tiistaina, heinäkuuta 08, 2008

Voinapista käsipuntiksi

Aina kun uusi viikko alkaa, luemme neuvolasta saadusta kierrevihkosta vastaavan viikon infoa vauvan kehityksestä ja painosta. Miehellä on hauska tapa konkretisoida painoa johonkin esineeseen: Alussa käiverö oli voinapin kokoinen, sitten se painoi saman verran kuin tietty lotto-uistin. Siitä sitten kehitys jatkui niin, että pian se painoi Snellmannin voileipäkinkkupaketin verran, kohta sitä oltiinkin jo HK:n sinisen lenkkimakkaran kokoisia. Nyt kun käiverö painaa tällä viikolla noin 1200 grammaa, niin se on mieheni mukaan ihan samankokoinen kuin se ahven, jonka hänen kaverinsa viime kesänä sai. Että sellainen ahven minun mahassani nyt polskuttelee =) Ja kyllähän siinä meni molempien naamat vakaviksi, kun näytin hänelle kolmen kilon käsipainoani, että tällainen tai isompikin pitäisi sitten syyskuussa punnertaa ulos...

29. viikko on siis menossa. Nyt on tainnut alkaa se "aika matelee" -vaihe, josta lasta odottaneet ovat minulle kertoneet. Odotan nyt 30 viikon rajapyykkiä, mutta siitäkin olisi vielä 10 viikkoa
taivallettavana. Sehän on vaikka kuinka paljon!

Maha kasvaa, mutta jotenkin on hyvin vaikeaa uskoa, että se pikkuinen sisälläni on jo niin iso, että jos se syntyisi, niin sillä olisi jo hyvät mahdollisuudet selvitä. Mielessäni se on vieläkin sellainen pikkuinen ja hauras, kuten ensimmäisemme oli silloin 16. viikolla. Ehkäpä kasvaneesta koosta pitäisi kertoa ne "eivät-enää-niin-hienovaraiset" liikkeet, kun herra päättää kääntää kylkeä. Sitä ei voi olla huomaamatta. Joo-o, ajatuksissani minä kutsun käiveröä usein herraksi tai pikku-jätkäksi, vaikka ei minulla oikeasti ole hajuakaan, kumpi sieltä on tulossa. Toisena päivänä olen varma, että tyttö sieltä on tulossa, mutta yleensä kuitenkin kallistun pojan puolelle. Oli hyvä päätös olla kysymättä sukupuolta, jää pieni yllätys sitten ihan loppuunkin saakka.

Vointi ei ole oikeastaan hassumpi, mutta tekemisiä joutuu kyllä rajoittamaan. Eilen yritin kukkapenkin reunaa kitkeä, mutta kumarat asennot aloittavat heti supistelut ja meinasi vatsa krampatakin kunnolla. Väsymys on myös tiukentanut otettaan. Kotona olisi paljon tehtävää, mutta voimat ja into ovat kadoksissa. Ehkäpä syynä on laskenut hemoglobiini, viime neuvolassa arvo oli jo 105. Nyt menossa on Obsidan-rautakuuri. Inhoan tätä velttoa olotilaani - kaikki kärsivällisyyspisteet vain miehelle, ehkäpä sitten joskus se vanha minä palaa takaisin...

En vieläkään usko, että todellakin me olemme jo voiton puolella, ja että on enemmän kuin todennäköistä, että saamme pian hoitaa omaa lasta - pientä ihmistä, jossa on puolet miestäni, puolet minua. Voiko oikeasti olla niin, että meillekin se onni suodaan? Enkö kohta herääkään, ja huomaa nähneeni vain unta, että oikeasti on vielä tammikuu, enkä sitä plussaa testiin koskaan saanutkaan? Samalla mielessäni pyörivät ne pariskunnat, joilla vauvahaave odottaa edelleenkin toteutumistaan jopa vuosien yrittämisien ja hoitojen jälkeen - kuinka vahvoja he voivat ollakaan. Ja eihän se ollut kuin viime syksy, kun olin itse varma, että emme selviä surustamme koskaan. Onneksi niin pian tuli uusi mahdollisuus.

Cazze 28+3

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kaunis teksti. Hyvää odotuksen loppusuoraa, eiköhän kaikki mene hyvin!

Kati kirjoitti...

Hassua, ei minulla ollut missään vaiheessa sellaista oloa, että aika mataa. Ei edes viimeisenä, tuskaisena viikkona.

Nuku ja nauti elämästäsi! Niin olet mahdollisimman valmis vanhemmuuteen, kun sen aika tulee.

MissyMussu kirjoitti...

Sinulla on uskomattoman ihania kirjoituksia. Tsemppiä kovasti loppuraskaudelle.

Heli kirjoitti...

Alusta saakka olen teidän blogianne lukenut. Itsellä myös muutama keskenmeno takana ja eilen täyttyi viikkoja 16.. Pelko hallitsee edelleen jokapäiväistä elämää...entä jos sittenkin jotain menee pieleen...
Sydämestäni toivon teille kaikkea hyvää ja Käiverölle vielä reilusti masuviikkoja eteenpäin. *halaus*