keskiviikkona, elokuuta 29, 2007

Mikään ei ole enää koskaan ennallaan

Vaikka itkisin kaikki maailman kyyneleet,
en saisi sinua täällä pysymään.
Vaikka koskisin sinua kuinka hellin hipaisuin,
en saisi sydäntäsi elpymään.
Pyrähdä siis lentoon pieni lintuni,
lennä pois maan päältä.
Taivaan rantaan siipesi jaksavat kyllä,
ne voiman saavat ylhäämmältä.
Tämän runon kirjoitin aamulla osastolla. Tuntui, että sydän räjähtää tuskasta, kun ensimmäiset supistukset alkoivat.

Supistuskivut olivat kovat, sain ensin Panacodia ja kun puoli yhden aikaan itkin ja hikoilin kivusta, niin sain lihakseen pistettävän tehokkaamman lääkkeen. Hoitaja sanoi, että supistusten tuskaa lisää vielä se henkinen tieto, että on synnyttämässä kuollutta lasta.

Olin ensin ajatellut, että selviän asiasta yksin, yritin kai jotenkin säästää miestäni. Yhden aikaan kivut ja pelko oli kuitynkin niin kovaa, että soitin mieheni paikalle. Vähän ennen kuin mieheni tuli, kuului posahdus ja lapsivedet tulivat. Melkein heti alkoi verenvuoto. Ponnistamisen tarvetta ei kuitenkaan ollut.

Minulle tuotiin erillinen pönttö, tavalliselle wc-pöntölle meno oli kielletty.
Kun hoitaja käski minun mennä pissalle, lapsi sitten syntyi. Kaksi muljahdusta, ensin lapsi ja sitten istukka. Aloin itkeä enkä voinut katsoa pönttöön vaan pyysin hoitajan paikalle. Hoitaja vei pöntön pois ja lupasi tulla kertomaan, oliko lapsi syntnyt.

Jonkin ajan kuluttua meille tuotiin pienellä liinalla peitetty astia, saimme jäädä vauvan kanssa kolmisin.

Meille olisi ollut tulossa poika. Niin kaunis, niin kauhean hauras. Kaikki jäsenet olivat paikallaan, oli pienet kynnet, korvat, viisi varvasta. Toinen silmä oli raollaan ja sieltä näkyi vähän tummaa iiristä. Hän oli kaunein näkemäni olento. Kosketimme kumpikin varovasti hänen sormiaan ja jalkojaan, vauvan päälle vain tipahteli kyyneleitä. Sitten hänet vietiin pois, ja samantien tunsin sen kauhea aukon, joka minuun jäi. Mieheni lohduton itku sattui eniten.

Päivällä juttelin sairaalapastorin kanssa. Olin aiemmin allekirjoittanut paperin, että sairaala saa huolehtia vauvan tuhattavaksi. En kuitenkaan halunnut, että vauvamme joutuu tavallisen sairaalajätteen sekaan poltettavaksi. Niinpä pieni lapsemme siunataan lähipäivinä syntymättömien lasten lehtoon, muutaman kilometrin päähän kotitalostamme johon juuri muutimme. Tilaisuudessa ovat läsnä vain me ja pappi, ei virsiä tai muitakaan muodollisuuksia, muutama sana vain ja sitten mieheni saa laskea pienen laatikon maahan. Tämä valinta tuntui meille paljon paremmalta vaihtoehdolta.

Pääsin osastolta parin tunnin päästä. Ilmeisesti olin aika "helppo tapaus", koska lääkäri ei käynyt minua kertaakaan katsomassa, istukka tuli silloin samantien ulos eikä verenvuotoa jatkunut liian runsaana. Käteeni sain sairaslomaa pariksi päiväksi, sekä lääkekuurin maidon tulon tyrhedyttämiseksi.

Eilisilta meni sumussa, tänään olen itkenyt pohjattomalta tuntuvaa ikävää, vauvan kuva on koko ajan mielessäni. Mietin, missä teimme väärin, oliko vauva sairas, olenko syönyt jotakin sopimatonta. Mietin, missä kohtaa vauvan sydän on lakannut lyömästä. Oliko vauva jo perjantaina menossa, kun sydänäänet olivat jotenkin vaimeamman kuuloisia? Vai tapahtuiko se lauantaina, kun vatsani kramppasi? Sunnuntaiaamuna häntä ei kuitenkaan enää ollut.

