sunnuntaina, lokakuuta 25, 2009

Arki rullaa ja me mukana :)

Niin se aika tuntuu jääneen niin vähille töihin palaamisen jälkeen, käyköhän täällä enää ketään?

Meidän pieni touhupakkaus, otti tiistaina ensimmäiset askeleensa, 1v ja 1 kk:n iässä. Siinä äidillä pääsi ilon itku, kun tyttö ilosta hihkuen käveli äitiä halaamaan.

Sanojakin pulppuaa jo kovaa vauhtia. Äiti on äiti, isä on itä, hevonen sanoo i-haa, ankat kaak kaak, tiput piip piip, takka on poppa, kello tik tak, lapset on tyttöjä, banaani ja leipä on nam-nam, talkki on talkki, ja mitä kaikkea vielä...

Työhön paluu menikin sitten yllättävän pehmeästi ennakkopeloista huolimatta. Tyttö on ollut hoidossa nyt pari kuukautta, eikä itkuja ole juurikaan ollut. Parin ensimmäisen viikon jälkeen meni suupielet hieman alaspäin kun vilkutin lähtiessä, mutta kun kurkkasin ikkunasta mennessä, niin siellä oli jo täysi tohina päällä. Hoitajien mukaan sama reipas meno jatkuu päivät pitkät, ja jos tyttö itkee se yleensä merkitsee, että jokin paikka on kipeä, tai on väsynyt. On kuulemma joukon pelle, joka vastaa ruokailussa ohjelmasta ilveilyillään, vaikka ruokaillessa yritetäänkin turhat hassuilut jättää pois.

Ja aikamoinen ilmeskaala tytöllä onkin hallussaan! On kai huomannut äitiä ja isää ilmeiden naurattavan, niin koko ajan keksii uusia oivalluksia. Siinä ikävät asiat unohtuvat äkkiä, kun tyttö pelleilee... :)

Vaikka töissä olo ja ero tytöstä on tuntunut myös rankalta, niin jotenkin nautin niistä yhdessäoloista tytön kanssa kaksin verroin enemmän. Ja totta puhuen, oli sinne töihin jo hieman ikäväkin, aikuiskontakteja jo kaipasi, vaikka ei me tietenkään ihan neljän seinän sisälläkään kykitty äitiyslomalla ollessa.


Väsymys on kyllä aikamoinen työpäivien jälkeen. Usein sitä kaatuukin sänkyyn melkein heti kun tyttökin. Tyttö menee jo 20 aikaan nukkumaan ja heräilee 6.30 aikoihin. Nukkuu enää yhdet päikkärit, ne ovat nykyisin noin 1,5-2 h pitkät. Nukahtaa myös helposti itsekseen, ei tarvitse jäädä viereen odottelemaan. Eli kaikin tavoin oikein "helppo" typykkä nykyään. Alkukuukausien valvomiset ovat enää kaukainen muisto vain... Yhdessä välissä haaveilin jo toisesta, mutta nyt töiden alettua unelma on hieman painunut taka-alalle. (Ja oikeasti, ei se parisuhde nyt kyllä lapsen teon myötä ole pelkkää ruusuilla tanssimistakaan ollut.)

Sen verran on elämä opettanut, etten vieläkään suunnittele "tekeväni" lapsia lisää. Toivottavasti meille joskus vielä toinenkin suodaan, mutta jos niin ei käy, niin hyvä näinkin. Meillä on jo yksi ihan täydellinen tyttö. Siitä olen kiitollinen joka ikinen päivä.

torstaina, elokuuta 20, 2009

Pelko kaiken loppumisesta

Eräs minulle tärkeä blogisti (tunnistat kyllä itsesi, en laita kuitenkaan linkkiä kun blogisi ei ole julkinen) kirjoitti, kuinka hän on lapsen saamisen jälkeen alkanut pelätä omaa sairastumistaan ja kuolemaansa. Entä jos hänen pieni tyttönsä joutuisi kasvamaan ilman häntä. Kuka ottaisi kasvatusvastuun, kuka opastaisi ja tukisi elämän tärkeillä etapeilla.

Kuuluvatko nämä ajatukset äitiyteen, sillä tunnistin tuosta kirjoituksesta myös itseni. Olen mielikuvissani nähnyt itseni kuolevan niin auto-onnettomuuksissa, aggressiiviseen syöpään, sairaskohtaukseen, jonkun mielipuolen kylmäverisen teon seurauksena... Ja jokaikinen kerta tuo ajatuskin lamauttaa. Miten kävisi pikku tytöllemme? Tuolle "lahjepuntille" joka heti äidin nähdessään kiljahtaa ilosta ja konttaa syliin pienet kämmenet lattiaan läpsyttäen. Muistaisiko tyttö kovinkaan kauan, että ketä oikein kaipaakaan, jos se odotettu henkilö ei enää saapuisikaan ovesta? Katsoisiko tyttö valokuvia vanhempana ja miettisi, että jotakin tuttua äidin hymyssä on, mutta ei muistaisi kuitenkaan? Pääsisinkö minä oikeasti seuraamaan hänen eläämänsä sieltä jostakin, vai olisiko filmi vain kerrasta poikki?

Kun tyttö syntyi, pelkäsin menettäväni hänet. Ihan samalla tavalla kuin jo odotuksen aikana. Varoin joka ikistä nostoa, jokaikistä vaipanvaihtoa, vahdin kuin haukka mieheni kantaessa häntä, nousin yöllä kuuntelemaan hengitysääniä. Itkin jo ajatuksesta, että tyttömme otettaisiin meiltä pois. Mitään niin suurta menetystä en osaa edes kuvitella. Jos jotain sellaista tapahtuisi, niin minua ei vain enää olisi. Mielessäni heitinkin ilmaan rukouksen, että jos joku on otettava, niin minä lähden ennen kuin tyttö.

Jos jostakin ajatukset kuulostavat synkiltä, niin en toki niitä ympärivuorokautisesti päässäni pyöritellyt. Eli varmaankaan ei ole kyse synnytyksenjälkeisestä masennuksesta - mutta kuitenkin jonkinlaisesta herkistymisestä ajatuksilleen. Ja ihan hyvässä mielessä - näitä asioita en ole ennen näin pohjamutia myöten miettinyt.

Ja mitä oikeasti toivoisin, jos minua ei olisi? Tiedän mieheni osaavan kasvattaa tytöstämme juuri sellaisen kuin minäkin olisin toivonut. Ja tiedän, että siskoni ja omat vanhempani olisivat tiiviisti lapsen elämässä edelleenkin läsnä. Mutta tiedän myös, että kaikista paras tytöllä on olla minun kanssani. Haluan olla saattamassa häntä kouluun, järjestämässä rippijuhlia, ja kenties joskus, hoitamassa hänen lastaan, minun lapsenlastani.

Kenties nämä pelot ovat osa äitiyttä, ja ne kertovat siitä syvästä onnesta mikä sisälläni on. Onnesta ja kiitollisuudesta, että on saanut lapsen ja niistä uskomattoman voimakkaista välittämisen tunteista. Ja pelosta, että onni loppuukin yhtäkkiä. Oikeasti - kyllä mieheni on minulle erittäin erittäin rakas, mutta tunne omaan lapseen on jotakin niin paljon voimakkaampaa ja syvempää, että sitä on vaikeaa kuvailla. Kyllä te tiedätte - minulta loppuvat sanat kesken.

