuolissa syöttäen. Kello on 3 aamuyöllä.

Tyttö on yritetty laittaa jälleen pinnasänkyyn, taas pulauttelee, vaikka kuinka yritin röyhtäyttää. Huolestuttaa, onko pikkuinen kipeä, kun kakkakin on niin vetistä. Ja tyttö jotenkin tyytymättömän oloinen. Vaippaa vaihtaessa irronnut napatynkä löytyy päällä olevan bodyn mutkista. Kello lähenee neljää, ja moni tytön nukahduttamisyritys on päättynyt pulautteluun tai läheisyyden kaipuuseen. Äiti ei saa olla kaukana. Mietin, missä mahtuisin nukkumaan tytön kanssa vierekkäin, parisängyssä se ei onnistu, sillä mies heräisi tai kierähtäisi tytön päälle.
Päätän pedata olohuoneen sohvalle pedin. Sitten tyttö nopeasti viereen ja tissi suuhun. Viimeinkin tyttö nukahtaa imetyksen päätteeksi. Kello on 04.30. Nousen ja käyn vessassa, otan banaanin ensiavuksi nälkäiseen oloon. Nukahdan noin klo 05.00.

Mies lähtee töihin, siirrymme tytön kanssa makuuhuoneeseen, tyttö herää kello 7. Uni tulee uudestaan 8 aikaan vaipanvaihdon ja imetyksen jälkeen. Klo 10.30 tyttö herää. Unta tähän mennessä minulle kertynyt noin 3,5 -4 tuntia. "

Muutaman tällaisen yön jälkeen oma väsymykseni meni niin suureksi, että otimme miehen kanssa käyttöön vuoroyöt; minä hoidan vauvaa joka toinen yö, ja mies joka toinen yö, varustautuneena pumppaamallani maidolla sekä tarvittaessa korvikkeella. Toinen sai sitten kavuta yläkertaan nukkumaan täyden yöunen. Tämän systeemin turvin on arki helpottunut, ja nyt kun rutiinit ovat löytyneet, niin myös yöt ovat helpompia. Enää emme myöskään yritä siirtää tyttöä joka syötön jälkeen pinnasänkyyn vaan annamme nukkua peittoon käärittynä vieressämme, siihen nukahtaa paljon helpommin.

Nyt tuntuu, että tytön vuorokausirytmikin on alkanut muuttua, ja nukkuu yöt vähän paremmin. Puhuinkin jo miehelle, että voisin yrittää hoitaa nyt jokainen yö, josko oma kroppakin olisi jo tottunut katkonaisempiin uniin. Olen huolissani etenkin omasta maidontuotannosta, se kun tuntuu nyt jo hiipuvan. Tyttö jää joskus imettämisen jälkeen vielä nälkäisen oloiseksi, ja olemme joutuneet antamaan joskus korviketta liäksi. Kenties nyt ei kestä olla yhtään yötä imettämättä, vaikka aamuisin heti pulloon maidon pumppaankin... Haluaisin päästä lisämaidon antamisesta kokonaan.

Jahas, tyttö heräilee unilta, tässä kuulumiset ensialkuun!

Meidän käiverö on pieni tyttö!

Kirjoitan tätä synnyttäneiden osastolla, vieressä tuhisee pieni tyttö. Supistukset käynnistyivät tiistai-iltana 16.9. ja 17.9. klo 11.49 syntyi sektiolla pikkuruinen neitimme. Kaikki ne 2755 grammaa ja 47,5 senttimetriä olivat osa sitä maailman täydellisintä olentoa mitä olemme koskaan nähneet.

Me saimme sen, viimeinkin. Oman vauvan. Oman ihanan pienen tytön. Kiitos, kiitos ja kiitos.

Tarkempaa synnytystarinaa seuraa lähipäivinä... Nyt lähden katselemaan nukkuvaa pikkutyttöäni.

12 yötä...

Viimeistään 12 yön päästä me tapaamme viimeinkin käiverön. Tuntuu todella hullulta kirjoittaa noin. Niinhän siinä siis kävi, että tiistaisen äitipoliklinikalla käynnin yhteydessä sain ajan sektioon, joka on 23.9., neljä päivää ennen laskettua aikaa. Tämä siis jos käiverö ei halua alkaa syntymään jo ennen tuota päivää. Me olemme miehen kanssa tuijotelleet hölmistyneinä toisiamme. Tuntuu jotenkin niin oudolta tietää lapsen syntymäpäivä etukäteen.

Mietin tuota perätilasynnytystä pitkään. Lääkärin mukaan lantiostani mahtuisi hyvin perätilavauva tulemaan. Persoonallinen turkua vahvasti vääntävä vanhempi naislääkäri oli sitä mieltä, ettei ole mitään väliä sillä olenko ensisynnyttäjä vai en, hän ei näe sillä olevan mitään eroa synnytyksen kulun kannalta. Sanoi vaan, että yleensä synnytykset sujuvat varsin helposti, mutta ei tietenkään voi luvata että niin menisi nytkin. Paasasi alatiesynnytyksen puolesta ja mitä pidemmälle puhui, sen kylmempi hiki minulle tuntui nousevan ja sydän alkoi hakata. Pelkäsin hänen jo sanovan, ettei aio antaa minulle sektiomahdollisuutta ollenkaan. Pitkän puheen lopuksi kuitenkin totesi, että päätös on kuitenkin minun. Sain vain henkäistyä, että haluan sen sektioajan. Lääkäri vaikutti pettyneeltä ja minä tunsin itseni pelkuriksi ja heikoksi.

Kaikki lähimmäiseni ovat kuitenkin vakuuttaneet, että päätin oikein. Jotenkin minulla on vain tunne, että käiverö olisi mennyt reippaasti lasketun ajan yli, ja odottelu olisi ollut aika raastavaa. ja entä jos jotakin oikeasti olis mennyt pieleen, ja vauva joutuis kärsimään hapenpuutteesta? Antaisinko sitä koskaan itselleni anteeksi?

Enkä nyt oikein luota siihenkään, onko vauva nyt sitten pieni vai iso, nyt lääkäri sai painoarvioksi jopa 3 kiloa, mikä tuntui aika hurjalta, etenkin kun viime viikolla eri lääkäri sai arvioksi 2550 grammaa. Tuskin tuo puolta kiloa on viikossa kasvanut. Lääkäri totesikin samoin, ja merkkasi neuvolakorttiin 2,9 kiloa. No, mikään jättiläinen ei pitäisi kuitenkaan olla tulossa.

Nyt olen kaksi päivää ollut aika kireänä, tuleva leikkaus mietityttää. Myös lapsen syntymäpäivän tietäminen on tehnyt asian todella konkreettiseksi, ja jotenkin kliiniseksi. Tuntuu niin hullulta katsoa seinäalmanakkaa., jota tähän asti ovat rytmittäneet neuvolat ja äitipolikäynnit. Nyt siellä on ympyröitynä yksi päivä punaisella tussilla ja samaan kohtaan on piirretty sydän.

Ja sitten nämä hormonihuuruisen pelot....! Aamuyöllä heräsin miettimään kaikkea mahdollista. Sektio tietenkin tuntuu itse operaationa pelottavalta. Ei sitä joka päivä mennä vatsasta ja kohdusta ulkokautta läpi. Mietin jopa, että miten lääkäri voi olla kohtua leikatessaan varma, ettei viillä myös pikkuista... Hiljattain oli myös se tapaus, jossa sektiossa ollut äiti oli kuollut leikkaukseen. Mietin, miten mieheni pärjää, jos minulle kävisi samalla tavalla.

Ja se tunnepuoli mietitytti erityisesti. Vaikka lapsen syntymää on odottanut kuin kuuta nousevaa, niin nyt iskee rimakauhu. Entä jos lapsen näkeminen ei tunnukaan miltään, jos se ei tunnukaan omalta? Entä jos sitä pakkausta ei edes haluta ottaa mukaan kun kotiin lähdön aika on? Osaako sitä hoitaa, saavatko nämä rinnat edes maitoa tuotettua? Entä jos babybluesin sijaan iskeekin synnytyksen jälkeinen masennus? Tuleeko minusta jokin kävelevä zombie, jolla ei ole enää omaa elämää? Koko elämä muuttuu, mikään ei ole enää ennallaan. Paniikki, apua!

Kun aamulla kömmin keittiöön tukka pystyssä keittiön jakkaralle istumaan, aamupalalla ollut mies ihmetteli, että miksi olen jo ylhäällä. Totesin vain, että pelottaa. Mies kertoi, että myös hän oli miettinyt kaikenlaista. Optimistiseen tyyliin totesi kuitenkin, että miksi me emme pärjäisi, kun niin monet muutkin pärjäävät. Juttelimme vielä jonkin aikaa, sitten miehen oli mentävä töihin. Pyysin, että puhuisimme enemmän ajatuksistamme ja peloistamme, sillä minua ainakin helpotti tieto, että toinenkin on epävarma. En olekaan näissä hormonihuuruissani ihan yksin.

Cazze 37+5

Emon huolta

Viime perjantaina kävin synnärillä päivystyksessä ylimääräisen käynnin. Aamun neuvolan jälkeen pikkuinen oli todella hiljainen, ja aloin illalla laskea liikkeitä. Ensimmäisen tunnin aikana en saanut kuin 4-5 liikettä. Soitin synnärin päivystykseen, kätilö neuvoi laskemaan vielä toisen tunnin, ja mikäli jäisivät vielä alle kymmenen, niin voisi tulla sinne käyrille.

Ja reippaasti alle kymmenen ne liikkeet jäivät. Kotidoppler kertoi sykkeen olevan noin 110 luokkaa, mikä oli tavallista 130-140 lukemaa selvästi alempana. Säikähdin, itkukin pääsi. Silmissä tuntui vilisevän, verenpaine nousi pelon vuoksi 175/115 lukemiin. Mies käski pukea, nyt mentäisiin.

Vastassa oli oikea enkeli kätilöksi. Mieskätilö, joka samantien rauhoittavalla olemuksellaan sai pahimman pelon taittumaan. Opasti mieheni pitämään anturia vatsani päällä, ja kertoi samantien niitä hyviä lukuja, mitä käyrille tuli. Ilmeisesti käiveröllä oli ollut pidemmät tirsat, sillä nyt se aloitti sellaisen jumpan, että tuloksena oli todella priimaa käyrää. Minulla jo nolottikin hätääntymisemme, mutta samainen kätilö sanoi, että oikein olimme tehneet. Hänen mukaansa kaikkien lääketieteellisten laitteiden ja mittausten ohi menee aina äidin oma tuntemus sikiön voinnista.

Ei ihmetellyt verenpaineitani, sanoi että olemuksestani näki heti kun osastolle tulin, että pelkään ja paljon. Neuvoi minua puhaltamaan syvään ja pitkään. Naurattikin jo hieman. Kun lähdimme lähes tunnin käyrillä olon jälkeen kotiin, oli verenpaine laskenut 130/97:ään, ja rinnasta oli poistunut kuristava tunne mikä siellä oli. Sen jälkeen olen ollut viikonlopun ajan oikea levollisuuden perikuva. Dopplerina on saanut toimia mieheni korva, turhan tarkkaan en ala pulssia enää laskemaan. Ja liikkeitäkin on tuntunut nyt niin säännöllisesti, että ei ole tarvinnut liikelaskentaa enää tehdä.

Hyvin voi siis käiverö, emo huolehtii vain välillä vähän liikaakin...

Valinnan paikka

Noin kolmen viikon päästä meillä on ehkä jo oma vauva sylissä!

Kävin eilen äitipolilla kontrollissa verenpaineiden vuoksi, ja samalla keskusteltiin jonkin verran synnytystavoista perätilavauvan vuoksi. Ultrauksen perusteella lapsivettä oli kuulemma sen verran vähän, että kääntöyritykseen tuskin lähdetään, ja myös napapnuora oli sykeröllä pään vieressä, mikä myös sulkee kääntämistä lääkärin mukaan pois. Tämä ei minua sureta, koska olin jo miettinyt, että en mielelläni lähtisi kääntöyritykseen. Eiköhän se pikkuinen ihan tarkoituksella ole oman paikkansa noin valinnut. Lääkäri ei uskonut, että vauva enää itsekään yrittää kääntyä.

