torstaina, syyskuuta 27, 2007

Elimistö valmis - olenko minä?

Huh, olipas känkkäränkkää tänä aamuna liikenteessä. Olen noussut niin väärällä jalalla kuin vain voi. Ja niinpä meillä sitten oli myös yhteenotto aamulla. Tai no, mies oli hiljaa, minä veuhkasin. Ja niin me ajettiin aamulla töihin hiljaisuuden vallitessa. Hävettää.

Olen huomannut toimivani kuin kello. Eilen keskenmenosta tuli kuluneeksi 28 vuorokautta. Ja tismalleen samalla kellonlyömällä kun keskenemeno oli, niin eilen alkoivat sitten kuukautisetkin. Olo oli aika outo, toisaalta olin tyytyväinen että elimistö näyttää palautuvan, toisaalta itketti kun jouduin taas kipaiemaan lähikauppaan siteitä ostamaan. Niin kun en ollut aikonut tehdä vielä puoleen vuoteen.

No nyt olisi sitten mahdollista aloittaa yritys uudelleen. Olen yrittänyt miettiä, että olenko henkisesti valmis yrittämään. Toisaalta haluan pysyä nyt optimistisenaja miettiä, että kyseessä oli poikkeuksellinen tapaus, ja meille vielä joku päivä lapsi suodaan. Olen lukenut myös toistuvia keskenmenoja saaneiden naisten kertomuksia ja minua myös pelottaa yrittää uudelleen. Entä jos huomaankin, että me kuulumme niihin, joiden on yritettävä vuosikausia ja itkettävä monet itkut ennen kuin onnistuminen tulee? Ja ehkäpä juuri sen vuoksi haluan myös yrittää mahdollisimman pian, sillä olen kohta 34-vuotias, ja vuodet alkavat käymään vähiin.... Toisalata ne kesknemneoja kokneiden naisten kertomukset myös rohkaisevat, sillä moni on kuitenkin onnistunut - vaikka sitten useamman surun jälkeen. Mieheni totesi, että emme saa luovuttaa, sillä muuten miettisimme loppuelämämme, että mitä meillä olisi voinut olla. Eli kai lopputulema tässä pähkäilyssämme nyt on, että parin viikon päästä meidät voi laskea jälleen vauvahaaveilijoiksi.

Haimme enkelimme haudalle ison luonnonkiven, se oli sellainen kauniisti jäkälöitynyt. Äitini on tulossa tänään kylään, ja hän haluaisi kai käydä haudalla. Mistä johtuu, että minä en haluaisi häntä viedä sinne? Tällä hetkellä paikka tuntuu olevan vain minulle ja miehelleni, ja suru vain meille. Jotenkin en kestä katsoa, jos äitini itkisi siellä. Yritän keksiä jonkin keinon, ettei minun tarvitsisi mennä häntä sinne opastamaan...

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi ystävä pieni, tulethan sinä raskaaksi kun on oikea aika. Muuten, jos susta tuntuu ettet halua vielä ottaa äitiäsi mukaan, älä kerro hänelle milloin olet aikeissa lähteä morjenstamaan pikkuenkeliä, silloin et loukkaa omiasi etkä hänen tunteitaan.
ritu.se

Anonyymi kirjoitti...

Paljon halauksia ja voimia sinulle.

Anonyymi kirjoitti...

Blogeissa harhaillessani eksyin tänne ja huomasin lukevani kuin omia mietteitäni... Sillä erotuksella, että olen menossa jo ehkä vähän pidemmällä ja toivottavasti osaan edes vähän lohduttaa.

Mulla on yksi lapsi ja sitä edelsi yksi alkuraskauden keskenmeno. Kun toista alettiin yrittää, kuvittelin jotenkin oudosti, että eihän mulle _enää_ voi mitään ikävää sattua. Lapsi kuitenkin kuoli kohtuun viikolla 14 - ja se huomattiin kaksi viikkoa myöhemmin. Käynnistys, synnytys kotona (!), ambulanssilla sairaalaan, lopulta vielä kaavinta. Se oli helvettiä, fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti.

Noista hetkistä on nyt noin vuosi ja odotan taas vauvaa. Nyt viikkoja on 13 ja raskasta on jälleen. Pelottaa niin helvetisti, vaikka tietysti yritän myös keskittyä onnen tunteisiin.

Toivon kuitenkin, että voisin välittää sulle edes vähän lohtua. Tuosta pahimmasta pääsee kyllä yli, vaikka se rankkaa onkin ja aikaa voi mennä pitkään. Muista vain, ettet sorru minun virheeseeni ja yritä työntää tunteita sivuun - ne kun eivät läpikäymättä katoa...

Uudestaan voi siis myös tulla raskaaksi. Itse haluan myös uskoa, että saman kauheuden ei tarvitse toistua...

Lämpimiä halauksia ja roppakaupalla toivoa ja jaksamista sulle!

Cazze kirjoitti...

Kiitos teille lohdutuksista ja kokemuksista! Näitä lukiessa se pieni toivo aina viriää, vaikka muuten niin paljon pelottaakin.... Päivä kerrallaan.