Kuusi ulos, joulu meni jo....

No niin, kinkun sulatus on täydessä käynnissä! No ei kuusta nyt sentään ihan vielä ulos kanneta, olkoot vain loppiaiseen saakka. Hommasin siihen vielä tänä vuonna uudet koristeet, joten olkoot vaikka juhannukseen...

Jouluaattoaamuna kävimme pikkuisen haudalla. Itkuksi meni siis aattoaamu, mutta jotenkin arvasinkin, että joulu herkistää. Mielessä pyöri se, kun olimme puhuneet silloin kesällä, että mahdunkohan edes joulupöytään ison mahani kanssa. Niin se kohtalo vaan heittelee.

Viikoloppuna tulee siskoni perhe uuden vuoden viettoon, joten happeningia on tiedossa. Ovat siinä iässä, että heiltä tulee niin hauskoja lausahduksia, että iloisia hetkiä pitäisi olla tiedossa.

Olin kerran siskon nuorimmaisen kanssa taloamme lähellä olevan koulun leikkikentällä. Eskari-ikäinen poika ihmetteli minulle, että miksi minä en ollut käynyt siellä aiemmin. Kun yritin selittää, että siksi kun meillä ei ole lapsia, niin poika vaan nyökkäsi ja totesi, että "kyllä teille niitä lapsia voi vielä tulla". Lisäsi vielä, että minun pitää sitten muistaa, että niitä pitää sitten komentaa jos ne eivät tottele. "Lupasin niin tehdä.

Joulua odottamaan...

No nyt saa tämä emäntä heittää höpöttämisen näiden kiertojensa kanssa. Tänä aamuna sitten aukesivat padot ja kp 1.

Hetken aikaa tuntui pahalta, ja kerroin parin päivän piinasta myös miehelleni. Hän teki lähtöä hirvimetsälle ja kysyi, pitäisikö hänen jäädä seuraksi. Silloin minulla alkoi jo naurattamaan, että ei tämä nyt niin haudanvakava juttu ole!

Nyt otan kävelysauvat ja lähden nauttimaan päivän kirkkaimmasta hetkestä. Tänään on talvipäivänseisaus ja kohti kevättä lähdetään menemään. Lenkin jälkeen odottaisi sauna.

Ennen iltavuoroon menoa olisi tarkoitus vielä ehtiä laittamaan jonkin verran joulua. Muutossa on osa koristeista mystisesti kadonnut, niitä pitäisi metsästää. Joulukuusenkynttilät olisivat nyt tärkeimmät löydettävät, sillä en suurin surminkaan halua lähteä ostamaan niitä kaupasta, sen verran härdelliä oli jo eilen. Meidän ensimmäinen yhteinen kuusi odottaa kuistilla. Mies sen kävi valitsemassa. Oli oikein soma ja korkea kuusi. Keskeltä vähän harvanlainen, mutta muuten ihan täydellinen. Ja täydellisessä kuusessahan pitää pieniä kauneusvirheitä ollakin =)

Mikäli runosuoneni nyt tästä ennen joulua tyrehtyy, niin oikein ihanaa joulua kaikille teille, jotka olette blogiani seuranneet. Ensi vuodesta tulee oikein hyvä vuosi, tunnen sen!

Ei kuulu ei näy

Nyt olen oikeasti tosi ihmeissäni. Menkat eivät ala, mutta testikin näyttää negaa. Silti kova painon tunne alavatsassa ja jomotus. Nyt siis kp 30/28.

Voinko oikeasti stressata asian kanssa niin paljon, että kierto häiriintyy? Himputti, muuten hyvä mutta tässähän herää ihan turhaa toivoa... Viime yönä heräsin miettimään outoa alavatsatuntemusta, ja uni karkasi. Silloin olin jo varma, että raskaana ollaan, mutta tämän aamuinen nega kyllä latisti sen ajatuksen. Mitään muita oireita ei ole.

Nyt pitää oikeasti saada jo jotakin muuta ajateltavaa....

Testausta kehiin....

kp 29/28. Luulin, että menkat alkavat, mutta olikin pieni veritihru pari päivää sitten, sen jälkeen ei mitään. Menkkakipuja on ollut jo viisi päivää...

Enkä siis suinkaan ole ollut niin kärsivällinen, ettenkö olisi jo testannut. Ehei, kaksi testiä on jo tehty, tänä aamuna viimeisin. Negaa näyttivät, eli kai tässä pitäisi vain odotella menkkojen alkua. Olen kuitenkin todella toiveissani, nyt vain toivon, että menkat eivät ikinä alkaisikaan....

Osa minussa hokee, että luultavasti nyt vain on kyse stressistä ja jännittämisestä, siksi ovat myöhässä. Toisaalta olo alavatsassa on niin outo, että oikeasti jo odotan huomista ja testausta. Ja miehelle en puhu enkä pukahda, ei tarvita kaksinkertaista pettymystä.

Peukut pystyyn!

Oih ja voih. Pikkujouluissa syöty savukalasalaatti oli ihan varmaan pilalla.  Sen verran tiheään on joutunut nyt vessassa juoksemaan. - Tosi kuvottava olo ja vatsaa vääntää.  (Juu, eikä ole edes krapula, sillä on työviikonloppu. )

Projekti käiverö on nyt jännäilytilassa, taitaa olla kp 24/28 menossa. Enpäs oikein jaksa uskoa tärppäykseen, ja yritän muutenkin olla ajattelematta asiaa liikaa, ettei tulisi taas kovia kolahduksia. Ehkäpä tähänkin alkaa turtumaan, sillä niin palavasti en ole asiaa nyt miettinyt.

Siskoni mies kävi heidän nuorimmaisen poikansa kanssa, olipas siinä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ihan hetkessä oli kaikki matot rullalla, sohvatyynyt pitkin ja poikin ja koirat ryntäsivät hankeen vilvoittelemaan kuumissaan. =) Kyseessä on aika ihana vesseli, touhukas, mutta hyvin kasvatettu. Myös mies seurasi nauraen pojan touhuja. Sanoi mulle sitten jälkeenpäin, että olisi aika mukavaa jos meilläkin olisi pari tuollaista täällä vipeltämässä.  Olisihan se, mutta mistä niitä saa?

Oho, 10 minuuttia tehokasta työaikaa käytetty blogiin *katsoo olkansa yli, ja jatkaa töitä ihan kohta. Pitää ensin kurkistaa, mitä muille blogeille kuuluu*

Kiinni jäin...

... Nimittäin blogistani. Mieheni serkku kertoi, että on lukenut blogiani alkumetreiltä saakka... =) No niin, kuinkas monta muutakin täällä on, jotka minut tuntee? Käsi ylös heti!

Vaikka ensin vähän hämmästyinkin, niin on myös kiva, että nyt on taustajoukoissa tuttuja myötäjännäilijöitä! Kai nämä lapsentekohaaveet ovat kuitenkin niin omaanapaa, ettei niillä edes viitsi muita arkielämässä kiusata. Ketään tuskin kiinnostaa oikeasti kuunnella, mikä kp on menossa, saati että onko ovulaatiotestissä haamu vai vahva viiva... Aika hurahtaneelta touhulta tämä välillä kyllä tuntuu, vaikka meillä ihan luomuyritystä onneksi vielä onkin. Toivottavasti ei koskaan lääketieteellistä apua tarvitse aloittaa.

Blogin pitäminen on ollut oikeasti aikamoinen henkireikä. Tänne voi päästellä ne äkäisimmät vauvakuumehöyryt, jotta arkielämä sujuu sitten asiasta oikein enempiä puhumatta. Samalla sai tallennettua raskauden alkuihmetykset ja muut, en tiedä olisinko koskaan asioista kirjoittanut tavalliseen päiväkirjaan. Nyt on dokumenttina nekin ajat, vaikka suruun päättyivätkin.

Olen kyllä kaikille jotka asiaa utelevat, sanonut suoraan, että yritämme taas uudelleen. Heti perään olenkin sitten lisännyt, että ei niiden tekeminen kuitenkaan ihan tuosta noin vaan onnistu. Samalla saa kuitattua turhat utelut että joko ja joko.... Katsoimme miehen kanssa muuten äsken videolta sen Onnen Varjot -leffan, joka tuli maanantaina. Tiina Lymin sanat "Toiset tekee vauvoja, me teemme enkeleitä", osuivat ja upposivat, liikutusitku siinä taas pääsi..

Takassa on tuli, masu on täynnä hyvää ruokaa ja raparperipiirakkaa, koirat ja mies lepäilevät pitkän ulkolenkin päätteeksi. Jos vaikka glögiä lämmittäisi mukillisen. Ei pöllömpi sunnuntai.

Täti kylässä

Niinhän se "täti" kurvasi pihalle ferrarilla. Pah. Olin pettynyt, pieni itkukin pääsi, mutta nyt oli vasta toinen toinen yrityskierto keskenmenon jälkeen, joten ei vielä syytä huoleen.

Tämä vauvaprojekti on ollut tähän saakka lähinnä minun hössötystäni, mutta mieskin sanoi nyt suoraan, että kyllä hän toivoo sitä lasta todella kovasti ja oli myös pettynyt. Kertoi, että miettii usein keskenmenoa, miltä poika olisi näyttänyt, minkälainen hänestä olisi kasvanut. Minä en toivo mitään muuta kuin että oikeasti pääsisin hänen toiveensa toteuttamaan. Puhuimme myös siitä, että onnistumisessa voi silti mennä vuosia, joten olisi hyvä jos ei kauheaa
painolastia toiveelle laita, sillä pettymyksiä voi tulla kuukausi kuukauden perään.

No, minä olen yrittänyt nyt puuhata meille jotakin muuta ajateltavaa, sillä meillä on keittiöremontti vireillä. Nykyinen keittiö on alkuperäinen 90-luvun alun keittiö puisine vitriineineen. Ei oikein nuorten aikuisten keittiö.

Tänään kävin viemässä pohjapiirustuksia pariin keittiöliikkeeseen, ja parin viikon päästä pitäisi tarjouksia jo tulla. Minun unelmissani on tumman pähkinän väriset alakaapit, vetolaatikkoina. Yläkaapit ovat valkoiset kiiltäväoviset, kapeat vaakakaapit. Lisäksi unelmana on keittiösaareke, jonka ympärille tulisi muutama baarijakkara pikaista aamupalaa varten. Ruokapöytä-seinälle tulisi jokin näyttävä tapetti, kenties punaista kultakoukeroin..... Huoh. Ja kaikki kodinkoneet menisi uusiksi, haluan rosterikoneet. Nykyään on vielä senpintaisia, että niihin ei jää sormenjälkiä. Kätevää. Täytyyhän siinä suunnitelmassa kuitenkin ottaa huomioon sekin, että huushollissamme joku päivä olisi lapsiakin?

back in business!

Istun kuumeessa kotona. Siis ihan oikeassakin, ei pelkässä vauvasellaisessa. Juuri soitin pomolle ja ilmoitin, että kyselee iltavuoroon tuuraajaa. On kyllä ollutkin niin nuutunut olo, että en kuumeen nousua hämmästellyt.

Ja vauvaprojekti sitten: Jännäyspäiviä elellään, sillä menkkojen pitäisi tulla viimeistään perjantaina. Luin tuossa aiempia kirjoituksiani, on sitä oikeasti ollut todella onnekas kun tuli aikoinaan niin pian raskaaksi. Nyt tuntuu, ettei ole tärpännyt. Olenhan minä hätäisenä jo pari negaa testannutkin, vielä erityisen herkillä testeillä. Liäksi on niin kovat PMS-oireet ärtymyksineen, että ei ole epäselvää etteikö vuoto taas ala.

Rankinta on kyllä tämä kierto kierrolta jännittäminen. Nyt on oikeasti vasta toinen kierro todellisempaa yritystä, joten ei saisi hätäillä. Siltikin pettymys tuntuu paskalta. Mutta ei se mitään, nyt ollaan kuitenkin hiljalleen back in business, ja toiveissa olisi vielä vuoden 2008 aikana elävä nyytti syliin saada.
(Mutta nuo testit voisi joku oikeasti tulla ottamaan minulta lukkojen taakse....)

Tänään kävin katsomassa haudalla, josko pikkuisen hauta olisi jo tasoitettu. Ja olihan se. Niinkin tehokkaasti, että tarkkaa paikkaa oli enää vaikeata löytää. Tiesin siis paikan, mutta en tarkkaa sijaintia, johon uskaltaisi kiven laittaa. Niinpä päivä meni sitten soitteluna seurakunnan hautatoimistoon. Yllätyksenä tuli myös se, että suunnittelemamme luonnonkivi piti käyttää vielä hyväksyttävänä. Juuh, olisihan se pitänyt arvata, ettei nykybyrokratian aikana moinen olisi ihan helpopoa ollutkaan.... Onneksi mies, jonka numero minulle annettiin totesi kiven mitat kuultuaan, ettei sitä tarvitse hänelle nähtäväksi raahata.

Nyt sitten yritämme päästä ennen lumia laittamaan haudan kuntoon. Tällä viikolla elämme vain mieheni kanssa sellaista rytmiä, en hän lähtee töihin kun minä nukun ja kun minä tulen töistä, niin hän on jo nukkumassa. Kenties kiven vienti pitää hoitaa siis yksin.

Kyllä sitä tasaista hiekkamaata katsoessa itku taas pääsi. Hautausmaalla oli kaatosateen vuoksi hiljaista, ja se olikin helpompaa, joskus ne ohimenevien ihmisten katseet häiritsevät. Kuiskailin pikkuiselle sanoja, kerroin kuinka olisimme hänet halunneet pitää. Pyysin häntä olemaan siellä jossakin suojelusenekelinä meille, sekä toivomallemme pikkuiselle, mikäli hän joskus syntyy. Siinä haudalla seistessäni tuuli yltyi silloin pariksi sekunniksi kovaksi puuskaksi. Kenties se oli vain syystuuli, mutta minä ajattelin, että pikkuisemme lähetti siinä terveisensä.

