lauantaina, syyskuuta 01, 2007

Arkeen valmis?

Istun ensimmäistä päivää töissä. Ajatukset eivät pysy kasassa, huomaan katsovani työpaikan ikkunasta ulos ajatuksissani. Töiden pitäisi edetä, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Näköjään blogini jatkuu nyt surupäiväkirjana.

Meidän pikkuisemme haudattiin torstaina syntymättömien lasten lehtoon. Haimme pikkuisen paria tuntia ennen siunausta kotiin. Istuimme, katsoimme laatikko ja itkimme. Tuntui, että hajoan surusta, kun seurasin miestäni, joka jutteli laatikolle kuin elävälle pojalleen. Hän esitteli taloa ja koiramme, kertoi että sinne olimme odottaneet häntäkin, mutta vasta helmikuussa.

Itse siunaus oli lyhyt, mutta kaunis tilaisuus. Pappi puhui muutaman sanan ja mieheni laski pikkuismme naruilla hautaan. Heitimme kukan laatikon päälle, minä valkoisen ja mies sinisen. Samalla kun mieheni heitti lapiollisen hiekkaa, minä luin runon jonka laitoin blogiin aiemmin, nyt vain me-muotoon muutettuna.

Pappi antoi meille tilaisuuden jälkeen kastekynttilän, tarkoituksena on polttaa se joku päivä alusta loppuun saakka. Ajatus on mielestäni kaunis.

Minä tunnen oloni tyhjäksi. Päivisin olen ollut pakotettu toimimaan, olen purkanut muuttolaatikoita ja siivonnut, välillä itkua niellen, välillä vapaasti itkien ja purkaen. Eilen illalla annoin itkun tulla vasta nukkumaan mennessä. Itkin mieheni käsivarsi ympärilläni, taisin nukahtaa sitten viimein kesken lauseen.

Mielessäni pyörii kuva pojastamme, ne pienet jalat, täydelliset sormet kynsineen, silmät joista toinen oli raollaan. En ymmärrä missä on voinut mennä pieleen. En tiedä miten jaksan odottaa neljä viikkoa, että saamme kokeiden tulokset. Toivottavasti selviää, mistä keskenmeno johtui.

Olemme jo puhuneet, että emme saa antaa periksi, vaan yritämme uudelleen. Mielessä jäytää kuitenkin pelko. Entä jos seuraavakin raskaus menee kesken? Pelkään tulevia kuukausia, pelkään helmikuuta. Miltä meistä tuntuu silloin kun vauvamme lasketun ajan olisi pitänyt olla? Olisinko silloin jo uudelleen raskaana, vai onnistummeko enää koskaan?

Pakkasin eilen kaikki vauvaa koskevat tavarat yhteen laatikkoon. Onneksi en ollut vielä ostanut mitään. Nyt laatikossa ovat ystävältä saadut vauvalehdet, kotidoppler sekä neuvola-kortti ja muut odotusta koskevat paperit. Neuvolakortin välissä on ultrassa saatu kuva maailman täydellisimmästä pikkupojasta. Toivottavasti olen pian tarpeeksi vahva ottaakseni tavarat esille uudelleen.

Mikäli saisin edes hetkeksi kyvyn nähdä tulevaisuuteen, nyt sille olisi käyttöä. Näkisinkö meidän perheessä koskaan ketään muuta kuin me kaksi?

Nyt on pakko yrittää jatkaa töitä. Suukkoja sinulle, enkelipoikani.

2 kommenttia:

Piuku kirjoitti...

Muistathan, että aina on oikeus sairaslomaan, jos tuntuu siltä. voimia paljon, ja vielä lisää.

Anonyymi kirjoitti...

Voimia sullekkin... Tota, jos haluat kirjoitella mulle, niin voitais jotain kauttaa vaihtaa s-postiosoitteet ja kutkuisin sinut lukemaan blogiani.
Se, kun on suljettuna. Kutsutut vaan pääsee sinne.

T:Piipi ja enkelipoika Eetu