Hoitajat puhuivat jo, että pitäisi odottaa yksi kierto ennen uudelleen yrittämistä. Minulla itselläni on sellainen olo, että uskallanko yrittää enää koskaan.

maanantaina, elokuuta 27, 2007

Kaikki on ohi

Tänään todettiin, että vauva on kuollut kohtuun. Sain jo kohtua pehmentävän lääkkeen, huomenaamulla osastolle, missä synnytys käynnistetään, synnytän pienen normaalisti alakautta.

En tiedä missä meni vikaan. Tilasin kotidopllerin, ja ehdimme kuunnella vauvan vahvoja sydänääniä vielä perjantaina. Lauantai-iltana kun lähdin löylystä, vatsaani kouristi kovasti. Ajattelin vain vatsalihasteni kramppaavan. En tiedä oliko harmiton juttu vai ei.

Sunnuntaiaamuna yritin kuunnella sydänääniä, enkä löytänyt niitä enää. Samassa alkoi pieni rusehtava vuoto. Menin päivystykseen, missä nuori kandi ei voinut muuta tehdä kuin laittaa lähetteellä gynen polille, josta tulin tänään aamulla.

Ultrassa näkyi mitä suloisin vauva, kädet olivat kippurassa kasvojen edessä. Sydän ei sykkinyt enää. Ilmeisesti vauva on kuollut joko lauantaina tai varhain sunnuntaina. Raskausviikolla 15+5.

Olen itkenyt, itkenyt ja itkenyt. Tuntuu, ettei mikään saa tätä kauheaa oloa sisältäni pois. Kaverini on töissä, en voinut kuin soittaa ja kertoa. En tiedä, kuinka hän on pärjännyt.

Elämä tuntuu nyt kaaokselta. Olemme olleet uudessa kodissa yhden yön, remonttimies kolkuttaa kylpyhuoneen remonttia ja minun pitäisi purkaa laatikoita niin kuin mitään ei olisi taaphtunut. Sydän on kuitenkin revennyt paikaltaan. En tiedä, miten selviän tästä.

En tiedä jatkanko tätä blogia enää, tuntui niin kipeältä tulla tänne kirjoittamaan mitään. Nyt kerään voimiani että jaksan huomiseen.

sunnuntaina, elokuuta 19, 2007

Pahvilaatikoiden keskellä

Koti pursuaa nyt pahvilaatikoita, pitäisi alkaa pakkaamaan, mutta pienet nokkaunet ovat aina houkuttavampia. Muutto alakisi kuitenkin viikon päästä. Olen ollut saamaton viime päivinä myös blogini suhteen, innostuin taas kun huomasin, että käyhän täällä jotkut lukemassa kuulumisiakin, eli kiitos kun olette siellä jossakin.

Verenvuoto on hiljentynyt, ihanaa. Keskiviikkona kävin siinä ylimääräisessä ultrassa, ja käiveröllä näytti olevan kaikki ok. Harmi vain, että neuvolan lääkäri oli sellainen, että jos puhui jotakin, niin senkin murahdellen ja erittäin epäselvästi. Jonkin aikaa kyselin että "mitä", mutta sitten luovutin ja tyydyin katselemaan näytölle. Pari nyrkkiä siellä heilui. Sikiö ei kuitenkaan lääkäriä juurikaan kiinnostanut, kun löysi normaalit sydänäänet niin sitten tutki lähinnä munasarjoja ja muita elimiä, että onko kaikki ok. Ja missään ei vuodon syytä näkynyt.

Vaikka olisinkin halunnut tutkia enemmän käiverön touhuja, niin minulle riitti hyvin myös se, että kuulin erittäin vahvat sydänäänet ja näin pienen olevan täydessä touhussa! Onneksi oma lääkäri soitti vielä kun oli lukenut ultralääkärin tekemän sanelun ja vahvisti sen, mitä mutinasta sain selvää, eli kaiken pitäisi olla hyvin.

En sitten tiedä, johtuuko rentoutumisestani vai mistä, mutta vatsa ainakin on pullahtanut esille ihan muutamassa päivässä, nyt tätä alkaa olla jo vaikeaa peitellä. Iltaisin olemme hihitelleet kummulleni, on se jotenkin niin koomisen näköinen - ja kuitenkin niin hellyttävä.

Torstaiaamuna heräsin vatsallani nukkuessani ihmeellisiin hipaisuihin, en ole tosiaankaan varma, olivatko ne käiverön liikkeitä, mutta ne tuntuivat todella erikoisilta, kuin pieniltä kuplilta. Kuuntelin niitä, ja jotenkin mielen täytti sellainen ihmeellinen varmuus, että kaikki menee nyt kyllä hyvin loppuun saakka. Jotenkin myös oma suhtautumiseni muuttuu päivä päivältä - vauva kasvaa ja minä näköjään sen mukana.