Neloshaaste otettu vastaan!

Tiitu heitti nelos-kyselyhaasteella, joten toki otetaan vastaan. Eli lapset vaikka nelikossa olisivat toki tervetulleita. Ehkäpä se yksi olisi kuitenkin helpompi alku....

Neljä työtä, joita elämäni aikana olen tehnyt:
1. R-kioskin myyjän
2. Lehtienjakajan
3. Kännykkämyyjän
4. Myyntiedustajan

Neljä paikkaa, joissa olen elämäni aikana asunut:
1. Kemi
2. Kittilä
3. Rovaniemi
4. Muonio

Neljä TV-ohjelmaa, joita tykkään katsella (juuri nyt):
1. Pako
2. Selviytyjät
3. Heroes
4. Täydelliset Naiset

Neljä paikkaa, joissa olen lomaillut:
1. Norjan Skibotn
2. Pöyrisjärvi
3. Oulun Virpiniemi
4. Saksan Hampuri

Neljä Internetsivua, jossa käyn päivittäin:
1. Blogilista.fi
2. Facebook.com
3. Vauvat.net
4. Noutajat.com

Neljä lempiruokaani:
1. Hirven/poronkäristys
2. Tomaattikeitto
3. Feta-aurinkokuivattu tomaatti -salaatti
4. lohikeitto

Missä haluaisin olla juuri nyt?:
1. Kotona nukkumassa (olen siis iltavuorossa.... ja blogiini kirjoittelen... hyi hyi minua...)
2. Siskon luona kuulumisia vaihtamassa
3. mökillä takkatulen ääressä
4. Aurinkorannalla löhöämässä

Haastan edelleen:
1. Kati
2. Hymy
3. Lyyli
4. Juuri

"Kyllähän te vielä ehditte"

Välillä pistää elämän epäoikeudenmukaisuus vihaksi...

http://www.iltalehti.fi/uutiset/200710236750032_uu.shtml

Vauva ryömii pakkasessa yksin t-paita päällä keskellä yötä...! Oikeasti itku pääsi kun kuulin uutisen eilen radiosta. Niin, sairasahan tuo äiti oli, mutta aina ei kohtalo ole oikeudenmukainen... Miksi lapsia suodaan joskus sellaisille, jotka niistä eivät pysty huolta pitämään? Kenties juovat tai käyttävät aineita odotusaikana, ja pitävät lasta riesana loppuelämänsä ajan. Jotkut taas kärsivät lapsettomuudestaan ja juoksevat hedelmöityshoidoissa vuosikausia eikä silloinkaan välttämättä tärppää.

"Ei muuta kuin uutta putkeen", tai "kyllähän te vielä ehditte". Siinäpä on ne yleisimmät kommentit, mitä kuulee keskenmenon jälkeen. Oikeasti niihin ei voi muuta kuin nyökätä, vaikka pelko jäytää sisällä. Kun kaikki menisikin niin helposti! Jotenkin uskon, että raskaaksi tuleminen ei meillä olekaan se vaikein asia, sillä niin pian onnistuimme viime yrityksessä. *koputtaa puuta*. Suurempi huoli kai on se, että raskaus myös kestää. Yhden keskenmenon ei pitäisi vielä vaikuttaa ennusteeseen keskenmenoriskin suhteen, mutta entä jos niitä tuleekin lisää...? No, sitä kai on turha murehtia vielä.

Raskasta on myös se, että olin oikeasti henkisesti valmistautunut jäämään vuodenvaihteen jälkeen äitiyslomalle, koin, että hetki oli juuri sopiva. Kieltäydyin muutamasta hankkeestakin äitiyslomaanio odotellen. Voipi olla, että vuodenvaihteen jälkeen tarvitsen jostakin lisämotivaatioita, jotta töissä viihtyisi... Toivon mukaan sellainen olisi silloin sisälläni kasvamassa.

Toivottavasti neuvolassa otetaan keskenmenon kokenneet naiset erikoissyyniin, sillä itse ainakin uskon, että jos joskus vielä raskaana olen, niin haluan varmaan viikkojen 10-16 välillä käydä useasti kuuntelemassa sydänäänet, jotta tietäisin kaiken olevan kunnossa. Täällä blogissa oli ollut keskenmenon kokeneita lukijoita, miten teillä on asian kanssa käynyt, pääsitteko tehotarkkailuun?

Nyt odottelen "tätiä" tulevaksi, sitten alkaa meillä perheensuunnittelu jälleen "tosi toimella". Nyt jumppaan nollaamaan päivä.

Kaikki alkakoon alusta

Nyt sitten olemme keskustelleet, että uusi yritys alkaa. Totta puhuen tuntuu kauhean turhauttavalta alkaa elää taas kahden viikon sykleissä menkat-ovulaatio-menkat-ovulaatio -rytmillä, sillä vaikka asiasta ei haluaisi tehdä yhtään "yrittämistä" isolla Yyllä, niin siltikin sitä huomaa katselevansa jo kalenteria ja laskevansa, että koska olisi otollisimmat hetket petipuuhille...

Nyt kiertoni on kai vielä hieman sekaisin, mutta ehkäpä ensi kierrossa sitten olisi tosi "tähtäys" päällä. Apua, kun jo luen tätä kirjoitusta, tämä vaikuttaa niin laskelmoivalta, kylmältä. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan kovaa kaipuuta saada se oma nyytti vielä meidän perheeseen. Jos siihen pitää vähän greippimehua juoda ja kalenteria katsoa, niin teen sen mielihyvin.

Keskenmenosta on kohta kaksi kuukautta kulunut. Ei kai siitä koskaan kokonaan toipua voi, mutta nyt uskaltaa jo katsoa eteenpäin. Mies on palannut omaksi ihanaksi itsekseen, laskee leikkiä koko hedelmöittymispuuhastamme. Hän on luvannut, että hänen laatukamppeellaan asia on hoidettu yhtä pian kuntoon kuin viimeksikin =) Juuri sitä leikittelyä tarvitseekin tähän arkeen. Ehkäpä siihen jonkun verran alan jo minä lähteä mukaan. Keskustellaan sitten vaikka puolen vuoden päästä uudelleen, että kumman laatukampe on tehnyt tenät jos mitään ei ala kuulua...

Olen seurannut edelleenkin netissä keskustelupalstaa, jossa helmikuussa vauvansa saavat jännittävät lähenevää h-hetkeä. Pidän heille koko ajan peukkuja, muitakin ovat veriset vuodot säikyttäneet. Tuntuu uskomattomalta, että minä olisin voinut olla heidän mukanaan, tai että koskaan siihen tilaan edes pääsen. Monta asiaa aion tehdä toisin, mikäli raskaaksi vielä tulen, vaikka tuskin niillä on ollut suurtakaan merkitystä. Liikuntaa hieman vähemmän, stressiä PALJON vähemmän, ei muuttoja, ei sienisalaattia, ei hierontaa. Kaikki nämä asiat olivat mukana silloin viimeisellä viikolla, siksi kai lista tällaiseksi muodostui. En halua syyttää itseäni, mutta haluan ainakin jotakin tehdä erillä tavalla.

Nyt sitten toivon blogilleni uusia tuulia näiden aallokoiden jälkeen. Toivottavasti voin pian kertoa Positiivisia uutisia =) Halaus kaikille !

Sydän hakaten eteenpäin

Huh, mitä viikkoja. Oikeasti, miten suru voikin olla myös salakavala!

Luulin surun jo helpottavan, kunnes se tuli päälle täydellä höyryllä. Yksi päivä havahduin töissä siihen, että en voinut kuin itkeä. Töitä olisi pitänyt tehdä, mutta en pystynyt tyrehdyttämään itkua, vaikka kuinka yritin ajatella muuta. Siinä tilanteessa ratkaisu oli mennä sanomaan asia suoraan esimiehelle. Hän onneksi ymmärsi ja lähdin kotiin. Kotimatkallakin itkin niin, että hyvä jos tien näin. Koko keskenmeno tuntui silloin todella musertavalta.

Selvisin kai tilanteesta sillä, millä olen aina selvinnyt, liikkumalla. Silloin otin koirat ja lähdin kahdeksi tunniksi kävelemään metsään. Koirat juoksi vapaana ja minä itkin. Erikoista oli se, että kun annoin itselleni luvan itkeä, niin melko pian se tyrehtyi ja vaivuin vain mietteisiin.

Sen "luhistumispäivän" jälkeen vanha tuttavani, paniikkihäiriökin nosti jälleen päätään. Niistäkin ahdistuksista kuitenkin selvisin. Purin hammasta ja mietin, että tämä on nyt vain minun tapani käsitellä asiaa, pohjamutia myöten. Sitten paniikitkin alkoivat hellittää. Näitä paniikkeja on vaikea kuvailla, mutta jokainen, jolla on niistä kokemusta, tietää varmasti sen olotilan, mikä silloin on...

Nyt oloni alkaa olla aika normaali. Tunnen, että se terävin kärki surusta on kai ylitetty. Nyt on vain sitä jomottavaa alakuloisuutta, joka aina välillä iskee. Pahimmat olot olen purkanut jälleen liikkumalla, juoksemalla ja spinningissä. Ehkäpä se on jonkin sortin riippuvaisuus, en tiedä, mutta niinä hetkinä, kun pulssi on lähennellyt 190:tä ja vimma jatkaa on ollut kova, silloin on tuntunut hyvältä, rauhalliselta. Ehkäpä parantumista on havaittavissa siksikin, että tulee jo hetkiä, jolloin sen päivittäisen liikuntahetken voi jo laistaa ja jäädä sohvan nurkkaan....

Mieheni kanssa tilanne oli välillä tosi kireä. Helpotus löytyi pitkältä lenkiltä, jonne pyysin hänet mukaan. Alkumatka meni kiistellen, ja kai se äänikin kohosi molemmin puolin, mutta takaisin palattiin nauraen ja jutellen. Sen jälkeen tunnelma on ollut paljon vapautuneempi, jotenkin seesteisempi.

Tätä hyvää oloa on nyt siis ollut vasta noin viikon verran, mutta uskon, että kaikki alkaa pikku hiljaa kääntyä kohdalleen. Nyt sitten vain pikku hiljaa alamme katsoa eteenpäin... Toivottavasti se oma nyytti vielä joskus kuuluu meidän arkeen.

Elimistö valmis - olenko minä?

Huh, olipas känkkäränkkää tänä aamuna liikenteessä. Olen noussut niin väärällä jalalla kuin vain voi. Ja niinpä meillä sitten oli myös yhteenotto aamulla. Tai no, mies oli hiljaa, minä veuhkasin. Ja niin me ajettiin aamulla töihin hiljaisuuden vallitessa. Hävettää.

Olen huomannut toimivani kuin kello. Eilen keskenmenosta tuli kuluneeksi 28 vuorokautta. Ja tismalleen samalla kellonlyömällä kun keskenemeno oli, niin eilen alkoivat sitten kuukautisetkin. Olo oli aika outo, toisaalta olin tyytyväinen että elimistö näyttää palautuvan, toisaalta itketti kun jouduin taas kipaiemaan lähikauppaan siteitä ostamaan. Niin kun en ollut aikonut tehdä vielä puoleen vuoteen.

No nyt olisi sitten mahdollista aloittaa yritys uudelleen. Olen yrittänyt miettiä, että olenko henkisesti valmis yrittämään. Toisaalta haluan pysyä nyt optimistisenaja miettiä, että kyseessä oli poikkeuksellinen tapaus, ja meille vielä joku päivä lapsi suodaan. Olen lukenut myös toistuvia keskenmenoja saaneiden naisten kertomuksia ja minua myös pelottaa yrittää uudelleen. Entä jos huomaankin, että me kuulumme niihin, joiden on yritettävä vuosikausia ja itkettävä monet itkut ennen kuin onnistuminen tulee? Ja ehkäpä juuri sen vuoksi haluan myös yrittää mahdollisimman pian, sillä olen kohta 34-vuotias, ja vuodet alkavat käymään vähiin.... Toisalata ne kesknemneoja kokneiden naisten kertomukset myös rohkaisevat, sillä moni on kuitenkin onnistunut - vaikka sitten useamman surun jälkeen. Mieheni totesi, että emme saa luovuttaa, sillä muuten miettisimme loppuelämämme, että mitä meillä olisi voinut olla. Eli kai lopputulema tässä pähkäilyssämme nyt on, että parin viikon päästä meidät voi laskea jälleen vauvahaaveilijoiksi.

Haimme enkelimme haudalle ison luonnonkiven, se oli sellainen kauniisti jäkälöitynyt. Äitini on tulossa tänään kylään, ja hän haluaisi kai käydä haudalla. Mistä johtuu, että minä en haluaisi häntä viedä sinne? Tällä hetkellä paikka tuntuu olevan vain minulle ja miehelleni, ja suru vain meille. Jotenkin en kestä katsoa, jos äitini itkisi siellä. Yritän keksiä jonkin keinon, ettei minun tarvitsisi mennä häntä sinne opastamaan...

Kuka kokoaisi palaset?

Elossa. Päivät ovat soljuneet ohi yksi kerrallaan. Puren hammasta aina kun menen ohi kalenterin päivän, jossa olen joutunut suttaamaan tekstiä yli. Neuvoloita, ultria. Ihan niin kuin en tietäisi mitä suttaamani tekstin alla joskus luki.