Lääkäri ei ollut vakilääkärini vaan melko nuori nainen. Aluksi olin pettynyt, mutta lääkäri vaikutti ihan huipputyypiltä, eli omat ennakkoluuloni saivat siinä pöllytystä... Tosi taitavasti ultran kanssa toimi, esitteli minulle vielä käiverön kasvoja, kun olivat niin sievästi tarjolla. Pieni pulloposki siellä oli täydessä touhussa, teki jo kovasti hengitysharjoituksia, joten vartalon ympärysmittaakin otettiin useampaan kertaan. Painoarvioksi saatiin nyt 2550 g, eli 350 grammaa oli parissa viikossa pulskistunut. On hieman keskivertovauvaa pienikokoisempi, ja lääkäri arvioi edelleenkin painon olevan laskettuna aikana noin 3300 gramman kieppeillä.

Varsinaista synnytystapa-arviota ei vielä tehty, lantio vaikutti sisätutkimuksen perusteella olevan normaalikokoinen. Kävin kuitenkin lantion röntgenkuvauksessa, ja varsinainen synnytystapa-arvio on sitten ensi viikon tiistaina samalla kun kontrolloidaan uudelleen noita verenpaineita. Mikäli lantion mittauksissa ei estettä perätilasynnytykselle ole, niin valinta jää sitten mulle. Sain molemmista tavoista paksut niput tietoa mukaan, ja ensi tiistaina sitten puhutaan lääkärin kanssa lisää.

Mikäli menee sektioksi, niin se tehdään lääkärin mukaan yleensä ennen laskettua aikaa, 39+ viikolla. Eli silloin h-hetki voi kolmen viikon päästä olla jo käsillä, tai sitten nyytti on jo sylissä! Perätilasynnytystä ei sen sijaan mielellään käynnistetä, eli tulisi sitten kun tulisi.

Tuntuu aika hurjalta. Mahdollisesti enää kolme viikkoa... Mies oli kotona kun tulin, ja uutiset kuullessaan katseli kalenteria epäuskoisen näköisenä. Vaikka päivien vähentyminen on kummallakin ollut tiedossa, niin siltikin tuo asia jotenkin konkretisoitui. Tuli sellainen ilon ja pelon aalto, koko elämä muuttuu ihan kohta. Mies sanoi, että saan tehdä päätöksen synnytystavasta ihan omien tuntemusten mukaan, hänelle on tärkeintä, että sekä minä että vauva ollaan turvassa. Ihan riskittömiä eivät kummatkaan tavat kuitenkaan ole, joten pohtimisen paikka tässä nyt todellakin olisi. Pitää nyt perehtyä materiaaliin ja ynnätä plussia ja miinuksia.

Ensi tiistaita odotellessa ei auta kuin jatkaa levollista odottamista. Verenpaineet olivat edelleen koholla, mutta yritetään jatkaa samalla lepo-linjalla, sain pissatikut mukaan valkuaisten seuraamiseksi. Mietin tuossa juuri, että jos tätä verenpainetta ei olisi, niin voisin sanoa tämän loppuraskauden olevan jopa aika helppoa aikaa. Ei selkäkipuja, eikä kovin tukalaa oloa, ei turvotuksia eikä närästyksiä tai suurempia vihlontoja... *nyt on pakko mennä koputtamaan puuta ihan kaksin käsin*

Cazze 36+4

Vuosipäivä

Tasan vuosi sitten maailma romahti. Silloin saimme kuulla lääkäriltä, että sisälläni olevan pienen sydän ei sykkinyt enää. Olen lukenut vanhoja blogimerkintöjäni, itkenyt ja muistellut. Samaan aikaan meillä oli muutto, elämä meni hetkessä onnellisesta odotuksesta mustaan kaaokseen. Nyt kun mietin noita päiviä, en ymmärrä miten siitä kaikesta selvisi, muuttolaatikoiden ja remontin keskellä. Jostakin se voima kuitenkin löytyi.

Vaikka kyyneleitä tapahtuneen vuoksi vielä riittääkin, on lohdullista, että samaan aikaan sisälläni potkii uusi elämä. Mutta taikauskoisena ihmisenä tunnustelen koko ajan mahaani, lasken liikkeitä, juttelen pienelle, silittelen. Pelkään, että vuoden takainen toistuu uudelleen.

Huomenna aiomme mennä miehen kanssa pikkuisen haudalle, viemme kynttilän sekä kukkia pihaltamme. Mies pitää huomista varsinaisena vuosipäivänä, koska silloin synnytin hänet ja saimme hänet hetkeksi viereemme. Minä itse taidan viettää kolmen päivän muistopäivää, eilen kun tuli vuosi siitä päivästä kun en enää pikkuisen sydänääniä dopplerilla löytänyt.

Eräs työkaverini sanoi minulle, että jostakin syystä vauva ei silloin ollut valmis vielä syntymään, mutta nyt hän on. Ikäänkuin hän olisi sama vauva. Kaunis ajatus tämäkin. Puhuimme asiasta eilen mieheni kanssa. Meistä kumpikin ajatteli kuitenkin toisin, eli mielestämme kyseessä on ihan eri vauva. Tämä vuosi sitten menetetty kuuluu meidän perheeseemme aina ajatuksissamme. Uskon, että hän on suojelusenkelinä odottamallemme pikkuiselle. Vaikka me odotamme kuin kuuta nousevaa tätä pikkuista syntyväksi, niin silti me kaipaamme edelleen sitä pientä poikaa, jonka vuosi sitten hyvästelimme.

Emme ole vieläkään polttaneet sitä kastekynttilää, jonka pappi meille pikkuisen siunaustilaisuudessa antoi. Taidamme tänään sytyttää sen, ja huomenna poltamme sen loppuun saakka. Aika laskea irti.

Viisi viikkoa...

Viisi viikkoa laskettuun. Toisaalta niin vähän, mutta toisaalta loputtoman pitkään. Olen tottunut jo tähän mahaani niin hyvin, että onkohan olo sitten tyhjä, kun käiverö joskus maailmaan putkahtaa? Iltaisin nukahdan yleensä käiverön jumpatessa, ja aamuisin makailen sängyssä rauhassa odottaen, että myös masussa alkaisi liikehdintä. Vasta sen jälkeen aloitamme yhdessä uuden päivän.

Nyt kun mies on viihtynyt sorsa- ja hanhijahdissa, ja olen ollut aika paljon yksin kotona, niin huomaan juttelevani mahalle entistä enemmän. Kun mies on kotona, niin sitä höpöttelyä vähän pidättelee. Mutta enhän minä en yksin ole ollut kotona pitkään aikaan. Kotona ollaan nyt kahdestaan, käiverö ja minä. No vanhin noutajamme on toki ollut vahtikoirana, eli kolmestaan.

Kiitos kaikille sektiota ja perätila-asiaa kommentoinneille. Nyt minulla on sellainen olo, että en pelkää enää kumpaakaan. Pitää kuunnella lääkärien mielipide ja yrittää toimia sen mukaisesti. Kun nyt sinne asti vielä jaksaisi odottaa.

Kävin äitiyspolilla tiistaina verenpaineiden vuoksi. Neuvolassa oli verenpaine hurjat 150/110. Paineet olivat olleet koholla jo kotona, joten tiesin kyllä, että neuvolassa luvut ovat sitten erityisen suuret. Äitiyspolilla makasin vähän aikaa käyrillä. Käiverö nukkui ensin ja sykkeet olivat 125 luokkaa. Sitten alkoikin kova jumppahetki ja sykkeet kävivät välillä 180:ssa. Oli mukavaa seurata käiverön elkeitä. Jos vaikkapa yskäisi, niin alkoi pienessäkin olla heti eloa. Ultralla tilanne katsottioin myös, painoarvio oli 2200g (viikkoja oli tuolloin 34+3). Lääkärin mukaan olisi tulossa jonkin verran alle 3500-grammainen vauva, mikäli syntyy laskettuna aikana.

Paineetkin asettuivat, kun ne käyrällä makoilun perään mitattiin, niin lukema oli laskenut 130/92:een. Lääkärin mukaan verenpaineeni ei ainakaan vielä viittaa raskausmyrkytykseen koska muita oireita ei ole. Lääkäri mietti tavallisen verenpainelääkityksen aloittamista, mutta päätyi sitten siihen, että kokeillaan vielä ilman, lepopaineet kun olivat kuitenkin paremmat. Nyt on kuitenkin sitten taas kaikki turha rehkiminen kielletty, imuroinnit ja isommat siivoamiset on miehen huolena (*ai kun harmittaa*). Kontrolikäynti olisi sitten viikolla 36+3, samalla mietitään kai jo synnytystapaakin, jos vielä perätilassa viihtyy.

Niin, niitä hankintojakin on jo tehty. Haaparannan reissulta ei vielä vaunuja ostettu, löydettiin kyllä mieluinen malli, mutta saatiin kuitenkin ne halvemmalla suomalaisesta verkkokaupasta. Elikkä tässä ovat sitten meidän vaunut (pitäisi tulla viikon sisään). Noihin ostimme siis lisäksi pehmeän kantokopan. Ihastuin vaunujen ketteryyteen ja vakauteen. Olen tuttavieni nelipyöräisiä vaunuja lykkinyt kaupoissa ja hämmästellyt niiden vaikeaa liikuteltavuutta. Näitä kolmirattaisia suositteli sitten yksi tuttavaperhe, jolla vaunulenkillä ovat usein myös koirat mukana. Hyvin pelittävät kuulemma myös lumessa. Toivottavasti oli hyvä hankinta, olivat hieman kalliimmat kuin Quinnyt, joita ensin mietimme.

Ja sitten: lastenhuoneeseen on valittu yhdelle seinälle RTV:n uudesta Woodlandin mallistosta suurta tulppaanikuviota (ei ollut missään kuvaa, höh), muut seinät maalataan. Ensi viikolla aikoi mies hoitaa rempan. Sitten Ikeasta ostettiin iso lipasto vauvantarvikkeille. varsinaista hoitopöytälipastoa ei sitten hankittu, vaan ostettiin samalla reissulla Ikean rimpula. Kestää sen minkä kestää ja sitten saa mennä varastoon apupöydäksi. Huoneeseen tulee lisäksi valkoinen puusepän tekemä kehto (päiväunipaikaksi) sekä joko sohva tai nojatuoli. Laitan kuvaa sitten kun koko homma alkaa olla valmis.

Ja lisäksi on sitten hommattu Gracon turvakaukalo, korvakuumemittari, sähköinen rintapumppu, tuttipullot, silikoniset ensitutit, liivinsuojia, puhdistuspyyhkeitä, hoitoalusta, kotiintulovaatteet, kylpyamme ja imetystyyny... Pinnasänky tulee alussa meidän makkariin ja on valmiina petivaatteineen yläkerran lämpimässä varastossa. Hankintaa odottavat vielä sitteri ja rintareppu, ne hankitaan sitten kun/jos siltä tuntuu. Eli kyllä kai kaikki alkaa pääpiirteissään olla valmiina... Ne mitä puuttuu, saa mies sitten juosta kaupasta =)

Ja se vaippamaailma sitten.... Taidan olla täysin hurahtanut jo nyt kestoihin, mutta se onkin sitten kokonaan toisen tarinan paikka. Nyt makuuasentoon hetkeksi.

Cazze 34+6

Vaaliuurnille!

Lisäsinpäs tuohon sivun vasempaan laitaan pikku veikkauksen. Pyydänkin sinua nyt meditoimaan hetken ja heittämään villin arvauksen kehiin!