Turvaistuin... Voiko tämä olla näin vaikeaa?

Tämä teksti sisältää pelkästään turvaistuinpohdintaa, jos olet löytänyt hyvän istuimen, kannattaa varmaan hypätä yli. Mikäli satun arvostelemaan juuri omistamaasi istuinta, ethän loukkaannu, se ei ole tarkoitukseni :)


Neitin on aika siirtyä kaukalosta turvaistuimeen. Hyvin meitä palvellut kaukalo Graco Logico S jalustoineen saa siirtyä kaverille lainaan. Näppärämpää kaukaloa saa kyllä hakea, suosittelen! Kun siihen hommaa vielä sarjaan sopivan matkarattaan johon kaukalo vain loksautetaan paikalleen, niin eipä tuon näppärämmin kulkeminen kaupungilla voi tapahtua. Kerrankin tuli tehtyä hyvä hankinta.


Noh, turvaistuinta hankkiessa katselin saman valmistajan penkkejä, koska niitä niin auliisti meille tyrkytti paikallinen lastentarvikkeiden myymäläkin. Kun samaa penkkiä olisi löytynyt myös Prismasta, niin tottahan me uskollisina s-keskittäjinä halusimme hankkia penkin sieltä. Valikoimissa olisi ollut siis Prisman Gracon cosmic xtp, duoflex xtp tai sitten lastentarvikkeen Cosmic comfort tai logico. Tämähän on helppoa kuin heinänteko, mietimme, joku näistä vaan valitaan.


Sitten tämä tyttö lähti surffaamaan netin syövereihin - Ja löysi testit. Niin hölynpöly-testejä kuin hieman vakuuttavampia arvioita. Erityisesti Autoliiton sivuilla olleet Eurotestin tulokset joutuivat tarkkaan syyniin. Ja mitäs sitten selvisikään: Gracon istuimet eivät tuota omistamaamme kaukaloa lukuunottamatta testeissä ole juurikaan pärjänneet, vaan ovat saaneet arvostelukseen jopa välttävän. Ruotsalaisessa vastaavassa tukimuksessa istuimia oli jopa hylätty. Uusissa testeissä Gracon istuimia ei ollut enää lainkaan, joten uusien mallien testimenestyksestä on vaikeaa sanoa mitään.


Kritiikkiä nämä testit ovat saaneet kuitenkin mm. siitä, että esimerkiksi juuri näitä Gracon istuimia olisi asennettu testeihin jopa väärin, minkä vuoksi istuimet ovat käyttäytyneet niin kuin ovat. Mutta arvatkaapas vaan, mitä turvaistuinasiaa harkitsevan äidin päässä näitä testejä lukiessaan liikkuu? -Ei kiitos, oli asennettu sitten vaikka väärinpäin.


Seuraavaksi listasin lähivuosilta ne turvaistuimet, jotka ovat saaneet Eurotestissä arvosanakseen vähintään hyvän (erinomaista ei tainnut olla yhdelläkään). Ja aika lyhyt lista loppujen lopuksi oli: Maxi Cosi priorifix 2005, Römer King Plus 2008, Römer King TS Plus 2005, Römer Safefix Plus 2008, HTS Besafe iZi Comfort X1 2007 (isofix), Kiddy Infinity Pro 2007, Römer Duo Isofix 2003, Wavo Fix XL 2008 (isofix)...

Pienen nettisurffailun jälkeen Römerin istuimet vaikuttivat kivoilta, eikä hintakaan ollut ihan päätä huimaava. Ja nettitilausta tekemään siis. Kunnes välähtää: Näitä istuimia ei saa asentaa kuin kasvot menosuuntaan! Ei näitä keskieurooppalaisia penkinvalmistajia tunnu juurikaan kiinnostavan pohjoismaiset suositukset, että lapsi matkustaisi selkä menosuuntaan aina 3-vuotiaaksi asti. Nokkakolaritilanteessa kun lapsen painava pää ei saisi mitään tukea, toisin kuin selkä menosuuntaan istuttaessa. Ja kun tarkemmin testituloksia lukee, niin näiden hyvien penkkien miinuksina juurikin on tuon suojan puuttuminen.

Noh - tilauksen sai onneksi helposti peruttua, mutta ei löytynyt vieläkään sitä täydellistä istuinta. Kerrottakoon, että mies tippui kärryiltä/vetäytyi pois tässä penkinvalinnassa jo alkumetreillä. Huomasi kai, että nyt mammalla menee lujaa noiden testiensä kanssa, eikä väliin kannata yrittää mennä sotkemaan .... :) Lupasi sentään raottaa lompakkoaan kun sen aika on.

Eilen illalla sitten asensin autoomme HTS:n Besafe izi Combin. Yhtään virallista testitulosta en tästä penkistä ole nähnyt, liekö niitä tehtykään, mutta koska saman valmistajan penkki oli tuolla hyvien penkkien joukossa, niin se puhui sitten puolestaan.

Tähän asti penkki vaikuttaa todella hyvältä ja tuolin sai todella jämerästi kiinnitettyä. Tuossa tuolissa tyttö sitten matkustaa 18-kiloiseksi saakka, ja kolmivuotiaana käännetään ne kasvotkin sitten menosuuntaan. Ainoa todella iso miinus on hinta: Penkki maksoi ilman isofix-kiinnitystä 420 euroa, saimme kannettua ulos kaupasta 380 eurolla.

Mies kävi katsomassa illalla penkin kiinnitystäni. (Tosi äiti asentaa turvapenkinkin itse... hih). Tuumasi vaan, että ei halua olla paikalla jos kyseinen penkki saakin jossakin uudessa testissä tosi huonon arvosanan. Kyseli myös huolestuneena, että eihän tyttömme ihan pian ole sitä 18 kiloa painamassa... Olipa sellainen operaatio, että samaa toivon minäkin.

Mikäli jollakin on sama hankinta edessä, niin ohessa linkkilistaa, jossa ainakin itsellä tuli seilattua aika paljon:

Autoliiton testi:

http://www.autoliitto.fi/testit_ja_ajoneuvot/lasten_turvaistuimet/

Ruotsalaistesti artikkeleineen:

http://www.testfakta.se/Article.aspx?a=5969

Videopätkä Aktan Graco Cosmic -istuimen testistä : http://www.testfakta.se/img/2007/4/13/7861.wmv
(artikkelista löytyy linkit muillekin videoille, tuo esimerkkinä)

Ja vielä kooste testistä
http://www.testfakta.se/img/2007/5/28/13864.pdf

Artikkeli selkä menosuuntaan matkustamisesta:
http://www.tuulilasi.fi/artikkelit/lapsi-autossa-selka-menosuuntaan

perjantaina, elokuuta 07, 2009

Lapsi-tokoa

Koiria on aika helppo kasvattaa. Tähän tulokseen on tullut, kun on hokenut neidille viimeiset kuukaudet ei-sanaa. Olisipa joskus jaksanut yhtä päättäväisesti kasvattaa perheen koirat, ne olis tässä vaiheessa vähintäänkin kansainvälisiä tottelevaisuusvalioita.

