keskiviikkona, joulukuuta 22, 2010

Riittääkö minusta kahdelle?

Makoilin illalla ihan hiljaa, ja tunnustelin, kuinka tuleva kuopuksemme möyri mahassa. Silitin vatsaa, pikkuinen muksaisi takaisin. Siltiin lisää, taas muksaus. Nyrkillään se kai huitoi, sillä tyyppi istuu napakasti pyllyllään, eikä sieltä todennäköisesti tule kääntymäänkään. Tämä oli rakenneultrassa lääkärin veikkaus. Neuvoi valmistautumaan jälleen sektioon.

Toisaalta harmitti, mutta toisaalta olo oli helpottunut. Jonkin verran olin jo pelännyt, että jos synnytyksessä menisikin jokin pieleen. Niin, kyllähän se voi sektiossakin mennä, mutta koska se on koettu, niin sitä en osaa enää pelätä.

Nyt kuitenkin mietin, että olenko jotenkin huonompi, kun en koskaan voi kertoa useiden tuntien synnytyksestä, tai siitä, kuinka paikat repeili ja kuinka kaiken sen tuskan jälkeen sain lapsen suoraan viereen ja rinnalle. Nythän sitä joutuu taas yksikseen makaamaan heräämössä kolme tuntia, yrittäen tahdonvoimalla saada varpaita liikkumaan, jotta pääsisi pian lapsen luo.

Odotus on sujunut ihan hyvin. Olen herkkis - vaivun omiin maailmoihini. Olen varmaan myös kärty - ainakin miehen mielestä. Ja niin kai se on, että kaikki väsymys ja epävarmuus tulee purettua mieheen.

Raskaushormonit ovat myös vahvistaneet pelkoja siitä, että jos menettäisin tämän kaiken. Iltaisin olen istunut tytön sängyn vieressä ja katsellut nukkuvaa tyttöä. Se välittämisen tunne on jotakin sanoin kuvaamatonta. En olisi ikinä uskonut, että jostakin toisesta ihmisestä voisi välittää niin paljon. Kuinka paljon huolta ja pelkoja, ja vastaavasti onnea ja ylpeyttä sitä tunteekaan omasta lapsestaan. Ei sitä voi mielestäni verrata mihinkään. Tunne on mahtava ja samalla niin musertava.

Samalla mietin tulevaa, riittääkö tunteet varmasti kahdelle, voiko toisestakin välittää yhtä suunnattoman paljon? Olenko hyvä äiti sitten kun toinenkin vaatii huomiotani? Riitänkö minä enää esikoisellemme, kun sylissä vaatii pikkuinen vauva. Jaksanko, repeänkö?

Monet sanovat, että toisen vauvan kanssa ottaa jo rennommin, toivon niin. Mutta jos tulevakin on yhtä vaativa tapaus kuin ensimmäisemme vauvana oli, niin missä välissä saan nukkua?

Joitakin asioita yritän tehdä toisin. Yritän opettaa vauvan pinnasänkyyn. Sillä vaikka vauvan viereen nukuttaminen olikin aikoinaan helpointa, niin samalla maidontuoksuinen äiti sai olla imettämässä vähän väliä ja nukkui itse vaan horrosunta. Ei kai ollut kumma, että olin välillä kävelevä zombie. Kenties liian hanakasti olin joka inahdukseen tarjoamassa rintaa muutoinkin, en tiedä. Ja nyt kun väliin kömpii usein myös reilu parivuotias, niin tilakaan ei perhepetiin enää riitä.

No, mikäli saman kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa, niin helpointa on se, että tietää senkin vaiheen olevan ohimenevää.

Me emme tiedä, kumpi siellä köllii. Ei haluttu tietää, ja kyllähän tyyppi rakenneultrassa piti jalkansakin niin ristissä, ettei kukaan edes ehdottanut sukupuolen katsomista. Minulla on tällä hetkellä ehkä tyttöolo, ja miehellä poika. Koska mies oli viimeksikin oikeassa, niin ehkäpä sieltä sitten olisi poikavauva tulossa. Minä haluan kumman vain. Kunhan syliin asti elävänä vain saan.

Tyttökin ymmärtää jo, että äidin vatsan päällä ei saa enää hyppiä. Että siellä kasvaa pikkuinen vauva. Ihanainen selittää silmät suurina, että vauva tulee kotiin sitten kun lumi sulaa. Kovasti tyttö puhuu pikkuveljestä, johtuen ehkä siitä, että päiväkotikaverit ovat pääosin poikia.