Olen pari viime päivää viettänyt ystäväni ja hänen pienen 5 kk vanhan poikansa kanssa. Minä oikein imen tietoa, kiinnostaneet ovat niin synnytykset, imetyksen alkumetrit, mitä vauva nyt syö, koska sai alkaa muita ruokia antamaan, kannattaako sitteri olla jo alussa hankittuna ja ties mitä. Taisi ystävääni jo hymyilyttää minun järkevät kysmykseni.

Ja se vaunumaailma - siihen minä en tunnu pääsevän sisälle en sitten millään. Ok- hankittuna pitää siis olla babysitter, turvakaukalo, vaunut, matkasänky ja mitä vielä? Pitääkö olla yhdistelmärattaat vai mitkä, vai kannattaako laittaa erilliset rattaat? Siskoni on tarjonnut minulle omia vaunujaan, ja ehkäpä pääsen helpommalla kun en edes yritä katsella muita. Mutta säilyvätkö vaunut hyvinä viidenkin varastossaolovuoden jälkeen?

Mitään kotiin ei siis ole vielä hankittuna. Minulla ei ole myöskään aavistustakaan, haluanko kestovaippailijaksi, miten me haluamme käyttää tuttia kasvatuksessamme, saako vauva olla lattialla koirien kanssa samaan aikaan vai eristämmekö koirat eri huoneisiin, alanko laulamaan vauvalle jo hänen ollessaan kohdussa... En tiedä vielä yhtään mitään. Ystäväni antoi minulle onneksi "äitiyspakkauksen" eli hänen odotusaikana kahlaamanasa vauvalehdet, ammennan tietoa nyt sekä niistä että keskustelupalstoilta. Ehkäpä tulee omaksuttua paljon epäolennaista ja turhaakin, mutta minkäs teet, kun tiedonjano on pohjaton...

maanantaina, elokuuta 13, 2007

Stressittömiä töitä, kiitos!

Vieläkään ei ole syytä löytynyt verenvuodolle, joka jatkuu edelleenkin, välillä runsaampana, pääasiassa kuitenkin tuhrutteluna. Neuvolan lääkäri kuuntewli sydänäänet, jotka edelleenkin olivat hyvät, kohdunsuu oli kuulemma siisti ja napakasti kiinni.

Ylihuomenna minulla on nyt sitten ylimääräinen ultra, johon lääkäri laittoi lähetteen. Ei siis tarvitse hakeutua yksityiselle, niin kuin ensin suunnittelin. Kunpa vuodolle nyt vain löytyisi joku järkeenkäypä syy, ettei tarvitsisi olla jatkuvasti pieni pelko sydämessä.

Päätin kuitenkin luopua pessimistisyydestä sen verran, että kerroin tänään töissä pomoilleni, että vuodenvaihteen jälkeen olisin jäämässä mammalomalle mikäli kaikki vain hyvin menee. Olivat ainakin sen oloisia, että olivat vilpittömästi iloisia puolestani, se tuntui hyvältä. Samalla sain sovittua, että minulle suunniteltu esimiehen tuuraus annetaan jollekin toiselle, yritän nyt tehdä ihan normaalia, mahdollisimman stressitöntä työtä. Oma terveys pitää nyt laittaa kaiken muun edelle, sen alan vihdoinkin uskoa.

Lääkäri kielsi minulta jumpat siihen asti, että syy vuodolle on löytynyt. Siinä onkin ollut kovempi pala purtavana, liikunta kun on ollut viime vuodet intohimona. Ja vaikka lupa liikunnalle tulisikin, niin kovimmat lajit täytyy kyllä karsia jo pois, eli spinning ja paljon hyppyjä sisältävät jumpat sekä rankimmat vatsarutistukset. Oma kuntosaliohjaajani lupailikin tehdä minulle raskausajan pilates -ohjelman, jota voi tehdä sitten kotonakin... Jostakin syystä alitajunnassa on pelkona se, että tuo terveellinen pahe jäisi sitten raskauden ja lapsen myötä unholaan....

tiistaina, elokuuta 07, 2007

Pelkoa

Viime viikon aikana mentiin sitten onnen kukkuloilta epätoivon partaalle...