Ehdottomat ei-paikat ovat meillä tällä hetkellä kukat ja takka-luukku. Kukat ihan siksi että voivat olla myrkyllisiä ja takka siksi, että talvipakkasilla voi takka olla polttavan kuuma. Käytännössähän tämä on sitä, että tyttö konttaa kohteeseen ja me sanomme ei ja haemme pois ja yritämme turhaan keksiä tilalle jotakin muuta mielekästä tekemistä. Ja tätä tehdään potenssiin ties kuinka monta kertaa. Tuloksena on se, että tyttö konttaa kohteeseen aina uudelleen, kikattaen jo valmiiksi . Jossakin vaiheessa tyttöä saattaa kielto jo turhauttaa, ja lopuksi itkeä pirautetaankin. Tyhmä äiti. Tyhmä isä.

Vaikka kyseessä onkin kai typyn mielestä lähinnä leikki, niin hiljalleen kai sanan merkitys alkaa mennä perillekin. Muutama päivä sitten tyttö lähestyi jälleen kukkaa. Kun ojensi kätensä kohti, sanoin napakasti ei. Tyttö pysähtyi, mietti hetken ja konttasi sitten kukan ohi. Äitillä loksahti suu auki: kielto tehosi! Tyttö uskoi EI-sanan! Tätä tuuletellessa tyttö palasi konttausretkeltään ja tarttui tyynesti kukkaan ja sulki samalla korvansa uusilta käskyiltä. Joopa joo, lyhyt oli sekin ilo.

Muissa kohteissa sitten ollaan sovellettu "tutkikoot, niin toivottavasti kyllästyy aikanaan" -taktiikkaa. Tämä on toiminut ainakin koirien vesikuppiin ja televisioon digibokseineen. Kärsittävä oli vain märäksi itsensä lotranneen tytön vaatteiden vaihto pariin kertaan sekä sormenjäljet taulu-tv:ssä. Mutta keino tuntui tehoavan, sillä kaikki sallittuhan on tylsää.

Muuten onkin kodistamme tulossa turvallisempi tytön liikkumisen edistymisen myötä. Pesuaineet on siirretty ylös, ja keittiössä sekä vessassa on muutama luvallinen tongintalaatikko. Tytön kovaa kiipeilyvimmaa estämään portaikon alapäähän hankittiin lapsiportti, mutta silti päivittäin otetaan useammat valvotut "kiipeilytreenit". On muuten uskomatonta, kuinka nopeaa 10-kuukautinen voi mennä portaat ylös!

Hankala päätöskin on tehty: syyskuun puolessa välissä palaan töihin, ja tämän kuun lopussa aloitetaan tutustuminen päiväkotiin. Nyt näyttäisi siltä, ettei tyttö ole ottanut ensiaskeleitaan ennen hoitoon menoa, kuten toivoin. Napakasti kyllä seisoo, mutta haluja askeleiden ottoon ei ole, ja taaperokärryäkin on vielä mukava lähinnä lastata ja purkaa. Toivotaan kuitenkin, että pääsisimme todistamaan miehen kanssa tytön ensiaskeleita tarhatätien sijaan!

Aikamoinen tahdonpakkaus tyttö kyllä on. Jos jokin ei menen tytön mielen mukaan, jännittyy vartalo kaarelle huudon säestyksellä. Kauppareissuillakin kurottelee jo käsillään ja kuuluvasti huutaa "tätätätä" nähdessään jotakin minkä haluaa. Ja äidillä on kova homma keksiä miten luovia näistä tilanteista lävitse antamatta periksi ja silti keräämättä koko Prisman asiakkaiden sääliviä katseita. Eli niitä varsinaisia oman tahdon vuosia odotellessa... :)

Sanavarastona on muun muassa "tuh", mikä on tällä hetkellä hyvin yleisluontoinen vastaus kaikkeen mitä tyttö katsoo tai osoittaa. Äiti on jo "äiti", ja isä on "ätä". Jonkin verran alkaa jo kuulua omia muunnoksia myös lampuista ja tauluista, eli kovasti tyttö jo tapailee ja juttelee omalla salaperäisellä kielellään.

Ihanimpia hetkiä ovat ehdottomasti ne, kun tyttö kiljaisee "äiti" minut nähdessän ja konttaa syliin jakamaan suu ammollaan omia märkiä pusujaan. Ihana rakkauspakkaus. Mutta ne pari viikkoa sitten puhjenneet ylähampaat eivät olleetkaan niin kiva juttu, sillä joskus noista pusuista on tullut kipeitäkin... Muutaman kerran on imettäessäkin äitiltä parahdus päässyt. Nyt olemmekin alkaneet pikku hiljaa lopetella imetystä päiväkotiin menoakin silmällä pitäen, enää tissillä ollaan aamuisin ja iltaisin ennen nukkumaan menoa. Haikeaa, mutta olen onnellinen että näinkin pitkälle onnistuttiin pääsemään.

Mutta totta se on, minun pikkuisesta vauvasta on tulossa taapero...

torstaina, heinäkuuta 09, 2009

Ohi on - Mammaloma

Tänään on äitiyslomani viimeinen päivä. Miten ihmeessä aika menee noin nopeaa? Ihan oikeasti, kaikki te äitiyslomalla olevat, kaikki sanoo, että nauttikaa, niin NAUTTIKAA!!! Kaipaan tätä aikaa jo nyt. Pitäisiköhän sitä pikkukakkosta alkaa toivomaan?

Huomisesta alkaen olen siis jälleen työelämässä (joskin kesälomalla), ja pian pomo haluaa kuulla ratkaisuni siitä, jäänkö kotiin vai en.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että olen palaamassa töihin. Innoittajana oli pomoni, joka kysyi, kiinnostaisiko minulla uusi työtehtävä. Kyseessä olisi päivätyyö aikaisemman vuorotyön sijaan, ja lisäksi voisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Tarpeen vaatiessa voisin tehdä töitä myös kotoa. Kuulosti niin hyvältä, että olen alkanut nyt sulatella ajatusta siitä, että aloitamme tutustumisen päiväkotiin elokuun lopussa, ja syyskuun puolessa välissä aloittaisin työt.

Typy vaikuttaa ainakin nyt niin reippaalta, että uskon hänen sopeutuvan päiväkotiin. Haluan ainakin kovasti uskoa niin.

Tyttö nousee nyt kovasti seisomaan, ja uhkarohkeasti myös irroittaa otettaan tuesta. Pystyssä pysytään yleensä pari sekuntia, minkä jälkeen sitten tullaan onneksi yleensä pylly edellä maahan. Uskon, että ensiaskeleet ovat tuossa vuoden tietämissä, selaisella vimmalla tyttö tuntuu nyt harjoittelevan. Eli pientä toivoa olisi siitä, että askeleet olisi jo otettu ennen päiväkotia. Pahimpia pelkojani on, että en olisi tuota huippuhetkeä omin silmin todistamassa.

Toivon että te, joiden mielestä päätökseni on väärä, ette moralisoisi minua. Uskokaa pois, kamppailen asian kanssa joka ikinen päivä. Plkään kuitenkin, että mikäli en nyt ota minulle tarjottua uutta työtä vastaan, paikan saa joku muu. Pelkään myös toiveidemme päiväkotipaikan menettämistä. Ylitse kaiken pelkään kuitenkin, että tyttöni ei sopeudu vaan tuntee tulleensa hylätyksi joka ikinen aamu.

Nyt niitä rohkaisevia tarinoita, kiitos. :)

lauantaina, kesäkuuta 27, 2009

Norsuja ja elefantteja...

Miksi ihmeessä on olemassa sekä norsuja että elefantteja? Miksi on päätetty antaa samalle eläimelle kaksi eri nimeä? Entä miksi on olemassa lampaita ja karitsoja ja hevosia sekä varsoja, miksi ei vain hevosen sekä lampaiden lapsia?