Suru on tullut päälle välillä todella voimakkaana. Joskus niin musertavana, että tuntuu kuin menisi kyky liikkua, ajatella ja puhua.

Kävimme mieheni kanssa pikkuisen haudalla viime lauantaina, se oli ensimmäinen kerta siunauksen jälkeen. Paikalla oli vain pieni hiekkainen kumpu. Mitään emme ole haudalle vieneet, en tiedä miksi asia tuntuu niin hankalalta toteuttaa. Ajattelin jonkin pienen maahan laitettavan lyhdyn hankkia, niin talvella olisi hyvä polttaa kynttilää. Sitten jos etsisimme paikalle vielä jonkin luonnon jäkäläkiven ennen talven tuloa.

Suru on muuttanut muotoaan. Nyt se on sisällä tykyttävänä, vellovana möykkynä, jota on vaikea saada ulos. Huomaan, etten osaa sanoa tunteitani sanoiksi. Aamulla valmistaudun töihin kuin robotti, töissä hoidan asiat rutiinilla. Kotiin tullessa möykky palaa takaisin. Olen varmaan kuin zombie.

Parisuhde on ainakin ihan pirstaleina, sillä en osaa tai jaksa hymyillä kumppanilleni kuten ennen. Päinvastoin, kaikki paha olo taitaa vyöryä hänen päälleen. Hän muistuttaa minua siitä mitä menetimme, ja tunteet ovat aina pinnassa kun olemme yhdessä. En osaa yhtään sanoa, miten hän jaksaa ja pärjää. Ainakin normaali arki häneltä tuntuu sujuvan, ja hän puhuu jo optimistisesti siitä, että yrittäisimme uudelleen. Kenties todistaakseen minulle, että valoa tunnelin päässä on. Nyt vain täytyy antaa ajan kulua ja uskoa siihen, että olo helpottaa joskus ja sitä kautta myös suhdekin palautuisi entisiin uomiinsa. Pakko uskoa.

Kävin jälkitarkastuksessa, samalla kuulin tutkimustulokset sikiöstä sekä itsestäni. Pojassa ei ollut kehityshäiriötä, eikä minussa mitään tulehduksia. Yksi mahdollinen syy keskenmenoon oli istukan kehityshäiriö, mutta sitäkään ei voitu sataprosenttisesti todeta. Lääkärin mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, jotta seuraava raskaus menisi hyvin loppuun saakka. En tiedä koska yritämme uudelleen, ehkä ensi kuussa, ehkä ensi vuonna.

Teidän blogiani lukevien viestit ovat olleet lohduttavia, kiitos niistä. Toivottavasti tämä kertomus saisi joku päivä onnellisempia vivahteita.

Tyhjyyttä

Kohta kaksi viikkoa tapahtuneesta ja tyhjä olo tuntuu sisälläni vain paisuvan. Olen palannut töihin, arki jatkuu ympärillä normaalisti. Jokin minussa tuntuu kuitenkin pysähtyneen.

Kotona tunnen olevani kireä kuin viulunkieli. Viime päivien aikana olen purskahtanut itkuun yhä useammin, kuitenkin tilanteissa joissa itku on "sallittu". Olen itkenyt itsekseni kun mieheni jo nukkuu, olen itkenyt vessassa, pyykkiä laittaessani...

Olo on tuntunut yksinäiseltä, mutta huomaankin ihan omasta tahdostani erakoituvani. Ihmiset lähellä tarjoavat apuaan, mutta huomaan että en halua puhua kenenkään kanssa. Ainoastaan mieheni kanssa olen käynyt asiaa läpi, ja tunnen jopa ärtyväni kun esimerkiksi äitini kysyy miten jaksan. Aivan kuin menetyksestä puhuminen teksisi asiasta vieläkin todellisemman kuin mitä sen nyt on.

Suren menetettyä odotuksen aikaa. Lasken koko ajan, monesko viikko meillä olisi menossa jos kaikki olisi mennyt hyvin. Mietin, kuinka poikani olisi kasvanut, miten hänen piirteensä olisivat muuttuneet. Olisimme niin kovasti halunneet nähdä hänen kasvavan. Mieleeni ovat jääneet etenkin hänen pikkuiset kätensä, sormet olivat kuin isällään, ja ne pikkuiset jalat, koukussa niin kuin pikku vauvoilla yleensä on, kaikki täydelliset viisi varvasta jo valmiina. Muistan, kuinka pieneltä käsi näytti kun koskin sitä sormellani. Vauvan käsi peitti peukalonkynnestäni varmaan vain kolmasosan.

Mietin myös koko ajan, missä meni väärin. Söinkö jotakin väärää, liikuinko sittenkin liian paljon. Mietin mikä oli se hetki kun pikkuisen sydän lakkasi lyömästä, mitä minä tein juuri silloin? Nukuinko, vai nauroinko kenties jollekin tietämättömänä siitä surusta mikä meillä olisi edessäni? Raastavalta tuntuu myös tyhjyys kohdussa. En voi kuvitellakaan, minkälaista surua kantavat sisällään ne, joilla lapsi on menehtynyt vielä myöhemmillä raskusviikoilla. Minun sydämeni ainakin on hajonnut. Mieheni surusta on vaikea sanoa, hän sanoo ajattelevansa asiaa päivittäin, mutta tarkemmin hän ei ole tunteistaan puhunut. Pelkään, että asia ajaa meitä vielä joskus erillemme. Tunnen välittäväni hänestä enemmän kuin koskaan, mutta samall huomaan sen jäätävän hiljaisuuden, mikä talossa välillä on. Kumpikin omissa ajatuksissaan.

Voi luoja, kunpa selväisimme tästä joskus.

Runo ystävältä

Katselen täältä kaukaa

Rakas Taivaan Isä, miksi äiti itkee?

Miksi isällä on niin raskaat askeleet?

Minäkö heille olen surua tuottanut,

kun vain katselen täältä kaukaa.

Enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti,

että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.

Voitko, Taivaan Isä, äitiä lohduttaa,

pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?

Voitko isän olkaa taputtaa,

ettei niin kumarassa hän ois?

Kerro heille, Taivaan Isä,

etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.

Kerro, että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita on

luojalleen ettei heitä malttaisi millään antaa pois.

Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen

lennän perhosena ikkunaan.

Tietäisipä isä, miten tuulen mukana

hänen poskeaan silittää saan.

Vielä joskus saan siemenenä kasvaa äidin vatsassa

ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.

Ja kun vihdoin kohtaamme,

löytää tarkoituksensa pettymys jokainen

Ne on kestettävä jotta juuri minä syntyisin.

Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää

Koska saan mennä, Taivaan Isä,

joko pian pääsen omaan kotiin?

- tuntematon

Arkeen valmis?

Istun ensimmäistä päivää töissä. Ajatukset eivät pysy kasassa, huomaan katsovani työpaikan ikkunasta ulos ajatuksissani. Töiden pitäisi edetä, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Näköjään blogini jatkuu nyt surupäiväkirjana.

Meidän pikkuisemme haudattiin torstaina syntymättömien lasten lehtoon. Haimme pikkuisen paria tuntia ennen siunausta kotiin. Istuimme, katsoimme laatikko ja itkimme. Tuntui, että hajoan surusta, kun seurasin miestäni, joka jutteli laatikolle kuin elävälle pojalleen. Hän esitteli taloa ja koiramme, kertoi että sinne olimme odottaneet häntäkin, mutta vasta helmikuussa.

Itse siunaus oli lyhyt, mutta kaunis tilaisuus. Pappi puhui muutaman sanan ja mieheni laski pikkuismme naruilla hautaan. Heitimme kukan laatikon päälle, minä valkoisen ja mies sinisen. Samalla kun mieheni heitti lapiollisen hiekkaa, minä luin runon jonka laitoin blogiin aiemmin, nyt vain me-muotoon muutettuna.

Pappi antoi meille tilaisuuden jälkeen kastekynttilän, tarkoituksena on polttaa se joku päivä alusta loppuun saakka. Ajatus on mielestäni kaunis.

Minä tunnen oloni tyhjäksi. Päivisin olen ollut pakotettu toimimaan, olen purkanut muuttolaatikoita ja siivonnut, välillä itkua niellen, välillä vapaasti itkien ja purkaen. Eilen illalla annoin itkun tulla vasta nukkumaan mennessä. Itkin mieheni käsivarsi ympärilläni, taisin nukahtaa sitten viimein kesken lauseen.

Mielessäni pyörii kuva pojastamme, ne pienet jalat, täydelliset sormet kynsineen, silmät joista toinen oli raollaan. En ymmärrä missä on voinut mennä pieleen. En tiedä miten jaksan odottaa neljä viikkoa, että saamme kokeiden tulokset. Toivottavasti selviää, mistä keskenmeno johtui.

Olemme jo puhuneet, että emme saa antaa periksi, vaan yritämme uudelleen. Mielessä jäytää kuitenkin pelko. Entä jos seuraavakin raskaus menee kesken? Pelkään tulevia kuukausia, pelkään helmikuuta. Miltä meistä tuntuu silloin kun vauvamme lasketun ajan olisi pitänyt olla? Olisinko silloin jo uudelleen raskaana, vai onnistummeko enää koskaan?

Pakkasin eilen kaikki vauvaa koskevat tavarat yhteen laatikkoon. Onneksi en ollut vielä ostanut mitään. Nyt laatikossa ovat ystävältä saadut vauvalehdet, kotidoppler sekä neuvola-kortti ja muut odotusta koskevat paperit. Neuvolakortin välissä on ultrassa saatu kuva maailman täydellisimmästä pikkupojasta. Toivottavasti olen pian tarpeeksi vahva ottaakseni tavarat esille uudelleen.

Mikäli saisin edes hetkeksi kyvyn nähdä tulevaisuuteen, nyt sille olisi käyttöä. Näkisinkö meidän perheessä koskaan ketään muuta kuin me kaksi?

Nyt on pakko yrittää jatkaa töitä. Suukkoja sinulle, enkelipoikani.

Mikään ei ole enää koskaan ennallaan

Vaikka itkisin kaikki maailman kyyneleet,

en saisi sinua täällä pysymään.

Vaikka koskisin sinua kuinka hellin hipaisuin,

en saisi sydäntäsi elpymään.

Pyrähdä siis lentoon pieni lintuni,

lennä pois maan päältä.

Taivaan rantaan siipesi jaksavat kyllä,

ne voiman saavat ylhäämmältä.

Tämän runon kirjoitin aamulla osastolla. Tuntui, että sydän räjähtää tuskasta, kun ensimmäiset supistukset alkoivat.

Supistuskivut olivat kovat, sain ensin Panacodia ja kun puoli yhden aikaan itkin ja hikoilin kivusta, niin sain lihakseen pistettävän tehokkaamman lääkkeen. Hoitaja sanoi, että supistusten tuskaa lisää vielä se henkinen tieto, että on synnyttämässä kuollutta lasta.

Olin ensin ajatellut, että selviän asiasta yksin, yritin kai jotenkin säästää miestäni. Yhden aikaan kivut ja pelko oli kuitynkin niin kovaa, että soitin mieheni paikalle. Vähän ennen kuin mieheni tuli, kuului posahdus ja lapsivedet tulivat. Melkein heti alkoi verenvuoto. Ponnistamisen tarvetta ei kuitenkaan ollut.

Minulle tuotiin erillinen pönttö, tavalliselle wc-pöntölle meno oli kielletty.
Kun hoitaja käski minun mennä pissalle, lapsi sitten syntyi. Kaksi muljahdusta, ensin lapsi ja sitten istukka. Aloin itkeä enkä voinut katsoa pönttöön vaan pyysin hoitajan paikalle. Hoitaja vei pöntön pois ja lupasi tulla kertomaan, oliko lapsi syntnyt.

Jonkin ajan kuluttua meille tuotiin pienellä liinalla peitetty astia, saimme jäädä vauvan kanssa kolmisin.

Meille olisi ollut tulossa poika. Niin kaunis, niin kauhean hauras. Kaikki jäsenet olivat paikallaan, oli pienet kynnet, korvat, viisi varvasta. Toinen silmä oli raollaan ja sieltä näkyi vähän tummaa iiristä. Hän oli kaunein näkemäni olento. Kosketimme kumpikin varovasti hänen sormiaan ja jalkojaan, vauvan päälle vain tipahteli kyyneleitä. Sitten hänet vietiin pois, ja samantien tunsin sen kauhea aukon, joka minuun jäi. Mieheni lohduton itku sattui eniten.

Päivällä juttelin sairaalapastorin kanssa. Olin aiemmin allekirjoittanut paperin, että sairaala saa huolehtia vauvan tuhattavaksi. En kuitenkaan halunnut, että vauvamme joutuu tavallisen sairaalajätteen sekaan poltettavaksi. Niinpä pieni lapsemme siunataan lähipäivinä syntymättömien lasten lehtoon, muutaman kilometrin päähän kotitalostamme johon juuri muutimme. Tilaisuudessa ovat läsnä vain me ja pappi, ei virsiä tai muitakaan muodollisuuksia, muutama sana vain ja sitten mieheni saa laskea pienen laatikon maahan. Tämä valinta tuntui meille paljon paremmalta vaihtoehdolta.

Pääsin osastolta parin tunnin päästä. Ilmeisesti olin aika "helppo tapaus", koska lääkäri ei käynyt minua kertaakaan katsomassa, istukka tuli silloin samantien ulos eikä verenvuotoa jatkunut liian runsaana. Käteeni sain sairaslomaa pariksi päiväksi, sekä lääkekuurin maidon tulon tyrhedyttämiseksi.

