maanantaina, helmikuuta 25, 2008

Pihalla väliseinistä

Niin se vain menee, ettei hetkeä, että saisi olla murehtimatta jotakin...Tämä tyttö kipaisi tänään yksityisellä ultrassa, viime yö kun meni murehtiessa oikealla alavatsalla tuntuvaa kipua...

No vauskilla oli kaikki hyvin, vastasi viikkoja. Sitten kuitenkin pyysin katsomaan kohtua tarkemmin, koska minulle on sanottu aiemmin että minulla voi olla herttamainen kohtu, eli siinä voi olla väliseinä. Ja siltähän se ultran mukaankin näytti... Minulla oloi kohdussa kaksi onteloa, vauski oli onneksi näistä isommassa. Lääkäri ei kuitenkaan halunnut sanoa mitään lopullista diagnoosia, koska se pitäisi tehdä sitten ihan varjoainekuvauksien kera... Eikä raskauden aikana.

Sen verran mitä surffasin netissä, sain tietää, että kaksiosainen kohtu voi vaikeuttaa raskauden kulkua ja aiheuttaa keskenmenoja etenkin toisella kolmanneksella. Ja nyt sitten mietin, että johtuiko aikaisempi keskenmeno siitä samasta syystä.... ja samalla tuli lannistunut olo, että onko tämäkin tuhoon tuomittu juttu.

Lääkäri vakuutteli minulle, että raskaus voi sujua ihan hyvin loppuun saakka. Raskaus voi olla hieman kivuliaampi kuin tavallisesti, koska kohtu joutuu venymään enemmän. Mikäli tilan ahtautta tulee, niin synnytyksen voi käynnistää aikaisemmin...

Huono juttu on kuitenkin se, jos istukka asettuu väliseinään, koska siinä eivät ravinteet kulkeudu yhtä hyvin istukan kautta. Nyt istukka oli kohdunsuulla, ja lääkäri pyysikin olemaan säikähtämättä mahdollisia verenvuotoja. Arveli että istukka kohta siirtyy pois kohdun suulta. Ja minä pidän peukkuja siitä, että siirtyy oikeaan suuntaan, eli ei siihen väliseinään.

Nyt on turhautunut olo. Tuntuu että oma kroppa on pettänyt. Nyt ei varmaan uskalla hengähtää koko raskauden aikana yhtään. Jos tätä blogia lukee joku, jolla on kokemuksia herttamaisesta kohdusta, niin ilolla ottaisin vastaan kaikki mahdollisen tiedon!

Nyt minun kai on vain odotettava seuraava neuvolalääkäri, joka on vasta huhtikuussa. Pitää siellä sitten vautua asiasta kunnolla ja ottaa nuo yksityiseltä saamani selostukset mukaan...

Ai niin, kotidoppler toimii sitten aikaisemmillakin raskausviikoilla kuin 12 viikolla. Tuli testattua kun mittarissa oli tasan 9+0. Sieltä löytyi sinnikäs, tiivis syke =) En suosittele kuitenkaan heikkohermoisille, kauan meni minullakin etsiessä ennen kuin äänet löytyivät...

Nyt petiin. Tässä ei voi kuin antaa itsensä taas äiti-luonnon käsiin, tässä käy niin kuin käy. Minä haluaisin niin mielelläni pitää ne langat ihan omissa käsissä. Paskinta on, ettei voi kun odottaa kykenemättä auttamaan käiveröä hilkun vertaa.

lauantaina, helmikuuta 23, 2008

Oireetonta oloa

Uusi raskausviikko lähti käyntiin, jes!

Mie olen pohtinut nyt kovasti oireettomuuttani. Pahoinvointia ei ole ollut juuri ollenkaan, välillä hieman etonut, mutta vähän sitäkin. Tällä hetkellä raskaudesta minua muistuttaa ainoastaan kipeät rinnat sekä alavatsan nippailut. Juu, normaalia pitäisi olla, mutta jotenkin olen kuitenkin huolissaan, ainakin noiden pienten kipujen vuoksi. Ne tuntuvat etenkin oikealla puolella, ehkäpä siinä kohdun tai munasarjojen kohdalla. Nyt sitten mietinkin, että pitäisikö käydä ensi viikolla yksityisellä ultrassa, jospa tutkisi oikein ajan kanssa, että kaikki näyttää siltä niin kuin pitää...