Kuten arvata saattaa, meillä luetaan ahkerasti jo lastenkirjoja. Samalla kun pikku untuvapää keskittyneesti kuuntelee äitinsä lausumia sanoja, niin yhä enemmän tietyt lastenkirjojen painotukset häiritsevät. Esimerkiksi katselukirjat: Minkä ihmeen takia joissakin lastenkirjoissa ensimmäiset esiteltävät asiat ovat esimerkiksi hyytelö, ihmisen luuranko tai vaikkapa aluspaita? Pientä päivitystä kiitos, vauvoilla kun harvoin on päällään enää aluspaitoja, vaan on bodyja, paitoja ja t-paitoja. Totta kai äitikin voi soveltaa ja lausua nimet sellaisena kuin haluaa, mutta kun kirjaan tarttuu taas sitten isä tai vaikkapa mummi, niin jopa tytön pää on pyörällään, kun asioiden nimet muuttuvat koko ajan.

Yksi typyn lempikirjoista on kankainen pehmokirja, jossa on erilaisia maatilan eläimiä. Äiti on määkinyt, röhkinyt ja maukunut eläinten mukana, ja tyttö tuntuu kuuntelevan aina yhtä keskittyneesti. Tänään kävin esittelemässä tytölle lähiniityllä olevaa hevosta In Real Life. Kun hevonen lähestyi meitä, tyttö jähmettyi tuijottamaan. Sanoin sanan hevonen useampaan otteeseen, ihastelin ja kehuin kuinka kaunis hevonen oikein oli. Tyttö tuijotti näkyä totisena hipi hiljaa. Vasta kun matkin hevosen hirnahdusta kuten kankaista kirjaa lukiessamme, tyttö alkoi hihkua ja huitoa innoissaan. Yksi palanen on nyt tiettävästi loksahtanut kohdalleen. Loput eläimet pitänee koittaa bongata eläintarhasta. Paitsi ehkä sitä valasta.

Ja kuka muuten voi oikeasti väittää, että kala sanoo plop plop plop?

tiistaina, kesäkuuta 09, 2009

Olo kuin umpikujassa

Postissa tuli kirje. Sen mukaan typyllämme on nyt hoitopaikka haluamassamme päiväkodissa elokuun viimeisestä päivästä lukien. Eli enää 2,5 kuukautta.

Koko ajatus ahdistaa ja kuristaa kurkkua. Minulla alkaa työt vasta syyskuun puolessa välissä ja tarkoituksenamme olisi tehdä hoitoon menosta mahdollisimman pehmeä niin, että ensin olisimme päiväkodissa yhdessä, sitten lähtisin pois tunniksi, sitten kahdeksi jne. Työnantajan kanssa on sovittu, että tekisin heti normaalia vuorotyötä, jolloin jotkut päivät voisivat olla tytölle todella lyhyitä (esim. tyttö hoitoon klo 13, isä hakee klo 16.30), ja aamuvuoroissa saisin tehdä kuuden tunnin päiviä. Kaiken pitäisi siis olla hyvin?

Kuitenkin ajatus siitä, että jätän tytön päiväkotiin yksin, tuntuu todella ahdistavalta. Todella ristiriitaiseksi olon tekee se, että minulla on samalla myös ikävä töihin. Nautin tytön kanssa olemisesta, mutta kaipaan myös aikuisten ihmisten seuraa. Ja sen tunteen vuoksi tunnen huonommuutta äitinä.

Eli tilanne on siis vieläkin se, että en vieläkään ole päättänyt, että palaanko töihin syksyllä vai en.
Sanoin asiasta päiväkotivastaavalle, ja hän sanoi suoraan, että jos perumme kyseisen paikan, niin tuskin saamme kyseiseen päiväkotiin enää paikkaa tammikuun alusta. Todennäköisesti joutuisimme päiväkotiin, joka olisi monen mutkan takana ja vielä sellaisella "huonommalla" alueella, jonne en tyttöä haluaisi viedä.

Yksi ratkaisu voisi olla se, että pitäisimme päiväkotipaikkaa varattuna, eli maksaisimme noin puolet hoitomaksusta. Muuten tämä voisikin olla hyvä juttu, mutta menettäisin silloin kotihoidontuen. Kunta kun katsoo, että en ole oikeutettu tukeen kotona ollessani, koska tytöllä olisi hoitopaikka odottamassa. Tuntuu todella väärältä.

Eli pitäisikö ottaa riski ja sanoa saamamme hoitopaikka irti, silläkin uhalla että tyttö joutusi joulu-tammikuussa aloittamaan hoitonsa ihan missä sattuu, vai pitäisikö vain karaista mielensä ja viedä tyttö hoitoon? Enemmän kuin koskaan olen toivonut lottovoittoa. Olisi edes kuusi oikein, sen voiton turvin voisi sinnitellä kotona vielä vuoden. On kyllä ihan umpikujassa -olo.

Tämän kaiken pohdinnan keskellä tyttö kasvaa ja kehittyy silmissä. Vajaa pari viikkoa sitten, 8,5 kuukauden iässä, tyttö päätti lähteä konttaamaan myös eteenpäin, siihen asti kun oli mönkinyt vain taaksepäin mitä erilaisemmilla tekniikoilla. Samassa rytäkässä nousi polviseisontaan ja muutaman kerran on ponnistanut itsensä jaloilleen. Eli taitaa olla kohta aikamoista menoa. Kun alussa konttausaskelia oli vain muutamia, kiitää tyttö nyt harvat vaaleat haituvat lepattaen pitkin lattiaa.

Ei mikään ole hellyttävämpää kuin tyttö joka konttaa ovelle vastaan tai lähtee perään. Mutta toisaalta - ei mikään ole hankalampaa. Tuo lahjepuntti kun samalla ennättää moneen sellaiseen paikkaan, jonne ei tarvitsisi. Näitä paikkoja ovat nyt kaikki johdot, koirien pedit ja portaat. Portaisiin onkin turvaportti hankinnassa.

Lisäksi tyttö hokee minut nähdessään "äittää", en tiedä onko se nyt sitten vaan jokeltelua vai opetteleeko tyttö todella ensimmäisiä sanojaan. Miehenihän tietenkin tämän huomatessaan on alkanut kovasti hokea isä -sanaa... =) Tyttö myös tunnistaa koiramme nimiltä, kun kysyy missä mikin koira on, niin aina katse menee oikeaan suuntaan. Satukirjoja luemme ihan uudella innolla, tyttö tuntuu nyt keskittyvän kirjoissa oleviin kuviin ihan eri tavalla.

Isänsä kutsuu tyttöä aurinkonaamaksi, mikä onkin osuva nimi. Jos ei ole nälkä tai väsy, niin tyttö on kyllä yhtä hymyä. Kikatus kuuluu milloin mistäkin touhusta, ja kaikkien uusien oivalluksien päätteeksi katsotaan äitiä ja isää - enkö olekin aika taitava? Isovanhempiaan tyttö matkii naamaa rutistelemalla, taputtaa ja paukuttaa nyrkkiä samaan tahtiin.

Ihan ihmeellinen pakkaus, joka ei enää kohta vauva olekaan.

lauantaina, toukokuuta 09, 2009

Äitinä.

