maanantaina, syyskuuta 08, 2008

Emon huolta

Viime perjantaina kävin synnärillä päivystyksessä ylimääräisen käynnin. Aamun neuvolan jälkeen pikkuinen oli todella hiljainen, ja aloin illalla laskea liikkeitä. Ensimmäisen tunnin aikana en saanut kuin 4-5 liikettä. Soitin synnärin päivystykseen, kätilö neuvoi laskemaan vielä toisen tunnin, ja mikäli jäisivät vielä alle kymmenen, niin voisi tulla sinne käyrille.

Ja reippaasti alle kymmenen ne liikkeet jäivät. Kotidoppler kertoi sykkeen olevan noin 110 luokkaa, mikä oli tavallista 130-140 lukemaa selvästi alempana. Säikähdin, itkukin pääsi. Silmissä tuntui vilisevän, verenpaine nousi pelon vuoksi 175/115 lukemiin. Mies käski pukea, nyt mentäisiin.

Vastassa oli oikea enkeli kätilöksi. Mieskätilö, joka samantien rauhoittavalla olemuksellaan sai pahimman pelon taittumaan. Opasti mieheni pitämään anturia vatsani päällä, ja kertoi samantien niitä hyviä lukuja, mitä käyrille tuli. Ilmeisesti käiveröllä oli ollut pidemmät tirsat, sillä nyt se aloitti sellaisen jumpan, että tuloksena oli todella priimaa käyrää. Minulla jo nolottikin hätääntymisemme, mutta samainen kätilö sanoi, että oikein olimme tehneet. Hänen mukaansa kaikkien lääketieteellisten laitteiden ja mittausten ohi menee aina äidin oma tuntemus sikiön voinnista.

Ei ihmetellyt verenpaineitani, sanoi että olemuksestani näki heti kun osastolle tulin, että pelkään ja paljon. Neuvoi minua puhaltamaan syvään ja pitkään. Naurattikin jo hieman. Kun lähdimme lähes tunnin käyrillä olon jälkeen kotiin, oli verenpaine laskenut 130/97:ään, ja rinnasta oli poistunut kuristava tunne mikä siellä oli. Sen jälkeen olen ollut viikonlopun ajan oikea levollisuuden perikuva. Dopplerina on saanut toimia mieheni korva, turhan tarkkaan en ala pulssia enää laskemaan. Ja liikkeitäkin on tuntunut nyt niin säännöllisesti, että ei ole tarvinnut liikelaskentaa enää tehdä.

Hyvin voi siis käiverö, emo huolehtii vain välillä vähän liikaakin...

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Onpa teillä ollut hirveät paikat! Ei mikään ihme, että emo on ollut ihan sekaisin pelosta.

Hyvä, että kaikki on teillä hyvin, vaikka Pikku-Käiveröisenne säikäytti teidät pahemman kerran. Ja onneksi teitä oli vastassa osaava ja empaattinen kätilö.

Voimajaksuja! :)

Anonyymi kirjoitti...

Ei kai koskaan voi huolehtia liikaa! Itse en ole vielä päivystykseen sännännyt, mutta muutama kerta on oltu itku silmässä, kun pikkuinen on laiskotellut. Onneksi mies osaa aika hyvin rauhoittelemisen taidon, mutta luulenpa, että jos oikeasti jotain pelästyisin, niin päivystykseen sitä singottaisiin.

Anonyymi kirjoitti...

Tuli itsekin käytyä kolme kertaa neuvolassa (oli aina onneksi neuvolan aukioloaikaan) ihan vaan kuulostelemassa, kun neiti oli niin hiljaa ollut jokusen tunnin. Välillä saattoi mennä neljäkin tuntia niin, että yhteensä ehkä tuli se 10 liikettä. Ja kun ekaansa odotti, niin ei muuta osannut kuin pelätä ja kuulostella.

Ja aina neuvolatäti sanoi, että ihan oikein tein.

Muuten, ihan varotukseksi, loppua kohden liikkeet vähenee, kun ei ole enää tilaa liikkua. Nimim. pelästynyt.

Anonyymi kirjoitti...

Loppua kohden minäkin stressasin samasta asiasta, koska tilanahtaudesta johtuen lapsi tosiaan alkoi kääntyillä ja liikkua paljon vähemmän. Tyttömme myös nukkui vatsassa ollessaan aamuisin usein pitkään. Minä sitten malttamattomana välin tökin ja vääntelin masua niin kauan, että sain kiukkuisen potkaisun osakseni: Äiti älä kiusaa. :)
Mielestäni huolehtiminen ei silti koskaan ole turhaa. Oman mielenrauhan vuoksi kannattaakin poiketa käyrillä tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Onneksi teillä kaikki oli mainiosti ja käiverö vain huilaili.
Hyvä, että olet se jälkeen ottanut rennosti. Suosittelen jalkojen ylös nostamista ja suklaalevyn tuhoamista vielä lisärentoutuskeinona. Kuulin tutkimuksesta, jossa oli todettu, että raskausaikana suklaata syöneiden äitien vauvat ovat keskimääräistä tyytyväisempiä. Heh, mainio tekosyy herkutella.