Outoa on se, kuinka suuri voi vatsa jo olla! Olin tämän kokoinen edellisessä raskaudessa 30. viikolla, nyt vasta 23. viikko menossa. Ärsyttääkin jo kommentit vatsan koosta, "miten oletkin jo noin iso?", "jos noin nopeaa lihot, niin saat kyllä synnyttää jo helmikuussa!", tai "oletko varma, ettei ole kaksosia?"

Pitäisikö pokkana vaan kysyä, että "miten sulla noita hiuksia on noin vähän", tai "eikö ole tukalaa olla, kun vatsa on noin iso?" Mutta enhän minä. Kiltisti sitä vaan kertoo, että tämä raskaus todellakin näkyy kaivolta kotia, ja kyllä, olen ihan varma ettei siellä ole kahta tulossa. Uudelleen, uudelleen ja uudelleen.

Ärsytys unohtuu pian, kun mukse alkaa mahassa. Vaikka en valasoloa rakastakaan, niin näitä potkuja kun saisin pullotettua.... <3

perjantaina, marraskuuta 26, 2010

Hormonimyrskyä ja suuria päätöksiä

Täällä ollaan. Henkeä on pidätelty viikolla 16, mutta se kriittinen piste ohitettiin, tänään olisi viikkoja täynnä tasan 19.

Kaikki on mennyt nyt hyvin, eikä uskoisi, että kohta ollaan jo puolivälissä. Tämä kai on nyt se vaihe, kun ne viikot kuluvat nopeasti alun matelun jälkeen. Maha on jo paljon valtavampi kuin tytöstä oli näillä viikoilla, joten selvästikin se kohtu muistaa, mistä tässä hommassa on oikein kyse!

Tytölle olemme varovaisesti puhuneet asiasta, kun on huomannut äidin masunkin jo kasvaneen. Ilmoitti kovasti haluavansa pikkuveljen. Saapas nähdä kumpi siellä majailee, aiomme pitää yllätyksenä jälleen loppuun saakka!

Silti mielessä on vielä todella paljon pelkoja, asioita jotka voivat mennä vielä pieleen. Aika nöyränä taidan olla tämänkin raskauden kanssa loppuun saakka, vaikka usko siihen, että huhtikuussa meitä olisi jo neljä, onkin luja. Taitaa olla niin, että kun jotakin joskus tapahtuu, ei niistä peloista pääse koskaan kunnolla yli.

Meillä tapahtuu nyt samaan aikaan niin paljon muutakin mullistavaa, että omaan masuun tuijottelu on pakostakin joutunut vähemmälle. Me tehtiin nimittäin päätös, että rakennamme omakotitalon! :)

Tontti meillä jo on, ja nyt on menossa kova talopakettien vertailu, jotta saataisiin lupahakemukset ajoissa vireille. Samaan syssyyn pitäisi sitten miettiä tämän nykyisen myyntiä. Siinä onkin sitten se kovempi paikkaa, sillä olen todella pitänyt tästä paikasta.

Muutimme tänne juuri silloin, kun sain keskenmenon. Silloin oli synkempää aikaa, mutta onneksi kirkastui kuitenkinpian tyttömme syntymän myötä. Tippa linssissä olen miettinyt, miten ikinä raskimme myydä tätä taloa, missä ensin valvottiin yötä myöten tyttöä hyssytellen, sitten harjoiteltiin konttaamista, sitten kohta jo taaperrettiin pitkin aulan pitkää käytävää, ensin taaperokärryn kanssa, sitten kohta jo juoksemalla.

Nyt samainen aulan käytävä on tytön kilpajuoksupaikka. Eli ensin mennään käytävän toiseen päähän valmiiksi, jonka jälken odotetaan, että äiti huutaa "än, yy, tee, nyt!" ja sitten juostaan tuhatta ja sataa äitin syliin antamaan kädelle läpsy. Ja sama uudestaan, lukemattomia kertoja illassa. Miten täältä voi koskaan raskia lähteä?