Huomenna on elämäni ensimmäinen äitienpäivä. Koko sana maistuu vieläkin suussa oudolta ja uudelta. Minä - äiti.

Tänä aamuna katselin, kun tyttö touhukkaasti tutki keittiönkaapista antamaani aarrelaatikkoa, eli erilaisia muovisia kippoja ja kauhoja (ne muuten voittaa kaikki briot ja fischer pricet mennen tullen). Otti muovisen jäätelökauhan ja hakkasi sitä muovilaatikon reunaan. Katsoi minun ilmettäni. Hymyilin ja kehuin, ja tytön kasvoille tuntui syttyvän aurinko. Kolina ja touhuaminen sen kuin yltyi.

Minua veti kuitenkin vakavaksi. Katsoin tuota touhupakkausta melkein itku kurkussa. Osaanko varmasti olla juuri niin hyvä äiti kuin tyttö tarvitsee? Huomaanko tukea aina, kun tyttö kysyy minulta vahvistusta? Olenko varmasti juuri silloin läsnä kun tyttö hakee minun katsettani? Olenko tytölle varmasti se hellä ja turvallinen syli jota hän elämänsä alkuvuosina tarvitsee?

Entä sitten kun hän kasvaa, kun tulevat uhmat, murrosiät ja muut tuittujaksot? Saanko minä silloin piilotettua lapsen omassa itsessäni, ja otettua aikuisen roolin? Saanko minä kätkettyä ne omat haluni heittäytyä lapseksi, en vastaa mökötykseen mökötyksellä, en paisko ovia, en linnoittaudu huoneeseeni kun ahdistaa?

Totta on, että kun nainen tulee ensi kertaa äidiksi, niin silloin tulee käsiteltyä kriittisesti omia laspuusmuistoja. Minäkin olen ollut ajatuksissani 30 vuoden päässä menneisyydessä. Lapsuuteni oli kaikin puolin onnellinen, mutta löydän sieltä kyllä sellaisiakin asioita, joita haluaisin itse, nyt tuoreena vanhempana tehdä toisin. Mutta pystynkö minä?

Äitini on temperamenttinen, tuiskahtelee ja tiuskahtelee kun asiat eivät suju. Suuttumistaan hän purkaa usein siivoamiseen. Muistan kuinka isä ja minä siskoni kanssa noina hetkinä kuljimme kotonamme varpaillamme, ellemme sitten pujahtaneet ulos leikkimään tai vetäytyneet huoneisiimme. Kun koti tuoksui puhtauttaan niin äidinkin mieli oli taas iloinen.

Säpsähdin kun mieheni totesi, että minä siivoan aina suuttuneena. Tottahan se on, minähän olen kohta kopio äidistäni! Kun olen väsynyt tai alakuloinen, niin minä puran pahaa oloani tiuskimalla miehelleni ja sitten yleensä tartun imuriin. Siinä samalla sitten motkotan kumppareista jotka ovat väärässä paikassa tai lehdistä jotka ovat jääneet lojumaan olohuoneen pöydälle. APUA! En minä halua olla sellainen! Voinko oikeasti muuttaa itseäni, voisiko äitiys pehmentää hieman särmiäni? Vai käykö oikeasti niin, että taas 30 vuoden päästä meidän tyttömme katsoo lastaan ja miettii, että hänestäkin on tullut samanlainen kuin äitinsä - tuittupää, joka siivoaa harmistustaan puhisten?

Kun katson pikku tyttöäni, näen hänen silmissään olevan ihailun. Olen hänelle vielä tärkeintä mitä hän tietää. Hänen äitinsä. Kuinka oikeasti voisin toimia niin, ettei tuo ihaileva ilme koskaan häviäisi? Ettei hänen tarvitsisi koskaan vannoa, että tekee sitten itse vanhempana toisin?

tiistaina, huhtikuuta 21, 2009

"Houston. We have a problem"

Kömmin tyytyväisenä saunan lauteille. Tyttö jäi ilmakylvyttelemään olohuoneeseen viltin päälle isänsä kanssa. Illan ilmakylpyhetki on tytöstä maailman paras juttu, ainakin heti äitin tissin ja mangososeen jälkeen.

Oikaisen itseni lauteelle ja nostan jalat kohti kattoa. Nautin kuumuudesta ja hiljaisuudesta. Jo kuukauden päivät on tyttö antanut äidinkin käydä iltaisin rauhassa saunassa, on huomannut että ihan yhtä kivaa on isänkin kanssa. Olen kai hieman haikeakin asiasta, oli hieno tunne olla maailman tärkein. Sijoitus Top 2:n joukossa on sekin hienoa, ei voi valittaa.

Kuulen kuinka mies juoksee huoneesta toiseen. Ovet avautuvat, jotakin se etsii. Vettä lasketaan ja taas juostaan. Säikähdän ensin, mutta kuulen tytön tyytyväisen kujerruksen.

Kop kop. "Tuota, meneekö sulla vielä kauan?" mies huutelee pesuhuoneen ovelta.
"Vastahan mie tulin. Miksi?"
Hetken hiljaisuus. "Tuota, meillä on täällä pieni tilanne."
"Tilanne?"
"Niin, sellainen kakkatilanne. Täällä on koko kämppä kakassa"

Suihkussa varauduin henkisesti pahimpaan. Jostakin syystä mieleeni tuli elokuva Apollo 13:sta. "Houston, we have a problem."

Ja olihan siellä pieni ongelma. Sitä ihan itteään oli viltillä, vaalealla ryijymatolla, lattialla, vauvan leluissa ja vauvassakin ihan kantapäästä kaljuun saakka. Mies kuurasi tyttöä ja mie kannoin tavaraa pestäväksi kylpyhuoneeseen.

Puhisin miehelle muka kiukkuisena. Miten tuollainen on edes mahdollista?
Ja eihän siihen oltu tarvittu kuin pari sekuntia. Mies oli jättänyt tytön viltille ja lähtenyt vaihtamaan verkkareita saunatakin tilalle. Siinä muutaman sekunnin aikana tyttö oli kuitenkin onnistunut kakan pungertamaan ja samalla tahdilla se oli sitten päättänyt harjoitella sen hetkistä liikkumareprtuaariaan: Eli kierimistä, taaksepäin mönkimistä ja kelloviisari-liikkumista. Ja tulos oli valmis.

Mies pesi tyttöä kylpyhuoneessa selvästi noloissaan. Tuli kai arvokas oppitunti siitä, että vauvakin, joka ei vielä edes osaa liikkua, saa hetkessä tuhoa aikaan. Entäpä sitten, kun vauhti on jo kovempaa?

Olin muka vieläkin kulmat kurtussa. Mökötys kuitenkin loppui kun katsoin peiliin. Sieltä se typy nauroi minulle peilin kautta, kakkaviiru otsassa. Olisi varmaan silmääkin iskenyt, jos olisi osannut.

keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2009

Äitiysloma kuluu liian nopeaa...!

Apua, tuo pikkuinen typy on asustanut meillä jo puoli vuotta! Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt todella nopeaa, toisaalta "elämä ennen tyttöä" tuntuu todella kaukaiselta. Ja vaikka rankkaakin on, niin hetkeäkään en antaisi pois. On mahtavaa löytää itsestään se leijonaemo, joka haluaa suojella pikkuistaan kaikelta mahdolliselta. Toivottavasti löydän tässäkin kultaisen keskitien, eikä minusta tule liiankin suojelevaa äitiä.

