perjantaina, toukokuuta 11, 2007

Tästä alkaa peukkujen pitäminen....

Niinhän sinä kävi. Minä joka olen aina tuhahdellut lapsiperheille, lasken nyt ovulointiaikaani. Mikä lie sitten pääni käänsi, liekö kyseessä 33 vuoden ikä ja tietoisuus siitä, että ei niitä lapisa kai ihan niin vain tehdäkään.

Olen varmaan ollut aina superitsekäs, kun olen kokenut ettei elämässäni ole ollut aikaa lapsille. Haluan käydä aerobicissa, lenkillä, spinningissä, harrastaa koirien kanssa. Tunnit vuorokaudessa ovat olleet tiukilla jo nyt. Mihin väliin tässä nyt vielä lapsen ottaisi?

Aikaisemmin lapsen tekeminen on ollut minulle sama asia kuin että luopuisin jostakin. Nyt minusta tuntuu, että olen tainnut luopua jostakin jo pidemmän aikaa.

No kuitenkin, kolme otollista ovulointia on jo mennyt. Olemme puhuneet, että lapsi saa tulla sitten kun on tullakseen. Viime kierrolla yritettiin sitten jo aika tosissaan. Yritän olla olematta niin tosissaan, mutta pelkokin alkaa jo hiipimään mieleen. Entä jos en pystykään?

Tähän saakka sitä on saattanut jopa salaa olla ylpeä omasta six pack-vatsastaan, mutta nyt tuntuu, että voisin kyllä ottaa sen vähän löysemmänkin röllykän, kun vain olisin äiti. Olen kahlannut muita blogeja ja jännittänyt muiden kera heidän positiivisen tuloksena tulemista. Moni kirjoittajista ovat jo onnellisia äitejä, moni odottaa vielä kuten minä. Toivottavasti tämän blogin tekstit muuttuisivat odotusajan pohdinnaksi...

Ei kommentteja: