torstaina, syyskuuta 11, 2008

12 yötä...

Viimeistään 12 yön päästä me tapaamme viimeinkin käiverön. Tuntuu todella hullulta kirjoittaa noin. Niinhän siinä siis kävi, että tiistaisen äitipoliklinikalla käynnin yhteydessä sain ajan sektioon, joka on 23.9., neljä päivää ennen laskettua aikaa. Tämä siis jos käiverö ei halua alkaa syntymään jo ennen tuota päivää. Me olemme miehen kanssa tuijotelleet hölmistyneinä toisiamme. Tuntuu jotenkin niin oudolta tietää lapsen syntymäpäivä etukäteen.

Mietin tuota perätilasynnytystä pitkään. Lääkärin mukaan lantiostani mahtuisi hyvin perätilavauva tulemaan. Persoonallinen turkua vahvasti vääntävä vanhempi naislääkäri oli sitä mieltä, ettei ole mitään väliä sillä olenko ensisynnyttäjä vai en, hän ei näe sillä olevan mitään eroa synnytyksen kulun kannalta. Sanoi vaan, että yleensä synnytykset sujuvat varsin helposti, mutta ei tietenkään voi luvata että niin menisi nytkin. Paasasi alatiesynnytyksen puolesta ja mitä pidemmälle puhui, sen kylmempi hiki minulle tuntui nousevan ja sydän alkoi hakata. Pelkäsin hänen jo sanovan, ettei aio antaa minulle sektiomahdollisuutta ollenkaan. Pitkän puheen lopuksi kuitenkin totesi, että päätös on kuitenkin minun. Sain vain henkäistyä, että haluan sen sektioajan. Lääkäri vaikutti pettyneeltä ja minä tunsin itseni pelkuriksi ja heikoksi.

Kaikki lähimmäiseni ovat kuitenkin vakuuttaneet, että päätin oikein. Jotenkin minulla on vain tunne, että käiverö olisi mennyt reippaasti lasketun ajan yli, ja odottelu olisi ollut aika raastavaa. ja entä jos jotakin oikeasti olis mennyt pieleen, ja vauva joutuis kärsimään hapenpuutteesta? Antaisinko sitä koskaan itselleni anteeksi?

Enkä nyt oikein luota siihenkään, onko vauva nyt sitten pieni vai iso, nyt lääkäri sai painoarvioksi jopa 3 kiloa, mikä tuntui aika hurjalta, etenkin kun viime viikolla eri lääkäri sai arvioksi 2550 grammaa. Tuskin tuo puolta kiloa on viikossa kasvanut. Lääkäri totesikin samoin, ja merkkasi neuvolakorttiin 2,9 kiloa. No, mikään jättiläinen ei pitäisi kuitenkaan olla tulossa.

Nyt olen kaksi päivää ollut aika kireänä, tuleva leikkaus mietityttää. Myös lapsen syntymäpäivän tietäminen on tehnyt asian todella konkreettiseksi, ja jotenkin kliiniseksi. Tuntuu niin hullulta katsoa seinäalmanakkaa., jota tähän asti ovat rytmittäneet neuvolat ja äitipolikäynnit. Nyt siellä on ympyröitynä yksi päivä punaisella tussilla ja samaan kohtaan on piirretty sydän.

Ja sitten nämä hormonihuuruisen pelot....! Aamuyöllä heräsin miettimään kaikkea mahdollista. Sektio tietenkin tuntuu itse operaationa pelottavalta. Ei sitä joka päivä mennä vatsasta ja kohdusta ulkokautta läpi. Mietin jopa, että miten lääkäri voi olla kohtua leikatessaan varma, ettei viillä myös pikkuista... Hiljattain oli myös se tapaus, jossa sektiossa ollut äiti oli kuollut leikkaukseen. Mietin, miten mieheni pärjää, jos minulle kävisi samalla tavalla.

Ja se tunnepuoli mietitytti erityisesti. Vaikka lapsen syntymää on odottanut kuin kuuta nousevaa, niin nyt iskee rimakauhu. Entä jos lapsen näkeminen ei tunnukaan miltään, jos se ei tunnukaan omalta? Entä jos sitä pakkausta ei edes haluta ottaa mukaan kun kotiin lähdön aika on? Osaako sitä hoitaa, saavatko nämä rinnat edes maitoa tuotettua? Entä jos babybluesin sijaan iskeekin synnytyksen jälkeinen masennus? Tuleeko minusta jokin kävelevä zombie, jolla ei ole enää omaa elämää? Koko elämä muuttuu, mikään ei ole enää ennallaan. Paniikki, apua!