Tyttö on maistellut soseita 5kk-päivästä alkaen, ja kaikki tuntuu maistuvan, eikä houkuttelua ole tarvinnut tehdä. Heti kun lusikka ensi kerran lähestyi suuta, niin suu aukesi kuin linnunpojalla. Tällä hetkellä lempparia on Muksun riisipuuro luumusoseella höystettynä, mutta hyvin menevät myös kasvis- ja hedelmäsoseet, ja lihaakin on nyt reilun viikon ajan maisteltu. Tällä hetkellä meillä syödään aamupuuro, iltapäiväsose (kasvis-liha sekä jälkkäriksi jokin hedelmäsose) sekä iltapuuro. Ja joka väliin sitten äitin tissiä.

Vaikka noita ruokia ei olekaan vielä kuin kolme kertaa päivässä, niin olen silti jo nyt pulassa imetyksen kanssa. Rinnat kun tuntuvat täyttyvän, eikä tyttö jaksa enempää imeä. Soseiden annon jälkeen en ole tarjonnut tissiä päälle lainkaan, koska tyttö on edelleenkin niin kova pulauttelija, että kauaa eivät kiinteät sisällä pysyisi. Iltapuuron olen jättänyt välillä pois kokonaan, kun olen halunnut tyhjentää rinnat kunnolla ennen nukkumaan menoa. Ehkäpä se maidon tulo alkaa pikku hiljaa tästä hidastumaan kun tilausta ei ole enää yhtä paljon. Haikeaa sekin.

Ja nämä yöt sitten: Tyttö menee unille säännöllisesti klo 21 ja heräilee ylös 6.30-8 välillä. Yöllä syödään nykyisin kaksi kertaa, klo 01 ja 05. Välillä sain vähennettyä yösyönnin yhteen, mutta viime viikko on ollut öisin niin levotonta, että tihensin syöttöväliä. Nyt kai se unikoulukin olisi mahdollista, mutta en tiedä pitäisikö siihen vielä alkaa. Jotkut sanoo, että heräilyt vähenevät itsestään kun kiinteitä alkaa antamaan enemmän, mutta miten ihmeessä sen imetyksen sitten käy?

Päivisin tyttö nukkuu edelleenkin vähän kerrallaan, yleensä ottaa kolmet-neljät reilun puolen tunnin päiväunet päivän aikana. Eli mikään meganukkuja ei tyttö ole, mutta minä olen edelleenkin niin onnellinen siitä, että tyttö nukkuu omassa sängyssään ja että ne tunnin välein heräämiset jäivät pois, että en kehtaa valittaa.

Puolivuotisneuvolassa paino oli hivenen laskusuunnassa, mutta se kuuluu kuulemma asiaan kun tyttö alkaa liikkua enemmän. Ja kovat menohaluthan tuolla olisi, jos oikea tekniikka vain löytyisi. Selällään ei kauaa viihdytä, korkeintaan omia varpaita tutkien menee tovi, sitten kierähdetään mahalleen ja viuhdotaan raajoja kuin lentoon olisi lähdössä. Hitaasti tyttö ryömii taaksepäin, eteenpäin ei ole tekniikka vielä löytynyt. Pyörii myös kuin kellonviisari akselinsa ympäri, ja kierähdellään totta kai maton laidasta laitaan. Syöttötuoliin siirrytään neuvolan ohjeiden mukaan vasta sitten kun tyttö heijaa itseään kontillaan, vasta silloin pitäisi selän olla valmis pysyvämpään istuma-asentoon, nyt ruokaillaan vielä sitterissä..

Saapas nähdä alkaako tuo ryömimään eteenpäin ollenkaan, vai noustaanko kohta jo kontilleen. Sitten alkaakin äidillä ja isällä kova talon entraaminen. Lapsiportti pitää hommata portaisiin, ja kaikkea muutakin kiellettyä pitää raivata pois lattianrajasta. Ja laatikkoihin pitäisi kehitellä jokin hyvä systeemi myös. Ja koirille oma paikka, minne pääsevät rauhassa nukkumaan tytön ulottumattomiin... Paljon olisi siis tehtävää.

Syksy huolettaa jo paljon. Siitä pitää huolen mm. Nina Mikkonen, joka saa minut tuntemaan itseni äideistä alhaisimmaksi... Äitiyslomani loppuu heinäkuun 7. päivä. Minulla on onneksi pitämättömiä lomia säästössä sen verran, että töihin pitäisi palata vasta syyskuussa. Mutta tuokin päivämäärä tuntuu lähenevän aivan liian nopeaa. En ymmärrä, miten ikinä raskin viedä tuon pikku-piikan hoitoon? Saako tyttö varmasti tarpeeksi huomiota? Ovatko hoitotädit mukavia, kuinka tyttö ikävöi? Entä jos isommat lapset muksivat tyttöämme eikä kenelläkään ole aikaa puuttua? Entä jos, entä jos... Lukemattomia pelon ja huolen aiheita, joita mietin päivisin ja öisin jopa unissani.

Olen toki miettinyt kotiin jäämistäkin, mutta se taitaa olla mahdotonta. Kotihoidontuki on todella mitätön, 300 euroa kuussa, eikä kuntalisää paikkakunnallamme ole. Kun yhdessä miehen kanssa lyhennämme asuntolainaa, niin töihin on valitettavasti mentävä. Jotenkin ehkä saisin sinniteltyä jouluun saakka, mutta ei kauempaa.

Perhepäivähoito tuntuu jotenkin vieläkin vaikeammalta kuin päiväkoti. Jos vain tietäisi jonkun niin hyvän tyypin, että varmasti uskaltaisi, mutta kun puskaradio ei tässä suhteessa ole auttanut... Jotenkin lapsen vieminen toisen omaan kotiin tuntuu hankalalta. Päiväkodissa on sentään useampi hoitaja, jotka katsovat myös toistensa työskentelytapojen perään, mutta kuka katsoo perhepäivähoitajien perään? Ja entä jos kemiat hoitajan kansaa ei kolahdakaan, ei kai sitä hoitopaikkaa niin vain vaihdeta?

Miehen mukaan minä murehdin taas liian varhain tätäkin asiaa, mutta kun se nyt minun luonteenmukaista on... Eli jos teitä noin 1-vuotiaan päiväkotiin vieneitä on täällä lukijoissa, niin mielelläni kuulisin kokemuksistanne. Miten kauan tottuminen vei, oliko isot itkut ekoina päivinä? Tuliko sairastumisia lisää? Oliko takapakkeja?

torstaina, helmikuuta 19, 2009

Helpotusta

Kannattaa näköjään aina käydä tänne blogiin purkamassa mieltään huolista, niin johan alkaa helpottaa.

Eli "The Kakka" saapui samaisena päivänä kun tänne kirjoitin. Ja olipas lasti! Pyykkikoriin meni niin äidin kuin tytön vaatteet.

Ennen pesua hoitopöydällä olevasta tytöstä vaippasisältöineen otettiin kuva kamerakännykällä ja lähetettiin isille työpaikalle. Oli siellä sitten kuulemma kuvaa näytellyt ja kehuskellut, kun olihan ne työkaveritkin jo huolissaan, että eikö jo...?

Tapauksen jälkeen onkin sitten sinappikone ruutannut tavaraa säännöllisesti niin, että isäkin on päässyt laittamaan vaatekertansa pyykättäväksi. (Jos joku tietää keinon, miten kakkapylly saadaan kannettua pesulle ilman, että itse likaantuu, niin kertokaa meille, kiitos.)

