Tänään kävin katsomassa haudalla, josko pikkuisen hauta olisi jo tasoitettu. Ja olihan se. Niinkin tehokkaasti, että tarkkaa paikkaa oli enää vaikeata löytää. Tiesin siis paikan, mutta en tarkkaa sijaintia, johon uskaltaisi kiven laittaa. Niinpä päivä meni sitten soitteluna seurakunnan hautatoimistoon. Yllätyksenä tuli myös se, että suunnittelemamme luonnonkivi piti käyttää vielä hyväksyttävänä. Juuh, olisihan se pitänyt arvata, ettei nykybyrokratian aikana moinen olisi ihan helpopoa ollutkaan.... Onneksi mies, jonka numero minulle annettiin totesi kiven mitat kuultuaan, ettei sitä tarvitse hänelle nähtäväksi raahata.

Nyt sitten yritämme päästä ennen lumia laittamaan haudan kuntoon. Tällä viikolla elämme vain mieheni kanssa sellaista rytmiä, en hän lähtee töihin kun minä nukun ja kun minä tulen töistä, niin hän on jo nukkumassa. Kenties kiven vienti pitää hoitaa siis yksin.

Kyllä sitä tasaista hiekkamaata katsoessa itku taas pääsi. Hautausmaalla oli kaatosateen vuoksi hiljaista, ja se olikin helpompaa, joskus ne ohimenevien ihmisten katseet häiritsevät. Kuiskailin pikkuiselle sanoja, kerroin kuinka olisimme hänet halunneet pitää. Pyysin häntä olemaan siellä jossakin suojelusenekelinä meille, sekä toivomallemme pikkuiselle, mikäli hän joskus syntyy. Siinä haudalla seistessäni tuuli yltyi silloin pariksi sekunniksi kovaksi puuskaksi. Kenties se oli vain syystuuli, mutta minä ajattelin, että pikkuisemme lähetti siinä terveisensä.