Elimistö valmis - olenko minä?

Huh, olipas känkkäränkkää tänä aamuna liikenteessä. Olen noussut niin väärällä jalalla kuin vain voi. Ja niinpä meillä sitten oli myös yhteenotto aamulla. Tai no, mies oli hiljaa, minä veuhkasin. Ja niin me ajettiin aamulla töihin hiljaisuuden vallitessa. Hävettää.

Olen huomannut toimivani kuin kello. Eilen keskenmenosta tuli kuluneeksi 28 vuorokautta. Ja tismalleen samalla kellonlyömällä kun keskenemeno oli, niin eilen alkoivat sitten kuukautisetkin. Olo oli aika outo, toisaalta olin tyytyväinen että elimistö näyttää palautuvan, toisaalta itketti kun jouduin taas kipaiemaan lähikauppaan siteitä ostamaan. Niin kun en ollut aikonut tehdä vielä puoleen vuoteen.

No nyt olisi sitten mahdollista aloittaa yritys uudelleen. Olen yrittänyt miettiä, että olenko henkisesti valmis yrittämään. Toisaalta haluan pysyä nyt optimistisenaja miettiä, että kyseessä oli poikkeuksellinen tapaus, ja meille vielä joku päivä lapsi suodaan. Olen lukenut myös toistuvia keskenmenoja saaneiden naisten kertomuksia ja minua myös pelottaa yrittää uudelleen. Entä jos huomaankin, että me kuulumme niihin, joiden on yritettävä vuosikausia ja itkettävä monet itkut ennen kuin onnistuminen tulee? Ja ehkäpä juuri sen vuoksi haluan myös yrittää mahdollisimman pian, sillä olen kohta 34-vuotias, ja vuodet alkavat käymään vähiin.... Toisalata ne kesknemneoja kokneiden naisten kertomukset myös rohkaisevat, sillä moni on kuitenkin onnistunut - vaikka sitten useamman surun jälkeen. Mieheni totesi, että emme saa luovuttaa, sillä muuten miettisimme loppuelämämme, että mitä meillä olisi voinut olla. Eli kai lopputulema tässä pähkäilyssämme nyt on, että parin viikon päästä meidät voi laskea jälleen vauvahaaveilijoiksi.

Haimme enkelimme haudalle ison luonnonkiven, se oli sellainen kauniisti jäkälöitynyt. Äitini on tulossa tänään kylään, ja hän haluaisi kai käydä haudalla. Mistä johtuu, että minä en haluaisi häntä viedä sinne? Tällä hetkellä paikka tuntuu olevan vain minulle ja miehelleni, ja suru vain meille. Jotenkin en kestä katsoa, jos äitini itkisi siellä. Yritän keksiä jonkin keinon, ettei minun tarvitsisi mennä häntä sinne opastamaan...

Kuka kokoaisi palaset?

Elossa. Päivät ovat soljuneet ohi yksi kerrallaan. Puren hammasta aina kun menen ohi kalenterin päivän, jossa olen joutunut suttaamaan tekstiä yli. Neuvoloita, ultria. Ihan niin kuin en tietäisi mitä suttaamani tekstin alla joskus luki.

Suru on tullut päälle välillä todella voimakkaana. Joskus niin musertavana, että tuntuu kuin menisi kyky liikkua, ajatella ja puhua.

Kävimme mieheni kanssa pikkuisen haudalla viime lauantaina, se oli ensimmäinen kerta siunauksen jälkeen. Paikalla oli vain pieni hiekkainen kumpu. Mitään emme ole haudalle vieneet, en tiedä miksi asia tuntuu niin hankalalta toteuttaa. Ajattelin jonkin pienen maahan laitettavan lyhdyn hankkia, niin talvella olisi hyvä polttaa kynttilää. Sitten jos etsisimme paikalle vielä jonkin luonnon jäkäläkiven ennen talven tuloa.

Suru on muuttanut muotoaan. Nyt se on sisällä tykyttävänä, vellovana möykkynä, jota on vaikea saada ulos. Huomaan, etten osaa sanoa tunteitani sanoiksi. Aamulla valmistaudun töihin kuin robotti, töissä hoidan asiat rutiinilla. Kotiin tullessa möykky palaa takaisin. Olen varmaan kuin zombie.

