keskiviikkona, elokuuta 29, 2007

Mikään ei ole enää koskaan ennallaan

Vaikka itkisin kaikki maailman kyyneleet,
en saisi sinua täällä pysymään.
Vaikka koskisin sinua kuinka hellin hipaisuin,
en saisi sydäntäsi elpymään.
Pyrähdä siis lentoon pieni lintuni,
lennä pois maan päältä.
Taivaan rantaan siipesi jaksavat kyllä,
ne voiman saavat ylhäämmältä.
Tämän runon kirjoitin aamulla osastolla. Tuntui, että sydän räjähtää tuskasta, kun ensimmäiset supistukset alkoivat.

Supistuskivut olivat kovat, sain ensin Panacodia ja kun puoli yhden aikaan itkin ja hikoilin kivusta, niin sain lihakseen pistettävän tehokkaamman lääkkeen. Hoitaja sanoi, että supistusten tuskaa lisää vielä se henkinen tieto, että on synnyttämässä kuollutta lasta.

Olin ensin ajatellut, että selviän asiasta yksin, yritin kai jotenkin säästää miestäni. Yhden aikaan kivut ja pelko oli kuitynkin niin kovaa, että soitin mieheni paikalle. Vähän ennen kuin mieheni tuli, kuului posahdus ja lapsivedet tulivat. Melkein heti alkoi verenvuoto. Ponnistamisen tarvetta ei kuitenkaan ollut.

Minulle tuotiin erillinen pönttö, tavalliselle wc-pöntölle meno oli kielletty.
Kun hoitaja käski minun mennä pissalle, lapsi sitten syntyi. Kaksi muljahdusta, ensin lapsi ja sitten istukka. Aloin itkeä enkä voinut katsoa pönttöön vaan pyysin hoitajan paikalle. Hoitaja vei pöntön pois ja lupasi tulla kertomaan, oliko lapsi syntnyt.

Jonkin ajan kuluttua meille tuotiin pienellä liinalla peitetty astia, saimme jäädä vauvan kanssa kolmisin.

Meille olisi ollut tulossa poika. Niin kaunis, niin kauhean hauras. Kaikki jäsenet olivat paikallaan, oli pienet kynnet, korvat, viisi varvasta. Toinen silmä oli raollaan ja sieltä näkyi vähän tummaa iiristä. Hän oli kaunein näkemäni olento. Kosketimme kumpikin varovasti hänen sormiaan ja jalkojaan, vauvan päälle vain tipahteli kyyneleitä. Sitten hänet vietiin pois, ja samantien tunsin sen kauhea aukon, joka minuun jäi. Mieheni lohduton itku sattui eniten.

Päivällä juttelin sairaalapastorin kanssa. Olin aiemmin allekirjoittanut paperin, että sairaala saa huolehtia vauvan tuhattavaksi. En kuitenkaan halunnut, että vauvamme joutuu tavallisen sairaalajätteen sekaan poltettavaksi. Niinpä pieni lapsemme siunataan lähipäivinä syntymättömien lasten lehtoon, muutaman kilometrin päähän kotitalostamme johon juuri muutimme. Tilaisuudessa ovat läsnä vain me ja pappi, ei virsiä tai muitakaan muodollisuuksia, muutama sana vain ja sitten mieheni saa laskea pienen laatikon maahan. Tämä valinta tuntui meille paljon paremmalta vaihtoehdolta.

Pääsin osastolta parin tunnin päästä. Ilmeisesti olin aika "helppo tapaus", koska lääkäri ei käynyt minua kertaakaan katsomassa, istukka tuli silloin samantien ulos eikä verenvuotoa jatkunut liian runsaana. Käteeni sain sairaslomaa pariksi päiväksi, sekä lääkekuurin maidon tulon tyrhedyttämiseksi.

Eilisilta meni sumussa, tänään olen itkenyt pohjattomalta tuntuvaa ikävää, vauvan kuva on koko ajan mielessäni. Mietin, missä teimme väärin, oliko vauva sairas, olenko syönyt jotakin sopimatonta. Mietin, missä kohtaa vauvan sydän on lakannut lyömästä. Oliko vauva jo perjantaina menossa, kun sydänäänet olivat jotenkin vaimeamman kuuloisia? Vai tapahtuiko se lauantaina, kun vatsani kramppasi? Sunnuntaiaamuna häntä ei kuitenkaan enää ollut.

Hoitajat puhuivat jo, että pitäisi odottaa yksi kierto ennen uudelleen yrittämistä. Minulla itselläni on sellainen olo, että uskallanko yrittää enää koskaan.

