Hormonimyrskyä

Olen yrittänyt olla vielä hipelöimättä vauvantarvikkeita, mutta kävin tuossa tutkimassa postimyyntifirmojen vaunuvalikoimaa ja pyysin miehenkikin katsomaan. Mutta mites kävikään, mies vaan tuhahteli ja pyöritteli silmiään. Oli sitä mieltä että olen liian aikaisin liikkeellä kun niitä katselin. Ja minähän tietysti loukkaannuin. Selitin kipakasti takaisin, että parempi nyt jo katsella ettei kaikki kaadu päälle liian nopeasti. ja mies taas sanoi, että hän ei osaa tässä vaiheessa tuollaisia edes miettiä. Hitto, olisi saanut miettiä jo silloin kun lasta aloimme yrittämään!

Anteeksi purkaus, mutta itkettää ja harmittaa. En tiedä johtuuko tästä raskaudesta, mutta itku tuntuu olevan nyt tosi herkässä.

Nuo miehen tekemiset ärsyttää paljon enemmän kuin ennen. Vielä hetkeä aikaisemmin olimme soutelemassa ja poimimassa kieloja saaresta, ja nyt toinen istuu yläkerrassa, toinen mököttää alakerrassa. Tämä on varmaan sitä odottamisen onnea...

On vaunuja, vaunuja ja sitten vielä vaunuja

Olin eilen talkoilemassa koiraseuramme hyväksi. Oli todella kylmä, satoi vettä, meinasi jopa v...ttaa. Mahassa juili muutaman kerran tosi pahasti.

Tämä alkuraskaus tuntuu toisaalta kauhean oudolta, välillä ei tunne mitään, ja välillä on sitten tuota pientä kipuilua. Nyt tänä aamuna on ollut taas sellainen olo, että ei tiedä yhtään, onko siellä kohdussa ketään kotona vai ei. Ja samalla pientä pelkoa siitä, että entäpä jos ei olekaan.

Luin intona jo muiden blogeja jossa olivat tehneet jo hankintoja vauvalle. Haluaisi myös! Minä ajattelin sen ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen vasta uskaltautua, josko ne sydänäänet sitten jo kuuluisivat.

Joku puhui nukuttavansa vauvansa alussa kehdossa. Ihana ajatus. mietin jo, että jos kehdon ottaisi sinne meidän sängyn viereen ja tavallisen pinnasängyn sitten laittaisi lapsen omaan huoneeseen. Siitä olisi sitten yöllä helppoa lasta nousta imettämään. No niin, nyt vähän jarrua jo.

Toinen asia mitä olen ihmetellyt, on vaunumaailma. Tämä kun haluaisi juoksuvaunut, ja sitten on kaiken maailman yhdistelmävaunuja ja muuta. En minä toki haaveile juoksevani tikit alapäässä jo pari päivää synnytyksestä, mutta toivoisin kyllä että pääsisin nopeasti takaisin liikkumaan, se kun on nyt intohimoni. Tai sitten se into heräilee vasta pitkän ajan jälkeen, kun vyötärölle on jäänyt pari kymmentä kiloa extraa... Kunhan edes joskus heräisi.

Punertava haamu

Haamuviiva jatkuu, nyt kylläkin vahvempana ja punertavampana. Viime yön näin unia erilaisista raskaustesteistä joita olin tehnyt väärin...

Eli kyllä se nyt siltä näyttää, että raskaana ollaan! Pitää nyt toitottaa täällä oikein urakalla, sillä ei taida kannattaa vielä ulkopuolisille hihkua.

Olo on aika hölmistynyt, miten se tapahtuikin näin äkkiä? Huhtikuussa oli vasta eka kunnon yritys, ja toisella kierrolla sitten tärppäsi. Älytöntä. Jotenkin olin vielä viikko sitten aivan varma, että en taatusti ole raskaana.

Nyt pitää vain keskittyä siihen, että pikkuinen pysyisi siellä missä on. Pelkään koko ajan alkavani vuotaa verta. Olen tutkinut jo netistä, että todennäköisyys siihen, että raskaus jatkuisi loppuun saakka, olisi n. 70 prosenttia. (Voisiko joku tulla hajottamaan minun adsl-modeemini?)

Toinen haastekin on: tästä aamusta alkaen en sitten syö enää mitään lääkkeitä. Jätin nyt pois kokonaan paniikkihäiriöön tarkoitetun lääkityksen lääkärin opastuksella. Myös unilääkkeitä olen silloin tällöin käyttänyt, myös ne on nyt laitettu sivuun. Kunpa arki alkaisi sujua normaalisti, ja paniikkikohtaukset vain pysyisivät poissa. Nyt ainakin on niin onnellisen tasainen olo, että luottavainen olen!

Kaikille blogin lukijoilleni terveisiä, vaikka blogi nyt vaihtuukin lapsettomuuspeloista epävarman ensiodottajan huolehtimiseksi, toivottavasti pysytte mukana! Oli ihanaa saada heti lukea kommenttejanne, sillä minusta tuntuu että halkean kun en saa kertoa tästä vielä kenellekään!