Eilisilta meni sumussa, tänään olen itkenyt pohjattomalta tuntuvaa ikävää, vauvan kuva on koko ajan mielessäni. Mietin, missä teimme väärin, oliko vauva sairas, olenko syönyt jotakin sopimatonta. Mietin, missä kohtaa vauvan sydän on lakannut lyömästä. Oliko vauva jo perjantaina menossa, kun sydänäänet olivat jotenkin vaimeamman kuuloisia? Vai tapahtuiko se lauantaina, kun vatsani kramppasi? Sunnuntaiaamuna häntä ei kuitenkaan enää ollut.

Hoitajat puhuivat jo, että pitäisi odottaa yksi kierto ennen uudelleen yrittämistä. Minulla itselläni on sellainen olo, että uskallanko yrittää enää koskaan.

Kaikki on ohi

Tänään todettiin, että vauva on kuollut kohtuun. Sain jo kohtua pehmentävän lääkkeen, huomenaamulla osastolle, missä synnytys käynnistetään, synnytän pienen normaalisti alakautta.

En tiedä missä meni vikaan. Tilasin kotidopllerin, ja ehdimme kuunnella vauvan vahvoja sydänääniä vielä perjantaina. Lauantai-iltana kun lähdin löylystä, vatsaani kouristi kovasti. Ajattelin vain vatsalihasteni kramppaavan. En tiedä oliko harmiton juttu vai ei.

Sunnuntaiaamuna yritin kuunnella sydänääniä, enkä löytänyt niitä enää. Samassa alkoi pieni rusehtava vuoto. Menin päivystykseen, missä nuori kandi ei voinut muuta tehdä kuin laittaa lähetteellä gynen polille, josta tulin tänään aamulla.

Ultrassa näkyi mitä suloisin vauva, kädet olivat kippurassa kasvojen edessä. Sydän ei sykkinyt enää. Ilmeisesti vauva on kuollut joko lauantaina tai varhain sunnuntaina. Raskausviikolla 15+5.

Olen itkenyt, itkenyt ja itkenyt. Tuntuu, ettei mikään saa tätä kauheaa oloa sisältäni pois. Kaverini on töissä, en voinut kuin soittaa ja kertoa. En tiedä, kuinka hän on pärjännyt.

Elämä tuntuu nyt kaaokselta. Olemme olleet uudessa kodissa yhden yön, remonttimies kolkuttaa kylpyhuoneen remonttia ja minun pitäisi purkaa laatikoita niin kuin mitään ei olisi taaphtunut. Sydän on kuitenkin revennyt paikaltaan. En tiedä, miten selviän tästä.

En tiedä jatkanko tätä blogia enää, tuntui niin kipeältä tulla tänne kirjoittamaan mitään. Nyt kerään voimiani että jaksan huomiseen.

Pahvilaatikoiden keskellä

Koti pursuaa nyt pahvilaatikoita, pitäisi alkaa pakkaamaan, mutta pienet nokkaunet ovat aina houkuttavampia. Muutto alakisi kuitenkin viikon päästä. Olen ollut saamaton viime päivinä myös blogini suhteen, innostuin taas kun huomasin, että käyhän täällä jotkut lukemassa kuulumisiakin, eli kiitos kun olette siellä jossakin.

Verenvuoto on hiljentynyt, ihanaa. Keskiviikkona kävin siinä ylimääräisessä ultrassa, ja käiveröllä näytti olevan kaikki ok. Harmi vain, että neuvolan lääkäri oli sellainen, että jos puhui jotakin, niin senkin murahdellen ja erittäin epäselvästi. Jonkin aikaa kyselin että "mitä", mutta sitten luovutin ja tyydyin katselemaan näytölle. Pari nyrkkiä siellä heilui. Sikiö ei kuitenkaan lääkäriä juurikaan kiinnostanut, kun löysi normaalit sydänäänet niin sitten tutki lähinnä munasarjoja ja muita elimiä, että onko kaikki ok. Ja missään ei vuodon syytä näkynyt.

Vaikka olisinkin halunnut tutkia enemmän käiverön touhuja, niin minulle riitti hyvin myös se, että kuulin erittäin vahvat sydänäänet ja näin pienen olevan täydessä touhussa! Onneksi oma lääkäri soitti vielä kun oli lukenut ultralääkärin tekemän sanelun ja vahvisti sen, mitä mutinasta sain selvää, eli kaiken pitäisi olla hyvin.

En sitten tiedä, johtuuko rentoutumisestani vai mistä, mutta vatsa ainakin on pullahtanut esille ihan muutamassa päivässä, nyt tätä alkaa olla jo vaikeaa peitellä. Iltaisin olemme hihitelleet kummulleni, on se jotenkin niin koomisen näköinen - ja kuitenkin niin hellyttävä.

Torstaiaamuna heräsin vatsallani nukkuessani ihmeellisiin hipaisuihin, en ole tosiaankaan varma, olivatko ne käiverön liikkeitä, mutta ne tuntuivat todella erikoisilta, kuin pieniltä kuplilta. Kuuntelin niitä, ja jotenkin mielen täytti sellainen ihmeellinen varmuus, että kaikki menee nyt kyllä hyvin loppuun saakka. Jotenkin myös oma suhtautumiseni muuttuu päivä päivältä - vauva kasvaa ja minä näköjään sen mukana.

Olen pari viime päivää viettänyt ystäväni ja hänen pienen 5 kk vanhan poikansa kanssa. Minä oikein imen tietoa, kiinnostaneet ovat niin synnytykset, imetyksen alkumetrit, mitä vauva nyt syö, koska sai alkaa muita ruokia antamaan, kannattaako sitteri olla jo alussa hankittuna ja ties mitä. Taisi ystävääni jo hymyilyttää minun järkevät kysmykseni.

Ja se vaunumaailma - siihen minä en tunnu pääsevän sisälle en sitten millään. Ok- hankittuna pitää siis olla babysitter, turvakaukalo, vaunut, matkasänky ja mitä vielä? Pitääkö olla yhdistelmärattaat vai mitkä, vai kannattaako laittaa erilliset rattaat? Siskoni on tarjonnut minulle omia vaunujaan, ja ehkäpä pääsen helpommalla kun en edes yritä katsella muita. Mutta säilyvätkö vaunut hyvinä viidenkin varastossaolovuoden jälkeen?

Mitään kotiin ei siis ole vielä hankittuna. Minulla ei ole myöskään aavistustakaan, haluanko kestovaippailijaksi, miten me haluamme käyttää tuttia kasvatuksessamme, saako vauva olla lattialla koirien kanssa samaan aikaan vai eristämmekö koirat eri huoneisiin, alanko laulamaan vauvalle jo hänen ollessaan kohdussa... En tiedä vielä yhtään mitään. Ystäväni antoi minulle onneksi "äitiyspakkauksen" eli hänen odotusaikana kahlaamanasa vauvalehdet, ammennan tietoa nyt sekä niistä että keskustelupalstoilta. Ehkäpä tulee omaksuttua paljon epäolennaista ja turhaakin, mutta minkäs teet, kun tiedonjano on pohjaton...

Stressittömiä töitä, kiitos!

Vieläkään ei ole syytä löytynyt verenvuodolle, joka jatkuu edelleenkin, välillä runsaampana, pääasiassa kuitenkin tuhrutteluna. Neuvolan lääkäri kuuntewli sydänäänet, jotka edelleenkin olivat hyvät, kohdunsuu oli kuulemma siisti ja napakasti kiinni.

Ylihuomenna minulla on nyt sitten ylimääräinen ultra, johon lääkäri laittoi lähetteen. Ei siis tarvitse hakeutua yksityiselle, niin kuin ensin suunnittelin. Kunpa vuodolle nyt vain löytyisi joku järkeenkäypä syy, ettei tarvitsisi olla jatkuvasti pieni pelko sydämessä.

Päätin kuitenkin luopua pessimistisyydestä sen verran, että kerroin tänään töissä pomoilleni, että vuodenvaihteen jälkeen olisin jäämässä mammalomalle mikäli kaikki vain hyvin menee. Olivat ainakin sen oloisia, että olivat vilpittömästi iloisia puolestani, se tuntui hyvältä. Samalla sain sovittua, että minulle suunniteltu esimiehen tuuraus annetaan jollekin toiselle, yritän nyt tehdä ihan normaalia, mahdollisimman stressitöntä työtä. Oma terveys pitää nyt laittaa kaiken muun edelle, sen alan vihdoinkin uskoa.

Lääkäri kielsi minulta jumpat siihen asti, että syy vuodolle on löytynyt. Siinä onkin ollut kovempi pala purtavana, liikunta kun on ollut viime vuodet intohimona. Ja vaikka lupa liikunnalle tulisikin, niin kovimmat lajit täytyy kyllä karsia jo pois, eli spinning ja paljon hyppyjä sisältävät jumpat sekä rankimmat vatsarutistukset. Oma kuntosaliohjaajani lupailikin tehdä minulle raskausajan pilates -ohjelman, jota voi tehdä sitten kotonakin... Jostakin syystä alitajunnassa on pelkona se, että tuo terveellinen pahe jäisi sitten raskauden ja lapsen myötä unholaan....

Pelkoa

Viime viikon aikana mentiin sitten onnen kukkuloilta epätoivon partaalle...

Torstaina oli siis ultra. Kaikki oli hyvin, näimme mitä hurmaavimman pikku huitojan, minä itkin ja mies mykistyi täysin tunnemyrskyssään. Kaikki näytti olevan hyvin, niskaturvotus 1,1 mm, kaikki raajat paikallaan jne. Miehellekin, joka ei ole oikein sisäistänyt koko raskautta, asia konkretisoitui kirjaimellisesti. Rakastuimme siihen pikkuiseen, tuijottelimme ultrasta mukaan saatua kuvaa vuoron perää haltioissamme.

Lauantaina alkoi verenvuoto. Olimme koirakokeissa juuri talkoilemassa, kun tunsin, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Vatsassa tuntui myös ikäviä vihlaisuja. Kun näin veren, tuntui, että maailma pysähtyi. Lähdin samantien ajamaan kohti päivystystä.

Päivystyksessä odotin 2,5 tuntia, ja sain todellakin tuntea, ettei asiaani pidetty kovin kummoisena. Olin jo matkalla soittanut ensiapuun, josta oli yhdistetty synnytysosaston kätilölle. Tämä kätilö kuitenkin totesi, että en kuulu vielä heidän asiakkaakseen, koska raskausviikkoja on alle 21 ja ohjasi minut takaisin yleiseen päivystykseen. Istuin siellä ja kuuntelin kun juopot räyhäsivät ja heidän päitään paikattiin. Hoitaja oli jo puhelimessa todennut, että mikäli keskenmeno oli käynnissä, ei sitä voinut enää estää. Eli sen takia en ollut myöskään mikään kiireellinen potilas. Se miltä minusta tuntui omine ajatuksineni, oli kai ihan samantekevää...

Kun viimeinkin pääsin vastaanotolle, oli vastassa nuori, mutta todella ystävällinen naislääkäri. Harmi vain, ettei muu sitten toiminutkaan. Sisätutkimuksessa hän kyllä pystyi toteamaan, että kohdunsuu oli kiinni ja vuotoa näkyi. Sitten lääkäri ja hoitaja yrittivät tuloksetta saada toimimaan ultraa ja hälyttivät avukseen päivystävän lääkärin kirurgian osastolta. Kun oikea anturi oli saatu paikalleen, ajattelin jo, että kohta saadaan varmuus. Mutta koska lääkäreillä tai hoitajilla ei ollut minkäänlaista koulutusta kyseisen ultran käyttämiseen, eivät he saaneet valittua laitteesta sellaista asetusta, että kohteena olisivat genitaalialueen elimet, ja ultra näytti mitä sattui.

Siinäpä se käynti oli. Lääkäri vain kätteli ja totesi, ettei voi auttaa enempää, enkä minä saanut tietää, onko sikiö elossa vai ei. Sairaalasta ei löytynyt edes laitetta, jolla olisi voinut kuunnella sydänääniä! Kun ihmettelin asiaa ääneen lääkärille, kertoi hän, että tarvittavat laitteet olivat kyllä gynen päivystyksessä, mutta minun tapaukseni ei ollut niin kiireellinen, että sinne olisi tarvinnut minua lähettää. Neuvoi minua ottamaan maanantaina neuvolaan yhteyttä, jotta sydänäänet voitaisiin kuunnella.

Siitä alkoi elämäni pisimmät kaksi päivää. Uni ei tullut, pelkäsin ja itkin. Tuijotin ultrassa saatua kuvaa ja itkin vielä lisää. Yritin pysyä rauhallisena, mutta jo vessaan menokin pelotti. Pelkäsin, että pikkuinen tulee ulos. Mies yritti pysyä positiivisena ja lohdutti, että kyllä se pikkuinen vielä hengissä on.

Eilenaamulla olin oman terveydenhoitajni luona heti kahdeksan jälkeen, hän onneksi otti asiani vakavasti. Kun sydänääniä alettiin kuuntelemaan, ei niitä ensin löytynyt, mutta kun viimein kiivas syke alkoi kuulua, itkin helpotuksesta. Käiverön syke oli noin 165, eli kaikki näyttäisi ainakin vielä olevan hyvin. Pientä vuotoa ja vilhlaisuja on kuitenkin edelleen, ja aionkin huomenna olevalla lääkärissäkäynnilläni kysellä todella tarkkaan, että mistä tämä vuoto voi johtua. Seuraava ultra on vasta lokakuun puolessa välissä, ja ajattelinkin, että käyn tässä välissä yksityisellä, jotta rauhoittuisin.

Toivottavasti kaikki sujuu nyt hyvin. Jo ajatus siitä, että menettäisimme nyt mukkelon, tuntuu todella hirveältä! Tulkoon vaikka kaikki maailman pahoinvoinnit ja tunnemyrskyt, ne ovat pientä, kunhan vauva pysyy masussa.

