Kaksi siskosta

Tuossa vieressä tuhisee pikkuruinen tyttö. Pieni neiti saapui perjantaina 15.4, painoa oli 3690 ja pituutta 50 cm.

Äiti ja isä eivät valitettavasti ensiparkaisua kuulleet, sillä spinaalipuudutus epäonnistui, ja äiti nukutettiin eikä isääkään saliin päästetty. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin, terve pikkuinen tyttö syntyi ja äitikin toipui sektiosta hyvin, kolmantena päivänä lähdettiin jo kotiin.

Meillä asustaa nyt myös hyvin ylpeä isosisko, joka haluaisi ottaa pikkusiskonsa jatkuvasti syliin. Hieman kuitenkin isosiskoa harmittaa, kun aina siihen ei lupaa saa, ja äitikin haluaa olla ihan vieressä silloin kun vauva syliin laitetaan. Välillä hieman myös harmittaa, kun äitiä tarvittaisiin kauppaleikkiin, mutta äiti on juuri imettämässä.

Ensimmäiset yöt ovat menneet yhden-kahden herätyksen taktiikalla, eli mukavasti. Viime yönä herätyksiä oli vain yksi, mutta sitten valvottiinkin pari tuntia kerralla.

Imetys sujuu hienosti, maito nousi rintoihin nopeasti, ja ainakin toistaiseksi sitä on tullut riittävästi, eikä kaappeihin varalta ostettuihin korvikkeisiin ole tarvinnut vielä koskea. Eli äitin vointikin on ihan hyvä, normiunivelkoja laskematta.

Isä katselee uutta tulokasta ihmeissään. Muutos arkeen on merkittävä, enää ei äiti ennätä hoitamaan niin paljon asioita valmiiksi jo esikoiseenkin liittyen. Päivät on isosisko käynyt vielä hoidossa, pari seuraavaa viikkoa koko perhe on kotona isyyslomien ajan. Pääsiäisenä lähdetään ensimmäistä kertaa vaunulenkille, lupa neuvolasta kysyttiin etukäteen. Ensi viikolla sitten virallinen ensimmäinen kotikäynti .

Puklurättejä, monta kertaa päivässä vaihdettavat vaatteet, kadonneet tutit, pikku tumput suojaamassa pikku raapijan käsiä, se onnen tunne, kun huomaat pienen viimein nukahtaneen useamman syöttämis-röyhtäytys-heräämis -syöttämis -rituaalin jälkeen... Paljon asioita jotka oli jo unohtunut. Vauva-arki on taas täällä. Ja vaikka äitiä välillä väsyttää ja babyblueskin vähän itkettää, niin pois en tätä antaisi. Ihana, ihana uusi pikku ihminen.

Paineet nousee....

Viimeinen neuvola takana, verenpaineet huolettaa. Korkeimmillaan 172/113, alimmillaan 162/112. Proteiini heikosti plussalla, ei juurikaan turvotuksia, paino oli laskenut viikossa -700 grammaa. Oireita verenpaineista ei juurikaan ole.

Äitipolilta ohjeistuksena seurata paineita kotona, tikuttaa pissaa, tehdä liikelaskentaa, levätä ja levätä. Jos olo huononee, heti yhteys äitipolille.

Ei enää kauaa sektioon. Nyt saisi aika lentää, sillä huoli vauvasta iski samantien. Pysythän kunnossa, olethan terve, jaksathan.

Kohta nähdään, pikkuinen.

Cazze 38+5

37+0

Tänään sitä oltaisiin täysiaikaisia, syntyy vaavi sitten milloin tahansa! Takaraja jo tiedetään, sillä suunniteltu sektio on lupeissa, mutta mikäli tämä tekee kuten isosiskonsa, voi olla maailmassa jo ennen sitä. En kerro vielä tarkkaa päivää, mutta parisen viikkoa pitäisi vielä odotella... :)

Tuntuu todella todella oudolta, että kohta meillä on vauva sylissä! Kaikki alkaisi olla suht. valmiina, se kuuluisa sairaalakassi on toki levällään, mutta ajattelin tänään ainakin jo miettiä sen pakkaamista. Neutraalit kotiintulovaatteetkin on katsottuna, pitää vain pakata ne omaan pussukkaansa. Kaukalo odottaa valmiina lämpöpussin kanssa, huhtikuun keleistä kun ei tiedä.