Omasta mielessä tuolla masussa voi olla hyvinkin tyttö- tai poikakäiverö. On toisaalta ollut ihanaa, kun ei vielä tiedä. Toisaalta olisi niin paljon helpompaa ostaa vaatteita, nyt asusteet ovat hyvin neutraaleja värityksensä suhteen. En ole noissa väreissä mielstäni kuitenkaan kovin tarkka, mielestäni pojalle voi hyvinkin pukea kirkaanpunaista ja tytöille sinistä, mutta sitten kun ne vaatteet on usein vielä kuvitettu traktoreilla tai prinsessoilla, niin eivät ne oikein istu kuvaan. Vaikka ei kai se tytteli tai poika välitä', että mikä kuva siinä rinnassa on, eikä edes sitä näe. Meitä aikuisia vartenhan nuo kaikki on tehty. Ja jos tyttö tulisi, niin olisihan se kivaa ostaa joku pikku mekko, pojalle taas jotkin henkselihousut. Noh, kuusi viikkoa niin sitten selviää, mikäli laskettuun aikaan mennessä on maailmaan tullut.

Minäpäs olen tänään perätila-urheillut. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ensin olin maassa kontallani pylly pystyssä ja naama olohuoneen matossa, sitten hetken päästä taas korkeita tyynyjä pyllyn alla niin, että lantio nousee korkeammalle (tuttu asento kaikille vauvakuumeilijoille). Näissä asennoissa kun uskomuksien mukaan perätilavauva voisi kääntyä pää alaspäin ihan itsekseen. Etenkin ensimmäinen asento oli aika epämiellyttävä, siinä olisi kuitenkin pitänyt olla noin 15 min. En tiedä tykkäsikö käiverö vai ei, mutta kova muljunta kyllä kävi. Mutta edelleenkin hän kuitenkin puskee päällään kylkiluita ulos.

Tuon perätilan vuoksi olen sukeltanut jälleen googlen kautta internetin syövereihin. Olen etsinyt muun muassa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin maidon tuloon silloin kun kyseessä on suunniteltu sektio, sekä sektiohaavan paranemisesta. Jostakin luin, että sektion jälkeen pityäisi olla parikin vuotta yrittämästä uutta, voiko aika olla tosiaankin niin pitkä? Uutta yritystä nyt en vielä edes mieti, tämä ensimmäinen pitäisi ensin saada hengissä maailmaan, mutta pari vuotta voi olla aika pitkä aika, jos sen kakkosen kuitenkin haluaa joskus saada.

Mielessä on jopa käynyt, että jos lantio olisikin tarpeeksi tilava, niin uskaltaisinko alkaa perätilavauvaa sittenkin synnyttämään alakautta? Jos oikein olen ymmärtänyt, niin perätilassa syntyvää vauvaa ei juurikaan avusteta. Sitä ei voida esim. vetää jaloista, jottei refleksinomaisesti levitä käsiään jne. Eli synnyttäjän pitäisi olla tämänkin vuoksi kai kokeneempi konkari, koska olisi aika itsenäistä touhua...

Hankala ja mystinen paikka kaikkinensa. Toivottavasti käiverö nyt ratkaisee tilanteen itse, ja pyörähtää lähtöasemiin ihan itse. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia, eli kaikki sektion tai perätilasynnytyksen kokeneet, kertokaas omat kokemuksenne kyseisestä tapahtumasta!

Cazze 34+0 (hihii, kello on juuri yli puolenyön)

Harsomeressä

No niin, nyt olen aloittanut valmistautumisen vauvan tuloon.... Olen pessyt kaikki harsot! Nyt minulla on 28 puhdasta harsoa odottamassa pulauttelijaa... Siskolta perityissä tarvikkeissa oli siis aikamoinen harsoläjä. Nyt siis otetaankin vastaan kaikkia mahdollisia vinkkejä mihin näitä harsoja voi käyttää. Kestoiluun tott kai, sekä pulautteluiden varalta, oliskos muita niksipirkka-ohjeita?

Ja muutenkin aiomme edistyä valmisteluissa, huomenna lähdemme Haaparannalle ostamaan ne vaunut sekä hoitopöydän. Ilouutinen tuli myös miehen äidiltä ja siskolta, he aikoivat kustantaa meille vaunut. Useamman satasen menoerä on siis vähempänä. *Tuuletuksen paikka!*

Me kävimme tänään eläintarhassa, pitihän sitä masuasukkia nyt sentään siellä käyttää. Ei tainnut vain reppana juurikaan tietää, että oli oudossa paikassa, sen verran hiljaisina eläimet olivat. Puhuvaa korppia kun yritin innostaa raakkumaan, tuli muutama mojova potku, muuten taisi nukkua onnellisesti koko ajan.

Tiistaina oli ensimmäinen perhevalmennus. Olisikohan noin kymmenkunta paria ollut paikalla. Alun jäykähkö ilmapiiri ja tosi typerä MLL:n video saivat meidät molemmat jo miettimään, että noinkohan enää seuraaville kerroille tulemme. Mutta kyllä se ilmapiiri onneksi siitä vapautui, joten emmeköhän me nyt perhevalmennuksen läpi kahlaa. Mies kauhistui, kun kaikki muut isät olivat kuulemma mopoikäisiä, mutta oli siellä kyllä minun mielestä useampikin kolme kymppiä ylittänyt. ja mitä väliä sillä iällä on, samassa jamassa me kaikki kuitenkin oltiin, esikoista maailmaan kaikki odotti.

Nyt valmistautumaan huomiseen, pitää laittaa sitten hankinnoista kuvia tännekin.

Saamaton äidinalku

Oikeasti, ei ole enää kuin yhdeksän viikkoa laskettuun aikaan, ja muut vauvapalstojen kanssaodottajat ovat jo laittaneet kaikki vaatteet pestyinä ja silitettyinä lipaston laatikkoihin valmiiksi odottamaan, osa on jo sairaalakassinkin pakannut. Mutta mitäs minä teen nyt, kun se h-hetki lähestyy? -En yhtään mitään! En ole saanut vielä äitiyspakkauksen vaatteita pestyä, ja pesua odottaa myös moni muu hankittu vaatekerta. Ostamatta ovat edelleenkin vaunut sekä hoitopöytä tai lipasto sekä turvaistuin. Mieheni "kyllä tässä vielä ehtii"- mentaliteetti on näköjään tarttunut minuunkin.

Mutta sitten heti ne kootut selitykset:
1. Ajattelin pestä vaatteet vasta sitten kun olemme saaneet remontoitua lastenhuoneen. Ja se huone rempataan siis elokuun puolessa välissä. Ensiksi se piti tehdä nyt heinäkuussa, mutta mies pyysi lisäaikaa... =D
2. Haluaisin sen lipaston ensin, minne niitä tarvikkeita voisin laittaa sitten valmiina pestyinä.
3. Se lipaston hankkiminen odottaa Ikean reissua, jonka ajattelimme tehdä kuun vaihteen jälkeen, kun palkkakin on tilillä.
4. Vaunut aiotaan hankkia myös Haaparannalta, eli Ikean reissua odotellessa...
5. Pessimisti minussa ei vieläkään anna minun laittaa kaikkea asemiin. Entä jos jotakin menee vielä pieleen... (tuo ajatus on onneksi aika vaimeana enää mielessä - nyt tämän on pakko mennä hyvin!)

Toivotaan, että käiverö ei päätä tulla reilusti etuajassa, sillä sitten tulee kyllä kiire! Nyt on ollut kuitenkin niin seesteisen odottamisen aikaa, eikä supisteluita ole juurikaan ollut, joten olen aika luottavaisin mielin. *koputtaa puuta*

Vaatteita pitäisi ensi hätään olla nyt kyllä tarpeeksi, miehen serkku oli kerännyt meitä varten kassillisen pieniä kokoja (kiitos vielä kerran J!), ja pieniä kokoja oli jemmassa jo siskoltani sekä jonkin verran itse ostettuna. Jokin ilta pitäisi kai katsella valmiiksi pikkuiselle vaatteita kotia tuloa varten, jos kiire lähtö tulee niin miestä on puhelimitse sitten vaikea neuvoa... Mutta kai ne pitää ensin sentään pestä...

Apua, alkaako tämä unelma oikeasti jo lähestyä!? Nyt taidankin alkaa repiä pikku hiljaa paniikkeja tästä saamattomuudestani...Pitäisköhän tehdä jokin lista kaikesta muistettavasta ja tehtävästä, jotta tuo mieskin hahmottaisi, että 9 viikkoa ei ole itse asiassa mikään pitkä aika.

Cazze 31+1

Seisahduksissa.

Muks ja mäiskis. Samalla kun olen tässä sohvalla läppärin äärellä, muksii käiverö minua mahaan... Yli 1600 gramman painoinen asukki alkaa jo saada liikkeisiinsä vakuuttavuutta, on siinä pakko jo äidinalunkin korjata asentoa kun pikkuinen niin vaatii...

Laskuri blogin yläreunassa kertoo, että enää 66 päivää laskettuun aikaan. Samaa tahtia minä huomaan hämmentyväni entistä enemmän. Tuntuu niin epätodelliselta, että ihan kohta tuo pieni mahassani meteliä pitävä pakkaus tulee mullistamaan meidän elämämme lopullisesti. Enää ei ole minä tai me kaksi, vaan Meidän Perhe. Ja Meidän Lapsi. - Käärö, jolle me olemme kaikki kaikessa, joka on täysin riippuvainen meistä. Siis meistä - tulevasta Äidistä ja Isästä. Apua!

Käiverö viihtyy edelleen onnellisesti pyllyllään, näillä viikoilla pitäisi kuulemma kääntymisen alkaa tapahtua. Synnytys arveluttaa jo sen verran, että tuskin uskallan perätilassa olevaa alkaa synnyttämään normaalisti, ja kääntämisestäkin on kuulunut kauhujuttuja. Annetaan nyt sitten käiverön päättää itse, että haluaako tulla maailmaan normaalisti vai sektiolla. Jotenkin toivoisin kuitenkin tavallista synnytystä, mutta kyllä se jollakin tapaa pelottaakin. Kohdussa oleva väliseinä voi kuitenkin haitata kääntymistä, joten saapas nähdä, miten käy.

Siskoni oli kahden poikansa kanssa täällä useamman päivän, toivat naurua ja menoa pirtin täyteen. Nyt illalla heidän lähdettyään katsoimme miehen kanssa toisiamme ja mietimme, että meidänkin arjessamme nämä hiljaiset ja rauhalliset koti-illat alkavat olla kohta harvinaista herkkua. Pelottava ajatus sekin, mutta kuitenkin niin ihana. Kaikki tuleva pelottaa ja arveluttaa, mutta siltikään emme malta millään odottaa. Ihan ihmeellinen olotila. Aivan kuin olisi jotenkin sellaisessa pysähtyneessä tilassa, ei ole enää se entinen oma itsensä, mutta tietää, että uusi minäkin on vielä täysin muodostumatta. Aivan kuin joku olisi kaukosäätimellä laittanut minut paussille, ja olisin astunut ulkopuolelle tarkkailemaan omaa elämääni ja itseäni. Outoa.

Jahas, läppäriterroristi päätti ilmoittaa sarjatulipotkuin, että nyt äippä pois kumarasta ja heti. Toteltava on.

Cazze 30+4

Voinapista käsipuntiksi

Aina kun uusi viikko alkaa, luemme neuvolasta saadusta kierrevihkosta vastaavan viikon infoa vauvan kehityksestä ja painosta. Miehellä on hauska tapa konkretisoida painoa johonkin esineeseen: Alussa käiverö oli voinapin kokoinen, sitten se painoi saman verran kuin tietty lotto-uistin. Siitä sitten kehitys jatkui niin, että pian se painoi Snellmannin voileipäkinkkupaketin verran, kohta sitä oltiinkin jo HK:n sinisen lenkkimakkaran kokoisia. Nyt kun käiverö painaa tällä viikolla noin 1200 grammaa, niin se on mieheni mukaan ihan samankokoinen kuin se ahven, jonka hänen kaverinsa viime kesänä sai. Että sellainen ahven minun mahassani nyt polskuttelee =) Ja kyllähän siinä meni molempien naamat vakaviksi, kun näytin hänelle kolmen kilon käsipainoani, että tällainen tai isompikin pitäisi sitten syyskuussa punnertaa ulos...