13 kommenttia:

JonnaKonna kirjoitti...

Niin kaunis runo. Sait mut itkemään. Teidän puolestanne.
Olkaa vahvoja, sillä vaikka kuinka sitä ei osaa ymmärtää että MIKSI, niin kaikella on vaan tarkoitus ja merkitys. Oman lapsen kuolema on vaan se julmin...

Voimia jaksamiseen ja jos siltä tuntuu, niin hae lisää sairaslomaa.

Haleja.

Tiitu kirjoitti...

Olen sanaton ja kovin pahoillani puolestanne. Toivon teille voimia jaksaa eteenpäin suuren surun keskellä.

Pupu kirjoitti...

Itkettää...
Eräs tuttavapariskuntamme kävi pari vuotta sitten läpi saman kuin tekin. Koskaan ei heiltä uskallettu kysyä asiasta tarkemmin mutta luulisin, että jotenkin tuolla tavoin sen on täytynyt mennä.
Surkaa rauhassa ja tukekaa toisianne, muuta en oikein osaa sanoa..

Penni kirjoitti...

Olen äärettömän pahoillani ja surullinen puolestanne. Voimia ja jaksamista myös täältä, on vaikea ymmärtää miten elämä joskus voikin olla noin epäoikeudenmukaista.

Anonyymi kirjoitti...

Todella kauniin runon olit kirjoittanut. Sai minutkin kyyneliin. Itse olen kokenut saman tuskan vuosi sitten raskausviikoilla 20+ eli menetimme meidän hartaasti toivotun esikoisen. Voin vain toivottaa sinulle ja miehellesi kovasti voimia ja lähettää enkeleitä teidän matkaan. Suru on niin musta ja lohduton, tiedän!! Vaikka meidän menetyksestä on vuosi aikaa, välillä menetys edelleen kirpaisee kovaa, mutta surun kanssa on oppinut pikku hiljaa elämään. Halaus kohtalotoverilta!!
t. Milla

mari-johanna kirjoitti...

Tuntuu vaikealta sanoa mitään mikä voisi lohduttaa. Itkettää minuakin.. Kyllä olet joutunut kamalan kokemuksen läpi elämään. Paljon voimia ja jaksamista sinulle ja miehellesi.

ikuinen kirjoitti...

Minä olen tyhjä ja täysin sanaton juuri nyt. Minua vain itkettää järkyttävästi teidän surunne vuoksi, enkä osaa muuta sanoa kuin voimia niin paljon...

Piuku kirjoitti...

Toivon sinulle paljon rakkaita ihmisiä ympärillesi, kauniita ajatuksia luoksesi, kyynelvirtojen vuodattamisen keskellä ystäviä jotka teitä kantaa. Enkelilapsi on taivaan isän luona, suuren rauhan satamassa. (paikassa, jonka jokainen näkee omanlaisenaan).

Raskaita taakkoja on teille annettu kannettavaksi. Toivon, että jokainen kyynel joka olet itkenyt, ja jokainen kyynel joka perheenne vuoksi vuodatetaan, kolahtaisi jonkinlaiseen onnenpankkiin niin että aikanansa suuret surut voisivat luovuttaa ja antaa tilaa rauhalle ja onnelle. Surkaa rauhassa ja jatkakaa matkaanne. Teitä ei ole yhtä vähemmän, yksi on vain toisaalla.

olen pahoillani.

Piuku kirjoitti...

p.s. En tiedä, tunnetko jo, mutta tässä olisi linkkiä;
http://health.groups.yahoo.com/group/enkelivauva/
http://www.kapy.fi/
-> vertaistukea saman kokeneilta. Sitten, kun voimasi riittävät ja kun itse haluat.

milano kirjoitti...

Olen niin kovin surullinen ja pahoillani teidän puolestanne.. itkettää.

Paljon voimia teille kahdelle ja enkeleitä tiellenne.

Kukannuppu kirjoitti...

Olen pahoillani puolestanne! Voimia, voimia, voimia suruunne, ikäväänne, kipuunne, vaikeaan aikaanne.

Sari kirjoitti...

Surullinen tarina, kojimme samantyyppisen kokemuksen 10 vuotta sitten. Esikoislapsemme kuoli sisälle kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Nyt meillä kaksi suloista lasta. Voimia teille ja jaksamista. Kyllä elämä vielä voittaa vaikka se vie aikaa.........

Anonyymi kirjoitti...

Osanottoni. Toivon Teille voimia ja jaksamista... Vaikea löytää edes sanoja. *halaus*