Pääsinhän minä tiistaina tervehtimään masuasukkia, neuvolaan oli tullut jokin vanha ultra, jolla sitten kurkkasivat, että kaikki on hyvin. Vaikka sydän ehti kyllä muljahtaa rinnassa, kun oma neuvolan täti ei löytänyt ensin yhtään mitään, ei edes koko kohtua =) Sitten hätiin tuli hieman kokeneempi ultraaja, joka löysi kohdun ja kyllähän siellä jotakin myös näytti kasvavan. Mie en siinä möykyssä sykettä nähnyt, mutta hoitajat näkivät, joten uskottava se kai on. Pieni epävarmuus jäi kuitenkin itselle tuosta käynnistä mieleen, ja siksipä mietin sitä ultraa.. Satanenhan sinne uppoaa, mutta voisi olla mielenrauhan arvoista. Np-ultraan on kuitenkin vielä yli kolme viikkoa aikaa. Onhan minulla kotidopllerkin, mutta sillä ei kannata yrittää kuuntelemista vasta kun 12 viikon jälkeen, muutenm vaan säikäyttää itsensä enemmän, jos ei ääniä kuulu.

Muuten oli ihan perusneuvolankäynti, hb oli 122, eli sitä nyt tarkkaillaan. Meinasi kyllä, ettei rautaa kannata aloittaa vasta kuin toisella kolmanneksella, siihen asti riittänee multitabsin raskaus -vitamiinitabletit, joita olen popsinut aina vauvahaaveista alkaen. Painoa olikin sitten tullut jo kaksi kiloa mistä järkytyin ensin, mutta osaksi lienee turvotusta, sillä tänä aamuna puntari näytti osan jo hävinneen. Kai se kroppa on hieman sekaisin, kun olen aika radikaalisti vähentänyt pois raskainta liikuntaa...

Olo on ollut nyt varovaisen toiveikas. Eilen illalla miehen kanssa jo vähän suunniteltiin sen huoneen remonttia, josta meillä olisi tarkoitus tehdä lastenhuone. Varovaisesti kuitenkin, kumpikin puhuu, siihen tyyliin että "jos tässä hyvin käy, niin voisimme...." Toisaalta on surullista, kun emme uskalla vielä rentoutua ja iloita tästä raskaudesta, mutta niin se varmaan on kaikilla, joilla on keskenmeno ollut joko itsellä tai lähipiirissä.

Nyt kuitenkin on raskausviikkoja 9, ja käiverön pitäisi olla jo reilun parin sentin pituinen mötikkä. Kasva nyt siellä rauhassa pikkuinen, sinua emme halua päästää enää pois.

Cazze 9+0

lauantaina, helmikuuta 16, 2008

Viltin alta kerrottua

Olo on ollut kuin sardiinilla purkissa. Jatkuva väsymys, ja olo ettei jaksa innostua oikein mistään. Haluttaa vain maata paikallaan. Yleensä olen kotona ylienerginen touhuaja, nyt katselin viltin alta kun mies siivosi, käytti koiria lenkillä ja kantoi takkaan puita. Huono omatunto tuli... Onneksi on touhukas mies =)

Mieli on ollut nyt hieman alamaissa, olo on ollut aika pelokas. Olen seurannut Rakas nuppunen -blogia, meillä oli lasketut ajat hyvin lähekkäin. Heille tuli keskenmeno tällä viikolla, ja jotenkin asia vihlaisi tosi syvältä. Toivon heille jaksamista ja pian uusia onnen hetkiä! Tokihan siinä samalla aikaisempi keskenmenoni palasi mieleen, ja olen realistisesti yrittänyt selittää itselleni, että kaikkea voi vielä tapahtua, ja ne asiat eivät vain ole meidän käsissämme. Ihan vain jotta en tippuisi liian lujaa ja liian korkealta.

Olenko tehnyt asioita sitten toisin? -Kyllä. Jumpat ovat jääneet nyt pois, liikunta on ollut lähinnä lenkkeilyä koirien kanssa. Salilla ajattelin vielä käydä, mutta sielläkin omaan tahtiin ja lähinnä ylävartalon lihaksia pitääkseni kunnossa. Kenties minulla on myös jotenkin rennompi asenne nyt, jos väsyttää niin menen torkuille, enkä yritä olla mikään Superodottaja. Kaikista vaikeinta on antaa itsensä vain olla...

