lauantaina, syyskuuta 08, 2007

Tyhjyyttä

Kohta kaksi viikkoa tapahtuneesta ja tyhjä olo tuntuu sisälläni vain paisuvan. Olen palannut töihin, arki jatkuu ympärillä normaalisti. Jokin minussa tuntuu kuitenkin pysähtyneen.

Kotona tunnen olevani kireä kuin viulunkieli. Viime päivien aikana olen purskahtanut itkuun yhä useammin, kuitenkin tilanteissa joissa itku on "sallittu". Olen itkenyt itsekseni kun mieheni jo nukkuu, olen itkenyt vessassa, pyykkiä laittaessani...

Olo on tuntunut yksinäiseltä, mutta huomaankin ihan omasta tahdostani erakoituvani. Ihmiset lähellä tarjoavat apuaan, mutta huomaan että en halua puhua kenenkään kanssa. Ainoastaan mieheni kanssa olen käynyt asiaa läpi, ja tunnen jopa ärtyväni kun esimerkiksi äitini kysyy miten jaksan. Aivan kuin menetyksestä puhuminen teksisi asiasta vieläkin todellisemman kuin mitä sen nyt on.

Suren menetettyä odotuksen aikaa. Lasken koko ajan, monesko viikko meillä olisi menossa jos kaikki olisi mennyt hyvin. Mietin, kuinka poikani olisi kasvanut, miten hänen piirteensä olisivat muuttuneet. Olisimme niin kovasti halunneet nähdä hänen kasvavan. Mieleeni ovat jääneet etenkin hänen pikkuiset kätensä, sormet olivat kuin isällään, ja ne pikkuiset jalat, koukussa niin kuin pikku vauvoilla yleensä on, kaikki täydelliset viisi varvasta jo valmiina. Muistan, kuinka pieneltä käsi näytti kun koskin sitä sormellani. Vauvan käsi peitti peukalonkynnestäni varmaan vain kolmasosan.

Mietin myös koko ajan, missä meni väärin. Söinkö jotakin väärää, liikuinko sittenkin liian paljon. Mietin mikä oli se hetki kun pikkuisen sydän lakkasi lyömästä, mitä minä tein juuri silloin? Nukuinko, vai nauroinko kenties jollekin tietämättömänä siitä surusta mikä meillä olisi edessäni? Raastavalta tuntuu myös tyhjyys kohdussa. En voi kuvitellakaan, minkälaista surua kantavat sisällään ne, joilla lapsi on menehtynyt vielä myöhemmillä raskusviikoilla. Minun sydämeni ainakin on hajonnut. Mieheni surusta on vaikea sanoa, hän sanoo ajattelevansa asiaa päivittäin, mutta tarkemmin hän ei ole tunteistaan puhunut. Pelkään, että asia ajaa meitä vielä joskus erillemme. Tunnen välittäväni hänestä enemmän kuin koskaan, mutta samall huomaan sen jäätävän hiljaisuuden, mikä talossa välillä on. Kumpikin omissa ajatuksissaan.

Voi luoja, kunpa selväisimme tästä joskus.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Eksyin jotenkin blogejen kautta blogillesi. Kyynel silmässä luin koskettavaa kirjoitustasi ja se pysäytti täysin. Miksi tämän elämän pitää olla joskus niin raaka. Otan osaa suruunne ja voimia teille molemmille. Tv:Minna

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Mä olen kokenut kohtukuoleman rv39+4 marraskuussa 2007. Alkuraskauden keskenmenojakin olen kokenut. Kotona on 2,5v poika. Toivon sinulle voimia ihan jokaiselle päivälle. Oman lapsen kuolema on suruista suurin. T:Marika

Anonyymi kirjoitti...

Hei,

eksyin blogillesi myös muiden blogien kautta. Olin töissä blogia lukiessani ja kyyneleet kohosivat väistämättä silmiini. Olen itse raskaana, viikkoja 27. Olemassa ei ole sanoja, joilla voisin sinua lohduttaa. Ymmärrän, että sinuun koskee varmasti enemmän kuin mikään koskaan. Voin vain lähettää sinulle voimia ja toivon sydämeni pohjasta, että uusi pienokainen saa alkunsa mahdollisimman pian. Vaikka sitä on nyt mahdotonta uskoa, niin enkelipojanne lyhyellä elämällä oli jokin elämää suurempi tarkoitus. Olen niin kovin pahoillani. Voimia!