Kuka kokoaisi palaset?

Elossa. Päivät ovat soljuneet ohi yksi kerrallaan. Puren hammasta aina kun menen ohi kalenterin päivän, jossa olen joutunut suttaamaan tekstiä yli. Neuvoloita, ultria. Ihan niin kuin en tietäisi mitä suttaamani tekstin alla joskus luki.

Suru on tullut päälle välillä todella voimakkaana. Joskus niin musertavana, että tuntuu kuin menisi kyky liikkua, ajatella ja puhua.

Kävimme mieheni kanssa pikkuisen haudalla viime lauantaina, se oli ensimmäinen kerta siunauksen jälkeen. Paikalla oli vain pieni hiekkainen kumpu. Mitään emme ole haudalle vieneet, en tiedä miksi asia tuntuu niin hankalalta toteuttaa. Ajattelin jonkin pienen maahan laitettavan lyhdyn hankkia, niin talvella olisi hyvä polttaa kynttilää. Sitten jos etsisimme paikalle vielä jonkin luonnon jäkäläkiven ennen talven tuloa.

Suru on muuttanut muotoaan. Nyt se on sisällä tykyttävänä, vellovana möykkynä, jota on vaikea saada ulos. Huomaan, etten osaa sanoa tunteitani sanoiksi. Aamulla valmistaudun töihin kuin robotti, töissä hoidan asiat rutiinilla. Kotiin tullessa möykky palaa takaisin. Olen varmaan kuin zombie.

Parisuhde on ainakin ihan pirstaleina, sillä en osaa tai jaksa hymyillä kumppanilleni kuten ennen. Päinvastoin, kaikki paha olo taitaa vyöryä hänen päälleen. Hän muistuttaa minua siitä mitä menetimme, ja tunteet ovat aina pinnassa kun olemme yhdessä. En osaa yhtään sanoa, miten hän jaksaa ja pärjää. Ainakin normaali arki häneltä tuntuu sujuvan, ja hän puhuu jo optimistisesti siitä, että yrittäisimme uudelleen. Kenties todistaakseen minulle, että valoa tunnelin päässä on. Nyt vain täytyy antaa ajan kulua ja uskoa siihen, että olo helpottaa joskus ja sitä kautta myös suhdekin palautuisi entisiin uomiinsa. Pakko uskoa.

Kävin jälkitarkastuksessa, samalla kuulin tutkimustulokset sikiöstä sekä itsestäni. Pojassa ei ollut kehityshäiriötä, eikä minussa mitään tulehduksia. Yksi mahdollinen syy keskenmenoon oli istukan kehityshäiriö, mutta sitäkään ei voitu sataprosenttisesti todeta. Lääkärin mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, jotta seuraava raskaus menisi hyvin loppuun saakka. En tiedä koska yritämme uudelleen, ehkä ensi kuussa, ehkä ensi vuonna.

Teidän blogiani lukevien viestit ovat olleet lohduttavia, kiitos niistä. Toivottavasti tämä kertomus saisi joku päivä onnellisempia vivahteita.

Mikään ei ole enää koskaan ennallaan

Vaikka itkisin kaikki maailman kyyneleet,

en saisi sinua täällä pysymään.

Vaikka koskisin sinua kuinka hellin hipaisuin,

en saisi sydäntäsi elpymään.

Pyrähdä siis lentoon pieni lintuni,

lennä pois maan päältä.

Taivaan rantaan siipesi jaksavat kyllä,

ne voiman saavat ylhäämmältä.

Tämän runon kirjoitin aamulla osastolla. Tuntui, että sydän räjähtää tuskasta, kun ensimmäiset supistukset alkoivat.

Supistuskivut olivat kovat, sain ensin Panacodia ja kun puoli yhden aikaan itkin ja hikoilin kivusta, niin sain lihakseen pistettävän tehokkaamman lääkkeen. Hoitaja sanoi, että supistusten tuskaa lisää vielä se henkinen tieto, että on synnyttämässä kuollutta lasta.

Olin ensin ajatellut, että selviän asiasta yksin, yritin kai jotenkin säästää miestäni. Yhden aikaan kivut ja pelko oli kuitynkin niin kovaa, että soitin mieheni paikalle. Vähän ennen kuin mieheni tuli, kuului posahdus ja lapsivedet tulivat. Melkein heti alkoi verenvuoto. Ponnistamisen tarvetta ei kuitenkaan ollut.

Minulle tuotiin erillinen pönttö, tavalliselle wc-pöntölle meno oli kielletty.
Kun hoitaja käski minun mennä pissalle, lapsi sitten syntyi. Kaksi muljahdusta, ensin lapsi ja sitten istukka. Aloin itkeä enkä voinut katsoa pönttöön vaan pyysin hoitajan paikalle. Hoitaja vei pöntön pois ja lupasi tulla kertomaan, oliko lapsi syntnyt.

Jonkin ajan kuluttua meille tuotiin pienellä liinalla peitetty astia, saimme jäädä vauvan kanssa kolmisin.

Meille olisi ollut tulossa poika. Niin kaunis, niin kauhean hauras. Kaikki jäsenet olivat paikallaan, oli pienet kynnet, korvat, viisi varvasta. Toinen silmä oli raollaan ja sieltä näkyi vähän tummaa iiristä. Hän oli kaunein näkemäni olento. Kosketimme kumpikin varovasti hänen sormiaan ja jalkojaan, vauvan päälle vain tipahteli kyyneleitä. Sitten hänet vietiin pois, ja samantien tunsin sen kauhea aukon, joka minuun jäi. Mieheni lohduton itku sattui eniten.

Päivällä juttelin sairaalapastorin kanssa. Olin aiemmin allekirjoittanut paperin, että sairaala saa huolehtia vauvan tuhattavaksi. En kuitenkaan halunnut, että vauvamme joutuu tavallisen sairaalajätteen sekaan poltettavaksi. Niinpä pieni lapsemme siunataan lähipäivinä syntymättömien lasten lehtoon, muutaman kilometrin päähän kotitalostamme johon juuri muutimme. Tilaisuudessa ovat läsnä vain me ja pappi, ei virsiä tai muitakaan muodollisuuksia, muutama sana vain ja sitten mieheni saa laskea pienen laatikon maahan. Tämä valinta tuntui meille paljon paremmalta vaihtoehdolta.

Pääsin osastolta parin tunnin päästä. Ilmeisesti olin aika "helppo tapaus", koska lääkäri ei käynyt minua kertaakaan katsomassa, istukka tuli silloin samantien ulos eikä verenvuotoa jatkunut liian runsaana. Käteeni sain sairaslomaa pariksi päiväksi, sekä lääkekuurin maidon tulon tyrhedyttämiseksi.

Eilisilta meni sumussa, tänään olen itkenyt pohjattomalta tuntuvaa ikävää, vauvan kuva on koko ajan mielessäni. Mietin, missä teimme väärin, oliko vauva sairas, olenko syönyt jotakin sopimatonta. Mietin, missä kohtaa vauvan sydän on lakannut lyömästä. Oliko vauva jo perjantaina menossa, kun sydänäänet olivat jotenkin vaimeamman kuuloisia? Vai tapahtuiko se lauantaina, kun vatsani kramppasi? Sunnuntaiaamuna häntä ei kuitenkaan enää ollut.

Hoitajat puhuivat jo, että pitäisi odottaa yksi kierto ennen uudelleen yrittämistä. Minulla itselläni on sellainen olo, että uskallanko yrittää enää koskaan.