Tai no joo, en nyt ihan ole antanut itseni vaan olla, sillä olen ottanut yhteyttä yliopistooni, josta opinnot ovat olleet tauolla muutaman vuoden, alan nyt tenttimään muutamia tenttejä vähemmäksi. Sillä jos nyt sitten pitää maata, niin kai silloin voi samalla edes lukea? Tavoitteena on vielä joskus saada maisterin paprut käteen, nyt olen muutamaa tenttiä vaille kandi.

Kertomisen kanssa olen ollut maltillisempi, isosisko ja kolme hyvää ystävää tietävät asiasta. Heille kertominen on luonnollista, sillä myös heille luultavasti haluaisin purkaa pahaa oloani mikäli keskenmeno tulis (Paitsi että nyt se ei tule). Vanhemmille kai kerromme silloin np-ultran jälkeen, joskus 12 viikon kieppeillä.

Tiistaina olisi enimmäinen neuvola, hip hei! Sydänääniä tuskin vielä kuunnellaan, mutta muuten on hyvä saada "homma käyntiin."

Cazze 8+0

tiistaina, helmikuuta 12, 2008

Iloa ja surua

Pelkäsin tätä päivää kauheasti. Onhan tänään ensimmäisemme laskettu aika, ja sitten oli myös ultra.

Muistan kun aikaisemmin toivoin, että olisin onnistunut tulemaan raskaaksi tähän päivään mennessä. Mietin vielä ultrauksessa siinä lääkäriä odottaessa, että miten käsittelen asian, jos uutiset ovatkin huonoja.

Lääkäri oli sama, joka ultrasi minua kesällä vuotojen vuoksi. Piti minua oikein jännityksessä, käänteli ja väänteli ultraa eikä puhunut mitään. Sitten lopuksi sanoi, että no kyllähän siellä alkio on. Minä henkäisin samantien, että sykkiikö sen sydän? Silloin lääkäri käänsi monitorin minuun päin ja näytti pientä jyskyttävää sydäntä. Ja mittausten perusteella on menossa ihan oikeat viikotkin, 7+3. Mittaa käiveröllä oli 1,19 cm.

Soitin heti miehelle työpaikalle, onnelliselta kuulosti hänkin. Tuossa tuo äsken tutkaili ultrasta saatua kuvaa ja mietti, että kumpikohan sieltä on tulossa.... Minulla itkettää ilosta. Nyt kun vain sain saisimme pitää tämän.

Lähdemme mieheni kanssa kohta hautausmaalle, käymme viemässä kynttilän pikkuisen haudalle. Kai tämä 12.2. on sitten se merkkipäivä, joka ei tule koskaan unohtumaan. Onneksi nyt saimme päivään myös iloisempia sävyjä joukkoon. Kaksijakoinen fiilis, totta puhuen.

tiistaina, helmikuuta 05, 2008

"Hellanlettas..."

Jee! Tänään minulla huimasi! *tuulettaa*. Raskausoireet ovat olleet niin vähissä, että puoliltapäivin ollut huimaava olo otettiin ilolla vastaan. Mitä enemmän huimasi, sen leveämpi oli mulla hymy =).

Masussa on ollut onneksi nyt hiljaista, ei vuotoja eikä kovempia kipuja, pikku nippailuja silloin tällöin. Tasan viikon päästä olen viimein jo viisaampi, sitten nähdään ultrassa, että onko siellä joku vain säikytellyt.

Tämä kaikkeen mahdolliseen varautuminen on tuntunut auttavan, asia ei pyöri mielessä enää 24/ 7, korkeintaan 23/7. Itsellä on kuitenkin nyt sellainen olo, että kaikki ehkä onkin ihan hyvin *koputtaa puuta*...

Töissä piti purra hammasta pariinkiin kertaan. Kaksi vanhempaa rouvaa, tuoreita isoäitejä molemmat, ryntäsivät melkein ovella vastaan esittelemään viimeisimpiä kuvia heidän lapsenlapsistaan. Siinä sitä sitten yritetään kuorossa huokailla hymyillen hellanlettaksia ja he sitten heti perään vakuuttelevat, että "kyllä sinäkin sitten joskus". Ja minä vaan typerästi hymyilen, ja sanon, että toivottavasti...