Onnen kukkuloita odotellessa

On ollut eriskummallinen viikko. Olen huomannut märehtiväni syvällisiä koko ajan, niin parisuhdeasioita, muuttoa, omaa kelpoisuuttani äidiksi, omaa elämääni. Hiukan turhankin raskaita aatoksia välillä. Nyt kun osaisin vain löysätä ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Murehtimalla näistä asioista ei taida ikinä päästä.

Ystäväni joka hiljaittain sai vauvan, sanoi minulle, että jos olisi itse aikoinaan odotusaikana tiennyt, millaista arki tulee olemaan, olisi hän heittänyt kaikki murehtimiset ja nauttinut odotusajastaan täysillä. Arki kun on ollut hänestä sangen mukavaa. Tähän kun nyt sitten uskaltaisi luottaa itsekin.

Asuntoasiat ovat edistyneet, olen nyt myynyt nykyisen asuntomme, ja elokuun lopussa olisi muutto uuteen kotiin. Eli härdelliä olisi luvassa seuraavaksi pariksi kuukaudeksi, menee aikaa, että oma kämppä alkaa olla kunnossa. Tarkoituksena kun on heti tehdä kylppäriremontti alakertaan.

Eilen keskustelimme mieheni kanssa jälleen suhteestamme, sillä pari viimeistä päivää on ollut aika painostava tunnelma. Tuntuu, kuin molemmat tarkkailisimme toisiamme tuntosarvet ojollaan, eikä kumpikaan oikein uskalla nauttia. Tuloksena parin tunnin hyvälle keskustelulle oli, että minä tarvitsen nyt huomattavasti enemmän huomioimista ja tunnetta siitä, että olen tärkeä. Minun puolestani olisi yritettävä enemmän hillitä omia kiukunpuuskiani, sillä vaikka mieheni ne yrittääkin laittaa raskauteni piikkiin, kärsii hän niistä selvästi ja vetäytyy omaan kuoreensa. Lisäksi toivoin, että miehen pitää sanoa reilusti vastaan ollessaan asioista eri mieltä, sillä raskauteni vuoksi hän on antanut turhan paljon periksi. En silti säry vaikka käiverö niin fysiikkaani kuin psyykeänikin rassaa!

Käiverön kanssa olisi torstaina ultra, ja toivomme viimeinkin saavamme varmuuden siitä, että siellä kohdussa kaikki on kohdallaan ja käiverö on oikeassa paikassa. Maha on aloittanut nyt kasvunsa, ja tiukimmat lempihousut on pitänyt jättää kaapin pohjalle, pöh. Muuten oireet ovat jääneet aika lailla taka-alalle, ei ole enää huimausta tai etovaa oloa. Kasvava masu ja ailahteleva mieli kuitenkin muistuttaa siitä, että eteenpäin mennään päivä kerrallaan.

Parisuhdeahdistusta!

Oikeasti, missä se auvoinen ja onnellinen odotus viipyy? Meillä oli eilen aika vakavasävyinen keskustelu parisuhteestamme. Olen mieheni mukaan ollut etäinen, viileä, enkä tee enää lainkaan aloitetta seksiin. Tämä kaikki on varmaankin totta, mutta minä en enää osaa sanoa, että johtuuko kaikki nyt sitten raskaudesta, vai ovatko tunteeni oikeasti muuttuneet? Oikeasti tuntuu todella pahalta edes miettiä tunteiden muuttumista nyt kun uusi ihminen on tulossa. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että kaikki johtuu hormoneista, mutta pelottaa. Miten sitten käy kun lapsi syntyy ja todellinen arki alkaa? En halua elää elämääni kulissiperheessä, jossa tunteet eivät ole aidot!

Siskoni muistaa raskaudestaan vaan sen onnellisen tunteen, ei niinkään mielialojen heittelyä. Minä en muista, että olisin vielä ollut mitenkään kuplivan onnellinen. Onnellinen kyllä aina välillä, mutta ei mitään pilvissä leijumista.

Saimme mieheni kanssa sen verran puhdistettua ilmaa, että kumpikin yrittää nyt antaa ymmärrystä toiselle. Yritämme myös ottaa kahdenkeskistä aikaa. Eli aikaa, jossa pääasiassa eivät ole koirat tai arkiset asiat. Eli ulos syömään, kalastamaan, kenties leffaan, pyöräilemään jne. Yritämme muistuttaa toisiamme siitä, että tässä tarinassa pääosassa olemme me kaksi.

Tri Jekyll vai Mr Hyde?

Tänään en ole tuntenut itseäni enää ollenkaan. Nimittäin näin väsynyt en muista koskaan olleeni. Väsymys ihan kuin vyöryi päälle heti aamulla. Kävimme marjassa, ja minä sain hädin tuskin siirreltyä jalkaa toisen eteen. Nukahdin hetken aikaa, mutta tuntui että usvassa kävely vain jatkui. Nyt katson kelloa, ja mietin, että joko voisin mennä nukkumaan ilman että tunnen itseäni ihan mummoksi. =)


Mies on ihmetellyt olotilaani, miettii varmaan minne se energinen nainen on hävinnyt. On tässä hänelläkin kestämistä jos minullakin, olen varmaan toisinaan kuin Tri Jekyll, toisena hetkenä Mr. Hyde...


Masulissa on rauhallista muutoin, ja nyt odotamme ensimmäistä ultraa, joka on elokuun alussa. Kunpa sitten kuuluisi ne sydänäänet ja ennenkaikkea käiverö myös esittäytyisi! Niin, se ensimmäinen neuvolahan oli pettymys, sillä emme kuulleet yhtikäs mitään. Oma hoitajakin oli lomalla, ja tuuraajana oli joku nuori tyttö. Ihan mukava oli, mutta olisin toivonut, että hän olisi yrittänyt löytää niitä sydänääniä hieman uutterammin. Hän kyllä totesi ne hetken aikaa vaimeasti kuulleensa, mutta sanoiko sen sitten vain meitä rauhoittaakseen... Nyt vain toivotaan, että pikkuinen olisi oikeasti olemassa. Uskon kyllä siihen, sillä ei kai tällainen väsymys voi ihan itsestäänkään tulla?

Niin, ja sukulaisillehan on nyt sitten kerrottu, mies omalle äidilleen, ja minä vanhemmilleni. Miehen äiti totesi vain, että onpa mukava juttu, ja keertoi asiasta samantien puhelimessa miehen siskolle (olisiko asian nyt kuitenkin voinut jättää meidän kerrottavaksemme?). Minun vanhempani alkuäimistelyn jälkeen jopa halasivat. Tuijottelivat minua sitten hymyillen lopun iltaa, sillä minusta ei olisi kuulemma uskonut, että niitä lapsia joskus lopulta teen. Tähän saakka kun olen todennut, että en lapsia ehkä koskaan halua. No, mieli muuttuu, kun se oikea osuu kohdalle =)

Miehen isälle ei sitten puhuttu mitään, koska oli niin tuhdissa maistissa kun kävimme kylässä... =( Surkutteli mennyttä elämäänsä ja mietti mitäpä väliä hänellä enää maan päällä olisi. Teki mieli tokaista, että ehkäpä se lapsi haluaisi, että molemmat ukit olisivat elossa. Pidin kuitenkin suuni kiinni, ja jätän kertomisen ajankohdan miehen huoleksi. Ehkäpä miehen mummi kuitenkin asian paljastaa, sillä hänelle asiasta kerroimme ennenkuin lähdimme kotia kohti.

Voiko väsymys olla oikeasti näin voimakasta? Rautaa? Hb oli neuvolassa 120, onko arvo voinut tuosta maanantaisesta jo romahtaa?

Lomafiiliksissä....

Edessä neljä viikkoa lomaa! Ihanaa, tuntuu niin uskomattomalta, että voi vain olla ilman mitään suunnitelmia. Ja antaa masun kasvaa... Huomenna olisi meidän ensimmäinen neuvola, ja molemmat odottaa jännittyneinä, että kaikki olisi ok. Kunpa löytyisi ne sydänäänet! Jos ne kuuluvat, niin sitten aiomme kertoa vanhemmillemme. Ajattelin että käyn ostamassa kunnon leivokset muka Talonosoton kunniaksi, ja sitten paljastetaankin jotakin ihan muuta...

Meidän kämppä on nyt myynnissä, toivottavasti ei kovin montaa kuukautta tarvitse kaupata että muutto onnistuisi vielä ennen syksyä. Ensimmäiset viralliset esittelyt ovat kai ensi viikolla, muutamalla kiireiselle pariskunnalle olen kämppää jo näyttänyt. Totta puhuen ei ole kovin kivaa esitellä omaa asuntoa, parempi vaan että välittäjä hoitaa asian jatkossa.

Tänään perheeseen tulee toinen "vauva", kun mieheni tuo kotiin hirvikoiran pennun. En ole asiasta kovinkaan innoissani, mutta toki yritän ymmärtää miestäni. Hirvestys kun ei kuulemma ole mitään, jos ei ole omaa koiraa. Eniten kai stressaa tämä alkuvaihe, kun koira on vielä sisällä ja sisäsiistiksi pitäisi oppia. Sitten tulevaisuudessahan koira on ulkona häkissä, joten uusi talo on senkin puolesta tervetullut. Kova lenkkeilyttäminenhän siinä alkaa, tarvitsevat todella pitkiä lenkkejä useamman kerran viikossa ja muita lenkkejä päivittäin. Mutta ne rutiinit ovat onneksi jo tuutuja näiden nykyisten koiruuksiemme vuoksi.

Sitä tuleew mietittyä tulevaa arkea joskus liiankin tarkkaan. Minua esimerkiksi huolettaa jo nyt, että miten hoidan kolmen koiran lenkkeilytyksen sitten, kun minulla on vauva ja mieheni on vaikkapa työmatkalla? Vauva selkäreppuun vai?

Lisää tunteja, kiitos!

Kaikkea tapahtuu nyt niin paljon, että tunnen oikeasti, että en enää ehdi minnekään. Töissä on kova kiire kun tuuraan esimiestä, ja päivät venyy ylipitkiksi.

Asuntoasiakin sitten etenee, tarjouksemme meni läpi, ja nyt laitamme kovaa kyytiä omaa asuntoamme myyntiin. Juuri äsken lopetin saunan kuuraamisen, ja kun olin lentää nurin liukkaalla lattialla jo toistamiseen, niin täytyy myöntää että kieli ei ollut kovin kaunista. Joo-o, tähän raskauden aikaan pitäisi varmaankin vain ajatella kukkasia, mutta kun oikeasti tuota temperamenttia pursuaa minusta ulos koko ajan, niin tämä arki on aikamoista taiteilua. Varaa siinä sitten vuorokaudesta tunnit liikunnalle, koirille ja miehelle.

Olipas taas purkausta, mutta nyt oli tarve avautua. (äsken kun meinasin avautua avokilleni, joka toi märkiä koiria lenkiltä kotiin...) Voisi ehkä alkaa opettelemaan jo nyt oikeaa hengitystekniikkaa - niin synnytykseen kuin pelin poikki puhaltamiseksi.

Asuntokuume!

Kävimme katsomassa iki-iki-ihanaa paritaloa. Oli perinnetalo, kaksikerroksinen, takka-leivinuuni... kaikki juuri sellaista kuin olemme haaveilleet... Hintaluokkakin oli sellainen, että tulisi asuntolainalle ihan kohtuulyhennys.

Koulu oli parinsadan metrin päässä, ja pihalla oli lääniä koirille temmeltää, aidan kun vain rakentaisi. Ainoa mietityttävä asia oli asunnon koko, siinä kun oli huikeat viisi makuuhuonetta! Noh, yksi olisi tietysti vanhempien huone, ja toinen olisi tietysti tälle käiverölle. Yksi olisi vierashuone ja yhden voisi ottaa kirjasto/työhuoneeksi. Jäisi vielä yksi huone käyttämättä. Eli tarkoittaa, että toisellekin lapselle kyllä tilaa löytyisi...

Nyt olemme täällä kovasti laskeskelleet menoja ja tuloja, huomenna mies aikoo kysäistä pankeilta, että olisiko meillä mahdollisuutta niin suurta lainaa saada. Nyt oikeasti huimaa kohta ihan muustakin syystä kuin käiveröstä johtuen. Voiko olla totta, että niin moni unelma kävisi toteen?

Uusien hamosten omistaja

Olipas ihana päivä! Kokkasimme miehen kanssa yhdessä ruokaa, eli hirvenpaistia ja jälkiruoaksi söimme jäätelöä ja mansikoita. Sitä ennen kävimme kaupassa ja kun ihastuin kahteen mekkoon, niin mies sanoi, että hän maksaa. Enhän minä tietenkään voinut kieltäytyä....

Toinen mekko on pitempi, ja ostin tavanomaisen 38:n sijaan koon 40, että mahtusi vielä elokuussakin päälle. On ihan nätti nyt löysempänäkin. Toinen on sitten lyhyempi kesämekko halterneck-kaulalla. On sellainen ihana trikookankainen, että mahtuu varmaan päälle vielä aika pitkään. Ehkäpä helma kuitenkin nousisi edestä liian ylös loppuvaiheessa =)

Jahas, mies heräsi päikkäreiltä, nyt lähdetään maaseudun rauhaan hänen kotipaikalleen. Eli paljon lukemista mukaan, on sen verran hiljainen paikka.....=)

Malttiharjoitusta

Olen nyt sitten päättänyt, että vaikka huimaisi kuinka, niin en ala sen takia sohvalla makaamaan. Tuntuu olevan nyt niin joka hetkinen vieras, että menisi pelkäksi makoiluksi.

