keskiviikkona, elokuuta 27, 2008

Vuosipäivä

Tasan vuosi sitten maailma romahti. Silloin saimme kuulla lääkäriltä, että sisälläni olevan pienen sydän ei sykkinyt enää. Olen lukenut vanhoja blogimerkintöjäni, itkenyt ja muistellut. Samaan aikaan meillä oli muutto, elämä meni hetkessä onnellisesta odotuksesta mustaan kaaokseen. Nyt kun mietin noita päiviä, en ymmärrä miten siitä kaikesta selvisi, muuttolaatikoiden ja remontin keskellä. Jostakin se voima kuitenkin löytyi.

Vaikka kyyneleitä tapahtuneen vuoksi vielä riittääkin, on lohdullista, että samaan aikaan sisälläni potkii uusi elämä. Mutta taikauskoisena ihmisenä tunnustelen koko ajan mahaani, lasken liikkeitä, juttelen pienelle, silittelen. Pelkään, että vuoden takainen toistuu uudelleen.

Huomenna aiomme mennä miehen kanssa pikkuisen haudalle, viemme kynttilän sekä kukkia pihaltamme. Mies pitää huomista varsinaisena vuosipäivänä, koska silloin synnytin hänet ja saimme hänet hetkeksi viereemme. Minä itse taidan viettää kolmen päivän muistopäivää, eilen kun tuli vuosi siitä päivästä kun en enää pikkuisen sydänääniä dopplerilla löytänyt.

Eräs työkaverini sanoi minulle, että jostakin syystä vauva ei silloin ollut valmis vielä syntymään, mutta nyt hän on. Ikäänkuin hän olisi sama vauva. Kaunis ajatus tämäkin. Puhuimme asiasta eilen mieheni kanssa. Meistä kumpikin ajatteli kuitenkin toisin, eli mielestämme kyseessä on ihan eri vauva. Tämä vuosi sitten menetetty kuuluu meidän perheeseemme aina ajatuksissamme. Uskon, että hän on suojelusenkelinä odottamallemme pikkuiselle. Vaikka me odotamme kuin kuuta nousevaa tätä pikkuista syntyväksi, niin silti me kaipaamme edelleen sitä pientä poikaa, jonka vuosi sitten hyvästelimme.

Emme ole vieläkään polttaneet sitä kastekynttilää, jonka pappi meille pikkuisen siunaustilaisuudessa antoi. Taidamme tänään sytyttää sen, ja huomenna poltamme sen loppuun saakka. Aika laskea irti.

13 kommenttia:

petra kirjoitti...

Jaksamista vuosipäivän kohtaamiseen!
Itse ajattelen myös että jokainen pieninkin sinti joka masussani on kasvanut on ollut oma persoonansa.Kukaan tai mikään ei pysty korvaamaan heitä.Mutta ajattelen myös niin että ehkä minulla ei olisi näitä kahta elävää lasta jos en olisi kokenut niitä menetyksiä.
Pian tekin näette tämän tulevan pikku-ihmisen joka on juuri teille tarkoitettu :)
Jaksamista myös loppu odotukseen!

Piuku kirjoitti...

Jaksamista. Täällä itkeä vollotetaan teidän puolesta ja lähetetään ajatuksia pienelle enkelille.

voimia! ¨
Massu-Rassellille rapsutuksia vatsanahan läpi!

Annabella kirjoitti...

Luin ajat sitten blogisi läpikotaisin. Ja voi että, miten minä itkeä tihrustin koneeni ääressä! En vain viitsinyt laittaa sinulle mitään.. Mutta hurjasti kannustetta sinulle ja miehellesi! Ja tulevalle lapsellenne :) Innolla odottaen uusia tekstejäsi!

Anonyymi kirjoitti...

Voimia vuosipäivään.Tiedän omalta kohdaltani, että se on raskas. Kannatan myös ajatusmaailmaa, että jokainen lapsi on oma itsensä eikä kukaan voi korvata toista. Tämä pikkuinen säilyy syvällä sydämmessänne loppuiän. Onnea myös loppu-odotukseen.

Weetuksen mama kirjoitti...

Huh, mulla hyppäsi sydän kurkkuun kun silmiini osui ensimmäisenä tuo lause "sydän ei enää sykkinyt".

Rauhallista loppuodotusta ja voimia vuosipäivälle.

rosie kirjoitti...