Oikeasti, molemmat tietävät, että minulla on ollut keskenmeno. Onko se sitten niin, että kun kertoo kokeneensa keskenmenon, niin muut sitten kokevat velvollisuudekseen rynnätä esittelemään minulle kuviaan kun ajattelevat minun potevan kauheaa vauvakuumetta. Totta, mutta en nyt kuitenkaan tiedä, että haluanko kuulla koko ajan muiden onnistumisia kun itsellä on epävarma olo siitä, että onko sitä kykenevä tätä naisen tehtävää ikinä edes täyttämään... Toinen näistä on vielä erityisen hankala tapaus, työpaikan "besserwisser". Hän on jo kuvaillut, millainen raskausmaha minulla tulee sitten joskus olemaan jos raskaaksi asti pääsen... Huoh.

Lapsiperheellisten ystävien kanssa asiasta jutteleminen on helpompaa, saatan sanoa heille suoraan, jos jokin asia tuntuu pahalta. Parille kaverille olen sanonut suoraan tuntevani joskus kateuden pienen pistoksenkin, vaikka tiedänkin ettei heidän onnensa ole minulta pois. Se, että on voinut sanoa ajatuksiaan suoraan, on otse asiassa auttanut, eikä asia ole enää mieltä vaivannut. Mikäli joskus sen oman käärön saan, niin lupaan ja vannon, etten sitten mummoiässä kiusaa työpaikan nuoria lapsenlapsi-höpötyksilläni... Ne on parhainta jakaa toisen samaa kuumetta kokevan kanssa.

perjantaina, helmikuuta 01, 2008

Epävarmuuteen suostumista

"Raskaana olo on suostumista epävarmuuteen." En muista mistä luin tuon lauseen, mutta niinhän se taitaa olla, että riskit on vaan hyväksyttävä.

Olen täällä ollut ihmeissäni sen eilisen vuodon kanssa. Se onneksi loppui ainakin toistaiseksi, mutta alavatsa ja kohtu tuntuvat aroilta, pientä jomotusta on, joskaan ei kovaa. Soitin neuvolaan, terveydenhoitaja oli sitä mieltä, ettei lääkäriin kannata lähteä, kun vuotoa ei enemmän tullut. Sanoi kyllä suoraan, että jos vuotoa alkaa tulla niin "sittenhän se on keskenmeno". Muuten oli todella sympaattisen oloinen hoitaja, tiesi aikaisemmasta keskenmenosta ja ymmärsi hätäni.

Olen nyt kuitenkin ajatellut jättää turhan vauvahehkuttamisen sikseen, kunnes pääsen siihen alkuraskauden ultraan 12. helmikuuta. En halua tippua kovaa ja korkealta, vaan yritän valmistautua myös siihen ajatukseen, että tämä ei ehkä onnistunut vieläkään. Sillä jos kesken menee, niin jotakinhan on alkiossa ollut pielessä.

Eilen itkin miehelle sitä, että rankimmalta tuntuu se ajatus, että pitäisi aloittaa taas uudelleen alusta koko härdelli, ja jos sattuu tärppäämään, niin sitten taas sydän sykkyrällä pelätä, että miten käy. Mies sanoi, että hän uskoo, että joku päivä me kuitenkin onnistutaan. Jos se ei ole nyt, niin sitten se on myöhemmin. Hän pystyy suhtautumaan asiaan paljon järkevämmin kuin minä, joka heti ensi hetkestä ajattelen asiaa 24/7 ja rakastun siihen pieneen, joka sisälläni yrittää kasvaa.

Minulla on nyt yksi teoria, jonka toivon olevan kyseessä: Raskauden aikanahan limakalvot turpoavat ja saattavat ärsyyntyä herkästi. Siitähän saattoi olla kyse siis eilenkin, kun olin kävelemässä koirien kanssa. Vaikka vain kävelin, niin tahti oli aika reipas, joten ehkäpä verenvuoto johtui siitä. Tämä hetkinen lievä jomotus kuitenkin hieman mietityttää.

Oli siellä tapahtumassa sitten mitä vain, niin asia on kuitenkin otettava vastaan sellaisena kuin se tulee. Ei auta, vaikka kuinka yrittäisin asiaa toiseksi ajatella, ymmärrän sen. Mutta on tämä aika pirun raastavaa.