Spinning tuntui tänään itse asiassa auttavan siihen. Vauvat.net -palstalla pohdittiin, että olisiko syynä verenpaine tai verensokeri. Isosiskolla puhkesi oman odotuksen aikana raskausajan diabetes, on nyt lähettänyt vanhan verensokerimittarinsa minulle postissa tulemaan. Vahinko vain, että siskolla ei diabetes päättynyt synnytykseen, vaan on joutunut pistämään insuliinia jo vuosien ajan... =( Kunpa geenit tässä suhteessa hyppäisivät minut yli.

Olen tosi malttamattomana odottanut, että pääsisin kertomaan jollekin kaverille tai työkavereille. Tänään töissä iski niin äkillinen onnellisuuden puuska, että piti laittaa miehelle kesken kaiken tekstiviesti, että "Ajattele, me saadaan vauva, meidän perheeseen tulee kokonaan uusi ihminen!!!" Helpotti hetkeksi.

Hih, mulla taitaa olla samanlainen koulutus menossa kuin koirallani. Minä kun teen aina joskus vilkkaalle koiralleni malttiharjoituksia, eli koira joutuu odottamaan esim. rauhassa vuoroaan ja katsomaan kun muut koirat tekee harjoituksia ja tehtäviä, vaikka into tehdä asioita olisi kova. Samanlainen malttiharjoitus on menossa nyt sitten emännälläkin...

Tahtoo mammalomalle!

Jii-haa, uusi raskausviikko käynnissä! Ja enää kolme viikkoa ensimmäiseen neuvolaan...Samaan aikaan alkaa myös kesäloma, joten enpä muista odottaneeni mitään näin paljon, ellei nyt lapsuuden joulujen odotusta lasketa.

Muuten onkin ollut hankalaa, töiden jälkeen etova olo vyöryi päälle hyökyaallon lailla. Makaan nyt sohvalla kannettava sylissä ja yritän olla turhia stressaamatta.

Työkaveri puhui koulutuksesta, joka alkaisi työpaikallamme ensi vuonna. Sopisi kuulemma minulle, minä kun olen laukannut kaikissa mahdollisissa koulutuksissa jo muutenkin. Nyökkäilin vain, mutta samalla mietin, että tämä tyttö on kyllä silloin jo vauvalomalla, mikäli kaikki menee hyvin.

Muutenkin töissä on ollut sellainen vaihe, että kaipaan sieltä kipeästi taukoa. Jotenkin kaikki polkee paikallaan, mkkään ei muutu vaikka uudistuksia yritetään tehdä. Kaikki odottaa kuin kuuta nousevaa, että johtoporras jäisi eläkkeelle. Itsekin olen kai ehdolla jonkinlaiseen rooliin sinne tulevaan johtoportaaseen, mutta jotenkin minusta tuntuu, että taidan tipahtaa siitä uraputkesta pois kun saan vauvan. Sillä tottahan se on, että vaikka sitä töihin palaakin, niin ylitöitä ei voi tehdä yhtä helposti kuin ennen ja poissolopäiviä voi tulla enemmän lapsen sairastumisien tms. vuoksi. Ei vain ole enää sitä tyttöä, joka ei koskaan sano ylimääräisille töille ei. Hmm, ei oikeastaan hullumpi juttu. =D

Kipuilua.

Pelottaa! Tänään on tuntunut alavatsalla taas lisääntyvää kipuilua. Juuri niin kuin menkat olisi tulossa. Jotenkin kipu on täsmälleen samanlaista munasarjavihlaisua kuin menkoissakin on. Nyt pelkään, että se vuoto on myös tulossa.

Toinen oire, eli huimaus on myös tänään ollut pahasti haittaamassa työntekoa. Kiire päivä, ja minä en meinaa pystyä kävelemään pitkää käytävää horjahtamatta välillä! Jäin miettimään, että josko olisi rautakuurin paikka. Yleensä sen syöntiä kai suositellaan toisella kolmanneksella, mutta ei kai siitä haittaakaan voisi olla jo nyt? Alkaa työkaverit vielä katsoa, että maistissako minä töissä käyn.

Kumppani on ollut tänään ymmärtäväinen, päivitteli vain, kun lähdin jumpalle huimauksesta huolimatta. Jotenkin oli kuitenkin sellainen tunne, että pää pitää saada nollattua. Ja hyvinhän se nollaantui enkä edes steppilaudalta tipahtanut =D

Kävimme illalla katsomassa omakotitaloa, joka oli selvästi kyhätty kasaan kaikista halvimmista materiaaleista mitä on löytnyt, oli aika ahdistavan oloinen paikka. Kävelimme asunnon läpi nopeasti takaisin autoon... Kyllä saa tämä rivari kelvata, ennen kuin se oikea kolahtaa kohdalle!

Kuivaharjoittelua

Kävelin juuri portaita ylös makuuhuoneeseen tyyny puseron alla ja testasin, miltä tuntuu liikkua kämpässä seitsemän kuukauden päästä. En voinut nähdä varpaitani! Mies katsoi leffaa ja ilme oli aika sanoinkuvaamaton.... 8) Nuorin koiramme kävi kummissaan nuuskimassa tekopötsiäni ja lähti nukkumaan todeten, että mamma on seko.

Juhannus meni mukavasti, pelasimme tietysti mölkkyä, krokettia sekä grillasimme ja saunoimme. Lisäksi kävimme vaeltamassa 11 kilometrin luontopolun, oli mukavaa.

Tänään kotona katsoimme kirjastosta lainaamaani dvd:tä, BBC:n tieteissarjaa The Human Body. Aika upeaa katsottavaa, suosittelen. Paitsi siinä kohtaa kun tuli synnytys, niin mie itkin ja mies katsoi kauhuissaan telkkaria. Oli siinä kyllä aika hurjia lukuja. Todettiin mm. että noin 5/6 raskauksista päättyy ennen kahdeksatta raskausviikkoa! Hurjalta tuntui.

Nyt lukemaan muiden blogilaisten kuulumisia ja unten maille.

Ullakon tuuletusta

No niin. Jonkinlainen keskustelu on pidetty, ja ehkäpä nyt ymmärrämme hitusen paremmin toisiamme. Mies sanoo, että ei ole vieläkään sisäistänyt, että meille todellakin tulee lapsi. Pitääkin kai ensimmäistä ultraa jonkinlaisena virstanpylväänä.

No minä sitten puolestaan kerroin kaikki pelkoni ja turhautumiseni ulos, ihan laidasta laitaan, vakavaa ja vähemmän vakavaa: kuinka pärjään kotona yksin vauvan ja kolmen koiran kera jos mieheni lähtee työmatkalle, minne laitamme vauvansängyn, pääsenkö enää koskaan raskauden jälkeen harrastamaan niin kuin ennen, entäpä jos lapsi teininä alkaakin rikolliseksi, löydämmekö koskaan sitä unelmien asuntoa, ovatko portaat liian jyrkät minulle isomahaisena kulkea, miten se vauva ylipäätään koskaan mahtuu minusta ulos, voinko käyttää sääskimyrkkyä nyt kun olen raskaana, haluanko vauvalle kehdon vai pinnasängyn vai molemmat, osaanko edes olla äiti??? Siinä esimerkkejä.

No, ainakin mies sai selvän kuvan siitä, että mielessä myllertää nyt monia asioita. Ja minä yritin selittää, että hCG-hormonia on nyt niin valtavasti elimistössä, että äyskähtelyjä ja tiuskahteluja on valitettavasti vieläkin odotettavissa. Aion kuitenkin skarpata.

Hormonimyrskyä

Olen yrittänyt olla vielä hipelöimättä vauvantarvikkeita, mutta kävin tuossa tutkimassa postimyyntifirmojen vaunuvalikoimaa ja pyysin miehenkikin katsomaan. Mutta mites kävikään, mies vaan tuhahteli ja pyöritteli silmiään. Oli sitä mieltä että olen liian aikaisin liikkeellä kun niitä katselin. Ja minähän tietysti loukkaannuin. Selitin kipakasti takaisin, että parempi nyt jo katsella ettei kaikki kaadu päälle liian nopeasti. ja mies taas sanoi, että hän ei osaa tässä vaiheessa tuollaisia edes miettiä. Hitto, olisi saanut miettiä jo silloin kun lasta aloimme yrittämään!

Anteeksi purkaus, mutta itkettää ja harmittaa. En tiedä johtuuko tästä raskaudesta, mutta itku tuntuu olevan nyt tosi herkässä.

Nuo miehen tekemiset ärsyttää paljon enemmän kuin ennen. Vielä hetkeä aikaisemmin olimme soutelemassa ja poimimassa kieloja saaresta, ja nyt toinen istuu yläkerrassa, toinen mököttää alakerrassa. Tämä on varmaan sitä odottamisen onnea...

Selityksen makua....

Millä ihmeen selityksillä olette selvinneet alkuraskauden ajan, jotta kukaan ei ihmettelisi tipattomuuttanne?

Mulla oli todellista taiteilua viikonloppuna, kun olimme seuran porukan kanssa koolla. Olin muka kuskina (mitä ei kyllä kovin usein tavallisessa elämässäni olisi tapahtunut - inhoan kuskina olemista yli kaiken.) Toisena iltana minulla oli alkoholiton siideri kun muut siemailivat saunaolutta, kukaan ei huomannut mitään =) .

Nyt vanhempani tulivat Virosta, ja tuliaisten joukossa oli paitsi toivomani treenikassi, myös neljä tölkkiä siideriä mulle, neljä olutta avokille... Koitin kovasti estellä ja sanoa, että viekää vain mukana, että maistan niitä sitten juhannuksena, niin ei, väen väkisin piti ne laittaa mukaan. Noh, joko mies opettelee siiderilinjalle tai sitten kaverit saavat maistella.... =D

Oli muuten todella vaikeaa istua vanhempieni kanssa kahvipöydässä, kun he kyselivät kuulumisia. Minulla halutti TODELLA KOVASTI sanoa, että odotamme lasta. Melkein jo avasin suuni, mutta sitten ajattelin, että parempi pitää kiinni miehen kanssa tehdystä sopimuksesta, eli vasta ensimmäisen neuvolan jälkeen. Ja ei mies ollut edes paikalla. Yhteinen projektihan se on, minunkin pitäisi se malttamattomuuden puuskissani joskus muistaa.

Monen vuoden sinkkuna olon kautta opin välillä kai vähän liiankin itsekkääksi. Puhun esim. usein, että "minä teen" tai "minä lähden", kun pitäisi puhua me-muodossa. Siitä mieheni aina silloin tällöin huomauttelee. No enköhän opi kohta, varsinkin jos meitä kolme on jonkun ajan päästä. Tai apua, vaikkapa neljä? (mistä sitä vielä tietää, ettei kaksosia ole tulossa...)

Huhuu?

Käiverö jatkaa kasvuaan rauhallisena, sillä nytkään ei kyllä tuntemuksia mahassa ole ollut. Eilisiltana kävin spinningissä, ja silloinkin oli masussa ihan hiljaista, eli uskalsin tehdä ihan normaalin tunnin.

Olen lukenut vauvat.net -sivujen keskusteluita, missä helmikuussa vauvan saavat ovat kertoneet oireiluistaan. Pahoinvointi loistaa ainakin mulla poissaolollaan, eikä nyt mitään huimauksiakaan ole enää ollut sen yhden päivän jälkeen. Pitää varmaan koputtaa puuta.

Mietin, että pitäisikö alkaa pitämään jotenkin kirjaa painonmuutoksista sekä masun kasvusta. Eihän sitä tiedä vaikka se oma lapsi pitäisi niitä joskus hyvinkin mielenkiintoisina tietoina kun itse odottaa/tai on tulossa isäksi. No joo, jospa ei vielä miettisi yli 20 vuoden päähän.... =D

Tuleva neuvola jännittää, ei tiedä miten malttaisi odottaa. Odottavat äidit, onko teilläkin ollut niin, että ensimmäinen neuvola on vasta 10 raskausviikon kohdalla? Jotenkin se tuntuu aika oudolta, sillä eikös se ensimmäinen raskauskolmannes ole aika tärkeä nimenomaan sen kannalta, että mitä äiti syö/juo/käyttää lääkkeitä? Miten neuvola voi olettaa, että äiti esimerkiksi tietää, että ei saa syödä särkyyn ibuprofeiinia vaan parasetamolia? Ja jos äiti olisi vaikka alkoholisti/narkomaani, niin eikö sellaiseen pitäisi puuttua jo hyvin aikaisessa vaiheessa?

Kun kutsu neuvolaan tuli, siinä mukana tuli ainoastaan se aika, esitietolomake joka pitäisi täyttää valmiiksi sekä tietoa sikiöiden kehityshäiriöiden sulonnasta ensimmäisellä raskauskolmanneksella. Ei mitään muuta. Onneksi on internet, mistä tuntuu löytävän vastauksen vähän liiankin moneen asiaan. mutta entä jos olisin äiti, joka ei internetiä käytä?

On vaunuja, vaunuja ja sitten vielä vaunuja

Olin eilen talkoilemassa koiraseuramme hyväksi. Oli todella kylmä, satoi vettä, meinasi jopa v...ttaa. Mahassa juili muutaman kerran tosi pahasti.

Tämä alkuraskaus tuntuu toisaalta kauhean oudolta, välillä ei tunne mitään, ja välillä on sitten tuota pientä kipuilua. Nyt tänä aamuna on ollut taas sellainen olo, että ei tiedä yhtään, onko siellä kohdussa ketään kotona vai ei. Ja samalla pientä pelkoa siitä, että entäpä jos ei olekaan.