Rankalta tuntuu myös se, että joudumme väkisinkin jonnekkin väliaikaisesti evakkoon vuokralle oman kodin valmistumista odottaessa. Miten onnistuvat muutot ja muut nyt kun odotan? Miltä tuntuu olla uuden vauvan kanssa kodissa, joka ei vielä silloin ole se oma koti? Kuinka paljon mies ehtii olla kotona, kun vauva syntyy?

Toisaalta rakentamisen puolesta puhuu se, että teimme tosiaankin hyvän löydön tontiksi, eikä aikaa sen kans miettimiseen ollut. Otamme myös talon mahdollisimman valmiina pakettina, jolloin raksalla oloaikaa ei pitäisi mennä aivan älyttömästi, siivouksia, raivaamista ja muuta kantamista taatusti riittää. Eli jos kaikki hyvin menee, niin ensi kesänä miekin olisin raksalla auttelemassa vauva tissillä ja toinen taapero helmoissa juosten. Ja jos kaikki menee kuin unelma, niin sitten oltaisiinkin jouluna omassa kodissa.

Hullua? Ehkä. Mutta ei meille kukaan ole järkeäkään saanut puhuttua päähän. Tämä koti on ihana, mutta haluamme etäämmälle muusta asutuksesta, paikkaan jossa pihalla voi olla huoletta koirien ja lasten kanssa ilman pelkoa ohiajavista autoista. Toiveenamme olisi myös yksikerroksinen koti nykyisen kahden kerroksen sijaan.

Mietityttää myös, miten tyttö suhtautuu muuttoon. Päiväkodin vaihtokin tulisi ajankohtaiseksi, mikä myös painaa. Nykyinen on huippupaikka, mutta uusi kotimme olisi ihan toisella puolen kaupunkia.

Tässä kaikessa pohdinnassa tyttö piristää meitä pulputuksellaan. Puhua palpattaa jo todella paljon ja pitkiä lauseita, ärrät ja ässät kuulostavat jo oikeilta. Laulaa jo paljon eri lauluja, nyt on lemppareina piiri pieni pyörii ja tuu tuu tupakkarulla... Vaipat heitettiin kokonaan pois jo syksyllä, ja kuivana on peti pysynyt.

Kaiken touhun välissä toki aina vähän uhmaillaan ja koetellaan omia rajoja. Äiti ja isäkin osaavat ottaa nämä purkaukset jo hallitummin, alussa kyllä tuntui, että apua, kaukanko tämä kestää!!! Kun tähän soppaan sekoittaa vielä äidin raskausajan hormonimyrskyt ja talohaaveilut, niin aikamoista hullunmyllyä tämä elo välillä on!

torstaina, lokakuuta 07, 2010

Seesteistä

Vuoto rauhottui, ja kontrollissa oli kaikki hyvin. Silloin tällöin on tullut jonkin verran tuhruttelua, mutta kun äänet on löytyneet dopplerilla, niin olen yrittänyt olla panikoimatta. Kohdun verisuonet repeilee ja vuotelee, oli lääkärin arvio.

Ihaninta oli nähdä, kuinka kova meno siellä pikkuisella oli jo päällä, jalat ja kädet viuhtoi jo kovasti. Ensi maanantaina olisi sitten np-ultra, sinne sitten yhdessä miehen kanssa. Miehelle tämä raskaus tuntuu vielä hyvin epätodelliselta, josko se sitten ultrassa kolahtaisi tajuntaan....

Huomenna olisi 12 viikkoa täynnä. Jonkinlainen rajapyykki kai sekin, mutta minulla se isoin rajapyykki taitaa edelleenkin olla 16 viikkoa.

Olo on todella väsynyt. Olen yrittänyt nukuttaa tyttöä jo tunnin, jotta itsekin pääisis petiin, mutta edelleen tuolta kikatus´ja laulu kuuluu....

Cazze 11+6

maanantaina, syyskuuta 20, 2010

Ei voi kuin odottaa...

Kävin tk:n ultrassa, vuotoa oli silloinkin runsaasti, mutta syytä ei lääkäri osannut sanoa. Asukki oli ainakin vielä mukana, ultrassa näkyi lapsivesipussi ja hyvävointinen sikiö. Kohdunsuu oli kiinni, eli ainakin vielä raskaana ollaan.

Vuoto kuitenkin huolestuttaa, niin selvää verenvuotoa minulla ei ole koskaan ollut raskaana ollessani aiemmin.