Torstaina oli siis ultra. Kaikki oli hyvin, näimme mitä hurmaavimman pikku huitojan, minä itkin ja mies mykistyi täysin tunnemyrskyssään. Kaikki näytti olevan hyvin, niskaturvotus 1,1 mm, kaikki raajat paikallaan jne. Miehellekin, joka ei ole oikein sisäistänyt koko raskautta, asia konkretisoitui kirjaimellisesti. Rakastuimme siihen pikkuiseen, tuijottelimme ultrasta mukaan saatua kuvaa vuoron perää haltioissamme.

Lauantaina alkoi verenvuoto. Olimme koirakokeissa juuri talkoilemassa, kun tunsin, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Vatsassa tuntui myös ikäviä vihlaisuja. Kun näin veren, tuntui, että maailma pysähtyi. Lähdin samantien ajamaan kohti päivystystä.

Päivystyksessä odotin 2,5 tuntia, ja sain todellakin tuntea, ettei asiaani pidetty kovin kummoisena. Olin jo matkalla soittanut ensiapuun, josta oli yhdistetty synnytysosaston kätilölle. Tämä kätilö kuitenkin totesi, että en kuulu vielä heidän asiakkaakseen, koska raskausviikkoja on alle 21 ja ohjasi minut takaisin yleiseen päivystykseen. Istuin siellä ja kuuntelin kun juopot räyhäsivät ja heidän päitään paikattiin. Hoitaja oli jo puhelimessa todennut, että mikäli keskenmeno oli käynnissä, ei sitä voinut enää estää. Eli sen takia en ollut myöskään mikään kiireellinen potilas. Se miltä minusta tuntui omine ajatuksineni, oli kai ihan samantekevää...

Kun viimeinkin pääsin vastaanotolle, oli vastassa nuori, mutta todella ystävällinen naislääkäri. Harmi vain, ettei muu sitten toiminutkaan. Sisätutkimuksessa hän kyllä pystyi toteamaan, että kohdunsuu oli kiinni ja vuotoa näkyi. Sitten lääkäri ja hoitaja yrittivät tuloksetta saada toimimaan ultraa ja hälyttivät avukseen päivystävän lääkärin kirurgian osastolta. Kun oikea anturi oli saatu paikalleen, ajattelin jo, että kohta saadaan varmuus. Mutta koska lääkäreillä tai hoitajilla ei ollut minkäänlaista koulutusta kyseisen ultran käyttämiseen, eivät he saaneet valittua laitteesta sellaista asetusta, että kohteena olisivat genitaalialueen elimet, ja ultra näytti mitä sattui.

Siinäpä se käynti oli. Lääkäri vain kätteli ja totesi, ettei voi auttaa enempää, enkä minä saanut tietää, onko sikiö elossa vai ei. Sairaalasta ei löytynyt edes laitetta, jolla olisi voinut kuunnella sydänääniä! Kun ihmettelin asiaa ääneen lääkärille, kertoi hän, että tarvittavat laitteet olivat kyllä gynen päivystyksessä, mutta minun tapaukseni ei ollut niin kiireellinen, että sinne olisi tarvinnut minua lähettää. Neuvoi minua ottamaan maanantaina neuvolaan yhteyttä, jotta sydänäänet voitaisiin kuunnella.

Siitä alkoi elämäni pisimmät kaksi päivää. Uni ei tullut, pelkäsin ja itkin. Tuijotin ultrassa saatua kuvaa ja itkin vielä lisää. Yritin pysyä rauhallisena, mutta jo vessaan menokin pelotti. Pelkäsin, että pikkuinen tulee ulos. Mies yritti pysyä positiivisena ja lohdutti, että kyllä se pikkuinen vielä hengissä on.

Eilenaamulla olin oman terveydenhoitajni luona heti kahdeksan jälkeen, hän onneksi otti asiani vakavasti. Kun sydänääniä alettiin kuuntelemaan, ei niitä ensin löytynyt, mutta kun viimein kiivas syke alkoi kuulua, itkin helpotuksesta. Käiverön syke oli noin 165, eli kaikki näyttäisi ainakin vielä olevan hyvin. Pientä vuotoa ja vilhlaisuja on kuitenkin edelleen, ja aionkin huomenna olevalla lääkärissäkäynnilläni kysellä todella tarkkaan, että mistä tämä vuoto voi johtua. Seuraava ultra on vasta lokakuun puolessa välissä, ja ajattelinkin, että käyn tässä välissä yksityisellä, jotta rauhoittuisin.

Toivottavasti kaikki sujuu nyt hyvin. Jo ajatus siitä, että menettäisimme nyt mukkelon, tuntuu todella hirveältä! Tulkoon vaikka kaikki maailman pahoinvoinnit ja tunnemyrskyt, ne ovat pientä, kunhan vauva pysyy masussa.