Ja tämä oli viikon kohokohta. Ihan oikeasti.

tiistaina, helmikuuta 17, 2009

Soserallia ja sinappikoneen lakkoa

Viime kirjoitukseeni viitaten, oli ihanaa huomata, että meidän typy ei olekaan ainoa uniongelmainen. Kiitos kaikille vinkeistä ja kokemuksista.

Meillä on menty nyt iso harppaus parempaan suuntaan. Kaksi päivää viime kirjoituksen jälkeen, maanantain vastaisena yönä, oli tulossa taas levoton yö. Tyttö ähisi ja ähisi, ja heräsi heti vartin päästä kun oli nukahtanut, halusi aina vaan tissin uudelleen suuhun. Koska oli vielä alkuilta (klo 22), niin päätin kokeilla pinnansänkyä jälleen kerran. Ja sitten tapahtui jotakin, jota en vieläkään ymmärrä: tyttö sylttäsi tyytyväisenä harson kasvojensa eteen, huoli antamani tutin ja nukahti. Ei mitään protestointia siitä, ettei äiti ollutkaan vieressä. Aamuyöllä heräsin puoli viideltä, ja säikähtäneenä menin tarkastamaan hengittääkö tyttö vielä. Hyvin hengitti ja nukkui vielä aamuseitsemään! Mies ei ollut uskoa korviaan kun kömmin makuuhuoneesta tytön kanssa ja kerroin miten meillä oli mennyt.

Ihan noin pitkiä yöunia ei sentään ole sen jälkeen ollut, mutta nyt meillä kuitenkin jo nukutaan. Tavallinen yö meillä on nyt sellainen, että tyttö nukahtaa klo 21. Ensimmäinen herätys ja syönti on yleensä klo 01 ja seuraavan kerran noin 04-05 aikaan. Ja aina syötön päätteeksi nostan hänet saman tien olalle, röyhtäytän ja laitan pinnansänkyyn. Tutti suuhun ja harso tytölle käteen, niin uni jatkuu. Yleensä nukumme sitten 7.30-8.30 saakka. Välillä tyttö saattaa heräillä useammankin kerran, mutta jatkaa unia kun annan tutin suuhun.

Arvaatte varmaan, että olin todella helpottunut. Mietin, että olin murehtinut turhaan sitä pinnansänkyyn opettamista. Tyttö alkoi nukkumaan siellä sitten kun oli siihen itse valmis. Eli meillä ratkaisuna oli näköjään pinnasänkyyn siirtyminen pois äidin vierestä. Vaikka minusta oli ihanaa kun tyttö nukkui vieressä, niin ilmeisesti kai minusta lähtevä maidon tuoksu häiritsi tytön unta. Vai oliko kenties liian kuuma, vai häiritsikö kääntyilyni? Mysteeriksi jää, mutta nyt meillä nukutaan. Ja minä voin nukkua vaikka kuinka leveässä x-asennossa!!!

Päiväunet ovat edelleenkin lyhyitä, 30 min-45 minuutin torkkuja, mutta tyttö nukahtaa kuitenkin päikkäreille todella helposti pinnasänkyyn. Vaunuja ei siis meillä enää sisällä tarvita. Soittorasia vain soimaan, niin tyttö on unessa muutamassa minuutissa. Olisitte nähneet miehen ilmeen kun hän palasi makuuhuoneesta tytön nukahdettua. "Sehän nukahti heti!"

Mutta kun uniongelmista päästiin, niin uusia ongelmiahan sitä tulee heti tilalle. Nyt meillä pantataan kakkaa. Tänään on menossa jo 16. päivä ilman kakkaa. (Itse asiassa se viimeisin kakka tuli juuri sinä yönä kun tyttö alkoi nukkua yönsä hyvin) Kuulostaa aika hurjalta, tiedän! Koska tyttö on kuitenkin iloinen, eikä arista vastaa, ei lääkärin pakeille ole vielä menty. Neuvolan terveydenhoitajan ohjeiden mukaan ostettiin mallasuutetta, sitä nyt eilen ensi kertaa lisäsin oman maitoni sekaan. Mutta vielä ei näy, ei kuulu.

Niin se minäkin joskus aikoinaan naureskelin pienten lasten vanhemmille, joilla jutut tuntuivat liikkuvan vaipan sisällön ja muiden eritteiden ympärillä. Nyt meillä mies soittaa jopa kesken työpäivän ja kysyy "joko?" Ja itse aina nuuskin tyttöä pöristelyn jälkeen takapuolesta: säilyykö haju, vai oliko se taas vain pieru... Ja huokaan uudelleen ja uudelleen vaippaa vaihtaessani pettymyksestä, ei mitään vieläkään.

Terveydenhoitajan mukaan tyttö käyttää nyt kaiken saamansa rintamaidon niin hyväkseen, että sitä (t)ulostettavaa ei vain riitä samaan tahtiin kuin ennen. Ja onhan ne syötöt todella harventuneet, etenkin nyt kun tyttö ei roiku tississä enää yöt läpeensä kiinni. Olen kyllä kuullut legendaa kahden viikon kakkalakosta, mutta että jo 16 päivää!?

Tyttö on kyllä kasvanut, joskin painossa ollaan laskeuduttu sieltä yläkäyriltä nyt lähemmäs keskikäyrää. Siispä mekin aloitimme nyt soserallin. Eilen kokeilimme ensimmäistä kertaa perunaa, ja se oli menestys! Niinkään menestys ei ollut luumusose, jota tyttö hieman irvistellen nieleskeli. Luumun yritän nyt kuitenkin pitää mukana, jotta avittaisi vatsan toimintaa.

Aika maltillisina saamme nyt maisteluiden kanssa olla, sillä tytölle on ilmestynyt selkään allergista ihottumaa. Minä huomasin vaivan pahenevan aloittaessamme vauvauinnin, mutta terveydenhoitajan mukaan ihottuma näyttää allergiselta. Vauvauinnin nyt kuitenkin lopetimme kolmen kerran jälkeen, ja lisäksi varon syömästä suklaata, kaakaota, herneitä, sitrushedelmiä, tomaattia, mansikkaa... Verestä otetut allergiatestit näyttivät negatiivista sekä pölyjen (mm. eläinpölyt, punkki, pujo) että ruoka-aineiden kohdalla (maito, vehnä, munanvalkuainen, soija, maapähkinä, kala). Näin pienillä tulos ei ole kuulemma kovin luotettava, mutta maitoa olen nyt kuitenkin turvallisin mielin käyttänyt. Itse kyllä olen aika luottavainen, että tuo iho-ongelma kohta korjaantuu.

Mutta tulis nyt edes se kakka.

perjantaina, tammikuuta 30, 2009

Wanted: nukkumatti!

Minusta tuntuu, että minulla on maailman ainoa vauva, joka ei nuku öitään kunnolla. Välillä tulee kyllä oikea huono äiti -fiilis, kun kuulee kuinka hyvin muilla vauvallisilla yöt jo menevät. Moni samanikäinen nukkuu jo yöt läpeensä, osalla on tehnyt sitä jo ihan vastasyntyneestä. Ja minä mietin aina näitä tarinoita kuullessani, että mitä ihmettä minä teen väärin.