Yksi syy voisi lääkärin mukaan olla kohdunsuulla oleva verisuoni, joka ärtyy ja vuotelee. Veikkasi myös hematoomaa sekä mahdollista alkanutta kaksosraskautta, josta nyt toinen vuotelisi pois. Jälkimmäiseen en usko, koska alkuraskauden ultrassa ei merkkejä sellaisesta ollut.

Mahdollista myös on, että raskaus voi olla menossa kesken. Aikoi ensin kontrollia 2 viikon päähän, mutta näki kai ilmeeni, kun aikaisti kontrollin viikon päähän tiistaille. Sitä ennen on mentävä päivystykseen jos vuoto runsastuu. Sikiön koko oli hänen mukaansa 8+3 , eli pienempi mitä pitäisi oikeasti olla. Sanoi kyllä, ettei saanut oikein hyvin mitattua. Mutta sekin huolettaa.

Kohdussa tuntuu edelleen ikävältä, nyt illalla ei ole enää runsasta vuotoa ollut. Viime yönä heräsin keskellä yötä siien, kun kohtu tuntui jotenkin painavalta. Yritin hyväksyä, että nyt asiat vain eivät ole omissa käsissä. Väliä ei ole sillä, kuinka paljon me tätä pikkuista toivoisimme, kuinka tervetullut pieni uusi ihminen olisi.

Nyt ei voi kun odottaa, ja katsoa miten tässä tarinassa käy. Rauhoittuisi tuo vuoto nyt ensin.

Cazze 9+2

sunnuntaina, syyskuuta 19, 2010

Mitä ihmettä tämä on?

Nyt sitten vuodetaan ihan kirkasta verta. Ja runsaasti. Mitään kipuja ei ole, mutta huoli kyllä kuristaa taas kurkkua.

Sydänäänet löysin kotidopplerilla, mutta helpotti vain hieman. Mitä ihmettä minun sisällä nyt oikein tapahtuu? Voiko keskenmeno olla alkamassa, vaikka pienen sydänkin vielä sykkii?

Hieman ennen kuin verenvuoto alkoi, tappelin avomieheni kanssa. Parisuhteestamme, ajankäytöstä, viikonlopuista jotka olemme tytön kanssa kahdestaan kun hän käy metsällä. Nyt tuntuu siltä, että tämä pikkuinen otetaan meiltä pois, kun en osaa olla tyytyväinen omaan elämääni. Ei se varmaan noin mene, muta niin sitä vain ajattelee.

Huomenna on tytön 2-v neuvola. Pitää siellä kysyä tästä vuodosta.

Cazze 9+1

keskiviikkona, syyskuuta 15, 2010

Helpotus. 8+4

Kiitos, kiitos kotidoppler! Pieni sydän sykkii edelleen sisukkaasti sisälläni. Aika hullua lähteä etsimään sykkeitä vielä näillä viikoilla, mutta kun tytönkin sykkeet löysin viikolla 9+0, niin enhän sitten malttanut olla etsimättä. Ja hyvä niin, sillä heti kun kiivas sytkytys kuului, tippui iso kivi sydämeltä pois...

Vuodot ovat nyt loppuneet, onneksi niin. Seuraava etappi on ensimmäinen neuvola puolentoista viikon päässä, sitten np-ultraa odottelamaan...

Olo on ollut hyvä, jos ei väsymystä ja jatkuvaa syömishimoa lasketa :) Ihmeen sisäänpäin kääntynyt olo kuitenkin. Työmaailma EVVK, tyttöä on entistä kovempi ikävä töistä tullessa. Illat kikattelemme ja leikimme, tytön nukkumaan mennessä on melkein sellainen olo, että joko nyt?

Piikulilla on muuten jo kuudes korvatulehdus menossa, putkitusta mietitään jos uusii vielä kerran. Kenelläkään kokemuksia?

lauantaina, syyskuuta 11, 2010

8+0 pelossa

Tiistaina alkuraskauden ultrassa löytyi pikkuinen sentin kokoinen mötkäle, jolla sydän sykki hurjaa vauhtia! Kaikki vaikutti olevan niin kuin pitkin.

Nyt kuitenkin toivon, että olisin ottanut sen ultran vasta tulevalle viikolle. Tänään, kun viikkoja on kasassa 8+0, alkoi rusehtava vuoto. Kohtu tuntuu aralta, mutta isompia kipuja ei ole. Vuoto oli aluksi tummanruskeaa, nyt vaaleampaa.