29. viikko on siis menossa. Nyt on tainnut alkaa se "aika matelee" -vaihe, josta lasta odottaneet ovat minulle kertoneet. Odotan nyt 30 viikon rajapyykkiä, mutta siitäkin olisi vielä 10 viikkoa
taivallettavana. Sehän on vaikka kuinka paljon!

Maha kasvaa, mutta jotenkin on hyvin vaikeaa uskoa, että se pikkuinen sisälläni on jo niin iso, että jos se syntyisi, niin sillä olisi jo hyvät mahdollisuudet selvitä. Mielessäni se on vieläkin sellainen pikkuinen ja hauras, kuten ensimmäisemme oli silloin 16. viikolla. Ehkäpä kasvaneesta koosta pitäisi kertoa ne "eivät-enää-niin-hienovaraiset" liikkeet, kun herra päättää kääntää kylkeä. Sitä ei voi olla huomaamatta. Joo-o, ajatuksissani minä kutsun käiveröä usein herraksi tai pikku-jätkäksi, vaikka ei minulla oikeasti ole hajuakaan, kumpi sieltä on tulossa. Toisena päivänä olen varma, että tyttö sieltä on tulossa, mutta yleensä kuitenkin kallistun pojan puolelle. Oli hyvä päätös olla kysymättä sukupuolta, jää pieni yllätys sitten ihan loppuunkin saakka.

Vointi ei ole oikeastaan hassumpi, mutta tekemisiä joutuu kyllä rajoittamaan. Eilen yritin kukkapenkin reunaa kitkeä, mutta kumarat asennot aloittavat heti supistelut ja meinasi vatsa krampatakin kunnolla. Väsymys on myös tiukentanut otettaan. Kotona olisi paljon tehtävää, mutta voimat ja into ovat kadoksissa. Ehkäpä syynä on laskenut hemoglobiini, viime neuvolassa arvo oli jo 105. Nyt menossa on Obsidan-rautakuuri. Inhoan tätä velttoa olotilaani - kaikki kärsivällisyyspisteet vain miehelle, ehkäpä sitten joskus se vanha minä palaa takaisin...

En vieläkään usko, että todellakin me olemme jo voiton puolella, ja että on enemmän kuin todennäköistä, että saamme pian hoitaa omaa lasta - pientä ihmistä, jossa on puolet miestäni, puolet minua. Voiko oikeasti olla niin, että meillekin se onni suodaan? Enkö kohta herääkään, ja huomaa nähneeni vain unta, että oikeasti on vielä tammikuu, enkä sitä plussaa testiin koskaan saanutkaan? Samalla mielessäni pyörivät ne pariskunnat, joilla vauvahaave odottaa edelleenkin toteutumistaan jopa vuosien yrittämisien ja hoitojen jälkeen - kuinka vahvoja he voivat ollakaan. Ja eihän se ollut kuin viime syksy, kun olin itse varma, että emme selviä surustamme koskaan. Onneksi niin pian tuli uusi mahdollisuus.

Cazze 28+3

Lepoa ja murinaa

Vaikka jo henkisesti valmistauduinkin siihen, että ensi viikolla voisin palailla töihin, niin toisin kävi. Neuvolan lääkäri arveli, että parasta on jatkaa sairaslomaa vielä toiset kolme viikkoa. Ja sittenpä alkaakin kesäloma, ja siitä suoraan äitiysloma... Eli ei töitä ennen vuoden 2009 syksyä, mikäli kaikki menee niin kuin pitää! Aika oudolta tuntuu totta puhuen...

Supistelut ovat kyllä nyt suht. hallinnassa, mutta heti kun touhuilen jotakin enemmän, niin maha menee kivikovaksi, ja supisteluita voi tulla tunnin sisään useampiakin. Onneksi kuitenkin kohdunsuu on pysynyt napakasti kiinni, eli ei ole pehmenemistä siellä havaittavissa.

Kohta ei ole kuin 13 viikkoa jäljellä laskettuun, tuntuu olevan nyt jo todella lähellä. Tiedän, viikot venyvät vielä todella pitkiksi h-hetkeä odotellessa, mutta nyt onkin vielä paljon tehtävää ennen vaavelin tuloa: lastenhuoneen remppaus ja vauvanvaateiden pesua. Juhannuksena toin kotiin useita laatikollisia siskolta perittyjä vauvanvaatteita. Olipas sellainen aarreaitta, että oikein hykerrytti! Oli kestoja, ruskovillan housuja, pikkuisia bodeja, toppavaatteita, harsoja, itsekudottuja villapukuja.... ja todella hyvässä kunnossa kaikki, vaikka ovatkin jo kuuden vuoden takaa... Oli vieläpä pinnasänky, matkasänky sekä sitteri. Kiitos ihana isosisko, kun olet noita säästellyt, vaikka varmaan ottajia niille olisi ollut hänen miehensä suvun puolellakin. Ja mistäpä sitä tietää, jos ne vielä joku päivä sinne käyttöön palaavatkin...

Tähän tavarapaljouteen saapui sitten maanantaina vielä kaiken kruunuksi äitiyspakkaus. Sen paketin avaaminen olikin sitten ihan oma souvinsa... Olin nimittäin hakenut paketin jo päivällä, mutta jättänyt avaamatta, kun halusin miehenkin olevan silloin paikalla. No mies ei tätä tapausta mitenkään erityisenä pitänyt, sillä samaan aikaan kun minä levittelin paketin sisältöä olohuoneessa, niin hän luki keittiön pöydän ääressä pystykorvalehteä (nii-in....!). Totesi vaan, että kyllä hän näkee sieltä asti ihan hyvin mitä minä sieltä nostelen... Siihenhän se sitten meni, että minä nostelin viimeisiä tavaroita laatikosta itkua nieleskellen, eihän näissä raskaushormoneissa isompaa syytä itkulle tarvita.

Mykkäkouluksi meni se loppuilta sitten, asiasta puhuttiin vasta seuraavana iltana. Mies sanoi suoraan, että ei ajatellut asian olleen minulle niin tärkeä, että kyllähän hän ehtii niitä vaatteita hypistellä sitten jatkossa kyllästymiseenkin asti, sitten kun niitä vauvalle pukee. No, siitä päästiinkin seuraavaan kiistan aiheeeseen, eli siihen, että mies ei ole juurikaan ollut panostamaan vielä hankintoihin, vaan kaikki ostokset olen minä tehnyt. Siihen mies totesi, että onhan meillä vielä kolme kuukautta aikaa. Hän ei ymmärtänyt minun näkökantaani, että asiat pitäisi laittaa hyvissä ajoin valmiiksi, vaan sanoi kaiken olevan kyllä sitten valmiina kun lapsi syntyy. -No on varmasti valmiina, kun minä olen ne asiat valmiiksi laittanut! Mur.

Niin, erilaisia me miehet ja naiset ollaan, pakko kai se on vain hyväksyä. Onhan tilanne erilainen miehelle, eikä raskaus ole niin konkreettinen asia kuin minulle. Minullahan ne hormonit heittelee, ja minun mahassanihan se käiverö melskettä pitää. Kai se vain on niin, että mies sisäistää minun olevan raskaana siinä vaiheessa, kun kätilö jo kertoo, että kumpi tuli.

Äitiyspakkaukseen liittyen pahoitin mieleni vielä toisenkin kerran. Kun hehkutin puhelimessa pakkauksesta äidilleni, niin hänen ensimmäinen kommenttinsa oli, että "saako sen pitää kuitenkin itsellä, jos jokin menee pieleen?" Varmastikkaan hän ei tarkoittanut loukata, vaan sanoi ennen kuin ajatteli, mutta paha mielihän siitäkin tuli. Keskenmenon pelko on kuitenkin edelleen niin voimakkaasti läsnä, että toisen sanomana se vain voimistaa pelkoani. "Jos jokin menee pieleen". Noita sanoja minä pyörittelen edelleenkin mielessäni, ja pelkään jokaikinen hetki kun liikkeitä ei ole tuntunut vähään aikaan tai kun vatsassa vihlaisee ikävästi. Minä haluan kuitenkin pitää yllä optimistisen perusvireen, sillä muuten nämä viimeiset kuukaudet voivat olla yhtä piinaa. Siihen tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka uskovat (tai ainakin osaavat näytellä uskovansa), että kaikki todellakin menee hyvin loppuun saakka, ja me oikeasti saamme sen parkuvan nyytin syksyllä syliimme.

Cazze 26+5

Käiverö esittäytyy

Tässä minä nyt sitten olen.

768 gramman edestä toiveita ja unelmia.

Haukottelin, näytinpä kieltäkin,

kieriskelin ja ojentelin jalkojani.

Eikä äiti ja isä vieläkään tiedä,

olenko se pieni hirvimies,

vai tulisieluinen pikkuneiti.

Muutama viikko vielä, sitten nähdään!

Käiverö 24+4

Eli ultra takana, ja oheinen pikkuihminen siellä meille esittäytyi. Itkuhan siinä alussa tietenkin minulla pääsi. Oli se niin pieni ja hurmaava. Katselimme, ihmettelimme, tuntui todella ihmeeltä nähdä käiverö tavallisten ultrakuvien jälkeen niin pienen ihmisen näköisenä.

Kauaa ei tuota seesteistä kuvaa kuitenkaan näkynyt, sillä käiverö päätti, että on päivän jumppatuokion aika, eikä oikein malttanut olla paikallaan. Kun ultraaja oli vielä aika kokematon, niin sen loppuajan tuijottelimme epäselviä kuvia. Sen verran kuitenkin näimme, että jotakin se siellä yhdessä välissä maiskutteli, työnsi kielensä välillä ulos ja haukotteli. Ja sitten taas mentiin.

Sukupuolta emme kysyneet vieläkään, mutta pakko on kyllä myöntää, että kasvot näyttävät kyllä pienen pojan kasvoilta, ihan isänsä näköinen pikkuinen oli. Itseäni en kasvoista juurikaan löytänyt. Mutta kukapa sitä vielä tietää, miten piirteet muuttuvat kun käiverö alkaa kerätä enemmän rasvaa ja piirteet pehmenevät. Eli jännityksessä mennään loppuun asti, joskin itseltäni on kyllä muutaman kerran jo lipsahtanut sanat "pikku miehestä" ja "pikkujätkästä". Pieni tyttö yllättäisi täysin ainakin äitinsä.

Reilu 14 viikkoa enää laskettuun. Aika tuntuu menevän nyt todella vauhdilla, ja vatsa on ottanut oikein kunnon kasvurynnistyksen. Supisteluita oli viikonloppuna jälleen aika lailla, joten taitaa tämä sairasloma tulla todellakin tarpeeseen. Nyt kun vain kaikki menisi hyvin loppuun saakka.

Cazze 25+2

Sairaslomalla

Tänään minut määrättiin kolmen viikon sairaslomalle supistuksien vuoksi. Alkoivat jo viime viikolla, ja perjantaina kävin lääkärissä niiden takia. Kohdunsuulla tilanne oli onneksi hyvä, ja käiverölläkin oli kova meno kohdussa päällä =)

Lääkäri ehdotti jo silloin sairaslomaa, mutta sanoin vielä kokeilevani töissä. Tänään tulin sitten kuitenkin toisiin aatoksiin, kun supistelut tuntuivat oikein ärhäköityvän, ilmeisesti istumatyö niitä oikein lisää. Kun yksi supistelu loppui, niin toinen jo melkein alkoi. Ovat onneksi kivuttomia, mutta aika ikävän tuntoisia. Lääkärin mukaan tuo minulla oleva kohdun väliseinä lisää supistusalttiutta nyt kun kohtu joutuu venymään. Toivoa kuitenkin on, että loppuraskaus voi sujua sitten taas ihan ongelmitta.

Kyllähän tuo kolmen viikon sairasloma minua kauhistutti. Koska muuten koen itseni terveeksi, niin olo on sellainen kuin pinnaisi töistä, melkein häpeillen piti sairaslomasta pomollekin kertoa. Ymmärrän kyllä, että nyt on ajateltava vauvan parasta. Onneksi pomo oli ymmärtäväinen ja patisteli kotiin. Tilannetta katsotaan uudelleen sitten kesä-heinäkuun vaihteessa. Kolme viikkoahan minulla vielä heinäkuussa olisi töitä ennen kesä- ja mammalomaa, jospa tilanne on rauhoittunut silloin sen verran että pääsisin vielä töissä piipahtamaan.