Apujoukotkin ovat valmiina, äitini on luvannut tulla meille sektiopäiväksi ja seuraaviksi päiviksi kunnes pääsen sairaalasta. Mies pitää isyyslomasta ainakin pari viikkoa sitten viikko kotiutumisesta. Mikäli tulee yllätyslähtö yöllä, niin tytön kummitätit ovat luvanneet olla valmiudessa ja tulla tänne tytön luo.

Ullakolla olen lajitellut vaatteita unisex- ja tyttöpinkkoihin, mikäli tyttö saa pikkuveljen niin sitten on tämän mamman riennettävä kauppoihin. Onneksi tytölle on aikoinaan tullut laitettua paljon muutakin kuin hempeitä mekkoja. Ulkoiluvaatteistakin ovat monet haalarit hyödynnettävissä, kiitos POP:n ihanien värien, ja välikausipukujen mustat henkselihousut odottelevat uutta rymyäjää. Olenkin miettinyt, että mikäli poika syntyy, niin äitiysloman aikana myyn suuren osan tytöltä jääneistä vaatteista kirpparin tai huutiksen kautta. Jätän vaan muutaman muistoksi vauva-ajoilta.

Olo on ollut ihan hyvä, liitoskivutkin aina välillä hellittävät, mutta lenkkiseuraksi minua on turha nyt hakea :) Vauva on perätilassaan painunut jo alas lantioon. Verenpaineet ovat nyt loppua kohti alkaneet hieman nousta, seurailen niitä kotona sekä tikutan valkuaista.

Mies sanoi viimeksi eilen, että jos tämä vauva onnellisesti syliin saadaan, niin meidän lapsiluku saisi hänen puolestaan tässä. Mie en ole suostunut sanomaan mitään. Vaikka tämä olo onkin tukala, niin mie silti rakastan näitä potkuja ja tätä ihanan isoa vauvamahaa! Tuntuu haikealta ajatella, että eikö koskaan enää... Olen kyllä todella kiitollinen jo tytöstämmekin ja masussa olevasta vauvasta, ja tiedän, että mitä vanhemmaksi tullaan, sen epätodennäköisempää raskaaksi tulo enää on. Toisaalta kun tietää, kuinka rakas tyttömme jo on, ja kuinka tärkeä tästä toisestakin varmasti tulee, niin mietin, että miten sen kolmannen voisi antaa jättää tulematta, jos meillä olisi siihen vielä mahdollisuus? Uskon, että tuota asiaa tulen vielä joskus kovemman kautta miettimään.

Miten ihmeessä tässä malttaa vielä odottaa? Haluan niin nähdä jo pikkuisen, kuunnella sitä tuhinaa sairaalasängyssä, lähteä siihen ihanaan imetykseen alkutakkuiluineen, vaihtaa vaippoja, pitää sylissä, herätä tunnin välein tarkastamaan hengittääkö vauva vielä, itkeä väsymyksestä ja onnesta, täyttää pesukone pukluvaatteilla, lykätä kotikatujamme ees taas vaunujen kera, keittää tutteja... Ja tämä kaikki nyt kuitenkin ihan eri tavalla kuin viimeksi, ihana pikkutyttö mukana äitiä auttamassa.

Tätä se raskaana olo nyt sitten on...

Kun eilen halutti lattialta noustessa ennemmin kontata kuin yrittää nousta ylös, niin meinas tulla sekä itku että nauru yhtäaikaa. Tässä raskaudessa ovat nimittäin liitoskivut jotakin ihan omaa luokkaansa! Syynä oli ilmeisesti koiran kanssa aikaisemmin tehty kävelylenkki, vain kilometri suuntaansa, mutta sekin näköjään riitti. Sitten sitä vaaputtiin kuin ankka ja tuskasteltiin koko ilta.

