Tänään kävin katsomassa haudalla, josko pikkuisen hauta olisi jo tasoitettu. Ja olihan se. Niinkin tehokkaasti, että tarkkaa paikkaa oli enää vaikeata löytää. Tiesin siis paikan, mutta en tarkkaa sijaintia, johon uskaltaisi kiven laittaa. Niinpä päivä meni sitten soitteluna seurakunnan hautatoimistoon. Yllätyksenä tuli myös se, että suunnittelemamme luonnonkivi piti käyttää vielä hyväksyttävänä. Juuh, olisihan se pitänyt arvata, ettei nykybyrokratian aikana moinen olisi ihan helpopoa ollutkaan.... Onneksi mies, jonka numero minulle annettiin totesi kiven mitat kuultuaan, ettei sitä tarvitse hänelle nähtäväksi raahata.

Nyt sitten yritämme päästä ennen lumia laittamaan haudan kuntoon. Tällä viikolla elämme vain mieheni kanssa sellaista rytmiä, en hän lähtee töihin kun minä nukun ja kun minä tulen töistä, niin hän on jo nukkumassa. Kenties kiven vienti pitää hoitaa siis yksin.

Kyllä sitä tasaista hiekkamaata katsoessa itku taas pääsi. Hautausmaalla oli kaatosateen vuoksi hiljaista, ja se olikin helpompaa, joskus ne ohimenevien ihmisten katseet häiritsevät. Kuiskailin pikkuiselle sanoja, kerroin kuinka olisimme hänet halunneet pitää. Pyysin häntä olemaan siellä jossakin suojelusenekelinä meille, sekä toivomallemme pikkuiselle, mikäli hän joskus syntyy. Siinä haudalla seistessäni tuuli yltyi silloin pariksi sekunniksi kovaksi puuskaksi. Kenties se oli vain syystuuli, mutta minä ajattelin, että pikkuisemme lähetti siinä terveisensä.

Neloshaaste otettu vastaan!

Tiitu heitti nelos-kyselyhaasteella, joten toki otetaan vastaan. Eli lapset vaikka nelikossa olisivat toki tervetulleita. Ehkäpä se yksi olisi kuitenkin helpompi alku....

Neljä työtä, joita elämäni aikana olen tehnyt:
1. R-kioskin myyjän
2. Lehtienjakajan
3. Kännykkämyyjän
4. Myyntiedustajan

Neljä paikkaa, joissa olen elämäni aikana asunut:
1. Kemi
2. Kittilä
3. Rovaniemi
4. Muonio

Neljä TV-ohjelmaa, joita tykkään katsella (juuri nyt):
1. Pako
2. Selviytyjät
3. Heroes
4. Täydelliset Naiset

Neljä paikkaa, joissa olen lomaillut:
1. Norjan Skibotn
2. Pöyrisjärvi
3. Oulun Virpiniemi
4. Saksan Hampuri

Neljä Internetsivua, jossa käyn päivittäin:
1. Blogilista.fi
2. Facebook.com
3. Vauvat.net
4. Noutajat.com

Neljä lempiruokaani:
1. Hirven/poronkäristys
2. Tomaattikeitto
3. Feta-aurinkokuivattu tomaatti -salaatti
4. lohikeitto

Missä haluaisin olla juuri nyt?:
1. Kotona nukkumassa (olen siis iltavuorossa.... ja blogiini kirjoittelen... hyi hyi minua...)
2. Siskon luona kuulumisia vaihtamassa
3. mökillä takkatulen ääressä
4. Aurinkorannalla löhöämässä

Haastan edelleen:
1. Kati
2. Hymy
3. Lyyli
4. Juuri

"Kyllähän te vielä ehditte"

Välillä pistää elämän epäoikeudenmukaisuus vihaksi...

http://www.iltalehti.fi/uutiset/200710236750032_uu.shtml

Vauva ryömii pakkasessa yksin t-paita päällä keskellä yötä...! Oikeasti itku pääsi kun kuulin uutisen eilen radiosta. Niin, sairasahan tuo äiti oli, mutta aina ei kohtalo ole oikeudenmukainen... Miksi lapsia suodaan joskus sellaisille, jotka niistä eivät pysty huolta pitämään? Kenties juovat tai käyttävät aineita odotusaikana, ja pitävät lasta riesana loppuelämänsä ajan. Jotkut taas kärsivät lapsettomuudestaan ja juoksevat hedelmöityshoidoissa vuosikausia eikä silloinkaan välttämättä tärppää.