Supisteluita lukuunottamatta raskaus tuntuu etenevän hyvin, nyt maha on alkanut kasvaa oikein vauhdilla. Nyt kun viikkoja kertyy, niin pikkuhiljaa sitä on alkanut myös henkisesti valmistautua siihen, että tämä raskaus kaikkien todennäköisyyksien mukaan olisi menossa loppuun saakka. Mutta vieläkin ramppaan tsekkaamassa mm. keskenmenoriskejä, ja niiden mukaan 98-prosenttisesti nyt oltaisiin loppuun asti menossa. Mutta perus-pessimistisenä minä tietenkin tuijotan sitä kahta prosenttia...

Ylihuomenna olisi sitten se 4D-ultra. Ihanaa päästä katsomaan, miltä meidän pikkuinen näyttää kasvoistaan. Toivottavasti on yhteistyökykyisellä päällä ja hyvät näkymät saadaan =)

Cazze 24+2

Sieltä on tulossa tyttö tai poika! =)

No niin, rakenneultrassa on käyty, ja hyviä uutisiahan sieltä on kerrottavana. Kaikki oli vauvan rakenteissa kuulemma kohdallaan. Vauski potki ja huitoi niin, että ultraajan anturit vaan tärähteli… Kovin ahtaan näköisesti raukkanen siellä on, mutta täytyy vain luottaa siihen, että kohtu kasvaa mukana. Painoa oli 490 grammaa, eli "margariinipaketin verran", kuten avokki totesi.

Muuten itse ultratapahtuma oli sellainen, että emme kyllä oikein pysyneet aina perässä, että mikä osa siellä ruudulla milloinkin vilahteli, mutta onneksi ultraaja näytti meille välillä myös laajempaa kuvaa. Istukka, josta aikaisemmin ainakin reuna oli kohdunsuulla, oli nyt noussut ja sijaitsi kohdun takaseinämässä. Eli vuotoja ei pitäisi ainakaan sen puolesta olla enää luvassa.

Ja se sukupuoli… Emme halunneet tietää sitä vielä. Ultraava kätilö oli kyllä hieman outo, sillä kun siinä avokin kanssa ääneen puhuimme, että emme taida haluta tietää, niin kätilö zoomasi heti anturin kohti vauvan jalkoväliä. Onneksi sitten itsekin totesi, että kuva ei ollut niin selvä että lähtisi edes veikkailemaan…. Onneksi niin, oltaisiin vahingossa vielä saatu kuulla se mitä ei haluttu kuulla.

Nyt meillä polttelisi kovasti se 4d-ultra, ja varasinkin ajan kesäkuun 11. päivälle. Niin monet ovat asiaa suositelleet, että pitäähän se käydä kurkkaamassa käiveröä sitten hieman luonnollisemmassa lookissa.

Pari päivää on nyt jonkin verran taas supistellut. Supistukset ovat olleet kivuttomia, joten kyselen asiasta tarkemmin perjantain neuvolassa. Vaikka nyt potkut voimistuvat koko ajan, ja viikot kuluvat, niin huomaan kuitenkin huolestuvani todella herkästi kaikista mahdollisista oirehdinnoista. Nytkin tuntuu vähän menkkamaista kipua, mutta lieneekö sitten kohdun kasvua. Yksi pikkukaveri ainakin jyllää siellä parhaillaan kovasti.

Muuten on vähän huolta, isoisäni on menossa heikompaan kuntoon. Syksyllä hän täyttäisi täydet 100 vuotta, ja toivon kovasti, että hän ehtisi nähdä pikkuisemme. Vaarini on fyyisesti suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta nyt viime viikkojen ajan on alkanut muisti pätkiä, ja tuntuu kovasti pelkäävän kuolemaa. Kävin häntä viikonloppuna katsomassa sairaalassa, nyt on jo päässyt kotiin.

Tuntui jotenkin niin oudolta katsoa vaariani, pientä kuihtuvaa miestä sairaalasängyssä makaamassa apea ilme kasvoillaan, kun samalla hetkellä uusi pikku ihminen potki sisälläni. Toisaalta siinä oli myös jotakin lohduttavaa. Tuo sisälläni kasvava ihminen kantaisi myös vaarini geenejä. Elämä kulkee eteenpäin.

Cazze 22+3

Muksetta mahassa

Hip hei, viikot kertyvät, ihanaa! Kova elämä käy jo navanseudulla. Kaveri tuntuu olevan vilkkaana etenkin iltaisin, kun menen nukkumaan. Viikko sitten keskiviikkona mies huomasi ensimmäisen kerran liikkeet ulospäin, kun tuijotteli minun mahaa. Leveä hymy syntyi miehen kasvoille, nyt hänkin alkaa olla entistä konkreettisemmin tietoisempi käiverön olemassa olosta. "Hyvää yötä teille molemmille", onkin sitten hänen toivotuksena illalla kun laitetaan nukkumaan =)

Muutoin ei mies kovin hoivaaja-viettinen ole, eli mitään odottajan paapomista ei ainakaan vielä ole meillä huomattu. Kieltelee vain nostelemasta raskaita ja liikkumasta liikaa. Ehkäpä se sopiikin minulle, sillä en yleensä välitä turhasta hössöttämisestä. Mies oli myös innoissaan kun kerroin, että nyt kun vauva alkaa jo kuulla, kuulee se yleensä ensin paremmin isänsä matalamman äänen kuin äitinsä vähän korkeamman. Sentään vielä huomenet ja muut asiat osoitetaan minulle, eikä mahalle, mutta kenties siihenkin on tulossa muutos....

Tuntuu hullulta kuvitella, että vatsan asukki kuulee jo meidän eloamme. Aloin heti miettimään, että kuinka paljon päivän aikana oikeastaan puhunkaan. Töissä tulee puhuttua aika paljon, mutta iltaisin viihdyn aikalailla hiljaa, tietenkin tavallisista asioista miehen kanssa jutellen. Muuten äänimaailmaan sekoittuukin sitten koirien ääniä, kovia pamauksia (ammuntaa koiraharrastuksessa), musiikki on aikalailla päivittäisen radion varassa, kotona ei musiikkia juurikaan kuunnella. Laulavaa äitiä minusta tuskin tulee, ääneni on oikeasti aika kammottava... Toisaalta moni samoin ajatteleva tuttavani on kyllä lapsen myötä rohkaistunut laulamaankin, joten vannomatta paras.

Meidän käiverö kuuntelee nyt ainakin jo Bola-riipusta. Pitihän minunkin sellainen verkkokaupasta tilata kun riipuksesta kuulin. Eli se on siis meksikolainen riipus, joka helähtelee miedosti. Riipuksia oli vaikka minkälaisia, minä tilasin hopeisen maapallon. Juju on kai siinä, että kun vauski tottuu jo mahassa tuohon helähtelyyn, voi ääni rauhoittaa vauvaa syntymän jälkeenkin. Saispas nähdä pitääkö paikkansa, riipus käy kyllä ihan tavallisesta korustakin, joten testaaminen ei kysy paljon vaivaa. Minun riipukseni on tällainen.

Ensi maanantaina olisi viimeinkin rakenneultra. Me emme osaa päättää, että kysymmekö sukupuolta vai ei. Mies on sitä mieltä, että jos ei ruudulla jotakin selvästi itse näe, niin erikseen ei kysytä. Minä olen se malttamattomampi, joka haluaisi tietää. Mutta olisihan se toisaalta mukava säilyttää yllätys loppuun saakka.... Mutta tärkeintähän onkin nähdä, että käiveröllä on kaikki hyvin ja rekenteet niin kuin pitääkin. Olemme myös miettineet erilliseen 4D-ultraan menoa, siihen pitäisi mennä myös lähiviikkojen aikana, kun kohdussa vielä jonkin verran tilaa olisi. Pari sataahan sinne kuitenkin uppoaisi, joten pitää vielä miettiä. Paljon olisi kuitenkin vielä hankittavaa.

En ole muuten ottanut ainutta kuvaakaan omasta raskausmahastani. Pitäisi varmaan, sillä nyt alkaa kumpu kasvaa sellaista vauhtia, että hirvittää. Ruokaa ei enää pysty syömään yhtä paljon kuin ennen, nopeasti tulee ähkymäinen olo. Moni on todennut, etteivät kadehdi asemaani: olla kesähelteillä viimeisillään. Minä en valita, pääasia että olen.

Cazze 21+4

Mammavaatteita ja mahan silittelyä

Täällä ollaan sormet ja varpaat ristissä.... Ihan kohta pääsee juhlimaan puolivälin saavuttamista!

Kun sitten alkuraskaudessa oli pelkoja enemmänkin, niin nyt kaikki on mennyt oikein hyvin. Ei ole vuotoja, supistelut rauhoittuivat, pienen pieniä jumpsahduksia tuntuu aina iltaisin kun niitä asettuu kuuntelemaan. Sen verran heiveröiset siellä potkut kuitenkin ovat, etten liikkeitä kesken arjen aherruksia tunnista.

Olo on kyllä optimistinen, nyt uskallamme jo hieman haaveillakin kaikesta mitä meillä saattaisi olla edessä. Nyt kun miettii aikaa taaksepäin keskenmenoon ja uuteen yritykseen, tuntuu kuin niistä olisi jo valovuosia. Vastahan se oli, kun minä petyin aina uudelleen menkkojen tullessa ja pelkäsin, että meidän viimeinen mahdollisuus oli ollutta ja mennyttä. Ja ihan vastahan se oli sekin, kun sitten työpaikalle soitettiin lääkäriasemalta, että raskaushormoni oli koholla verikokeessa. Ja kyseessä piti olla juuri se kierto, missä ei tärppäystä pitänyt tapahtua! Nyt sitten hätyytellään 20 viikkoa... Jäitä tarvitaan kuitenkin vielä hattuun, puolet taipaleesta olisi vielä taitettavana...

Minulla on vauvakuumeolo vain pahentunut, olen ollut vauvojen ympäröimänä. Mieheni serkku kävi viikonloppuna piipahtamassa helmikuussa syntyneen vaavelinsa kanssa (terkut vaan J:lle!), ja sermin toisella puolella istuva työkaverini on juuri palannut töihin vauvalomaltaan, ja hänen miehensä käy vauvan kanssa silloin tällöin häntä tervehtimässä. Lisäksi olen menossa lapsenlikaksi ystäväni lapselle, joten taitaa olla jonkinlainen siedätyshoito jo meneillään =)

Olen nyt sitten virallisesti liittynyt mammavaatteilijoiden joukkoonkin. Ostin yhdet rennot kesähousut sekä yhdet farkut, joissa se ylistetty joustoresori on vyötäröllä. Ja olivathan ne kuin unelmat jalassa! Nyt pitäisi vain saada konetta sen verran lainaksi, että niistä vielä lahkeet lyhentäisin. Eli vielä siis sinnitellään perusfarkuilla. Kumpu alkaa olla jo sen verran näkyvä, että farkkujen ylin nappi pitää jo aukaista ainakin istuutuessa. Työkavereilta on jo tullut hyvää vinkkiä, että hiusrenksulla tai kuminauhalla viritetty farkun sepalus on kätevä...

Ja niin, onhan nyt tullut jo ensimmäinen "saanko koettaa sinun vatsaa" -kyselijä. Vähän kyllä hämmennyin, koska ei se pikku kumpu nyt vielä niin selvä vauvamaha ole. Mahan silittelijä vielä totesi, että todennäköisesti minulle ei isoa vatsaa edes tule. Itselläni kyllä on ihan päinvastainen olo. Antakaa minulle pyrstö, niin olen ilmiselvä valas. Mutta taatusti yksi maailman onnellisimmista valaista.

Cazze 19+2

Syyllinen löytyi....

