keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007

Sydän hakaten eteenpäin

Huh, mitä viikkoja. Oikeasti, miten suru voikin olla myös salakavala!

Luulin surun jo helpottavan, kunnes se tuli päälle täydellä höyryllä. Yksi päivä havahduin töissä siihen, että en voinut kuin itkeä. Töitä olisi pitänyt tehdä, mutta en pystynyt tyrehdyttämään itkua, vaikka kuinka yritin ajatella muuta. Siinä tilanteessa ratkaisu oli mennä sanomaan asia suoraan esimiehelle. Hän onneksi ymmärsi ja lähdin kotiin. Kotimatkallakin itkin niin, että hyvä jos tien näin. Koko keskenmeno tuntui silloin todella musertavalta.

Selvisin kai tilanteesta sillä, millä olen aina selvinnyt, liikkumalla. Silloin otin koirat ja lähdin kahdeksi tunniksi kävelemään metsään. Koirat juoksi vapaana ja minä itkin. Erikoista oli se, että kun annoin itselleni luvan itkeä, niin melko pian se tyrehtyi ja vaivuin vain mietteisiin.

Sen "luhistumispäivän" jälkeen vanha tuttavani, paniikkihäiriökin nosti jälleen päätään. Niistäkin ahdistuksista kuitenkin selvisin. Purin hammasta ja mietin, että tämä on nyt vain minun tapani käsitellä asiaa, pohjamutia myöten. Sitten paniikitkin alkoivat hellittää. Näitä paniikkeja on vaikea kuvailla, mutta jokainen, jolla on niistä kokemusta, tietää varmasti sen olotilan, mikä silloin on...

Nyt oloni alkaa olla aika normaali. Tunnen, että se terävin kärki surusta on kai ylitetty. Nyt on vain sitä jomottavaa alakuloisuutta, joka aina välillä iskee. Pahimmat olot olen purkanut jälleen liikkumalla, juoksemalla ja spinningissä. Ehkäpä se on jonkin sortin riippuvaisuus, en tiedä, mutta niinä hetkinä, kun pulssi on lähennellyt 190:tä ja vimma jatkaa on ollut kova, silloin on tuntunut hyvältä, rauhalliselta. Ehkäpä parantumista on havaittavissa siksikin, että tulee jo hetkiä, jolloin sen päivittäisen liikuntahetken voi jo laistaa ja jäädä sohvan nurkkaan....

Mieheni kanssa tilanne oli välillä tosi kireä. Helpotus löytyi pitkältä lenkiltä, jonne pyysin hänet mukaan. Alkumatka meni kiistellen, ja kai se äänikin kohosi molemmin puolin, mutta takaisin palattiin nauraen ja jutellen. Sen jälkeen tunnelma on ollut paljon vapautuneempi, jotenkin seesteisempi.

Tätä hyvää oloa on nyt siis ollut vasta noin viikon verran, mutta uskon, että kaikki alkaa pikku hiljaa kääntyä kohdalleen. Nyt sitten vain pikku hiljaa alamme katsoa eteenpäin... Toivottavasti se oma nyytti vielä joskus kuuluu meidän arkeen.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Haleja sinne päin. Kiva lukea päivitystä blogistasi. Ja tuo itkeminen helpottaa ja hienoa että myös esimiehesi ymmärsi tilanteen. Olet vahva ja osaat selvästi hienosti lukea itseäsi. Itkeminenkin on vahvuuden merkki, ei heikkouden.

Haleja vielä paljon.

Anonyymi kirjoitti...

Näinhän se menee, että ihmisillä on erilainen tapa käsitellä surunsa. En osaa kuvitellakaan mitä olette läpi yhdessä joutuneet käymään, mutta on kuitenkin hienoa että olette jonkin yhteisen keinon löytäneet saada valoa päivään.

Viekööt se sitten aikaa viikon, kuukauden tai vuoden että elämä on raiteillaan, se on teidän elämänne. Toivon teille kaikkea hyvää.

Minä vain jotenkin ajattelen omasta puolestani, että olisi juuri tärkeää löytää kumppanin kanssa taas se yhteinen sävel, sitten on helpompi jatkaa isojen askelien ottamista, yhdessä.

Voimia!

Anonyymi kirjoitti...

Olen kuullut etä itku pesee sielusta surut pois. Kiva että elämäsi alkaa tunuta vähän normaalimmalta.
ritu.se