37+0

Tänään sitä oltaisiin täysiaikaisia, syntyy vaavi sitten milloin tahansa! Takaraja jo tiedetään, sillä suunniteltu sektio on lupeissa, mutta mikäli tämä tekee kuten isosiskonsa, voi olla maailmassa jo ennen sitä. En kerro vielä tarkkaa päivää, mutta parisen viikkoa pitäisi vielä odotella... :)

Tuntuu todella todella oudolta, että kohta meillä on vauva sylissä! Kaikki alkaisi olla suht. valmiina, se kuuluisa sairaalakassi on toki levällään, mutta ajattelin tänään ainakin jo miettiä sen pakkaamista. Neutraalit kotiintulovaatteetkin on katsottuna, pitää vain pakata ne omaan pussukkaansa. Kaukalo odottaa valmiina lämpöpussin kanssa, huhtikuun keleistä kun ei tiedä.

Apujoukotkin ovat valmiina, äitini on luvannut tulla meille sektiopäiväksi ja seuraaviksi päiviksi kunnes pääsen sairaalasta. Mies pitää isyyslomasta ainakin pari viikkoa sitten viikko kotiutumisesta. Mikäli tulee yllätyslähtö yöllä, niin tytön kummitätit ovat luvanneet olla valmiudessa ja tulla tänne tytön luo.

Ullakolla olen lajitellut vaatteita unisex- ja tyttöpinkkoihin, mikäli tyttö saa pikkuveljen niin sitten on tämän mamman riennettävä kauppoihin. Onneksi tytölle on aikoinaan tullut laitettua paljon muutakin kuin hempeitä mekkoja. Ulkoiluvaatteistakin ovat monet haalarit hyödynnettävissä, kiitos POP:n ihanien värien, ja välikausipukujen mustat henkselihousut odottelevat uutta rymyäjää. Olenkin miettinyt, että mikäli poika syntyy, niin äitiysloman aikana myyn suuren osan tytöltä jääneistä vaatteista kirpparin tai huutiksen kautta. Jätän vaan muutaman muistoksi vauva-ajoilta.

Olo on ollut ihan hyvä, liitoskivutkin aina välillä hellittävät, mutta lenkkiseuraksi minua on turha nyt hakea :) Vauva on perätilassaan painunut jo alas lantioon. Verenpaineet ovat nyt loppua kohti alkaneet hieman nousta, seurailen niitä kotona sekä tikutan valkuaista.

Mies sanoi viimeksi eilen, että jos tämä vauva onnellisesti syliin saadaan, niin meidän lapsiluku saisi hänen puolestaan tässä. Mie en ole suostunut sanomaan mitään. Vaikka tämä olo onkin tukala, niin mie silti rakastan näitä potkuja ja tätä ihanan isoa vauvamahaa! Tuntuu haikealta ajatella, että eikö koskaan enää... Olen kyllä todella kiitollinen jo tytöstämmekin ja masussa olevasta vauvasta, ja tiedän, että mitä vanhemmaksi tullaan, sen epätodennäköisempää raskaaksi tulo enää on. Toisaalta kun tietää, kuinka rakas tyttömme jo on, ja kuinka tärkeä tästä toisestakin varmasti tulee, niin mietin, että miten sen kolmannen voisi antaa jättää tulematta, jos meillä olisi siihen vielä mahdollisuus? Uskon, että tuota asiaa tulen vielä joskus kovemman kautta miettimään.

Miten ihmeessä tässä malttaa vielä odottaa? Haluan niin nähdä jo pikkuisen, kuunnella sitä tuhinaa sairaalasängyssä, lähteä siihen ihanaan imetykseen alkutakkuiluineen, vaihtaa vaippoja, pitää sylissä, herätä tunnin välein tarkastamaan hengittääkö vauva vielä, itkeä väsymyksestä ja onnesta, täyttää pesukone pukluvaatteilla, lykätä kotikatujamme ees taas vaunujen kera, keittää tutteja... Ja tämä kaikki nyt kuitenkin ihan eri tavalla kuin viimeksi, ihana pikkutyttö mukana äitiä auttamassa.