Parisuhde on ainakin ihan pirstaleina, sillä en osaa tai jaksa hymyillä kumppanilleni kuten ennen. Päinvastoin, kaikki paha olo taitaa vyöryä hänen päälleen. Hän muistuttaa minua siitä mitä menetimme, ja tunteet ovat aina pinnassa kun olemme yhdessä. En osaa yhtään sanoa, miten hän jaksaa ja pärjää. Ainakin normaali arki häneltä tuntuu sujuvan, ja hän puhuu jo optimistisesti siitä, että yrittäisimme uudelleen. Kenties todistaakseen minulle, että valoa tunnelin päässä on. Nyt vain täytyy antaa ajan kulua ja uskoa siihen, että olo helpottaa joskus ja sitä kautta myös suhdekin palautuisi entisiin uomiinsa. Pakko uskoa.

Kävin jälkitarkastuksessa, samalla kuulin tutkimustulokset sikiöstä sekä itsestäni. Pojassa ei ollut kehityshäiriötä, eikä minussa mitään tulehduksia. Yksi mahdollinen syy keskenmenoon oli istukan kehityshäiriö, mutta sitäkään ei voitu sataprosenttisesti todeta. Lääkärin mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, jotta seuraava raskaus menisi hyvin loppuun saakka. En tiedä koska yritämme uudelleen, ehkä ensi kuussa, ehkä ensi vuonna.

Teidän blogiani lukevien viestit ovat olleet lohduttavia, kiitos niistä. Toivottavasti tämä kertomus saisi joku päivä onnellisempia vivahteita.

Tyhjyyttä

Kohta kaksi viikkoa tapahtuneesta ja tyhjä olo tuntuu sisälläni vain paisuvan. Olen palannut töihin, arki jatkuu ympärillä normaalisti. Jokin minussa tuntuu kuitenkin pysähtyneen.

Kotona tunnen olevani kireä kuin viulunkieli. Viime päivien aikana olen purskahtanut itkuun yhä useammin, kuitenkin tilanteissa joissa itku on "sallittu". Olen itkenyt itsekseni kun mieheni jo nukkuu, olen itkenyt vessassa, pyykkiä laittaessani...

Olo on tuntunut yksinäiseltä, mutta huomaankin ihan omasta tahdostani erakoituvani. Ihmiset lähellä tarjoavat apuaan, mutta huomaan että en halua puhua kenenkään kanssa. Ainoastaan mieheni kanssa olen käynyt asiaa läpi, ja tunnen jopa ärtyväni kun esimerkiksi äitini kysyy miten jaksan. Aivan kuin menetyksestä puhuminen teksisi asiasta vieläkin todellisemman kuin mitä sen nyt on.

Suren menetettyä odotuksen aikaa. Lasken koko ajan, monesko viikko meillä olisi menossa jos kaikki olisi mennyt hyvin. Mietin, kuinka poikani olisi kasvanut, miten hänen piirteensä olisivat muuttuneet. Olisimme niin kovasti halunneet nähdä hänen kasvavan. Mieleeni ovat jääneet etenkin hänen pikkuiset kätensä, sormet olivat kuin isällään, ja ne pikkuiset jalat, koukussa niin kuin pikku vauvoilla yleensä on, kaikki täydelliset viisi varvasta jo valmiina. Muistan, kuinka pieneltä käsi näytti kun koskin sitä sormellani. Vauvan käsi peitti peukalonkynnestäni varmaan vain kolmasosan.

Mietin myös koko ajan, missä meni väärin. Söinkö jotakin väärää, liikuinko sittenkin liian paljon. Mietin mikä oli se hetki kun pikkuisen sydän lakkasi lyömästä, mitä minä tein juuri silloin? Nukuinko, vai nauroinko kenties jollekin tietämättömänä siitä surusta mikä meillä olisi edessäni? Raastavalta tuntuu myös tyhjyys kohdussa. En voi kuvitellakaan, minkälaista surua kantavat sisällään ne, joilla lapsi on menehtynyt vielä myöhemmillä raskusviikoilla. Minun sydämeni ainakin on hajonnut. Mieheni surusta on vaikea sanoa, hän sanoo ajattelevansa asiaa päivittäin, mutta tarkemmin hän ei ole tunteistaan puhunut. Pelkään, että asia ajaa meitä vielä joskus erillemme. Tunnen välittäväni hänestä enemmän kuin koskaan, mutta samall huomaan sen jäätävän hiljaisuuden, mikä talossa välillä on. Kumpikin omissa ajatuksissaan.

Voi luoja, kunpa selväisimme tästä joskus.

