Punertava haamu

Haamuviiva jatkuu, nyt kylläkin vahvempana ja punertavampana. Viime yön näin unia erilaisista raskaustesteistä joita olin tehnyt väärin...

Eli kyllä se nyt siltä näyttää, että raskaana ollaan! Pitää nyt toitottaa täällä oikein urakalla, sillä ei taida kannattaa vielä ulkopuolisille hihkua.

Olo on aika hölmistynyt, miten se tapahtuikin näin äkkiä? Huhtikuussa oli vasta eka kunnon yritys, ja toisella kierrolla sitten tärppäsi. Älytöntä. Jotenkin olin vielä viikko sitten aivan varma, että en taatusti ole raskaana.

Nyt pitää vain keskittyä siihen, että pikkuinen pysyisi siellä missä on. Pelkään koko ajan alkavani vuotaa verta. Olen tutkinut jo netistä, että todennäköisyys siihen, että raskaus jatkuisi loppuun saakka, olisi n. 70 prosenttia. (Voisiko joku tulla hajottamaan minun adsl-modeemini?)

Toinen haastekin on: tästä aamusta alkaen en sitten syö enää mitään lääkkeitä. Jätin nyt pois kokonaan paniikkihäiriöön tarkoitetun lääkityksen lääkärin opastuksella. Myös unilääkkeitä olen silloin tällöin käyttänyt, myös ne on nyt laitettu sivuun. Kunpa arki alkaisi sujua normaalisti, ja paniikkikohtaukset vain pysyisivät poissa. Nyt ainakin on niin onnellisen tasainen olo, että luottavainen olen!

Kaikille blogin lukijoilleni terveisiä, vaikka blogi nyt vaihtuukin lapsettomuuspeloista epävarman ensiodottajan huolehtimiseksi, toivottavasti pysytte mukana! Oli ihanaa saada heti lukea kommenttejanne, sillä minusta tuntuu että halkean kun en saa kertoa tästä vielä kenellekään!

Ei napannut -oloa

Maanantaipäivä. Plääh, on jotenkin lannistunut olo. Raskaana en ainakaan ole, siitä olen ihan varma.

Viikonloppuna katselin kun mies kokkasi ruokaa ja vihelteli samaan aikaan patakakkosen tunnusmusiikkia. Hyvä mies se on, ei siitä pääse mihinkään. Olern tyytyväinen siitä, että liikkuu eikä viihdy kaljatuopin äärellä. Yhdessä otetaan joskus viiniä tai saunaolutta, ja silloinkin kohtuudella. Parivuotisen seurustelumme aikana on mies tainnut kerran tulla kotiin selvästi humalassa, silloinkin kaverien pokeri-illasta =)

Nyt kun mietin, niin taidan olla itse se, joka olisi enemmän menossa, ja joka helpommin jäisi vielä yökerhoon kun toisella väsyttäisi jo.... Omia elämäntapojahan tässä pitäisi kai miettiä. Tupakointia ei onneksi ole, liikuntaa lähes joka päivä, joten ei kai ne taustat ole pöllömmin minullakaan. Paniikkihäiriölääkitys on varmaan ainoa miinuspuoli, mutta eiköhän senkin lopettaminen suju ongelmitta, ainakin luotan niin. Paniikkikohtauksia ei ole ollut pitkään aikaan, eikä niitä tullut nytkään kun lääkitystä vähenenttiin. Kun nyt vain tulisi se tärkein syykin lopettaa ne kokonaan...

Juhlittavana vuoden päästä?

Olipas mukava aamu. Sain maata sängyssä pitkään, mies käytti koirat ja nosti lipun salkoon. Meni haaveiluksi. Mietin, että vietänkö elämäni ensimmäistä äitienpäivää vuoden päästä. Samalla laskin, että jos seuravaassa ovulaatiossa tärppäisi, lapsi syntyisi helmikuun lopussa. Sehän olisi oikein mainio aika. Ei tarvitsisi olla viimeisillään kesähelteillä. (Voisiko joku sanoa minulle, että jarruta jo!)

Minun ei pitänyt kertoa kenellekään vauvaprojektistamme. Mutta olen kertonut jo sisarelleni sekä kahdelle ystävälleni. Tyhmä minä, olisi nyt niin paljon helpompaa kun ei tarvitsisi tehdä tiliä kaikista ovulaatioistani.... Jotenkin olen vain ollut niin innoissani, että olen halunnut kertoa asian koko maailmalle. Nyt lupaan, että en kerro enää kenellekään. Piste. Jospa tämä blogi auttaisi tähän pulpahteluuni...

Olen aina ollut sellainen nyt-tänne-kaikki-heti -ihminen, malttamattomuus on yksi paheistani. Nyt taitaa olla aika opetella tätäkin piirrettä. Muuten tunteet ovat menneet vuoristorataa, en sitten tiedä johtuuko lääkityksen lopettelemisesta vai mistä. Huomaan ärtyväni helposti, toisena hetkenä leijun pilvissä. Kumppani on onneksi sellainen napakymppi, ettei se moisesta säikähdä. Tuo ajoittainen tiuskahtelu kuitenkin harmittaa myös itseäni, sillä ihan aiheettomasti tulee joskus nakeltua asioita. Haluaisin olla maailman aurinkoisin ja ihanin tyttöystävä - se ei vain aina mene niin.

Olipas muuten kiva huomata, että blogissani oli käynyt vieraita, tervetuloa vaan uudelleenkiin! =)

Kertomatta on jäänyt, että olen sairastanut paniikkihäiriötä noin kymmenkunta vuotta. Kohtaukset ovat ihan hyvin hanskassa, enkä koe neuroosiani taakaksi.

Tämän vauvaprojektin vuoksi on nyt vain uusi uurastus siinä, että olen vaihtanut nyt lääkitykseni uusiin. Aikaisemmin söin Cipralexia, nyt olen vaihtanut Fluoksetiiniin. Kumpiakin lääkkeitä on käytetty myös raskauden aikana, mutta lääkärini kanssa juteltiin, että parasta olisi olla raskaus- ja imetysaika täysin ilman lääkkeitä. Nyt olen muutaman viikon ollut jo puoliksi alasajetulla annoksella, jotta lopetus olisi sitten helpompaa jos flaksi käy.

Pelottaa tietysti, että miten raskausaika sujuu kun lääkkeitä ei sitten enää olekaan. Toisaalta uskon siihen, että kyllä se äiti-luonto sitten huolehtii, kai elimistöllä on silloin muutakin tehtävää kun kehitellä paniikkeja. Toisaalta tämä on oiva tilaisuus lopetella lääkkeet, ehkä ne olivat hyvä tuki vielä silloin kun nuorena aikuisena oli vielä epävarmempi, nyt elämä jo kantaa.

Onkos muilla kokemuksia paniikkihäiriöstä ja odotus- ja vauva-ajasta? Ilmoittakaa itsestänne!