Ahdistaa ja pelottaa. Yleisiä keskenmenon viikkojahan nämä ovat, mutta olin jotenkin sallinut itseni jo huokaista helpotuksesta kun näin sen sykkeen ultrassa. Mieskin uskalsi jo puhua ääneen, että meidän typystä olisi tulossa isosisko.

Kaivoin esille jo kotidopplerinkin, mutta arvasinkin, että turha sillä on vielä sydänääniä etsiä. Etsinpä kummiskin, enkä tietenkään löytänyt. Ja ei helpottanut oloa yhtään. Tyhmä minä.

maanantaina, syyskuuta 06, 2010

7+2

Huomenna selviää, sykkiikö minun sisälläni pieni sydän omani lisäksi. Pakkohan minun oli alkuraskaudenultra varata.

Mikäli syke löytyy, haluan ennen kaikkea tietää, onko pikkuinen kiinnittynyt oikeaan paikkaan, eli toivottavasti kauas kohdussa olevasta väliseinästä. Eli jos väliseinään kiinnittyy, on keskenmenon riski aika todennäköinen.

Olethan oikeassa paikassa! Jännittää, jännittää, jännittää.

sunnuntaina, elokuuta 22, 2010

Rv 5+1

Kuudes viikko meneillään. Repäisykipuja, hulluja unia, kova jano, väsymystä, selkäsärkyjä. Selviä ja tuttuja oireita, mutta silti pitää vieläkin tehdä testejä ihan varmuuden vuoksi. Vahva tumma viivahan sieltä jo testitikuun pärähtää, mutta kun en usko niin en usko.

Ehkäpä siis onkin fiksumpaa varata se alkuraskauden ultra 8. viikolle. Olen vaihdellut jo eri apteekkeihin, en kehtaa käydä samoissa. Katsovat vielä, että taas tuo saman nainen ostaa noita raskaustestejä.... Testiholisti :)

Päivä on kulunut hoitaessa tyttöä. Pikkuinen on kovassa kuumeessa. Koko sunnuntai ollaan katsottu viltin alla vierekkäin luontodokkareita... Kovasti silittelee nallejaan ja nukkejaan kipeänäkin ja huolehtii, ovatko ne jääneet yksin. Ihanan isosiskon uusi vauva kyllä saisi!

Kävin tänään myös kävelemässä ensimmäisemme haudalla. Kävin kesällä vain kerran aikaisemmin. Nyt oli jotenkin sellainen olo, että piti päästä hetkeksi ajatuksiin. Sieltä lähtöä tehdessäni kopsahti männystä iso käpy jalkojeni uureen. Toin sen kotiin mukanani, olkoot se nyt onnenkäpynä seurvaata piinaviikot.

Että sellainen raskauherkistelijä täällä :)

Olipas muuten ihanaa nähdä, että täällä vielä tuttuja nimiäkin käy! Toivottavasti pääsen hapattaamaan taas oikein sydämen kyllyydestä!

sunnuntaina, elokuuta 15, 2010

Salaisuus.

Meillä on ihan ihan ihan pieni salaisuus. Se piirtyi kolme päivää siiten hailakkana viivana testitikkuun.

Se tuntuu todella vahvana väsymyksenä, alavatsa- ja selkäkipuna. Se tuntuu aivan suunnattomana onnen tunteena. Ja se tuntuu jälleen myös Pelkona. Pelko tarttui mukaan tuona samaisena hetkenä kun tälle kahdeksan kuukauden yrittämiselle saatiin toivottu lopputulos.

En tiedä käykö täällä enää kukaan, mutta minä taidan alkaa taas kirjoittelemaan ajatuksia. Tarve saada purkaa tätä sisäistä kaaosta on melkoinen ! :)

maanantaina, helmikuuta 08, 2010

Pikku typy tanssahtelee!

Onpas kyllä kirjoittelu jäänyt, mutta lisätäänpäs nyt muutama rivi. Flunssainen pikkupotilas juuri nukahti, ja äidillä ei ole kiireellisempääkään. Kämppä on kyllä mullin mallin, mutta eipä ne työt taida tekemällä loppua...