Olen perheestä, jossa olen se kakkoslapsi, ensimmäinen elevänä syntynyt, en esikoinen. Isoveljeni ehti täysi-ikäiseksi masussa, mutta tuntemattomasta syystä kuoli kohtuun (terve vauva oli). Minulle ja pikkuveljelleni on ollut tärkeää tietää, että meitä on kolme lasta. Kaksi veljeä ja sisko. Ja meidän isoveljemme on vaikuttanut meidän kummankin elämään syvästi.Isoveli on meidän perheen historiaa, osa meitä sisaruksia. Minulla on kaksi veljeä, toinen ei vaan ole tästä maailmasta. Pikkuveljeni on nykyisin isä, ja hän kysyi vuosi sitten jouluna äidiltä, että olisiko häntä olemassa, jos isoveli olisi syntynyt elävänä. Vastaus oli, että kyllä olisi, sillä jokainen meistä on ollut hyvin toivottu ja rakastettu lapsi. Ymmärsin veljen kysymyksen, ja samalla se järkytti itseäni, että hän on voinut ajatella, ettei hän olisi toivottu lapsi, jos lapsiluku olisikin täynnä kahdessa, eikä kolmatta olisi "tarvittu". Itse olen taas ajatellut itseäni "korvauslapsena" kuolleen veljeni tilalle, mutta tähänkin olen saanut kielteisin vastauksen, ettei asia ole ollut niin. Nämä on asioita, joita ei voi järjellä selittää, vaan tunteella elää ja käydä läpi.

Uudella Kauko Röyhkän levyllä on eräs kappale, jossa on hyvin ilmaistu, miltä se ikävä tuntuu sisarukseen, jota ei ole tavannut, mutta häntä on ikävä. Putosin täysin, kun kuulin sen laulun ekan kerran. Joku tajuaa minua, pikkuveljeäni, miltä se ikävä tuntuu.

Onnellista odotusta perheellenne :)Tiedätte kovan kautta, mitä äitiys ja isyys on.

sinsku kirjoitti...

voimia vuosipäivään!rankkaa se on,ja mulla tuli kyyneleet silmiin kun luin.

Tiitu kirjoitti...

Kirjoititpa liikuttavasti ja kauniisti. Voimia surussa, joka ei varmasti koskaan jätä.

Elina kirjoitti...

Kyyneleet silmissä luin taas kirjoitustasi.
En löydä oikeita sanoja, koska en voi tietää miltä teistä on tuntunut. Voimia vuosipäivän jaksamiseen. Pieni poikanne tulee varmasti aina olemaan osa perhettänne, sitä ei voi mikään muuttaa.
Onnellista loppuodotusta teille. Pian maailmanne tulee taas mullistumaan pikkusiskon/veljen syntyessä. Seuraavat kyyneleet ovat onnenkyyneleitä.

Anniina kirjoitti...

Kauniisti kirjoitat, itkua ei tuon viimeisen kappaleen jälkeen pidätellyt enää mikään. Muistan hyvin kirjoituksesi vuoden takaa, itkin silloinkin.

Enkelipoikanne kulkee aina mukananne elämän mittaisella matkalla, eikä häntä onneksi tarvitse koskaan unohtaa. Tulevalla lapsellanne onkin suojelusenkeli omasta takaa.

Voimia vuosipäivään ja onnellista loppuodotusta!

Cazze kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Cazze kirjoitti...

Kiitos Petra, Piuku, Annabella, Weetuksen mama, Rosie, Sinsku, Tiitu, Elina, Anniina ja anonyymi sanoistanne. Ette arvaakaan, kuinka tärkeältä teidän tukenne ja sananne tuntuivat. Minä kun olin ehtinyt jo ottaa syyllisyyttä siitäkin, että olin surullinen, kun kuitenkin tällä hetkellä asiani ovat hyvin. Onneksi tämän surun keskellä olikin myös iloa tulevasta, muuten menneet päivät olisivat taatusti olleet raskaammat. Mutta kuten kirjoitinkin, se pikkuinen tulee olemaan osa meitä aina, pienenä enkelinä. Halaus kaikille!

Tintus kirjoitti...

Mielenkiinnolla olen lukenut blogiasi vaikka aina ei ole tullut kommentoituakaan.
Silloin kun meidän esikois lapsemme kuoli. Aikaa siitä on nyt 11 vuotta.Kuolin päivä on aina se päivä jolloin asia nousee esnenpi pintaan.
Blogiasi kun lukee niin se on kuin peili kuva omasta raskaus ajasta.
onnea loppu raskauteen. Kun saatte vauvanne syliin niin voi sitä ihanuutta. Jos haluat enenpi vaihataa ajatuksia kanssani niin sähköposti osotteen löydät blogistani.
http://siika.vuodatus.net/