perjantaina, marraskuuta 26, 2010

Hormonimyrskyä ja suuria päätöksiä

Täällä ollaan. Henkeä on pidätelty viikolla 16, mutta se kriittinen piste ohitettiin, tänään olisi viikkoja täynnä tasan 19.

Kaikki on mennyt nyt hyvin, eikä uskoisi, että kohta ollaan jo puolivälissä. Tämä kai on nyt se vaihe, kun ne viikot kuluvat nopeasti alun matelun jälkeen. Maha on jo paljon valtavampi kuin tytöstä oli näillä viikoilla, joten selvästikin se kohtu muistaa, mistä tässä hommassa on oikein kyse!

Tytölle olemme varovaisesti puhuneet asiasta, kun on huomannut äidin masunkin jo kasvaneen. Ilmoitti kovasti haluavansa pikkuveljen. Saapas nähdä kumpi siellä majailee, aiomme pitää yllätyksenä jälleen loppuun saakka!

Silti mielessä on vielä todella paljon pelkoja, asioita jotka voivat mennä vielä pieleen. Aika nöyränä taidan olla tämänkin raskauden kanssa loppuun saakka, vaikka usko siihen, että huhtikuussa meitä olisi jo neljä, onkin luja. Taitaa olla niin, että kun jotakin joskus tapahtuu, ei niistä peloista pääse koskaan kunnolla yli.

Meillä tapahtuu nyt samaan aikaan niin paljon muutakin mullistavaa, että omaan masuun tuijottelu on pakostakin joutunut vähemmälle. Me tehtiin nimittäin päätös, että rakennamme omakotitalon! :)

Tontti meillä jo on, ja nyt on menossa kova talopakettien vertailu, jotta saataisiin lupahakemukset ajoissa vireille. Samaan syssyyn pitäisi sitten miettiä tämän nykyisen myyntiä. Siinä onkin sitten se kovempi paikkaa, sillä olen todella pitänyt tästä paikasta.

Muutimme tänne juuri silloin, kun sain keskenmenon. Silloin oli synkempää aikaa, mutta onneksi kirkastui kuitenkinpian tyttömme syntymän myötä. Tippa linssissä olen miettinyt, miten ikinä raskimme myydä tätä taloa, missä ensin valvottiin yötä myöten tyttöä hyssytellen, sitten harjoiteltiin konttaamista, sitten kohta jo taaperrettiin pitkin aulan pitkää käytävää, ensin taaperokärryn kanssa, sitten kohta jo juoksemalla.

Nyt samainen aulan käytävä on tytön kilpajuoksupaikka. Eli ensin mennään käytävän toiseen päähän valmiiksi, jonka jälken odotetaan, että äiti huutaa "än, yy, tee, nyt!" ja sitten juostaan tuhatta ja sataa äitin syliin antamaan kädelle läpsy. Ja sama uudestaan, lukemattomia kertoja illassa. Miten täältä voi koskaan raskia lähteä?

Rankalta tuntuu myös se, että joudumme väkisinkin jonnekkin väliaikaisesti evakkoon vuokralle oman kodin valmistumista odottaessa. Miten onnistuvat muutot ja muut nyt kun odotan? Miltä tuntuu olla uuden vauvan kanssa kodissa, joka ei vielä silloin ole se oma koti? Kuinka paljon mies ehtii olla kotona, kun vauva syntyy?

Toisaalta rakentamisen puolesta puhuu se, että teimme tosiaankin hyvän löydön tontiksi, eikä aikaa sen kans miettimiseen ollut. Otamme myös talon mahdollisimman valmiina pakettina, jolloin raksalla oloaikaa ei pitäisi mennä aivan älyttömästi, siivouksia, raivaamista ja muuta kantamista taatusti riittää. Eli jos kaikki hyvin menee, niin ensi kesänä miekin olisin raksalla auttelemassa vauva tissillä ja toinen taapero helmoissa juosten. Ja jos kaikki menee kuin unelma, niin sitten oltaisiinkin jouluna omassa kodissa.

Hullua? Ehkä. Mutta ei meille kukaan ole järkeäkään saanut puhuttua päähän. Tämä koti on ihana, mutta haluamme etäämmälle muusta asutuksesta, paikkaan jossa pihalla voi olla huoletta koirien ja lasten kanssa ilman pelkoa ohiajavista autoista. Toiveenamme olisi myös yksikerroksinen koti nykyisen kahden kerroksen sijaan.

Mietityttää myös, miten tyttö suhtautuu muuttoon. Päiväkodin vaihtokin tulisi ajankohtaiseksi, mikä myös painaa. Nykyinen on huippupaikka, mutta uusi kotimme olisi ihan toisella puolen kaupunkia.

Tässä kaikessa pohdinnassa tyttö piristää meitä pulputuksellaan. Puhua palpattaa jo todella paljon ja pitkiä lauseita, ärrät ja ässät kuulostavat jo oikeilta. Laulaa jo paljon eri lauluja, nyt on lemppareina piiri pieni pyörii ja tuu tuu tupakkarulla... Vaipat heitettiin kokonaan pois jo syksyllä, ja kuivana on peti pysynyt.

Kaiken touhun välissä toki aina vähän uhmaillaan ja koetellaan omia rajoja. Äiti ja isäkin osaavat ottaa nämä purkaukset jo hallitummin, alussa kyllä tuntui, että apua, kaukanko tämä kestää!!! Kun tähän soppaan sekoittaa vielä äidin raskausajan hormonimyrskyt ja talohaaveilut, niin aikamoista hullunmyllyä tämä elo välillä on!

3 kommenttia:

Elina kirjoitti...

Hienoa, että teille kuuluu noin hyvää!

Rakentaminen on varmasti valtaisa muutos elämässänne, mutta uskon sen olevan lopulta aivan ihanaa. Mitään kokemustahan en itse omaa asiasta, mutta haaveissa siintää sama. Sitten joskus, kun vain tietäisi edes mihin päin Suomea sitä suunnattaisiin. :)

Toinen raskaus on ainakin minulla hujahtanut keskiraskauden jälkeen todella nopeasti. En voi millään uskoa, että laskettuunaikaan on alle viikko. Joten eiköhän teilläkin loppumatka sujahda ohitse hurjaa vauhtia. Toivon sydämeni pohjasta, että kaikki sujuu hyvin. Onnea matkaan loppuun asti! :)

Kati kirjoitti...

Ihanaa! Kun kerran pistetään elämä uusiksi (=uusi vauva), niin kannattaa pistää kunnolla ;)

Anniina ★ kirjoitti...

Ihania kuulumisia! :)
Ja mä en mitenkään pidä teitä hulluina kun ryhdytte rakentamaan, päinvastoin! Täällähän on samoja suunnitelmia, tosin aiomme rakentaa talon mahdollisimman pitkälle itse. Talopaketti ja kaikki on jo valittu ja päätetty, tontin etsintä jatkuu. Ja sen pikkukakkosen toivominenkin :)

Onnea ja menestystä projektiin! Saattaa se välillä vähän kiristellä jaksamista, mutta palkitsee varmasti lopuksi. Olisi ihana kuulla teidän rakennusprojektistanne lisääkin jos tahdot siitä kertoa! :)

Lämpöistä joulunaikaa koko perheellenne!