Runo ystävältä

Katselen täältä kaukaa

Rakas Taivaan Isä, miksi äiti itkee?

Miksi isällä on niin raskaat askeleet?

Minäkö heille olen surua tuottanut,

kun vain katselen täältä kaukaa.

Enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti,

että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.

Voitko, Taivaan Isä, äitiä lohduttaa,

pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?

Voitko isän olkaa taputtaa,

ettei niin kumarassa hän ois?

Kerro heille, Taivaan Isä,

etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.

Kerro, että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita on

luojalleen ettei heitä malttaisi millään antaa pois.

Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen

lennän perhosena ikkunaan.

Tietäisipä isä, miten tuulen mukana

hänen poskeaan silittää saan.

Vielä joskus saan siemenenä kasvaa äidin vatsassa

ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.

Ja kun vihdoin kohtaamme,

löytää tarkoituksensa pettymys jokainen

Ne on kestettävä jotta juuri minä syntyisin.

Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää

Koska saan mennä, Taivaan Isä,

joko pian pääsen omaan kotiin?

- tuntematon

Arkeen valmis?

Istun ensimmäistä päivää töissä. Ajatukset eivät pysy kasassa, huomaan katsovani työpaikan ikkunasta ulos ajatuksissani. Töiden pitäisi edetä, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Näköjään blogini jatkuu nyt surupäiväkirjana.

Meidän pikkuisemme haudattiin torstaina syntymättömien lasten lehtoon. Haimme pikkuisen paria tuntia ennen siunausta kotiin. Istuimme, katsoimme laatikko ja itkimme. Tuntui, että hajoan surusta, kun seurasin miestäni, joka jutteli laatikolle kuin elävälle pojalleen. Hän esitteli taloa ja koiramme, kertoi että sinne olimme odottaneet häntäkin, mutta vasta helmikuussa.

Itse siunaus oli lyhyt, mutta kaunis tilaisuus. Pappi puhui muutaman sanan ja mieheni laski pikkuismme naruilla hautaan. Heitimme kukan laatikon päälle, minä valkoisen ja mies sinisen. Samalla kun mieheni heitti lapiollisen hiekkaa, minä luin runon jonka laitoin blogiin aiemmin, nyt vain me-muotoon muutettuna.

Pappi antoi meille tilaisuuden jälkeen kastekynttilän, tarkoituksena on polttaa se joku päivä alusta loppuun saakka. Ajatus on mielestäni kaunis.

Minä tunnen oloni tyhjäksi. Päivisin olen ollut pakotettu toimimaan, olen purkanut muuttolaatikoita ja siivonnut, välillä itkua niellen, välillä vapaasti itkien ja purkaen. Eilen illalla annoin itkun tulla vasta nukkumaan mennessä. Itkin mieheni käsivarsi ympärilläni, taisin nukahtaa sitten viimein kesken lauseen.

Mielessäni pyörii kuva pojastamme, ne pienet jalat, täydelliset sormet kynsineen, silmät joista toinen oli raollaan. En ymmärrä missä on voinut mennä pieleen. En tiedä miten jaksan odottaa neljä viikkoa, että saamme kokeiden tulokset. Toivottavasti selviää, mistä keskenmeno johtui.

Olemme jo puhuneet, että emme saa antaa periksi, vaan yritämme uudelleen. Mielessä jäytää kuitenkin pelko. Entä jos seuraavakin raskaus menee kesken? Pelkään tulevia kuukausia, pelkään helmikuuta. Miltä meistä tuntuu silloin kun vauvamme lasketun ajan olisi pitänyt olla? Olisinko silloin jo uudelleen raskaana, vai onnistummeko enää koskaan?

Pakkasin eilen kaikki vauvaa koskevat tavarat yhteen laatikkoon. Onneksi en ollut vielä ostanut mitään. Nyt laatikossa ovat ystävältä saadut vauvalehdet, kotidoppler sekä neuvola-kortti ja muut odotusta koskevat paperit. Neuvolakortin välissä on ultrassa saatu kuva maailman täydellisimmästä pikkupojasta. Toivottavasti olen pian tarpeeksi vahva ottaakseni tavarat esille uudelleen.

Mikäli saisin edes hetkeksi kyvyn nähdä tulevaisuuteen, nyt sille olisi käyttöä. Näkisinkö meidän perheessä koskaan ketään muuta kuin me kaksi?

Nyt on pakko yrittää jatkaa töitä. Suukkoja sinulle, enkelipoikani.