"Ei muuta kuin uutta putkeen", tai "kyllähän te vielä ehditte". Siinäpä on ne yleisimmät kommentit, mitä kuulee keskenmenon jälkeen. Oikeasti niihin ei voi muuta kuin nyökätä, vaikka pelko jäytää sisällä. Kun kaikki menisikin niin helposti! Jotenkin uskon, että raskaaksi tuleminen ei meillä olekaan se vaikein asia, sillä niin pian onnistuimme viime yrityksessä. *koputtaa puuta*. Suurempi huoli kai on se, että raskaus myös kestää. Yhden keskenmenon ei pitäisi vielä vaikuttaa ennusteeseen keskenmenoriskin suhteen, mutta entä jos niitä tuleekin lisää...? No, sitä kai on turha murehtia vielä.

Raskasta on myös se, että olin oikeasti henkisesti valmistautunut jäämään vuodenvaihteen jälkeen äitiyslomalle, koin, että hetki oli juuri sopiva. Kieltäydyin muutamasta hankkeestakin äitiyslomaanio odotellen. Voipi olla, että vuodenvaihteen jälkeen tarvitsen jostakin lisämotivaatioita, jotta töissä viihtyisi... Toivon mukaan sellainen olisi silloin sisälläni kasvamassa.

Toivottavasti neuvolassa otetaan keskenmenon kokenneet naiset erikoissyyniin, sillä itse ainakin uskon, että jos joskus vielä raskaana olen, niin haluan varmaan viikkojen 10-16 välillä käydä useasti kuuntelemassa sydänäänet, jotta tietäisin kaiken olevan kunnossa. Täällä blogissa oli ollut keskenmenon kokeneita lukijoita, miten teillä on asian kanssa käynyt, pääsitteko tehotarkkailuun?

Nyt odottelen "tätiä" tulevaksi, sitten alkaa meillä perheensuunnittelu jälleen "tosi toimella". Nyt jumppaan nollaamaan päivä.

Kaikki alkakoon alusta

Nyt sitten olemme keskustelleet, että uusi yritys alkaa. Totta puhuen tuntuu kauhean turhauttavalta alkaa elää taas kahden viikon sykleissä menkat-ovulaatio-menkat-ovulaatio -rytmillä, sillä vaikka asiasta ei haluaisi tehdä yhtään "yrittämistä" isolla Yyllä, niin siltikin sitä huomaa katselevansa jo kalenteria ja laskevansa, että koska olisi otollisimmat hetket petipuuhille...

Nyt kiertoni on kai vielä hieman sekaisin, mutta ehkäpä ensi kierrossa sitten olisi tosi "tähtäys" päällä. Apua, kun jo luen tätä kirjoitusta, tämä vaikuttaa niin laskelmoivalta, kylmältä. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan kovaa kaipuuta saada se oma nyytti vielä meidän perheeseen. Jos siihen pitää vähän greippimehua juoda ja kalenteria katsoa, niin teen sen mielihyvin.

Keskenmenosta on kohta kaksi kuukautta kulunut. Ei kai siitä koskaan kokonaan toipua voi, mutta nyt uskaltaa jo katsoa eteenpäin. Mies on palannut omaksi ihanaksi itsekseen, laskee leikkiä koko hedelmöittymispuuhastamme. Hän on luvannut, että hänen laatukamppeellaan asia on hoidettu yhtä pian kuntoon kuin viimeksikin =) Juuri sitä leikittelyä tarvitseekin tähän arkeen. Ehkäpä siihen jonkun verran alan jo minä lähteä mukaan. Keskustellaan sitten vaikka puolen vuoden päästä uudelleen, että kumman laatukampe on tehnyt tenät jos mitään ei ala kuulua...

