keskiviikkona, heinäkuuta 25, 2007

Parisuhdeahdistusta!

Oikeasti, missä se auvoinen ja onnellinen odotus viipyy? Meillä oli eilen aika vakavasävyinen keskustelu parisuhteestamme. Olen mieheni mukaan ollut etäinen, viileä, enkä tee enää lainkaan aloitetta seksiin. Tämä kaikki on varmaankin totta, mutta minä en enää osaa sanoa, että johtuuko kaikki nyt sitten raskaudesta, vai ovatko tunteeni oikeasti muuttuneet? Oikeasti tuntuu todella pahalta edes miettiä tunteiden muuttumista nyt kun uusi ihminen on tulossa. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että kaikki johtuu hormoneista, mutta pelottaa. Miten sitten käy kun lapsi syntyy ja todellinen arki alkaa? En halua elää elämääni kulissiperheessä, jossa tunteet eivät ole aidot!

Siskoni muistaa raskaudestaan vaan sen onnellisen tunteen, ei niinkään mielialojen heittelyä. Minä en muista, että olisin vielä ollut mitenkään kuplivan onnellinen. Onnellinen kyllä aina välillä, mutta ei mitään pilvissä leijumista.

Saimme mieheni kanssa sen verran puhdistettua ilmaa, että kumpikin yrittää nyt antaa ymmärrystä toiselle. Yritämme myös ottaa kahdenkeskistä aikaa. Eli aikaa, jossa pääasiassa eivät ole koirat tai arkiset asiat. Eli ulos syömään, kalastamaan, kenties leffaan, pyöräilemään jne. Yritämme muistuttaa toisiamme siitä, että tässä tarinassa pääosassa olemme me kaksi.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei vaan :)

Kuulostaa tutulta. Meillä mennään viikoilla 34+ eikä parisuhde ole enää entisensä. Ei me mitenkään kärsitä tästä, vaan ollaan ilmeisesti kasvettu toisiimme jollain tapaa muutenkin kiinni kuin vain naisena ja miehenä. Alkuun etäisyydenotot ja uudet oudot "vibat" kummastuttivat. Oli hetkiä, jolloin oli pakko itkeä niitä toiselle. Mutta puhumalla kaikki ollaan selvitetty ja nyt ollaan melko lailla valmiina paaperon tuloa varten (kai?) Meissä itää pienet isi- ja äiti-idut, joista versoo vielä kokonainen perhe. Sama juttu teillä, veikkaisin :)

Onnea odotukseen!

Cazze kirjoitti...

Nii-in. Jotenkin myös toivon, että tämä kaikki tosiaankin kuuluisi vaan asiaan, että valmistaustuisimme henkisesti tulevaan. Tänään on ollut asian suhteen jo paljon tyynempi olo, uskon, että näillä käymillämme keskusteluilla me ikään kuin muotoudumme vielä uomiimme, jotta meistä tulisi sellainen onnellinen perhe niin kuin toivoisimme. Tilan antaminen toiselle tuntuu nyt olevan kaikista tärkeintä.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä kai ne hormonit aika voimallisesti jyllää sullakin...luulisin.

Meillä on käynyt niin, että miehen kanssa ollaan ehkä lähennytty entisestään (pl. seksi), mutta muihin ainakin minä haluan etäisyyttä. Haluan jotenkin sulkeutua perhepiiriin. :) Noin muuten hormonit ovat tehneet musta rauhallisen, kun normaalisti olen hyvin temperamenttinen ja epävakaa. Että jotain hyvääkin!

Anonyymi kirjoitti...

Mä kyllä voin rehellisesti tunnustaa, että raskauden alettua olen enemmän ajatellut vain itseäni ja omaa napaani. En ole miettinyt tunteitani, että onko ne jotenkin miestä kohtaan muuttuneet.

Eivät ne ole, mutta käytän huomattavasti enemmän aikaa itseni tutkimiseen ja pohdiskeluun tulevasta. Miesten käsitys usein tuntuu (ainaki meillä) olevan, että rakkaus taitaa olla kuollut jos seksiin ei aloitetta tee. Hassua sinänsä.

Mutta mutta, mä ajattelen sen niin ja olen siitä miehellekin puhunut, että raskaus muovaa minusta täysin uutta ihmistä ja tahdon löytää itseni ennnen kuin voin antaa elämäni intiimeintä hellyyttä hänelle. Ja niinpä se olikin, kun ekaa kertaa vähään aikaan rakasteltiin, mä ujostelin kuin ensikertalainen hänen silmiensä alla, vaikka oltiin kyllä riettailtu ennenkin... :)

Keho muuttuu ja tunteet muuttuu, se kuuluu asiaan. Mä en kyllä voi sanoa olevani koko ajan onnellinen, mutta usein kyllä. Se tasoittuu siitä, kun pääset eteenpäin raskaudessa. Alku on uomien hakemista!

Anonyymi kirjoitti...

Vastaava keskustelu käytiin meilläkin. Aina välillä itketään ja kiukutellaan, vaikka kuitenkin rakastan miestä ainakin yhtä paljon kuin ennenkin (eli joka päivä enemmän). Kasvukivuiksi olemme itse ne olettaneet.