Mutta kyllähän tässä nyt mennään hammasta purren vaikka missä kivuissa. Huomenna 34 viikkoa täynnä, eli vähiin on käymässä. Ja jos nyt keljuttaakin, ettei kevätaurinkoon pääse telmimään ja lenkkeilemään, niin kesällä sitten pitäisi taas pystyä liikkumaan senkin edestä. Pitää sitten mennä nautiskelemaan siitä kevätauringosta ihan vaan portaille istuksimalla.

Minut määrättiin sairaslomalle kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua noiden liitoskipujen sekä supisteluiden vuoksi. Supistelut eivät olleet onneksi paikkoja aukaisseet, mutta tuntuvat tosi ikäviltä ja äityvät istuessa.

Yllätys oli se, että äippäpolin ultran mukaan nyt olisi tulossa ilmeisen paljon isompi vauva kuin esikoisemme oli (2750 grammaa viikolla 38+4). Lääkäri laskeskeli että vauva olisi lähellä laskettua aikaa jo lähemmäs nelikiloinen, noin 3800 grammaa. Lähetti sitten uusintana vielä sokerirasituskokeisiin, mutta tulokset olivat normaalit.

Perätilasynnytyksestä ei edes puhuttu, vaan kirjasi papereihin että mahdollinen sektio, ja uusi käynti ensi viikolla , lähinnä haluavat kai mittailla vauvaa uudestaan. Ja silloin kai sovitaan paremmin sektiostakin.

Itse en haikaile enää alatiesynnytyksen perään, eikä vauvan kääntämistäkään yritetä, koska tilaa on ahtaanlaisesti kohdun väliseinän vuoksi. Eli aika rauhallisin mielin nyt vain odotellaan.
Tuo vauvan suuri koko hämmästytti kyllä, mutta eipä noihin ultriinkaan ole niin luottaminen. No, hyvä vaan jos hieman isompi olisi tällä kertaa, oli se tyttö niin hentoinen ja pieni käsitellä silloin! Ehkäpä tämä selittää myös nämä hurjemmat liitoskivut ym, kun alkaa tyyppi olla jo samaa koko kuin tyttö oli syntyessään!

Nämä viikot menee nyt kyllä ihan huimaa tahtia, vaikka niitä kolotuksia on tullutkin. Ja mitä enemmän liikkuminen tuntuu tuottavan hankaluuksia, sen enemmän tyttö haluaa jumpata, hyppiä, tanssia ja juosta äitin kanssa. Ja kun äiti yrittää usuttaa tyttöä isänsä kimppuun, tyytyy tyttö sitten leikkimään kiikkuapinaa, ja puu on mikäs muu kuin äiti. Siinä sitten kädet sylissä varjellaan tulevaa kuopusta isommilta iskuilta.

Vauvaa varten ei ole laitettuna vielä oikeastaan mitään. Minulla on joku horrostila. Jos nyt pitäisi puunata pesää, niin minusta päinvastoin tuntuu etten saa aikaiseksi oikeastaan juurikaan mitään. Netissä kyllä osaan roikkua, mutta kaikki järkevä tekeminen sitten vain ei maistu. Ja päiväunet on otettava joka päivä, muuten ei kärsivällisyys riitä. Liekö sitten kerään unta varastoon tulevia koitoksia ootellessa :)

Tyttö- ja poikaolot vaihtelevat oikeastaan koko ajan. Taidan yllättyä, tulee sieltä kumpi vaan. Ihanaa, kun maltoimme olla kysymättä asiaa, jotenkin on kiva jättää yllätystä ihan loppuun.

Jahas, jos lähtisi konttailemaan lattialle vielä tytyn kanssa ennen iltatouhuja.

Cazze 33+6