Kuka kokoaisi palaset?

Elossa. Päivät ovat soljuneet ohi yksi kerrallaan. Puren hammasta aina kun menen ohi kalenterin päivän, jossa olen joutunut suttaamaan tekstiä yli. Neuvoloita, ultria. Ihan niin kuin en tietäisi mitä suttaamani tekstin alla joskus luki.

Suru on tullut päälle välillä todella voimakkaana. Joskus niin musertavana, että tuntuu kuin menisi kyky liikkua, ajatella ja puhua.

Kävimme mieheni kanssa pikkuisen haudalla viime lauantaina, se oli ensimmäinen kerta siunauksen jälkeen. Paikalla oli vain pieni hiekkainen kumpu. Mitään emme ole haudalle vieneet, en tiedä miksi asia tuntuu niin hankalalta toteuttaa. Ajattelin jonkin pienen maahan laitettavan lyhdyn hankkia, niin talvella olisi hyvä polttaa kynttilää. Sitten jos etsisimme paikalle vielä jonkin luonnon jäkäläkiven ennen talven tuloa.

Suru on muuttanut muotoaan. Nyt se on sisällä tykyttävänä, vellovana möykkynä, jota on vaikea saada ulos. Huomaan, etten osaa sanoa tunteitani sanoiksi. Aamulla valmistaudun töihin kuin robotti, töissä hoidan asiat rutiinilla. Kotiin tullessa möykky palaa takaisin. Olen varmaan kuin zombie.

Parisuhde on ainakin ihan pirstaleina, sillä en osaa tai jaksa hymyillä kumppanilleni kuten ennen. Päinvastoin, kaikki paha olo taitaa vyöryä hänen päälleen. Hän muistuttaa minua siitä mitä menetimme, ja tunteet ovat aina pinnassa kun olemme yhdessä. En osaa yhtään sanoa, miten hän jaksaa ja pärjää. Ainakin normaali arki häneltä tuntuu sujuvan, ja hän puhuu jo optimistisesti siitä, että yrittäisimme uudelleen. Kenties todistaakseen minulle, että valoa tunnelin päässä on. Nyt vain täytyy antaa ajan kulua ja uskoa siihen, että olo helpottaa joskus ja sitä kautta myös suhdekin palautuisi entisiin uomiinsa. Pakko uskoa.

Kävin jälkitarkastuksessa, samalla kuulin tutkimustulokset sikiöstä sekä itsestäni. Pojassa ei ollut kehityshäiriötä, eikä minussa mitään tulehduksia. Yksi mahdollinen syy keskenmenoon oli istukan kehityshäiriö, mutta sitäkään ei voitu sataprosenttisesti todeta. Lääkärin mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, jotta seuraava raskaus menisi hyvin loppuun saakka. En tiedä koska yritämme uudelleen, ehkä ensi kuussa, ehkä ensi vuonna.

Teidän blogiani lukevien viestit ovat olleet lohduttavia, kiitos niistä. Toivottavasti tämä kertomus saisi joku päivä onnellisempia vivahteita.

Riidan jälkimaininkeja

Saimme eilen aikaan kunnon kiistan. Olemme puhuneet omakotitalon rakentamisesta, ja olemmekin jo katselleet tonttia. No mies onkin nyt sitten mietiskellyt viimeisen puolen vuoden aikana, että haluaakin ostaa mielellään omakotitalon valmiina. Pääsisi vähemmällä stressillä. Suututti, sillä olin jo mielessäni rakentanut unelmataloani, olimme katsoneet jo muutamia suosikkimalleja ja tonttejakin jo kyseltiin. Tämä keskustelu käytiin sen jälkeen kun tulimme katsomasta yhtä omakotitonttia.

En tiedä miksi niin loukkaannuin, tuntui että mies oli miettinyt asiaa jo pitemmän aikaa, mutta ei ollut minulle asiasta vaivautunut puhumaan. Mies vielä ihmetteli, että miksi minulle ei kelpaisi "käytetty" omakotitalo. Kun yritin selittää että haluaisin niin isoon velkaan sitoutuessani edes sellainen talon, josta varmasti pidän, ei hän sitä ymmärtänyt. Ja minä totesin puolestani suuttuneena, että pannaan koko projekti jäihin, hyvä on tässä nykyisessäkin rivarissa. Sitten huomasin tavalliseen tapaani jo puntaroivani itsekseni koko ihmissuhdettamme, onko missään mitään järkeä jne. Sellainen olen ollut aina, alan vastoinkäymisten jälkeen heti puntaroida suhteemme tulevaisuutta. Ottaisipa joku minulta hetkeksi tämän analysointitaipumuksen pois.

Ketuttaa niin, että vauvakuumekin on tänään ollut missä lie.

Juhlittavana vuoden päästä?

Olipas mukava aamu. Sain maata sängyssä pitkään, mies käytti koirat ja nosti lipun salkoon. Meni haaveiluksi. Mietin, että vietänkö elämäni ensimmäistä äitienpäivää vuoden päästä. Samalla laskin, että jos seuravaassa ovulaatiossa tärppäisi, lapsi syntyisi helmikuun lopussa. Sehän olisi oikein mainio aika. Ei tarvitsisi olla viimeisillään kesähelteillä. (Voisiko joku sanoa minulle, että jarruta jo!)

Minun ei pitänyt kertoa kenellekään vauvaprojektistamme. Mutta olen kertonut jo sisarelleni sekä kahdelle ystävälleni. Tyhmä minä, olisi nyt niin paljon helpompaa kun ei tarvitsisi tehdä tiliä kaikista ovulaatioistani.... Jotenkin olen vain ollut niin innoissani, että olen halunnut kertoa asian koko maailmalle. Nyt lupaan, että en kerro enää kenellekään. Piste. Jospa tämä blogi auttaisi tähän pulpahteluuni...

Olen aina ollut sellainen nyt-tänne-kaikki-heti -ihminen, malttamattomuus on yksi paheistani. Nyt taitaa olla aika opetella tätäkin piirrettä. Muuten tunteet ovat menneet vuoristorataa, en sitten tiedä johtuuko lääkityksen lopettelemisesta vai mistä. Huomaan ärtyväni helposti, toisena hetkenä leijun pilvissä. Kumppani on onneksi sellainen napakymppi, ettei se moisesta säikähdä. Tuo ajoittainen tiuskahtelu kuitenkin harmittaa myös itseäni, sillä ihan aiheettomasti tulee joskus nakeltua asioita. Haluaisin olla maailman aurinkoisin ja ihanin tyttöystävä - se ei vain aina mene niin.

Olipas muuten kiva huomata, että blogissani oli käynyt vieraita, tervetuloa vaan uudelleenkiin! =)