Pikaista raporttia töiden ääreltä. Lääkäristä tultu, ja kerrankin oli asiantunteva ja perusteellinen lääkäri! Eli oletettu syyllinen supisteluihin löydettiin. Ilmeisesti kohdussa oleva väliseinä aiheuttaa ennenaikaisia supisteluja, koska kohtu joutuu venymään tavallista enemmän. Kohdunsuu oli oikein napakasti kiinni, kohdunkaulalla oli pituutta yli 5 senttimetriä. Mikäli supistelut alkavat häiritä elämää enemmänkin, niin on mahdollista aloittaa supistusta estävä lääke. Sen ikävänä sivuvaikutuksena on vain sydämen tykytys ja vapisevat kädet, joten en halunnut vielä aloittaa. Eli nyt vain tarkkaillaan, miten supistukset jatkuvat. Kohdunsuulta otettiin myös bakteerinäyte tulehdusten varalta ja annoin myös pissanäytteen. Mikäli olo jatkuu ihan hyvänä, niin seuraava tilannetsekkaus on sitten toukokuun lopussa rakenneultrassa.

Samalla löytyi myös syyllinen minua piinanneille verenvuodoille, istukan reuna on ihan kohdunsuulla, muuten istukka näytti olevan takaseinämässä kiinni. Sitäkin katsotaan sitten tarkemmin rakenneultrassa.

Ja käiveröllä näytti olevan kaikki hyvin, pää pyöri ja voltteja otettiin. On myös kasvanut ihan oikeaoppisesti, lääkäri sai iäksi 17+6.

Eli nyt sitten ei taas murehdita, vaan suunnataan katse sinne toukokuun loppuun. Kyllä me tästä käiverön kanssa selvitään!

Cazze 17+5

Supistellen...

Parin viime päivän aikana on supistellut kovasti. Ovat kivuttomia, eli kai vaarattomia, mutta huomenna menen varmuuden vuoksi lääkärille, joka tsekkaa että paikat ovat kunnossa eikä kohdunsuu ole avautunut. Supisteluita oli etenkin eilen, varmaankin reilu kymmenen tuli iltapäivän ja illan aikana. Se kyllä sai taas huolestumaan... Onneksi sydänäänien kuuluminen dopplerilla sitten rauhoittaa heti perään, ettei isompia paniikkeja pääse syntymään.

Kiitos kaikille liikkeiden tuntemisista kertoneille. Minulla liikkeet ovat vieläkin hyvin vaimeita, etten niitä varmuudella uskalla edes sikiön liikkeiksi sanoa. Mutta eivätköhän muutaman viikon päästä ala jo tuntumaan paremmin. Sitten varmaan tuo dopplerkin saisi jäädä rauhaan, kun elonmerkkejä saisi jo muutenkin.

Jotenkin tuo huomenna odottava ultra pelottaa, vaikka tietääkin käiverön sydämen sykkivän. Kai pelkään kuulevani muita huonoja uutisia, kuten että sikiö ei ole viikkoja vastaavassa koossa tai että kohdunsuu on pehmentynyt. Taitaa se sama kylmä tunne mennä lävitseni joka ikinen kerta kun asetun makaamaan hoitopöydälle ja odotan ultraajan ensikommentteja. Suru viime keskenmenossa tuntui niin musertavalta, kun lääkäri sanoi, että "sikiössä ei valitettavasti ole elonmerkkejä". Ja siellä se kellui, elottomana mustavalkoisella ruudulla, pienet nyrkit kasvojen edessä. Silloin tuntui siltä, että edessä avautui vain pohjaton pimeys. Sinne oli vain heittäydyttävä, vaikka olisi halunnut kääntyä takaisin.

Eipäs synkistellä kuitenkaan. Vaikka kirjoitus kyllä kuvaa sitä, kuinka paljon tässä raskaudessa käyn vielä läpi noita menneitä tapahtumia. Joka päivä ne ovat jollakin tavalla läsnä, mutta etenkin aina huolestuessani raskauden etenemisestä. Mutta kaikki tämä huoli lienee sitten hyvää treeniä tulevaisuutta varten, sitä loppueleämän kestävää huolta silmälläpitäen... Ja olenhan minä jo senkin murehtimisen aloittanut, mietin tässä yksi ilta ääneen miehelleni, että miten ihmeessä sitä osaa sitten kasvattaa lapsensa niin, ettei se eksyisi aikanaan väärille poluille, houkuttimia kun on niin paljon enemmän kuin meidän ollessamme teinejä. Eli pitkälle on asiat murehdittu, juu. =)

Cazze 17+4

Piinaviikko selätetty!

Parina viime päivänä olen sallinut itselleni uuden tunteen. Ajatuksen siitä, että kenties saankin tulla äidiksi. Olen maannut aamuisin heti herättyäni ja iltaisin ennen unta käsi vatsalla hymyillen: kenties tämä raskaus voisikin kestää loppuun saakka!

Totuus on kuitenkin se, että pääsin kriittisen viikon yli, nyt raskauteni on kestänyt pitemmälle kuin koskaan aikaisemmin!!! Tuhruvuodot ovat olleet kokonaan pois kohta viikon päivät, ja maha tuntuu kasvavan silmissä. Tuon 15+5 päivän ylittäminen oli kai minulle jokin henkinen rajapyykki, sillä positiivisuuteni on selvästi lisääntynyt. Tottahan on, että vielä voi mennä paljonkin pieleen, mutta nyt uskallan jo hivenen suunnitellakin tulevaa. Nyt olen kiitollinen jokaikisestä päivästä, joka on saatu kuljettua ohi. Pitäisi kai hankkia aamukampa, jotta saisin konkreettisesti seurata päivien kulkua.

Olen tuntenut jo jonkin aikaa pienen pieniä hipaisuja vatsassani etenkin iltaisin nukkumaan mennessä, päivisin liikkeellä ollessani en niitä vielä tunnista. Nyt liikkeet ovat vielä todella hentoja, hädintuskin niitä muusta suolitoiminnan kuplimisesta erottaa.... Nyt odotankin malttamattomana, että käiverön lihaksisto kehittyisi niin, että nuo liikkeet tuntuisivat pitkin päivää. Ja etenkin sitä, että mieskin tuntisi liikkeet vatsan läpi. Miten teillä muilla odottaneilla on ollut, millä viikoilla mies on päässyt seuraamaan muksahduksia?

Kumpuni alkaa olla jo selvästi vauvamaha, pelkän syömisen piikkiin sitä ei voisi enää laittaa. Kun tänään kahden viikon poissaolon jälkeen menin töihin, sain osakseni paljon pitkiä silmäyksiä. Yksi työtoverini asiasta jo kysyikin, joten varmaankin kaikki pian tietävät. Muutama kohdalleni suunniteltu projekti kyllä menee nyt totaalisesti myttyyn äitiysloman vuoksi, mutta so what. Tämä sisälläni kasvava pikkuinen on nyt ykkössijalla ihan kaikessa.

Cazze 16+2

Viikkoja keräilemään

Lääkärissä käyty. Tärkein uutinen oli se, että kohdunsuu oli erittäin napakasti kiinni! Vuotoa oli nyt tutkimushetkelläkin, lääkäri katsoi vauskin vointia ultrallakin. Mitään syytä vuodolle ei kuitenkaan löytynyt, hematoomaa ei kohdussa tai istukan läheisyydessä näkynyt. Lääkäri arveli, että minun vuotoni olisi muualta limakalvoilta.

Eli mysteeriksi tuo vuoto nyt sitten näyttää jäävän, mutta nyt on tärkeintä se, että ainakin nyt kaikki näytti olevan kunnossa. Määrättiin kuitenkin vielä kaksi päivää sairaslomaa, jotta ottaisin vielä rennosti, sitten minulla alkaakin viikon hiihtoloma, niin voin jatkaa samalla linjalla. Olen jo miettinyt, että olenko turhankin pelokas, mutta ehkäpä pelko on sallittua. Nyt minun on kuitenkin tuo tuhruttelu kestettävä ja uskottava, että on normaalia. Ensi viikon torstain haluan etenkin ohittaa hyvillä mielin murehtimatta.

Kävin ystäväni kanssa lounaalla, tuntui hyvältä purkaa ulos kaikkia pelkoja kuten toiveitakin. Hänellä on 1-vuotias suloinen poika, ja hän on ollut tukipylvääni raskauden alkumetreiltä saakka. Vaikka lapsettomana olen kokenut monesti tippuneeni lapsiperheiden jutusteluiden ulkopuolelle, niin nyt oikein imen kaikkea tietoa nukkumisista ja ruokailuista vauvan kehitykseen. Tuntuu että olen ihan untamo kaikkien niiden asioiden keskellä. Ehkäpä nyt on pikku hiljaa alettava valmistautumaan mahdollisesti 25 viikon päässä odottavaan muutokseen....

Cazze 14+5

Vuodelevossa

Olen määrättynä kolmen päivän sairaslomalle johtuen lisääntyneestä vuodosta sekä kohdunkaulasta, joka on auennut hieman. Alavatsa arkana, mutta ei kovia kipuja ainakaan vielä. Vuoto ruskeaa, ei vielä veristä. Sydänäänet kuuluu. Torstaiaamuna neuvolalääkäri.

Ei oikein jaksa enää edes miettiä. Se siitä optimistisuudesta. Kunpa nyt joku selvännäkijä kertois, että miten tässä oikein käy. Nyt minun pitäis vain maata ja ajatella kukkasia. Ei onnistu, ei.

Cazze 14+2

Optimistisuutta opiskelemassa

perjantain käynnillä keskussairaalan naistentautien poliklinikalla ei selvinnyt juurikaan mitään. Niin se vain taitaa olla, että minun kohdalle osuu kaikki alalle opettelevat, tällä kertaa oli kyseessä erikoistuva lääkäri. Mutta ehkäpä tämä vuoto onkin sellaista, ettei siitä juuri mitään kummempaa saa selville.

Sillä hetkellä ei vuotoa näkynyt yhtään, ja ultralla katsottaessa kaikki näytti olevan oikein hyvin. Näki myös kohdussani toisen pienen ontelon, eli kai minulla ainakin osittainen väliseinä on. Lääkäri sanoi kuitenkin, että näyttäisi siltä, että istukka on kiinnittynyt kuitenkin vastakkaiselle puolelle kuin missä väliseinä on, mutta ilmeisesti sitä istukan sijaintia ei oikein voi vielä arvioida.

Käiverö on kai jo hermostunut jatkuvista urkkijoista, nytkin tuntui, että se oikein sohi nyrkeillään sitä ultralaitetta kohti. Ja touhuahan se oli täynnä jälleen. Lääkäri sai pää-perämitaksi 13+1, vaikka piti olla menossa 13+6, mutta sanoikin, että oli sen verran kippurassa, ettei tulos ole oikein luotettava. Eli päätin olla panikoimatta siitä sen enempää.

Vuodoista lääkäri sanoi ettei kannata huolestua. Sitä voi tulla kuulemma niin istukasta kuin kohdunsuulta, mutta näinkin pieninä määrinä on vaaratonta. Ymmärsi kyllä pelkoni, kun kerroin että edellistä keskenmenoa edelsi myös tuhruttelua. Nyt olen sitten yrittänyt opetella optimistisuutta. Vaikka nyt parina päivänä on pientä tuhrua ollutkin, niin en ole niistä nyt sen enempää pillastunut, sillä dopplerilla kuuluu terhakkaat sydänäänet. Tuo laite on kyllä meille korvaamaton, olisin varmaan rampannut muutoin päivystyksessä koko ajan. Mutta mikäli vuodot vielä jatkuvat pitkään, niin tilaan sen ajan yksityiselle.

Eilen oli taas tasaviikkojen juhlaa, 14 viikkoa olisi nyt kasassa. Juuri tuossa miehen kanssa tutkimme Kelan sivuja, ja laskimme, että minulla olisi äitiyslomalle jäänti viimeistään 23. elokuuta. Kun siihen eteen lisäisi vielä kesäloman, niin voisin jäädä töistä pois jo heinäkuun puolessa välissä. Töitä olisi siis jäljellä enää 3,5 kuukautta. Aika hurjan ihanalta ajatus ainakin tuntuu!