Tällä hetkellä meidän unelmayö on sellainen, että tyttö nukkuu 3-4 tuntia, ja herää sitten syömään. Osa päivittelee jo tuota meidän unelmayötäkin. Noin hyviä öitä on kuitenkin nykyään todella harvoin. Viime viikkojen aikana kun tytöllä on ollut useita sellaisia öitä, että heräilee todella tiheään, noin tunnin välein. Herää yleensä ähisemään, eikä uni tule uudestaan kuin tissille nostamalla. Välillä on heräämisen syyksi osoittautunut pulautus, välillä ilmavaivat. Välillä ei kumpikaan.

Ja kierre on valmis kun nostan tytön rinnalle; nukahtaa kyllä pian, mutta herää myös uudelleen pian. Kunpa joku vain keksisi meille jonkin muun keinon nukuttaa tytön yöllä uudelleen. Olen silitellyt, kanniskellut, hyräillyt, nukuttanut vaunuihin, pinnasänkyyn, yrittänyt saada tuttia suuhun... Mikään muu ei tepsi kuin tissi. Mies on ajettu ajat sitten nukkumaan yläkertaan, että jaksaisi aamulla herätä töihin.

Täytyyhän tuolla tytöllä olla jo aikamoiset univelatkin, kun päivisinkään ei pitkiä unia nuku. Joinakin päivinä on saldoksi voinut tulla vain noin kahdet noin puolen tunnin unet... Siinä on kotitöiden teko ollut kortilla. Näinä vähäunisina päivinä tyttö herää jopa vaunulenkillä katselemaan maisemia, kun yleensä nukkua posottaa tyytyväisenä. Ja silti hymyjä riittää äidille ja isälle! - Ihan ihmeellinen typy.

Neuvolaankin olin asiasta yhteydessä, ja ensin kokeiltiin maidotonta dieettiä - tytön punaisena helottavana posket kun voivat terveydenhoitajan mukaan viitata allergiaan. Viikon päivät kun olin maidottomalla ollut ja levottomat yöt vain jatkuivat, varattiin meille jo neuvolalääkärin kanssa tapaaminen. Lääkäri totesi, että terveen ja jäntevän oloinen tyttö. Lääkäri ei usko kyseessä olevan maitoallergian, koska tytön iho on muuten hyvässä kunnossa. Uskoikin pulautteluiden korventyavan tyttöä öisin, ja siihen määräsi gavisconia aina puolen tunnin päästä syötöstä.

Määräsi typyn kuitenkin varmuudeksi verikokeeseen allergioiden katsomiseksi (- vaikka verikokeen tulos antaakin kuulemma vain suuntia.). Siinä olikin sitten neuvolalääkäripäivälle karmea päätös: Ensin ei meinannut löytyä suonta millään, ja kun viimein löytyi, niin verta ei meinannut tulla putkeen riittävällä paineella ja neulaa piti sorkkia ja pyöritellä vaikka kuinka kauan. Siinä minäkin nielin kyyneleitä, kun ensiksi niin valloittavasti labrahoitajalle hymyillyt tyttö puhkesi sydäntäsärkyvään itkuun.

Ja me jatkamme edelleenkin täysimetyksellä. Lääkärin mukaan ei kannata alkaa vielä maistattamaan mitään makuja, kun kerran tyttö hyvin rintamaidolla kasvaa. Toisaalta olin hieman pettynytkin, sillä olimme jo hieman odottaneet, että pääsisimme antamaan tytölle maistiaisia perunasta, porkkanasta ja hedelmäsoseista. Toisaalta tuntuu hyvältä, että maitoa riittää.

Lääkäri oli myös hieman epäileväinen, että ovatko imettävän äidin ruokien karsimiset hyvästä, ja neuvoikin kokeilemaan viljatonta ruokavaliota vasta muutaman viikon päästä kun verikokeiden tulokset ovat tulleet. Olen nyt jatkanut vielä maidotonta, kun noita soijatuotteita on kaapissa vielä riittänyt.

Aika neuvoton olo on tämän tilanteen kanssa kaikkinensa. Tyttö on nyt muutenkin sellaisessa vaativassa vaiheessa, että iltaisin ei kelpaa kuin äidin syli. Vieraat eivät kelpaa ollenkaan, koska on alkanut vierastamaan. Isän sylissä kyllä voidaan olla, jos äiti on näköetäisyydellä. En tiennyt olisko pitänyt nauraa vai itkeä, kun isä tuli jopa löylyhuoneeseen näyttämään ikäväänsä itkevälle tytölle, että täällä se äiti on, ei se ole joutunut hukkaan. Ja tytön naama levisi samassa aurinkoiseen hymyyn. On se kuitenkin niin ihana - valvoo tai ei.

torstaina, tammikuuta 08, 2009

Ennen kuin minusta tuli äiti

Olen usein miettinyt, miten saisin kuvailtua tätä olotilaa mikä minulla on ollut lapsen saamisen jälkeen. Seuraava runo on taatusti useimmille tuttu entuudestaan. Minusta se on hieno ja koskettava, ja kuvaa todella hyvin myös minun ajatuksiani, siksi halusin sen tänne blogiini. Kirjoittajaa en tunne, mutta kiitos hänelle.

Ennen kuin minusta tuli äiti

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Tein ja söin lämpimiä aterioita.
Minulla oli tahriintumattomat vaatteet.
Minulla oli hiljaisia puhelinkeskusteluja.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Nukuin niin myöhään kuin halusin
enkä kantanut huolta siitä,
kuinka myöhään menin nukkumaan.
Harjasin hiukseni ja hampaani joka päivä.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Siivosin kotini joka päivä.
En koskaan kompastunut leluihin
tai unohtanut tuutulaulun sanoja.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
En tullut ajatelleeksi olivatko minun
huonekasvini myrkyllisiä vai eivät.
En miettinyt koskaan rokotuksia.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Minun päälleni ei oltu koskaan
oksennettu
kakattu
syljetty
pureskeltu
pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Minulla oli täydellinen mielenhallinta,
- ajatuksieni ja vartaloni hallinta.
Nukuin koko yön.
En ollut koskaan pidellyt kirkuvaa lasta,
jotta lääkärit voisisivat tehdä kokeita tai antaa rokotuksia.
En ollut koskaan katsonut itkuisiin silmiin ja itkenyt.
En ollut koskaan ollut äärettömän onnellinen
yksinkertaisesta hymystä.
En ollut koskaan istunut myöhään yöllä katsellen nukkuvaa lasta.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
En ollut koskaan pidellyt nukkuvaa vauvaa,
vain sen vuoksi, etten halunnut laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ollut tuntenut sydämeni murskaantuvan
miljooniksi palasiksi, kun en voinut lopettaa kipua.
En koskaan ollut tiennyt, että jokin niin pieni voisi
vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan tiennyt, että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
En koskaan tiennyt, että rakaistaisin olla äiti.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
En tiennyt miltä tuntuu, kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.
En tiennyt kuinka ihanalta voi tuntua, kun syöttää nälkäistä vauvaa.
En tiennyt siteestä äidin ja lapsen välillä.
En tiennyt, että jokin niin pieni voisi saada minut tuntemaan
itseni niin tarpeelliseksi.

Ennen kuin minusta tuli äiti,
En ollut koskaan noussut ylös yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En ollut koskaan tuntenut sitä
lämpöä
iloa
rakkautta
sydänsärkyä
ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En tiennyt, että voisin tuntea niin paljon...
Ennen kuin minusta tuli äiti.