Tyttö lähenee kohta 1 vuoden ja 5 kuukauden ikää. Tanssii, pyörii, juoksee ja pulputtaa omaa kieltään. Vastailee jo napakasti ei, ja muutama joo-sanakin silloin tällöin tulee. Muuten on lempisanasto koirien nimet, äiti ja itä, vavva (vauva), ukke (nukke), pottu (possu), ti-ti-tyy (lintu), amppu (lamppu), kyypy (kylpy), ato (kato), tutti, kenkä, akki (lakki), ukka (sukka) jne. Sanavarastoa tuntuu tulevan kovaa vauhtia.

Palikkapurkkeja käyttää jo taitavasti, palapeleissä meinaa hermo vielä mennä kun ei pala asetu helposti kohdalleen. Nukkea hoivataan kovasti. Kaksi lempinukkea sekä kaksi pupua seuraavat neitiä joka paikkaan. Niille syötetään puuroa ja maitoa, harjataan hiuksia ja lauletaan tuu tuu tupakkarullaa omalla kielellä :) Välillä sitten kömmitään äitin syliin nukke sylissä ja tilataan äiti laulamaan sama laulu sanomalla "tuu tuu".

Neitistä on tuntunut tulevan rohkeampi mitä aluksi arvelin, menee uusiin tilanteisiin reippaasti. Ovelle tullut nokikolari kylläkin pelotti niin että äitin kainaloon tultiin karkuun, samoin kuin muutkin miehet voivat joskus kauhistuttaa. Muuten kaikki uusi on mukavaa, ja päiväkotiin jää todella mielellään leikkimään. olen ollut tosi tyytyväinen päiväkodin hoitajiin, hyvin keksivät tekemistä ja askarreltavaa myös näinkin pienien kanssa. Muskaria olivat nyt olleet viime viikolla, ja tyttö oli tykännyt kovasti.

Tyttö tuntuu venähtäneen, mutta pituutta on aika hankalaa arvioida. Käytössä ovat nyt 80-senttiset, osa jo 86-kokoisia vaatteita. Mielenkiinnolla odotellaan 1,5v neuvolaa, kuinka on pituutta tullut. Painosta ei tarvitse ainakaan olla huolissaan. Kaikista vauvamaisin pyöreys on hävinnyt kun tyttö lähti liikkeelle, mutta ihana pyöreäposki ja pullomasu tyttö edelleenkin on. <3


Tyttö on todella hyvä syömään tavallista kotiruokaa, kipeänäkin on ruoka yleensä maistunut. Herkuista ollaan aika hyvin saatu tyttö vielä pysymään erossa, joskus saa muumikeksin tai muuta aikuisten seurana kahvipöydässä. Karkki on vielä vieras juttu, toivottavasti onnistutaan vielä pitämäänkin. Totta puhuen ärsyttää eräs sukulainen, joka aina kysymättä tuputtaa tytölle kaikkia herkkuja mitään kysymättä. "Kyllähän se nyt pitää saada" , ja lappaa tytön lautaselle herkkuja... "Eikö ne äiti ja isä ole antanu sulle tällaistakaan..." jne. Karkkia ei onneksi sentään, sitten jo ärähtäisin. Mutta kaikki täytekakut, pullat ja keksit ja muut... kai sitä voisi napakammin sanoa takaisin, mutta onneksi ei nähdä tätä kyseistä sukulaista liian usein :)

Tyttö nukkuu vielä pinnansängyssä, eikä mitään kiirettä ole siitä pois, kun ei yritä siitä edes itse kiikkua. Pääsee vielä helpommalla kun ei pääse sieltä itse pois. Olen myös aika ranttu siitä minkälaisen sängyn tytölle haluaisin. Taitaa olla toinen yhtä visainen ratkaisu sen turvaistuimen hankkimisen jälkeen... Hyviä ideoita otetaan mielellään vastaan! Yksi hyvä ehdokas olisi esim. Roope-Riikan Jussi-Jeremias -malli.

Mie haaveilen nyt jo aika paljon toisesta pienestä. Viime kuussa olin jo pettynyt, kun testasin negan myöhässä olleista kuukautisista, vaikka ei me mitenkaan aktiivisesti yritettykään. Toivottavasti vielä joskus pääsisisi kokemaan raskaana olon uudelleen. Ja toivottavasti sen osaisi sitten ottaa edes hivenen rennommin, vähemmän peläten!

Nyt kupillinen kahvia! :)