Kun aamulla kömmin keittiöön tukka pystyssä keittiön jakkaralle istumaan, aamupalalla ollut mies ihmetteli, että miksi olen jo ylhäällä. Totesin vain, että pelottaa. Mies kertoi, että myös hän oli miettinyt kaikenlaista. Optimistiseen tyyliin totesi kuitenkin, että miksi me emme pärjäisi, kun niin monet muutkin pärjäävät. Juttelimme vielä jonkin aikaa, sitten miehen oli mentävä töihin. Pyysin, että puhuisimme enemmän ajatuksistamme ja peloistamme, sillä minua ainakin helpotti tieto, että toinenkin on epävarma. En olekaan näissä hormonihuuruissani ihan yksin.

Cazze 37+5

11 kommenttia:

Chaska kirjoitti...

Kaikki esikoisen odottajat varmaan miettiin noita asioita. Se varmaan kuuluu osaltaan siihen vanhemmaksi kasvamiseen. Ja sanoisin, että ainakin lähes kaikki esikoisen saaneet yllättyvät vauvan synnyttyä siitä, miten sitovaa elämä vauvan kanssa on. Kun ennen on voinut ajatella ensin itseään, nyt edelle on laitettava aina ensin se pieni nyytti, joka vaatii hoitoa ja huolenpitoa. Toisaalta ei ole mitään suurempaa kuin rakkaus omaan lapseen, alkoi se sitten heti synnytyksen jälkeen tai vasta kun vauvaan on ehtinyt tutustua. Sitä on vaikea ymmärtää, ennen kuin on vanhempi.

Mun mielestä on myös hyvä, ettet suhtaudu sektioon kevyesti. Sektio on kuitenkin iso leikkaus ja siinä on riskinsä, samoin kuin on perätilasynnytyksessä. Hyvin todennäköisesti kaikki kuitenkin sujuu hyvin ja myös ihan tavallisessa alatiesynnytyksessä voi joku yhtäkkiä mennä pieleen. Ei synnytys koskaan ole täysin riskitön tapahtuma, silti suurin osa synnytyksistä ja sektioista sujuu ilman mitään yllättäviä ongelmia.

Tuo vauva syntymäpäivän tietäminen on kyllä outoa. Vaikka mulla on kaksi lasta, joista toisen synnytys on käynnistetty, niin silloin käynnistys aloitettiin heti, kun siitä oli päätetty. Nyt tuntuu tosi oudolta tietää, että huomenna tämä vauva todennäköisesti syntyy,jos synnytys vaan käynnistyy nopeasti.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä te pärjäätte, ihan varmasti. Ja jos se rakkaus ei sieltä heti alkuhämmennyksessä tulvahda niin se tekee sen ihan varmasti vähän myöhemmin.

Elina kirjoitti...

Mielestäni on hyvä, että tiedostat kaiken mahdollisen negatiivisenkin. olen aina ollut sitä mieltä, että tieto ei lisää tuskaa vaan loppu peleissä rauhottaa. Mitä enemmän asioista ottaa selvää, kuulee mahdollisuukista, sitä rauhallisemmaksi itsensä kokee. Toisaalta taas vaikka kuinka miettisit ja pähkäilisit, niin et voi täydellisesti kuvitella millaista arki tulee olemaan. Se tulee yllättämään sinut raskaudessaan, mutta myös ihanuudessaan.

On pelkästään hyvä, että tiedostat senkin, että välttämättä heti lapsen nähtyäsi et koe valtavaa rakkauspuuskaa. Tai sitten koet. Sitä ei voi varmaksi sanoa milloin tuo valtava rakkauden tunne syntyy, mutta sen voin luvata, että ennen pitkää se tulee. Ja se rakkaus onkin sitten vuoria kaatavaa laatua. Aluksi lapsi voi hyvinkin tuntua vieraalta, ettehän te ole koskaan aiemmin tavanneet. Alku on opettelua ja te kaikki kolme vasta alatte tutustumaan toisiinne.

Silloin kun minulla oli pahimmat babyblues päivät niin minua auttoivat ehdottomasti eniten toisten äitien sekä oman miehen kanssa käydyt keskustelut. On tärkeää muistaa, että lähes kaikki äidit käyvät läpi vähintään tuon baby bluesin. Hyviä aihetta sivuavia kirjoja ovat: Tuli sade rankka, Brooke Shields ja Äidin Kielletyt tunteet, väestönliiton julkaisu.