Olen seurannut edelleenkin netissä keskustelupalstaa, jossa helmikuussa vauvansa saavat jännittävät lähenevää h-hetkeä. Pidän heille koko ajan peukkuja, muitakin ovat veriset vuodot säikyttäneet. Tuntuu uskomattomalta, että minä olisin voinut olla heidän mukanaan, tai että koskaan siihen tilaan edes pääsen. Monta asiaa aion tehdä toisin, mikäli raskaaksi vielä tulen, vaikka tuskin niillä on ollut suurtakaan merkitystä. Liikuntaa hieman vähemmän, stressiä PALJON vähemmän, ei muuttoja, ei sienisalaattia, ei hierontaa. Kaikki nämä asiat olivat mukana silloin viimeisellä viikolla, siksi kai lista tällaiseksi muodostui. En halua syyttää itseäni, mutta haluan ainakin jotakin tehdä erillä tavalla.

Nyt sitten toivon blogilleni uusia tuulia näiden aallokoiden jälkeen. Toivottavasti voin pian kertoa Positiivisia uutisia =) Halaus kaikille !

Sydän hakaten eteenpäin

Huh, mitä viikkoja. Oikeasti, miten suru voikin olla myös salakavala!

Luulin surun jo helpottavan, kunnes se tuli päälle täydellä höyryllä. Yksi päivä havahduin töissä siihen, että en voinut kuin itkeä. Töitä olisi pitänyt tehdä, mutta en pystynyt tyrehdyttämään itkua, vaikka kuinka yritin ajatella muuta. Siinä tilanteessa ratkaisu oli mennä sanomaan asia suoraan esimiehelle. Hän onneksi ymmärsi ja lähdin kotiin. Kotimatkallakin itkin niin, että hyvä jos tien näin. Koko keskenmeno tuntui silloin todella musertavalta.

Selvisin kai tilanteesta sillä, millä olen aina selvinnyt, liikkumalla. Silloin otin koirat ja lähdin kahdeksi tunniksi kävelemään metsään. Koirat juoksi vapaana ja minä itkin. Erikoista oli se, että kun annoin itselleni luvan itkeä, niin melko pian se tyrehtyi ja vaivuin vain mietteisiin.

Sen "luhistumispäivän" jälkeen vanha tuttavani, paniikkihäiriökin nosti jälleen päätään. Niistäkin ahdistuksista kuitenkin selvisin. Purin hammasta ja mietin, että tämä on nyt vain minun tapani käsitellä asiaa, pohjamutia myöten. Sitten paniikitkin alkoivat hellittää. Näitä paniikkeja on vaikea kuvailla, mutta jokainen, jolla on niistä kokemusta, tietää varmasti sen olotilan, mikä silloin on...

Nyt oloni alkaa olla aika normaali. Tunnen, että se terävin kärki surusta on kai ylitetty. Nyt on vain sitä jomottavaa alakuloisuutta, joka aina välillä iskee. Pahimmat olot olen purkanut jälleen liikkumalla, juoksemalla ja spinningissä. Ehkäpä se on jonkin sortin riippuvaisuus, en tiedä, mutta niinä hetkinä, kun pulssi on lähennellyt 190:tä ja vimma jatkaa on ollut kova, silloin on tuntunut hyvältä, rauhalliselta. Ehkäpä parantumista on havaittavissa siksikin, että tulee jo hetkiä, jolloin sen päivittäisen liikuntahetken voi jo laistaa ja jäädä sohvan nurkkaan....

Mieheni kanssa tilanne oli välillä tosi kireä. Helpotus löytyi pitkältä lenkiltä, jonne pyysin hänet mukaan. Alkumatka meni kiistellen, ja kai se äänikin kohosi molemmin puolin, mutta takaisin palattiin nauraen ja jutellen. Sen jälkeen tunnelma on ollut paljon vapautuneempi, jotenkin seesteisempi.

Tätä hyvää oloa on nyt siis ollut vasta noin viikon verran, mutta uskon, että kaikki alkaa pikku hiljaa kääntyä kohdalleen. Nyt sitten vain pikku hiljaa alamme katsoa eteenpäin... Toivottavasti se oma nyytti vielä joskus kuuluu meidän arkeen.