Luin intona jo muiden blogeja jossa olivat tehneet jo hankintoja vauvalle. Haluaisi myös! Minä ajattelin sen ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen vasta uskaltautua, josko ne sydänäänet sitten jo kuuluisivat.

Joku puhui nukuttavansa vauvansa alussa kehdossa. Ihana ajatus. mietin jo, että jos kehdon ottaisi sinne meidän sängyn viereen ja tavallisen pinnasängyn sitten laittaisi lapsen omaan huoneeseen. Siitä olisi sitten yöllä helppoa lasta nousta imettämään. No niin, nyt vähän jarrua jo.

Toinen asia mitä olen ihmetellyt, on vaunumaailma. Tämä kun haluaisi juoksuvaunut, ja sitten on kaiken maailman yhdistelmävaunuja ja muuta. En minä toki haaveile juoksevani tikit alapäässä jo pari päivää synnytyksestä, mutta toivoisin kyllä että pääsisin nopeasti takaisin liikkumaan, se kun on nyt intohimoni. Tai sitten se into heräilee vasta pitkän ajan jälkeen, kun vyötärölle on jäänyt pari kymmentä kiloa extraa... Kunhan edes joskus heräisi.

Neuvolavaraus

Tulipa tuo ensimmäinen neuvolakäynti kauas, reilun kuukauden päähän. Ensimmäinen neuvola on sitten kun 10 raskausviikkoa on täynnä, eli heinäkuun puolessa välissä. Silloin kuulemma vierähtää heti 1,5 tuntia ja sitten olisi myös ensimmäinen ultra. =D Kunpa kaikki nyt menisi hyvin sinne saakka!

Neuvolan nainen oli kyllä ihan mukavan oloinen, onnitteli heti iloisesti. Kysyin myös tästä menkkamaisesta kivusta. Oli sitä mieltä, että voi olla ihan normaalia, mutta jos veristä vuotoa tai kovempaa kipua tulee, niin sitten on otettava yhteys joko häneen tai mentävä päivystyksen kautta lääkärille. Ymmärsin niin, että koska on kyseessä esikoinen, niin kivut voivat senkin vuoksi olla kovia, tilanne kun on kropalle täysin uusi.

Joku voisi muuten ihan oikeasti kohta hakea tämän koneen multa pois. Olen nimittäin nyt tutkinut kaikki mahdolliset tiedot tuulimunaraskauksista sekä kohdun ulkopuolisesta raskaudesta. Tieto lisää tuskaa, tämä on kyllä ihan totta!

Tuskaisaa

Ei kai kaikki nämä kolotukset voi liittyä raskauteen? Tänään on nimittäin ollut todella hankalan oloinen päivä. Olen ollut yliväsynyt, jokaista lihasta ja niveltä tuntuu särkevän, ristiselkää pakottaa, kuumetta ei kuitenkaan ole. Kun nousin lattialta nopeasti ylös, niin maailma heitti hetken aikaa silmissä. Ettei olis ihan tavallinen flunssa vain...

Mielialakin on ollut sellainen, että äyskin miehelle ihan syyttä suotta. Olihan se tietenkin minulle maailmanloppu, että oli heittänyt yhden pelipaitansa lipaston päälle, eikä laittanut kaappiin. Hävettää ihan itsensä puolesta.

Olen kertonut raskaudestani nyt isosiskolleni sekä kahdelle hyvälle ystävälleni, jotka ovat tienneet, että yritämme lasta. Vastaanotto on ollut kyllä ihana, hyvä ettei itku päässyt. Jalat on pidettävä kuitenkin maan pinnalla, sen verran alkuvaiheessa vasta ollaan.

Mutta mikä ihme siinä on, että nykyään tuntuu kuulevan joka puolella vain kauhutarinoita keskenmenoista ja synnytyksistä? Tuntuu, että korva oikein poimii eri keskusteluista kaikkea raskauteen ja odottamiseen liittyvää. Kun nyt vain muistaisi, että jättää sen pelkäämisen ja murehtimisen. Jos pikkuisen on tarkoitus nyt meille syntyä, niin sitten siinä niin käy. Piste.

Maha edellä jumppaan

Jos joku muukin miettii liikunnan ja raskauden yhteensovittamista, niin oheisessä linkissä oli mielestäni hyvä juttu: http://www.fitness.fi/kunto/liikesarjat/_a9168/maha+edella+jumppaan/

Eli jätän nyt harjoittelun puolikkaalle maratonille syrjään, mutta muut lempilajit kyllä säilytän. Eiköhän näissä jutuissa maalaisjärki ole paras ratkaisu?

Miljoona kysymystä

Olen tänään havainnut, että verkko on tulvillaan tietoa, mutta kauhean hyviä suomalaisia sivustoja raskaudesta ei kyllä ole.

Päässä pyörii kysmyksiä ihan liikaa. Tänään olen etsinyt vastauksia googlettamalla muun muassa siihen, mitä makeutusainetta ei saa käyttää, mistä ruoasta saa foolihappoa, mitä ruokia ei saa syödä, miksi ei saisi muka syödä fetaa, onko nämä vatsan nipistelyt ihan normaaleja, voivatko raskaustestit valehdella, mitkä ovat alkuraskauden oireet, onko spinning ihan ok raskauden aikana... Ja kaikki vielä työaikana tavallisten töiden ohessa! Tuli oikein huono omatunto, mutta kun ei voi keskittyä niin ei voi.

Mies on reissussa, äsken tuli viesti, että hyvää yötä "äipälle", perässä koirien nimet ja "isukki". taitaa olla aika onnellinen mieskin. Hymyilyttää.

Nyt on pakko lukea kirjaa jotta ajatukset selkiytyisi. Menossa on muuten Torey Haydenin Aavetyttö. En tiedä onko tähän tilanteeseen parasta mahdollista luettavaa, mutta vastahan minä sen Stephen Kinginkin lopetin. =)

Punertava haamu

Haamuviiva jatkuu, nyt kylläkin vahvempana ja punertavampana. Viime yön näin unia erilaisista raskaustesteistä joita olin tehnyt väärin...

Eli kyllä se nyt siltä näyttää, että raskaana ollaan! Pitää nyt toitottaa täällä oikein urakalla, sillä ei taida kannattaa vielä ulkopuolisille hihkua.

Olo on aika hölmistynyt, miten se tapahtuikin näin äkkiä? Huhtikuussa oli vasta eka kunnon yritys, ja toisella kierrolla sitten tärppäsi. Älytöntä. Jotenkin olin vielä viikko sitten aivan varma, että en taatusti ole raskaana.

Nyt pitää vain keskittyä siihen, että pikkuinen pysyisi siellä missä on. Pelkään koko ajan alkavani vuotaa verta. Olen tutkinut jo netistä, että todennäköisyys siihen, että raskaus jatkuisi loppuun saakka, olisi n. 70 prosenttia. (Voisiko joku tulla hajottamaan minun adsl-modeemini?)

Toinen haastekin on: tästä aamusta alkaen en sitten syö enää mitään lääkkeitä. Jätin nyt pois kokonaan paniikkihäiriöön tarkoitetun lääkityksen lääkärin opastuksella. Myös unilääkkeitä olen silloin tällöin käyttänyt, myös ne on nyt laitettu sivuun. Kunpa arki alkaisi sujua normaalisti, ja paniikkikohtaukset vain pysyisivät poissa. Nyt ainakin on niin onnellisen tasainen olo, että luottavainen olen!

Kaikille blogin lukijoilleni terveisiä, vaikka blogi nyt vaihtuukin lapsettomuuspeloista epävarman ensiodottajan huolehtimiseksi, toivottavasti pysytte mukana! Oli ihanaa saada heti lukea kommenttejanne, sillä minusta tuntuu että halkean kun en saa kertoa tästä vielä kenellekään!

...!!!...!!!

Kuukautiset myöhässä kaksi päivää. Tein aamulla testin. Tikussa näkyi haamuviiva, todella todella vaalea. Hain kaupasta uuden ja tein iltapäivällä uudelleen. Jälleen haamuviiva, vaalea, mutta nähtävissä.

Apua, onko tämä nyt sitten sitä? Olenko raskaana???

Vatsaa ja munasarjojen seutua on nipistellyt samalla tavalla kuin kuukautiset olisivat tulossa. Juoksen koko ajan vessassa katsomassa onko vuoto alkanut. Olemme miehen kanssa katselleet epäuskoisina toisiamme. Kumpikaan ei oikein usko. Haluamme sen vahvemman viivan ennen kuin innostumme liikaa.

Huomenaamulla teen testin uudelleen. Josko raskaushormonia olisi tuolloin virtsassa enemmän.

Pitäkää peukkuja, että tämä olisi totta!!! Nyt ei voi kirjoittaa, ei kerta kaikkiaan riitä keskittymistä. (lähtee haaveilemaan)

Älä tule täti kylään....

Tänään pitäisi sitten alkaa kuukautiset. Vielä ei kuulu eikä näy, mutta olen melko varma että sieltähän ne tulevat taas...

Olin jo viime perjantaina malttamaton ja tein raskaustestin. Miksi lie, sillä eihän sen pitäisi kai niin aikaisessa vaiheessa näyttää mitään, ja negatiivinenhan se myös oli. Onneksi noita testejä saa nykyään aika edullisesti marketeista...

Emme ole nyt puhuneet lapsiprojektistamme mitään. Totesin vain silloin viime perjantaina kumppanileni, että en ole raskaana. Pettynyt oli selvästi. Kierto kierron jälkeen minulla pelottaa enemmän. Ehkäpä pitäisi oikeasti nyt vain ajatella, että ei tule raskaaksi ja sillä selvä. Joka kuukausittainen jännittäminen tuntuu aika rankalta. Hatunnosto vain kaikille lapsettomuushoidoissa käyville, teissä on kyllä uskomaton määrä sinnikkyyttä! Minä meinaan luovuttaa jo alkumetreillä.

Taloriidassa sitten kai minä taivuin, ja nyt katselemme valmista taloa. Myös tonttiasia on kuitenkin sovittu laitettavaksi seurantaan, katsotaan nyt sitten kumpi löytyy ensin, unelmien talo vai tontti.

Jahas, ja taas minä jaarittelen työajalla. Nyt töihin, mars! (ja mielessä pyörii koko ajan hokema, että älä tule "täti" kylään, älä tule täti kylään... Tuo täti -nimitys kuukautisista on aika hauska, en tuntenut ennen blogimaailmaa. Mietin aluksi vain, että onpa kaikilla hankalia sukulaisia... =) Blondi mikä blondi.

Riidan jälkimaininkeja

Saimme eilen aikaan kunnon kiistan. Olemme puhuneet omakotitalon rakentamisesta, ja olemmekin jo katselleet tonttia. No mies onkin nyt sitten mietiskellyt viimeisen puolen vuoden aikana, että haluaakin ostaa mielellään omakotitalon valmiina. Pääsisi vähemmällä stressillä. Suututti, sillä olin jo mielessäni rakentanut unelmataloani, olimme katsoneet jo muutamia suosikkimalleja ja tonttejakin jo kyseltiin. Tämä keskustelu käytiin sen jälkeen kun tulimme katsomasta yhtä omakotitonttia.

En tiedä miksi niin loukkaannuin, tuntui että mies oli miettinyt asiaa jo pitemmän aikaa, mutta ei ollut minulle asiasta vaivautunut puhumaan. Mies vielä ihmetteli, että miksi minulle ei kelpaisi "käytetty" omakotitalo. Kun yritin selittää että haluaisin niin isoon velkaan sitoutuessani edes sellainen talon, josta varmasti pidän, ei hän sitä ymmärtänyt. Ja minä totesin puolestani suuttuneena, että pannaan koko projekti jäihin, hyvä on tässä nykyisessäkin rivarissa. Sitten huomasin tavalliseen tapaani jo puntaroivani itsekseni koko ihmissuhdettamme, onko missään mitään järkeä jne. Sellainen olen ollut aina, alan vastoinkäymisten jälkeen heti puntaroida suhteemme tulevaisuutta. Ottaisipa joku minulta hetkeksi tämän analysointitaipumuksen pois.

Ketuttaa niin, että vauvakuumekin on tänään ollut missä lie.

Ei napannut -oloa

Maanantaipäivä. Plääh, on jotenkin lannistunut olo. Raskaana en ainakaan ole, siitä olen ihan varma.

Viikonloppuna katselin kun mies kokkasi ruokaa ja vihelteli samaan aikaan patakakkosen tunnusmusiikkia. Hyvä mies se on, ei siitä pääse mihinkään. Olern tyytyväinen siitä, että liikkuu eikä viihdy kaljatuopin äärellä. Yhdessä otetaan joskus viiniä tai saunaolutta, ja silloinkin kohtuudella. Parivuotisen seurustelumme aikana on mies tainnut kerran tulla kotiin selvästi humalassa, silloinkin kaverien pokeri-illasta =)

Nyt kun mietin, niin taidan olla itse se, joka olisi enemmän menossa, ja joka helpommin jäisi vielä yökerhoon kun toisella väsyttäisi jo.... Omia elämäntapojahan tässä pitäisi kai miettiä. Tupakointia ei onneksi ole, liikuntaa lähes joka päivä, joten ei kai ne taustat ole pöllömmin minullakaan. Paniikkihäiriölääkitys on varmaan ainoa miinuspuoli, mutta eiköhän senkin lopettaminen suju ongelmitta, ainakin luotan niin. Paniikkikohtauksia ei ole ollut pitkään aikaan, eikä niitä tullut nytkään kun lääkitystä vähenenttiin. Kun nyt vain tulisi se tärkein syykin lopettaa ne kokonaan...

Pommitus käynnissä!

