Elossa. Päivät ovat soljuneet ohi yksi kerrallaan. Puren hammasta aina kun menen ohi kalenterin päivän, jossa olen joutunut suttaamaan tekstiä yli. Neuvoloita, ultria. Ihan niin kuin en tietäisi mitä suttaamani tekstin alla joskus luki.
Suru on tullut päälle välillä todella voimakkaana. Joskus niin musertavana, että tuntuu kuin menisi kyky liikkua, ajatella ja puhua.
Kävimme mieheni kanssa pikkuisen haudalla viime lauantaina, se oli ensimmäinen kerta siunauksen jälkeen. Paikalla oli vain pieni hiekkainen kumpu. Mitään emme ole haudalle vieneet, en tiedä miksi asia tuntuu niin hankalalta toteuttaa. Ajattelin jonkin pienen maahan laitettavan lyhdyn hankkia, niin talvella olisi hyvä polttaa kynttilää. Sitten jos etsisimme paikalle vielä jonkin luonnon jäkäläkiven ennen talven tuloa.
Suru on muuttanut muotoaan. Nyt se on sisällä tykyttävänä, vellovana möykkynä, jota on vaikea saada ulos. Huomaan, etten osaa sanoa tunteitani sanoiksi. Aamulla valmistaudun töihin kuin robotti, töissä hoidan asiat rutiinilla. Kotiin tullessa möykky palaa takaisin. Olen varmaan kuin zombie.
Parisuhde on ainakin ihan pirstaleina, sillä en osaa tai jaksa hymyillä kumppanilleni kuten ennen. Päinvastoin, kaikki paha olo taitaa vyöryä hänen päälleen. Hän muistuttaa minua siitä mitä menetimme, ja tunteet ovat aina pinnassa kun olemme yhdessä. En osaa yhtään sanoa, miten hän jaksaa ja pärjää. Ainakin normaali arki häneltä tuntuu sujuvan, ja hän puhuu jo optimistisesti siitä, että yrittäisimme uudelleen. Kenties todistaakseen minulle, että valoa tunnelin päässä on. Nyt vain täytyy antaa ajan kulua ja uskoa siihen, että olo helpottaa joskus ja sitä kautta myös suhdekin palautuisi entisiin uomiinsa. Pakko uskoa.
Kävin jälkitarkastuksessa, samalla kuulin tutkimustulokset sikiöstä sekä itsestäni. Pojassa ei ollut kehityshäiriötä, eikä minussa mitään tulehduksia. Yksi mahdollinen syy keskenmenoon oli istukan kehityshäiriö, mutta sitäkään ei voitu sataprosenttisesti todeta. Lääkärin mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, jotta seuraava raskaus menisi hyvin loppuun saakka. En tiedä koska yritämme uudelleen, ehkä ensi kuussa, ehkä ensi vuonna.
Teidän blogiani lukevien viestit ovat olleet lohduttavia, kiitos niistä. Toivottavasti tämä kertomus saisi joku päivä onnellisempia vivahteita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tiedän omasta koemuksesta että lapsen menetys on kova paikka. Anna itsellesi aikaa surra, ethän sinä todellakaan voi olla tunteva ja normaalisti parisuhteessa toimiva ennen kuin olet itkusi itkenyt. Minun suruaikani kesti pari vuotta mutta nyt kykenen ajattelemaan pikkutyttöäni lämmöllä ja minua helpotti äitini sanoma :"Jumala korjaa parhaat päältä". Nyt minulla on kolme elävää lasta ja kolme lastenlasta ja me kaikki toivomme sinulle
voimia ja jaksamista.
wwww.ritu.se
Minäkin kirjoitan omasta kokemuksesta.... Suru hälvenee ajan kanssa. Puhuminen helpottaa tai ainakin helpotti omalla kohdallani. Vauvamme haudttiin melkolailla kymmenen vuotta sitten. Käymme haudalle viemässä kukkia ja kynttilöitä.
Muuan tuttavani sanoi:"asian kanssa on vain opittava elämään". Vaikka silloin lause tuntui kamalalle mutta paikkansa pitävä.
Lähetä kommentti