sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2007

Tri Jekyll vai Mr Hyde?

Tänään en ole tuntenut itseäni enää ollenkaan. Nimittäin näin väsynyt en muista koskaan olleeni. Väsymys ihan kuin vyöryi päälle heti aamulla. Kävimme marjassa, ja minä sain hädin tuskin siirreltyä jalkaa toisen eteen. Nukahdin hetken aikaa, mutta tuntui että usvassa kävely vain jatkui. Nyt katson kelloa, ja mietin, että joko voisin mennä nukkumaan ilman että tunnen itseäni ihan mummoksi. =)


Mies on ihmetellyt olotilaani, miettii varmaan minne se energinen nainen on hävinnyt. On tässä hänelläkin kestämistä jos minullakin, olen varmaan toisinaan kuin Tri Jekyll, toisena hetkenä Mr. Hyde...


Masulissa on rauhallista muutoin, ja nyt odotamme ensimmäistä ultraa, joka on elokuun alussa. Kunpa sitten kuuluisi ne sydänäänet ja ennenkaikkea käiverö myös esittäytyisi! Niin, se ensimmäinen neuvolahan oli pettymys, sillä emme kuulleet yhtikäs mitään. Oma hoitajakin oli lomalla, ja tuuraajana oli joku nuori tyttö. Ihan mukava oli, mutta olisin toivonut, että hän olisi yrittänyt löytää niitä sydänääniä hieman uutterammin. Hän kyllä totesi ne hetken aikaa vaimeasti kuulleensa, mutta sanoiko sen sitten vain meitä rauhoittaakseen... Nyt vain toivotaan, että pikkuinen olisi oikeasti olemassa. Uskon kyllä siihen, sillä ei kai tällainen väsymys voi ihan itsestäänkään tulla?

Niin, ja sukulaisillehan on nyt sitten kerrottu, mies omalle äidilleen, ja minä vanhemmilleni. Miehen äiti totesi vain, että onpa mukava juttu, ja keertoi asiasta samantien puhelimessa miehen siskolle (olisiko asian nyt kuitenkin voinut jättää meidän kerrottavaksemme?). Minun vanhempani alkuäimistelyn jälkeen jopa halasivat. Tuijottelivat minua sitten hymyillen lopun iltaa, sillä minusta ei olisi kuulemma uskonut, että niitä lapsia joskus lopulta teen. Tähän saakka kun olen todennut, että en lapsia ehkä koskaan halua. No, mieli muuttuu, kun se oikea osuu kohdalle =)

Miehen isälle ei sitten puhuttu mitään, koska oli niin tuhdissa maistissa kun kävimme kylässä... =( Surkutteli mennyttä elämäänsä ja mietti mitäpä väliä hänellä enää maan päällä olisi. Teki mieli tokaista, että ehkäpä se lapsi haluaisi, että molemmat ukit olisivat elossa. Pidin kuitenkin suuni kiinni, ja jätän kertomisen ajankohdan miehen huoleksi. Ehkäpä miehen mummi kuitenkin asian paljastaa, sillä hänelle asiasta kerroimme ennenkuin lähdimme kotia kohti.

Voiko väsymys olla oikeasti näin voimakasta? Rautaa? Hb oli neuvolassa 120, onko arvo voinut tuosta maanantaisesta jo romahtaa?

1 kommentti:

mari-johanna kirjoitti...

Mulla kanssa oli kovasti ällistyneet vanhemmat (ja muutkin sukulaiset kunhan heille kerrottiin 12 viikon ultran jälkeen), eivät olleet osanneet ajatellakaan että olisin äiti-tyyppiä ja että tämmöisiä uutisia olisi tulossa :) Että oli aikamoisen iloinen yllätys!

Toivottavasti väsymyksesi menee ekan 3kk jälkeen ohi!