No niin. Kannattaa näköjään käydä huokailemassa täällä blogissa, niin heti alkaa tapahtumaan. Eilen ovulaatiotesti näytti sitten melkein yhtä vahvaa viivaa kuin kontrolliviiva. Sen olisi kai pitänyt olla vahvempikin, mutta riitti minulle, oli vastanpohjassa sellaista nipistelyä, että vaikutti kyllä ihan oikealta jutulta. Nyt on sitten tämän kuukauden projekti jälleen vireillä. Ja vielä pariin kertaan varmistettu ... =)

Mietin tuossa aamulenkillä, millaisissa kahden viikon sykleissä sitä vauvakuumeisella elämä kulkeekaan. Kuukautisten alusta sitä laskee päässään, että kahden viikon päästä on ovulaatio. Ja ovulaatiosta taas että kahden viikon päästä kuukautiset voivat alkaa. Rasittavaa. Jos tekisinkin niin, että jos nyt ei kesän aikana tärppää, niin sitten lakkaan laskemasta kokonaan. Ja kaikki varmaan uskoi tähän heti.

Missä hitossa...?

No niin. En sitten ovuloi. Olen tehnyt ovulaatiotestiä täsmällisesti kohta viikon ajan, eikä tikussa näy merkkiäkään ovulaatiosta. Tänään vielä yksi testi, sitten ne loppuu. Nyt pelottaa. Entä jos en oikeasti pystykään saamaan lapsia.....! Paniikki.

Ovulointia odotellessa....

Tämä oottaa ihan hulluna näiden ovistestien kanssa, että pääsisis tositoimiin... :)
Tänään ovistestissä näkyi hailakka viiva, eli ei vielä. Viivan piti olla joko vahvempi tai yhtä vahva kuin tarkistusviiva. Mikäli ovulaatio tapahtuu ajallaan, niin tiistaina pitäisi olla SE PÄIVÄ =)

Olen yrittänyt olla puhumatta tästä kuumeestani miehelleni tarkemmin, hän ei esimerkiksi tiedä, että teen ovulaatiotestejä. En halua, että hänelle tulisi tästä suorittamisen makua. Riittää, että minä pähkäilen.

Vierailin kaverini luona, jolla on pieni, mitä suloisin poikavauva. Sattuu olemaan vielä sellainen "helppo" tapaus, eli ei juuri itkeskele ja nukkuu hyvin. Tuntui hyvältä pitää vauvaa sylissä, jotakin on tosiaankin muuttunut ajattelutavassani, aiemmin olen ollut lähinnä vaivautunut.

Jostakin syystä koko lähipiiri tuntuu nykyään kyselevän, että joko minulla on vauvakuume. Osalle kiellän, osalle sanon suoraan, että saahan niitä tulla jos on tullakseen. Joskus tuollainen utelu kyllä ärsyttää. Entä jos oikeasti olisin vaikka juossut lapsettomuushoidoissa jo vuosikausia, asia voisi olla silloin aika kipeä. Etenkin miespuoliset työkaverit tuntuvat olevan asiassa tahdittomimpia. *Murinaa* Lupaan ja vannon, että en koskaan utele keneltäkään lapsista. (Paitsi sitten tietenkin joskus omalta mahdolliselta lapselta, sen verran kanaemo pitää kuitenkin olla...)

No nyt sitten matounia....

Mikä ihmeen unikausi mulla nyt on? Viime yönä sitten imuroin kovasti keittiön uunin alustaa ja löysin sieltä niin isoja matoja että ne tukki imurin suuttimen.... =( Kiitos unianalyysia, jos joku osaa tulkita....!!!

Oli uusia vieraita ja kommentoija, kivaa =) Mukavampaa kirjoittaa kun tietää että joku näitä lukeekin, eikä tämä ole ihan pelkkää itsekseen ääneen hapatusta. Tulee mieleen ajat nuoruudessa kun ei ollut vielä meiliä, ja piti laittaa lehteen ilmoitus, että haluaa kirjekavereita..... Kuinka moni oikeasti enää kirjoittaa kirjeitä?

Niin, mietin tuota paniikkihäiriö-masennus -juttua, ja mulla lääkäri sanoi, että noin 6:lla kymmenestä helpottaa paniikit tai muut neuroosit raskauden ajaksi. Elimistö ikään kuin säästää kroppaa eikä heitä mitään turhia pelkoja enää kehiin, onhan sitä mietittävää silloin jo muutenkin... Oli kuitenkin sitä mieltä, että jos synnytyksen jälkeinen masennus pelottaa, niin voidaan sitten aloittaa pieni fluoksetiiniannos varmuuden varalle. Se tieto kyllä jo sinällään rauhoittaa, vaikkakin uskon yrittäväni ihan ilman.

Mie ootan innolla jo pelkkiä ovistestipäiviä, perjantaina pääsee jo aloittamaan. Sitten kun saisi pidettyä h-hetkellä vielä näpit terveen järjen rajoissa erossa miehestä, ettei se tunne itseänsä siementäjäkoneeksi...

Vauvaunia

Olen kuullut, että vauvakuumeen yksi varmimpia merkkejä ovat unet. Niitä ei ole minulla ollut aiemmin, viime yönä oli ensimmäinen.

Olin raskaana, ja jostakin syystä tein abortin. Vauvapas olikin jo yllättävän suuri, ja sairaanhoitaja nosti sen lakanalle eteeni. Se oli kaunis, maailman suloisin vauva. Yritin pyytää, että hän laittaisi sen takaisin sisääni kasvamaan. Rukoilin ja anoin, totesin tehneeni virheen. Sairaanhoitaja kuitenkin totesi, että abortti oli jo tehty, ja nyt piti vain odottaa että vauva ilman ravintoa kuihtuu eteeni. Painajainen-. Seuraavaksi sellainen mukavempi uni - vaikka joku imetysjuttu, joohan?

Kun heräsin unesta, huomasin miettiväni, että onko minusta vieläkään tähän. Olenko tarpeeksi aikuinen, joko olen valmis antamaan periksi joistakin harrastuksistani. Miltä minusta tuntuu, kun illan ohjelmaa ei sanelekaan sykemittari vaan toinen pieni ihminen? Entä jos masennun synnytyksen jälkeen? Luin eilen erään synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneen naisen blogia, vaikka tiesinkin ettei kannattaisi. Aivan kuin minun pitäisi ruokkia kaikki mahdolliset kauhukuvat kerralla mieleeni. Testaan oikein urakalla, että peräännynkö vai en.

Sittenkin, vaikka pelottaa, niin haluan äidiksi. Piste.

Juhlittavana vuoden päästä?

Olipas mukava aamu. Sain maata sängyssä pitkään, mies käytti koirat ja nosti lipun salkoon. Meni haaveiluksi. Mietin, että vietänkö elämäni ensimmäistä äitienpäivää vuoden päästä. Samalla laskin, että jos seuravaassa ovulaatiossa tärppäisi, lapsi syntyisi helmikuun lopussa. Sehän olisi oikein mainio aika. Ei tarvitsisi olla viimeisillään kesähelteillä. (Voisiko joku sanoa minulle, että jarruta jo!)

Minun ei pitänyt kertoa kenellekään vauvaprojektistamme. Mutta olen kertonut jo sisarelleni sekä kahdelle ystävälleni. Tyhmä minä, olisi nyt niin paljon helpompaa kun ei tarvitsisi tehdä tiliä kaikista ovulaatioistani.... Jotenkin olen vain ollut niin innoissani, että olen halunnut kertoa asian koko maailmalle. Nyt lupaan, että en kerro enää kenellekään. Piste. Jospa tämä blogi auttaisi tähän pulpahteluuni...

Olen aina ollut sellainen nyt-tänne-kaikki-heti -ihminen, malttamattomuus on yksi paheistani. Nyt taitaa olla aika opetella tätäkin piirrettä. Muuten tunteet ovat menneet vuoristorataa, en sitten tiedä johtuuko lääkityksen lopettelemisesta vai mistä. Huomaan ärtyväni helposti, toisena hetkenä leijun pilvissä. Kumppani on onneksi sellainen napakymppi, ettei se moisesta säikähdä. Tuo ajoittainen tiuskahtelu kuitenkin harmittaa myös itseäni, sillä ihan aiheettomasti tulee joskus nakeltua asioita. Haluaisin olla maailman aurinkoisin ja ihanin tyttöystävä - se ei vain aina mene niin.

Olipas muuten kiva huomata, että blogissani oli käynyt vieraita, tervetuloa vaan uudelleenkiin! =)

Kertomatta on jäänyt, että olen sairastanut paniikkihäiriötä noin kymmenkunta vuotta. Kohtaukset ovat ihan hyvin hanskassa, enkä koe neuroosiani taakaksi.

Tämän vauvaprojektin vuoksi on nyt vain uusi uurastus siinä, että olen vaihtanut nyt lääkitykseni uusiin. Aikaisemmin söin Cipralexia, nyt olen vaihtanut Fluoksetiiniin. Kumpiakin lääkkeitä on käytetty myös raskauden aikana, mutta lääkärini kanssa juteltiin, että parasta olisi olla raskaus- ja imetysaika täysin ilman lääkkeitä. Nyt olen muutaman viikon ollut jo puoliksi alasajetulla annoksella, jotta lopetus olisi sitten helpompaa jos flaksi käy.

Pelottaa tietysti, että miten raskausaika sujuu kun lääkkeitä ei sitten enää olekaan. Toisaalta uskon siihen, että kyllä se äiti-luonto sitten huolehtii, kai elimistöllä on silloin muutakin tehtävää kun kehitellä paniikkeja. Toisaalta tämä on oiva tilaisuus lopetella lääkkeet, ehkä ne olivat hyvä tuki vielä silloin kun nuorena aikuisena oli vielä epävarmempi, nyt elämä jo kantaa.

Onkos muilla kokemuksia paniikkihäiriöstä ja odotus- ja vauva-ajasta? Ilmoittakaa itsestänne!

Liian aikaista huolta?

Ostin kaupasta ovulaatiotestipakkauksen, ensimmäinen testauspäivä olisi sitten 18. toukokuuta. Jotenkin tuli kyllä heti kauhean optimistinen olo, jos ei nyt onnistu, niin ei sitten millään.

Löysin netistä pätkän, jossa todettiin raskauden todennäköisyys vuoden yrittämisen aikana seuraavanlaiseksi: 3 kuukautta: 60%, 6 kuukautta: 75%, 9 kuukautta: 80% 12 kuukautta: 90%. Eli pitäisi olla kyllä huono mäihä, että osuisi tuohon 10 prosenttiin.

Kun olin 19-vuotias, minulle tehtiin abortti. Silloin oli elämäntilanne ihan toisenlainen, onneksi tein silloin niin kuin tein. En usko, että olisin nykyisessä työssäni jos olisin silloin lapsen tehnyt. Tuskin olisin nykyistä miestänikään koskaan tavannut. Toisaalta mietin, että nyt minulla olisi teini-ikäänsä lähentelevä lapsi. Tuo lapsi olisi myös syntynyt miehelle, jota ei enää ole olemassa. Hänen muistonsa olisi kuitenkin elänyt.

Olen niitä ihmisiä jotka miettivät, että kaikella on jokin tarkoituksensa. Sillä abortillakin oli tarkoituksena, vaikka nyt myöhemmin olenkin miettinyt, että kenties kohtalo järjestää minulle nyt rangaistuksen: en saakaan lapsia nyt kun niitä haluaisin. Mutta en toisaalta usko kohtalon julmuuteen. Vai kiinnostaako sillä kohtalolla nyt hittojakaan yhden tavallisen tallaajan elämä... Kuvitteleekohan sitä ihan turhaa olevansa osa jotakin suurempaa suunnitelmaa. Sitten kun on oma aika lähteä, niin ei olekaan mitään. Se on vain naps. Filmi poikki ja pimeys. No, sittenpä ei ainakaan tajua enää mitään, ei voi valittaa kuluttaja-asiamiehelle ja vaatia rahojaan takaisin.

Tästä alkaa peukkujen pitäminen....

Niinhän sinä kävi. Minä joka olen aina tuhahdellut lapsiperheille, lasken nyt ovulointiaikaani. Mikä lie sitten pääni käänsi, liekö kyseessä 33 vuoden ikä ja tietoisuus siitä, että ei niitä lapisa kai ihan niin vain tehdäkään.

Olen varmaan ollut aina superitsekäs, kun olen kokenut ettei elämässäni ole ollut aikaa lapsille. Haluan käydä aerobicissa, lenkillä, spinningissä, harrastaa koirien kanssa. Tunnit vuorokaudessa ovat olleet tiukilla jo nyt. Mihin väliin tässä nyt vielä lapsen ottaisi?

Aikaisemmin lapsen tekeminen on ollut minulle sama asia kuin että luopuisin jostakin. Nyt minusta tuntuu, että olen tainnut luopua jostakin jo pidemmän aikaa.

No kuitenkin, kolme otollista ovulointia on jo mennyt. Olemme puhuneet, että lapsi saa tulla sitten kun on tullakseen. Viime kierrolla yritettiin sitten jo aika tosissaan. Yritän olla olematta niin tosissaan, mutta pelkokin alkaa jo hiipimään mieleen. Entä jos en pystykään?

Tähän saakka sitä on saattanut jopa salaa olla ylpeä omasta six pack-vatsastaan, mutta nyt tuntuu, että voisin kyllä ottaa sen vähän löysemmänkin röllykän, kun vain olisin äiti. Olen kahlannut muita blogeja ja jännittänyt muiden kera heidän positiivisen tuloksena tulemista. Moni kirjoittajista ovat jo onnellisia äitejä, moni odottaa vielä kuten minä. Toivottavasti tämän blogin tekstit muuttuisivat odotusajan pohdinnaksi...