Todella hienoa, että voitte miehesi kanssa keskustella perusteellisesti tuntemuksistanne. Illalla, kun miehesi tulee kotiin, niin kömmi hänen kainaloonsa ja kerro kaikki loputkin mieltä painavat asiat. Miehet ovat melkoisen vankkoja tukipilareita ja parhaita hormoonihöyryjen lievittäjiä. Hekin toki pelkäävät ja jännittävät, mutta heidän tunteitaan eivät ole hormoonit pahentamassa.

Ja kokoarviosta vielä sen verran, että se on tosiaan arvio ja virhemarginaali on puoli kiloa suuntaan tai toiseen. Omalla kohdallani arvio heitti juuri tuon ääripään verran. Mutta kuten sanoit, niin jättiläisvauva ei ainakaan teidän kohdallenne taida osua. :)

Olipa taas mahdotonta löytää oikeita sanoja.
Pääpointtini oli kuitenkin se, että mielestäni on hienoa, että mietit noin perusteellisesti kaikkea tulevaa. Negatiiviset asiat eivät sitten tule valtavana yllätyksenä. Lopulta nuo harmituksen aiheetkin tuntuvat niin hirmuisen pieniltä sen valtavan rakkauden tunteen rinnalla, joka pikku hiljaa (tai kerta rytinällä) syttyy sydämessäsi.

Elina kirjoitti...

Oho, tulipa pitkä paasaus...(Nolostelee hän)

Anonyymi kirjoitti...

Täällä "satunnainen" lukija, joka siis käy melkeinpä aina lukaisemassa kun netissä sattuu olemaan.
Aivan varmasti olet nyt tehnyt omaan tilanteeseesi sopivan ratkaisun. Jos sinua noin paljon perätilasynnytys epäilytti ja pelotti niin ehdottomasti silloin sektio on se ratkaisu. Et ole tosiaankaan mikään pelkuri! Täytyy valita omien tuntemustensa mukaan.
Juuri tästä minulle puhui viime viikolla sukulainen jolle on tehty yksi sektio perätilan vuoksi (siis valitsi tavan itse) ja yksi alatiesynnytys kun vauva oli oikein päin.
Ihana blogi sinulla!
Täällä myös samanlainen raskaushistoria takana kuin sinulla ja tänään 20. viikolle mennään.
Kaikkea hyvää teidän perheelle!

Laura kirjoitti...

Teit varmasti oikean ratkaisun sektion suhteen! Turha ottaa ylimääräisiä riskejä ja kiyllä se sektio on kuitenkin ihan turvallinen. Sitä paitsi sinulla on hyvä syy haluta sekio.

Ja mitä kaikkiin masennuksiin ja muihin tunnepuolen asioihin tulee, aika näyttää. Minulla masennus iski esikoisen jälkeen. En ollut edes tiennyt että sellainen saattaisi tulla. Kaiken piti olla yhtä juhlaa. Siitä selvittiin valppaan neuvolasysteemin ja oman mukavuudenhaluni vuoksi. Sinä tiedostat masennuksen riskin, joten luultavasti et sairastu. Ja jos sairastut, huomaat sen nopeasti itsekkin:)

Onnea loppumetreille!

Anonyymi kirjoitti...

Olen seurannut blogiasi yli vuoden ajan. Itkenyt ja iloinnut kanssasi. En vain aiemmin ole saanut kommentoiduksi. Piti jo aiemmin kommentoida harsoasiaan, että pienen pulauttelijan äitinä olen huomannut ettei 20 harsoa ole yhtään liikaa.

Mutta nyt piti kommentoida sektio-asiaan. Meidän pienokainen syntyi (suunnittelematta) kiirellisellä sektiolla 2kk sitten. Sektio oli ihan positiivinen kokemus, vaikka siihen ei ollut valmistautunut. Kannattaa vaan reippaasti pyytää apua vauvanhoitoon osastolla, vaikka vauva olisi osastolla ns.vierihoidossa. Sektion jälkeen on kuitenkin jonkin aikaa melko kipeä. Itse yritin aluksi liikaa varsinkin öisin ja väsyin sen vuoksi sairaalassa kovin. Ja ei kannata lannistua, vaikka maito ei heti nousisikaan (sektio voi hidastaa maidonnousua). Kyllä se imetys voi onnistua, vaikka vauva osastolla saisikin lisämaitoa. Itse itkin sairaalassa monet itkut asian vuoksi, mutta kotona ollaan menty täysimetyksellä. Ja sitä paitsi tärkeintä on, että vauva voi hyvin. Pullomaidolla kasvaa myös terveitä ja onnellisia lapsia.