Töissä olen kertonut pomolleni, hänen lisäkseen tietää kaksi työkaveria. Kaikki ovat luvanneet olla asiaa kuuluttamatta, mutta enpä tuota taida enää pystyä kovin kauaa peittelemään. Jotenkin tuo 16 viikon raja kummittelee kuitenkin koko ajan taka-alalla, vaikka yritänkin opetella sitä optimistisuutta. Tämä raskaus on nyt täysin eri kuin aikaisempi, se minun pitäisi muistaa. Kiitos muuten kommenteista, olikohan se Elina joka totesi, että "tämän lapsen on tarkoitus tulla maailmaan". Se tuntui todella hyvältä, ja siihen minäkin haluan nyt uskoa.

Cazze 14+1

Kun ei mistään tiedä mitään...

Pääsiäisenä vuotoa alkoi tulla runsaammin, sunnuntaina jouduin vaihtamaan pikkuhousunsuojaa oikein urakalla. Vuoto oli nyt tummanruskeaa, joten pelästyin aika lailla. Olimme mökillä ja valvoin lähes koko yön, ja jos nukahdin niin näin painajaisia. Tuntui siltä, kuin minut olisi laitettu elämään viime raskaus hetki hetkeltä uudelleen. Yön pimeimpinä tunteina olin jo tosi pessimistinen ja itkin jo etukäteen kaikkea mitä minulla olisi edessä. Onneksi kotidoppler oli mukana, niin tiesin että käiveröllä oli ainakin vielä kaikki hyvin.

Sen jälkeen vuoto on taas harventunut, mutta jokaisena päivänä on jotakin lorahdellut. Oma terveydenhoitajani on lomalla, mutta hänen kollegansa otti minut neuvolassa vastaan ja kurkkasi ultralla sen verran, että näimme että pikkuisella oli kova meno päällä kohdussa, potki ja heilutteli käsiään. Hän hommasi minulle myös terveyskeskuslääkärille ajan, lääkäri on sama joka on omalääkärikseni merkitty muutenkin neuvolassa. Terveydenhoitaja yritti lohduttaa, että joskus kohdunsuu on vain niin verevä, että yhden verisuonen katkeaminenkin voi aiheuttaa nuo oireet.

En vain halua kuulla enää kenenkään sanovan, että jos menee kesken, niin sille ei voi mitään, vasta yli 21-viikkoisia tutkitaan tarkemmin. Tämä sisälläni kasvava pikku olento on minulle jo niin totisinta totta, että en halua kuulla yhtään kylmää kliinistä luokittelua siitä, milloin asiaa kannattaa tutkia ja milloin ei. Haluaisin, että minut ja pelkoni otettaisiin tosissaan, ja joku asiantunteva lääkäri tutkisi minut perin pohjin, ja esim. näyttäisi ultrassa, että katso, tuossa on pieni verenpurkauma, josta ei ole mitään vaaraa. Ja että katso, tuossa on pikku sikiö, jolla on kaikki hyvin, eikä tarvitse huolestua enää yhdestäkään tuhrusta, vaan saatte valmistautua tulemaan vanhemmiksi... Mutta mahdollistahan se ei ole.

Kaksi viikkoa vielä siihen, kun menetimme ensimmäisemme.

Cazze 13+4

Terkut touhuajalta!

Pikaista raporttia, ennen kuin koirat kutsuu ulos...

Eli ultrassa kaikki näytti olevan ok, pikkuinen siellä heilui ja touhusi niin, ettei ultraaja meinannut perässä pysyä. Käiverö sai hikankin kesken kaiken ja sammutti sen työntämällä peukalon suuhun. Pää-perämitta oli 59,8 milliä ja laskettu aika pysyi samana, 27.9. niskaturvoketta oli 1,6, mikä oli kuulemma normaalilukema.

Muuten en kyllä sitten viisastunutkaan, vuodosta ei hoitaja osannut sanoa mitään. Kai olisi pitänyt olla lääkäri jos olisi sitä halunnut tutkia. Uskoi sen johtuvan kohdunkaulan normaalista pikku tihkuttelusta. Ei myöskään kommentoinut istukan paikasta mitään, sanoi että on pienessä kohdussa vielä niin laajalle levittäytynyt, että sen paikkaa ei pysty arvioimaan. Kumma juttu sinänsä, sillä jo alkuraskauden ultrassa lääkäri sen paikkaa minulla jo arvioi... Oli kylläkin joku aloitteleva ultraaja, että ehkä ei senkään vuoksi halunnut alkaa analysoimaan tarkemmin. Muuten oli kyllä tosi symppis, saimme kuviakin mukaan kymmenkunta ja toivotteli meille vielä oikein sydämellisesti parempaa onnea tähän odotukseen. Pissanäytteen kävin kuitenkin antamassa, ja tulehduskokeita otetaan vielä neuvolan kautta.

Eli nyt siis kaikki on ainakin toistaiseksi hyvin, mutta minulla tuo pelko taitaa pysyä sydänalassa tuonne 16 viikolle saakka, ja varmaan siitä eteenkin päin. Nyt kun vuoto vielä jatkuu, niin ei osaa olla ihan huoleton. Nyt vain täytyy tyytyä siihen, että mie en pysty sitä rääpälettä auttamaan tahdonvoimalla vaikka niin kuinka yrittäisin tehdä. Yritän nyt vain ottaa mahdollisimman rennosti ja pysyä luottavaisena että kaikki menee painollaan.

Samalla tavalla kuin silloin viimeksikin, me kuitenkin rakastuimme taas ihan täysillä siihen pikku huitojaan. Minä tietenkin pillahdin onnen itkuun, ja kyllähän mieskin aika totisena oli. Oli jotenkin paljon touhukkaampi tapaus kuin aikaisempi, jota piti herätellä touhuamaan, tällä oli kova meno pällä koko ajan. Otti kohdun seinämästä vauhtia ja oikein ponnisti vauhtia, käänteli kylkeä, heilutteli käsiä ja päätä. Toukokuun lopussa meillä sitten seuraavat treffit olisi rakenneultran merkeissä, toivottavasti silloin tavataan....

Huomenna viisaampi...

Huomenna olisi heti yhdeksältä aamulla np-ultra, eli sinne asti pitäisi nyt vain malttaa odottaa. Soitin asiasta neuvolaankin, mutta eivätpä osanneet oikein muuta sanoa kuin että odottaa nyt sitä ultraa. Terveydenhoitaja kyllä lohdutteli, että voi olla ihan harmitonta vuotoa.

Se vuotoa on jatkunut tänäänkin, ja lisäksi kohtu tuntuu hyvin aralta. En varmaan olisikaan niin hädissäni, mutta tuo kohdun aristaminen saa kyllä pelkäämään. Äsken kuuntelin jälleen sydänäänet, ja kyllä siellä ainakin vielä on elämää.

Olo on ollut aika lannistunut, viime raskauden aikaiset pelot ovat palautuneet oikein kunnolla mieleen. No, yhden päivän taisinkin ehtiä "turvallisten viikkojen" täyttymisestä iloita. Rukoilen koko ajan mielessäni, että tämän lapsen annettaisiin meille jäädä... Sinnittele nyt pikkuinen, huomenna selviää mikä ihme siellä meidän oloamme kiusaa...

Pelkoa!

Minulla on tullut vaaleanruskeaa vuotoa.... Sydänäänet kuuluivat kuitenkin dopplerilla... Mutta jotenkin kuuluivat paljon heikommin. Syke oli kuitenkin noin 170 luokkaa... Nyt pelottaa. Lisäksi on aivan kauhea päänsärky, tuntuu vain pahenevan... Luoja, anna kaiken olla kunnossa!

Merkkipaalulla seisoskellaan!

Eli 12+0 tänään! Ensimmäinen tavoite on siis ainakin saavutettu. Sitten katse vaan kohti 16 viikon rajapyykkiä...

Olo on ollut ihan hyvä, tänään on vain vatsanseutu tuntunut aika aralta, kenties siellä kohtu taas kasvaa... Pieni huilaaminen tekisi kuitenkin terää, töissä on ollut kiireitä ja tänäänkin olin ennen iltavuoroon menoa kielikurssilla. Kun pääsen kotiin, lupaan olla tekemättä yhtään mitään.

Nyt pelko keskenmenosta alkaa olla aika voimakas. Mietin koko ajan, että miten kestän, jos tämäkin otetaan pois. Tutkin aikaisempia kirjoituksiani, viime raskaudessa ensimmäinen verinen vuoto alkoi viikoilla 12+4. Kolme viikkoa silloin vielä sinniteltiin ennen kuin raskaus sitten päättyi. Nyt tietysti toivon, ettei mitään säikyttäviä vuotoja tulisi ainuttakaan, ja pääsisin kokemaan myös keski- ja loppuraskauden.

Vanhempani tietävät nyt raskaudesta. Tarkoitus oli kertoa vasta pääsiäisenä, mutta niinhän se vatsan kumpu sitten paljasti meidät. Äiti kysyi asiasta hyvin varovaisesti, kertoi ajatelleensa, ettei halua loukata jos olenkin vain lihonut... =) Mies ei ole kertonut kenellekään, minulla sen sijaan tietää jo yksi työkaveri, vanhemmat, kolme ystävää ja isosisko.

Raskaushormonit ovat saaneet kipinöitä myös parisuhteeseen. Kovin iso asia ei tarvitse olla, josta hiillyn. Toisaalta kaipaisin nyt extrahuomiota, mutta mies on tuiskahtelujeni vuoksi varpaillaan ja pysyttelee kaukana. Ja minä sitten ärsyynnyn ja oravanpyörä on valmis.

Huomaan myös haluavani vetäytyä hiljaisuuteen, oman rauhaan. Saatan vain makoilla sängyllä ja antaa ajatuksen lentää. Mietin tulevaisuutta, minkälainen se voisi olla jos kaikki menee hyvin. Kuinka erilaista on sitten, kun pieni käärö tulee laittamaan elämänrytmimme uuteen uskoon. Etusijalla ei ole enää minä eikä me kaksi, vaan se pieni käärö ja sen tarpeet. Sen jälkeen on vasta aikuisten vuoro.

Jos vain niin käy. Jos ja jos ja jos. Inhottava sana.

Päiviä kulutellen

Laskuri sivun päällä ilmoittaa, että enää reilu 200 päivää olisi odotettavana. Ja mehän odotetaan... Tuntuu hullulta ajatella elämää kauemmas, kun ei osaa yhtään olla varma, onko meitä syyskuun lopussa kolme vai edelleenkin kaksi. Niin, en minä tästä pessimismistä pääse näköjään mihinkään... Seuraava merkkipaalu olisi np-ultra 18.3. Mikäli kaikki näyttää olevan hyvin, lupaan edes hieman hengähtää. Sen jälkeen varmaankin odotan kauhunsekaisin tuntein viikkojen 15+5 ohittamista.

Vauskilla on ainakin vielä kaikki hyvin, sydänäänet kuuluvat kotidopplerilla. Olen kyllä yrittänyt rajoittaa sen käyttöä, joku tuolla keskustelupalstoilla kun jo epäili, että onko se laite turvallinen. Parin tunnin nettitutkimuksen jälkeen kyllä uskon, että on, mutta parempi ettei ota riskejä senkään kanssa. Olenkohan kolme kertaa nyt kuunnellut, ja aina silloin kun on ollut outoja vihlontoja ja alkanut huolestuttamaan.

Kiitos kaikille kommentoineille liittyen tuohon kohdun väliseinään! Kaikki onnistumistarinat ovat huojentaneet mieltäni. Nyt oikeasti jännään enää sitä, että mihin se istukka nyt on päätynyt. Se selvinnee siellä np-ultrassa.

Suunnitelmissamme olisi kertoa pääsiäisenä vanhemmillemme, silloin kun on ultrakin jo takana. Ensi viikonloppuna olemme menossa käymään kotonani, joten pitänee etsiä väljää vaatetta ja ostaa alkoholiton siideri... =) Maha kun alkaa jo näkyä, etenkin iltaisin on jo aikamoinen pömppö. Haluan pitää asian salassa vielä työpaikallani, joten aikamoista vatsan sisäänvetoa tässä saa kyllä tehdä.

Armoton nälkä on kai hankalinta. Etenkin omenia ja muita hedelmiä menee vaikka kuinka, mutta himo on myös normaaliin kotiruokaan, näkkileipään sekä suolakurkkuihin. Mikäli syöminen jää väliin, niin tosi nopeasti iskee heikotus ja etova olo. Taidan muistuttaa vielä rahtilaivaa ennenkuin nyytti omiin käsiin saadaan. (ja heti kun kirjoitin tuon, niin piti soimata itseään siitä, että antaa itsensä toivoa liikaa. Hitto tämä jatkuva jossittelu on raastaavaa....!)

Nyt pitää mennä tutkimaan jääkaappia, siellä on varmasti jotakin huippuhyvää jäänyt huomaamatta...

Pihalla väliseinistä

Niin se vain menee, ettei hetkeä, että saisi olla murehtimatta jotakin...Tämä tyttö kipaisi tänään yksityisellä ultrassa, viime yö kun meni murehtiessa oikealla alavatsalla tuntuvaa kipua...

No vauskilla oli kaikki hyvin, vastasi viikkoja. Sitten kuitenkin pyysin katsomaan kohtua tarkemmin, koska minulle on sanottu aiemmin että minulla voi olla herttamainen kohtu, eli siinä voi olla väliseinä. Ja siltähän se ultran mukaankin näytti... Minulla oloi kohdussa kaksi onteloa, vauski oli onneksi näistä isommassa. Lääkäri ei kuitenkaan halunnut sanoa mitään lopullista diagnoosia, koska se pitäisi tehdä sitten ihan varjoainekuvauksien kera... Eikä raskauden aikana.

Sen verran mitä surffasin netissä, sain tietää, että kaksiosainen kohtu voi vaikeuttaa raskauden kulkua ja aiheuttaa keskenmenoja etenkin toisella kolmanneksella. Ja nyt sitten mietin, että johtuiko aikaisempi keskenmeno siitä samasta syystä.... ja samalla tuli lannistunut olo, että onko tämäkin tuhoon tuomittu juttu.

Lääkäri vakuutteli minulle, että raskaus voi sujua ihan hyvin loppuun saakka. Raskaus voi olla hieman kivuliaampi kuin tavallisesti, koska kohtu joutuu venymään enemmän. Mikäli tilan ahtautta tulee, niin synnytyksen voi käynnistää aikaisemmin...

Huono juttu on kuitenkin se, jos istukka asettuu väliseinään, koska siinä eivät ravinteet kulkeudu yhtä hyvin istukan kautta. Nyt istukka oli kohdunsuulla, ja lääkäri pyysikin olemaan säikähtämättä mahdollisia verenvuotoja. Arveli että istukka kohta siirtyy pois kohdun suulta. Ja minä pidän peukkuja siitä, että siirtyy oikeaan suuntaan, eli ei siihen väliseinään.

Nyt on turhautunut olo. Tuntuu että oma kroppa on pettänyt. Nyt ei varmaan uskalla hengähtää koko raskauden aikana yhtään. Jos tätä blogia lukee joku, jolla on kokemuksia herttamaisesta kohdusta, niin ilolla ottaisin vastaan kaikki mahdollisen tiedon!

Nyt minun kai on vain odotettava seuraava neuvolalääkäri, joka on vasta huhtikuussa. Pitää siellä sitten vautua asiasta kunnolla ja ottaa nuo yksityiseltä saamani selostukset mukaan...

Ai niin, kotidoppler toimii sitten aikaisemmillakin raskausviikoilla kuin 12 viikolla. Tuli testattua kun mittarissa oli tasan 9+0. Sieltä löytyi sinnikäs, tiivis syke =) En suosittele kuitenkaan heikkohermoisille, kauan meni minullakin etsiessä ennen kuin äänet löytyivät...

Nyt petiin. Tässä ei voi kuin antaa itsensä taas äiti-luonnon käsiin, tässä käy niin kuin käy. Minä haluaisin niin mielelläni pitää ne langat ihan omissa käsissä. Paskinta on, ettei voi kun odottaa kykenemättä auttamaan käiveröä hilkun vertaa.

Oireetonta oloa

Uusi raskausviikko lähti käyntiin, jes!

Mie olen pohtinut nyt kovasti oireettomuuttani. Pahoinvointia ei ole ollut juuri ollenkaan, välillä hieman etonut, mutta vähän sitäkin. Tällä hetkellä raskaudesta minua muistuttaa ainoastaan kipeät rinnat sekä alavatsan nippailut. Juu, normaalia pitäisi olla, mutta jotenkin olen kuitenkin huolissaan, ainakin noiden pienten kipujen vuoksi. Ne tuntuvat etenkin oikealla puolella, ehkäpä siinä kohdun tai munasarjojen kohdalla. Nyt sitten mietinkin, että pitäisikö käydä ensi viikolla yksityisellä ultrassa, jospa tutkisi oikein ajan kanssa, että kaikki näyttää siltä niin kuin pitää...

Pääsinhän minä tiistaina tervehtimään masuasukkia, neuvolaan oli tullut jokin vanha ultra, jolla sitten kurkkasivat, että kaikki on hyvin. Vaikka sydän ehti kyllä muljahtaa rinnassa, kun oma neuvolan täti ei löytänyt ensin yhtään mitään, ei edes koko kohtua =) Sitten hätiin tuli hieman kokeneempi ultraaja, joka löysi kohdun ja kyllähän siellä jotakin myös näytti kasvavan. Mie en siinä möykyssä sykettä nähnyt, mutta hoitajat näkivät, joten uskottava se kai on. Pieni epävarmuus jäi kuitenkin itselle tuosta käynnistä mieleen, ja siksipä mietin sitä ultraa.. Satanenhan sinne uppoaa, mutta voisi olla mielenrauhan arvoista. Np-ultraan on kuitenkin vielä yli kolme viikkoa aikaa. Onhan minulla kotidopllerkin, mutta sillä ei kannata yrittää kuuntelemista vasta kun 12 viikon jälkeen, muutenm vaan säikäyttää itsensä enemmän, jos ei ääniä kuulu.

Muuten oli ihan perusneuvolankäynti, hb oli 122, eli sitä nyt tarkkaillaan. Meinasi kyllä, ettei rautaa kannata aloittaa vasta kuin toisella kolmanneksella, siihen asti riittänee multitabsin raskaus -vitamiinitabletit, joita olen popsinut aina vauvahaaveista alkaen. Painoa olikin sitten tullut jo kaksi kiloa mistä järkytyin ensin, mutta osaksi lienee turvotusta, sillä tänä aamuna puntari näytti osan jo hävinneen. Kai se kroppa on hieman sekaisin, kun olen aika radikaalisti vähentänyt pois raskainta liikuntaa...

Olo on ollut nyt varovaisen toiveikas. Eilen illalla miehen kanssa jo vähän suunniteltiin sen huoneen remonttia, josta meillä olisi tarkoitus tehdä lastenhuone. Varovaisesti kuitenkin, kumpikin puhuu, siihen tyyliin että "jos tässä hyvin käy, niin voisimme...." Toisaalta on surullista, kun emme uskalla vielä rentoutua ja iloita tästä raskaudesta, mutta niin se varmaan on kaikilla, joilla on keskenmeno ollut joko itsellä tai lähipiirissä.

Nyt kuitenkin on raskausviikkoja 9, ja käiverön pitäisi olla jo reilun parin sentin pituinen mötikkä. Kasva nyt siellä rauhassa pikkuinen, sinua emme halua päästää enää pois.

Cazze 9+0

Viltin alta kerrottua

Olo on ollut kuin sardiinilla purkissa. Jatkuva väsymys, ja olo ettei jaksa innostua oikein mistään. Haluttaa vain maata paikallaan. Yleensä olen kotona ylienerginen touhuaja, nyt katselin viltin alta kun mies siivosi, käytti koiria lenkillä ja kantoi takkaan puita. Huono omatunto tuli... Onneksi on touhukas mies =)

Mieli on ollut nyt hieman alamaissa, olo on ollut aika pelokas. Olen seurannut Rakas nuppunen -blogia, meillä oli lasketut ajat hyvin lähekkäin. Heille tuli keskenmeno tällä viikolla, ja jotenkin asia vihlaisi tosi syvältä. Toivon heille jaksamista ja pian uusia onnen hetkiä! Tokihan siinä samalla aikaisempi keskenmenoni palasi mieleen, ja olen realistisesti yrittänyt selittää itselleni, että kaikkea voi vielä tapahtua, ja ne asiat eivät vain ole meidän käsissämme. Ihan vain jotta en tippuisi liian lujaa ja liian korkealta.

Olenko tehnyt asioita sitten toisin? -Kyllä. Jumpat ovat jääneet nyt pois, liikunta on ollut lähinnä lenkkeilyä koirien kanssa. Salilla ajattelin vielä käydä, mutta sielläkin omaan tahtiin ja lähinnä ylävartalon lihaksia pitääkseni kunnossa. Kenties minulla on myös jotenkin rennompi asenne nyt, jos väsyttää niin menen torkuille, enkä yritä olla mikään Superodottaja. Kaikista vaikeinta on antaa itsensä vain olla...

Tai no joo, en nyt ihan ole antanut itseni vaan olla, sillä olen ottanut yhteyttä yliopistooni, josta opinnot ovat olleet tauolla muutaman vuoden, alan nyt tenttimään muutamia tenttejä vähemmäksi. Sillä jos nyt sitten pitää maata, niin kai silloin voi samalla edes lukea? Tavoitteena on vielä joskus saada maisterin paprut käteen, nyt olen muutamaa tenttiä vaille kandi.

Kertomisen kanssa olen ollut maltillisempi, isosisko ja kolme hyvää ystävää tietävät asiasta. Heille kertominen on luonnollista, sillä myös heille luultavasti haluaisin purkaa pahaa oloani mikäli keskenmeno tulis (Paitsi että nyt se ei tule). Vanhemmille kai kerromme silloin np-ultran jälkeen, joskus 12 viikon kieppeillä.

Tiistaina olisi enimmäinen neuvola, hip hei! Sydänääniä tuskin vielä kuunnellaan, mutta muuten on hyvä saada "homma käyntiin."

Cazze 8+0

Iloa ja surua

Pelkäsin tätä päivää kauheasti. Onhan tänään ensimmäisemme laskettu aika, ja sitten oli myös ultra.

Muistan kun aikaisemmin toivoin, että olisin onnistunut tulemaan raskaaksi tähän päivään mennessä. Mietin vielä ultrauksessa siinä lääkäriä odottaessa, että miten käsittelen asian, jos uutiset ovatkin huonoja.

Lääkäri oli sama, joka ultrasi minua kesällä vuotojen vuoksi. Piti minua oikein jännityksessä, käänteli ja väänteli ultraa eikä puhunut mitään. Sitten lopuksi sanoi, että no kyllähän siellä alkio on. Minä henkäisin samantien, että sykkiikö sen sydän? Silloin lääkäri käänsi monitorin minuun päin ja näytti pientä jyskyttävää sydäntä. Ja mittausten perusteella on menossa ihan oikeat viikotkin, 7+3. Mittaa käiveröllä oli 1,19 cm.

Soitin heti miehelle työpaikalle, onnelliselta kuulosti hänkin. Tuossa tuo äsken tutkaili ultrasta saatua kuvaa ja mietti, että kumpikohan sieltä on tulossa.... Minulla itkettää ilosta. Nyt kun vain sain saisimme pitää tämän.

Lähdemme mieheni kanssa kohta hautausmaalle, käymme viemässä kynttilän pikkuisen haudalle. Kai tämä 12.2. on sitten se merkkipäivä, joka ei tule koskaan unohtumaan. Onneksi nyt saimme päivään myös iloisempia sävyjä joukkoon. Kaksijakoinen fiilis, totta puhuen.