Mullekaan ei tullut heti sitä rakkaudentulvaa, vaan meni pari päivää ennenkuin ymmärsi miten tärkeä pieni on (rakkaus konkretisoitui, kun joutui sairaalassa sydäntutkimuksiin, joissa ei onneksi löytynyt mitään poikkeavaa). Johtui varmaan osittain myös siitä, että oli niin asennoitunut siihen, että saa vauvan heti rinnalle ja pystyy sitä täysipainoisesti itse hoitamaan. Käytännössä seurailin pari päivää, kun muut lastani hoivasivat. Isä oli siinä suuressa roolissa.

Voimia loppuodotukseen ja paljon enkeleitä synnytykseen (sektiolla synnyttäminen on yhtä oikea tapa kuin alatiesynnytyskin).

Turkoosi ja poika 2kk

Anonyymi kirjoitti...

Jännät paikat teillä!
Se miten vauva maailmaan saatetaan ei ole mielestäni niin olennaista vaan se että äippä ja vauva selviävät synnytyksestä!
Teit varmasti parhaimman päätöksen ja luota itseesi =)

Maidon noususta sen verta,että hyvin läks nousemaan kolmantena päivänä vaikka poitsut on kummatkin ollut sektioiden jälkeen eri osastolla infektion takia.Kävin öisin pumppailemassa maitopumpulla kun vauvat oli osastolla.

Nyt jaksuja loppu raskauteen ja ihanaa,kohta teillä on se pikkuinen sylissä!
Kaikkea hyvää =)

Anonyymi kirjoitti...

Ymmärrän täysin tunteesi. Itsellä kun kaksi sektiota ja molemmat perätilan takia tehty. Ekassa en tuntenut itseäni niin pelkuriksi kun sanottiin etten saa alakautta pt-lapsia synnyttää. Yksi lantion mitta on 0,5cm liian kapea. Mutta tuplilta lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä että alakautta vaan, kyllä ne mahtuu tulemaan kun välissä oli yksi alatiesynnytyskin... Enpä lähtenyt kokeilemaan vaan valitsin sektion (A oli siis perätilassa).

Minulle ainakin esikoisen sektio oli niin jännittävä tilanne että olin enemmänkin hämilläni vauvan syntymästä kuin että hurja rakkauden tunne olisi minut täyttänyt :-) Mutta se tunne tuli kyllä sitten kun itse virkkui kunnolla ja pääsi nuuskimaan ja sylittelemään vauvaa vapaammin. Sama se oli alatiesynytyksessäkin. Ensimmäinen tunne lapsen synnyttyä oli huoli lapsen voinnista ja sitten helpotus kun itkevä lapsi nostettiin rinnan päälle. Siinäkin se rakkaus iski kunnolla vasta hetken virkuttuaan ja tajuttuaan mitä on tapahtunut :-)

Jos tämä nyt odottamamme pikkuinen ei saa lupaa syntyä alakautta vaan lääkärit määräävät sektion (kun niitä jo ennestään on se 2 kpl) niin vauvan syntymäpäivää emme kuitenkaan paljasta enää etukäteen. Esikoisesta se sanottiin kavereillekin mutta on se vaan hauskempaa yllättää sillä viestillä että pikkuinen on syntynyt. Vain lähimmät (mummot yms.) tiesi milloin leikataan. Muita pidettiin jännityksessä :-)

Anonyymi kirjoitti...

Oletkos sattunut huomaamaan, että uusimmassa kaksplus lehdessä oli juttu perätila sektio synnytyksestä? mukavan oloinen, kannustava artikkeli. :)

Anonyymi kirjoitti...

Olen ollut vauvablogi tauolla ja nyt palasin lukemaan loppuhetkienne tunnelmia. Haluan vain toivottaa lämpimiä ja turvallisia ajatuksia viimeisiin viikkoihin. Uskon että vaikka nyt saattaa mietityttää niin kyllä ne palaset vaan loksahtaa paikalleen kun vauvan saa rinnalleen. Paljon lämpimiä ajatuksia teille, koko perheelle!