Äitinä.

Huomenna on elämäni ensimmäinen äitienpäivä. Koko sana maistuu vieläkin suussa oudolta ja uudelta. Minä - äiti.

Tänä aamuna katselin, kun tyttö touhukkaasti tutki keittiönkaapista antamaani aarrelaatikkoa, eli erilaisia muovisia kippoja ja kauhoja (ne muuten voittaa kaikki briot ja fischer pricet mennen tullen). Otti muovisen jäätelökauhan ja hakkasi sitä muovilaatikon reunaan. Katsoi minun ilmettäni. Hymyilin ja kehuin, ja tytön kasvoille tuntui syttyvän aurinko. Kolina ja touhuaminen sen kuin yltyi.

Minua veti kuitenkin vakavaksi. Katsoin tuota touhupakkausta melkein itku kurkussa. Osaanko varmasti olla juuri niin hyvä äiti kuin tyttö tarvitsee? Huomaanko tukea aina, kun tyttö kysyy minulta vahvistusta? Olenko varmasti juuri silloin läsnä kun tyttö hakee minun katsettani? Olenko tytölle varmasti se hellä ja turvallinen syli jota hän elämänsä alkuvuosina tarvitsee?

Entä sitten kun hän kasvaa, kun tulevat uhmat, murrosiät ja muut tuittujaksot? Saanko minä silloin piilotettua lapsen omassa itsessäni, ja otettua aikuisen roolin? Saanko minä kätkettyä ne omat haluni heittäytyä lapseksi, en vastaa mökötykseen mökötyksellä, en paisko ovia, en linnoittaudu huoneeseeni kun ahdistaa?

Totta on, että kun nainen tulee ensi kertaa äidiksi, niin silloin tulee käsiteltyä kriittisesti omia laspuusmuistoja. Minäkin olen ollut ajatuksissani 30 vuoden päässä menneisyydessä. Lapsuuteni oli kaikin puolin onnellinen, mutta löydän sieltä kyllä sellaisiakin asioita, joita haluaisin itse, nyt tuoreena vanhempana tehdä toisin. Mutta pystynkö minä?

Äitini on temperamenttinen, tuiskahtelee ja tiuskahtelee kun asiat eivät suju. Suuttumistaan hän purkaa usein siivoamiseen. Muistan kuinka isä ja minä siskoni kanssa noina hetkinä kuljimme kotonamme varpaillamme, ellemme sitten pujahtaneet ulos leikkimään tai vetäytyneet huoneisiimme. Kun koti tuoksui puhtauttaan niin äidinkin mieli oli taas iloinen.

Säpsähdin kun mieheni totesi, että minä siivoan aina suuttuneena. Tottahan se on, minähän olen kohta kopio äidistäni! Kun olen väsynyt tai alakuloinen, niin minä puran pahaa oloani tiuskimalla miehelleni ja sitten yleensä tartun imuriin. Siinä samalla sitten motkotan kumppareista jotka ovat väärässä paikassa tai lehdistä jotka ovat jääneet lojumaan olohuoneen pöydälle. APUA! En minä halua olla sellainen! Voinko oikeasti muuttaa itseäni, voisiko äitiys pehmentää hieman särmiäni? Vai käykö oikeasti niin, että taas 30 vuoden päästä meidän tyttömme katsoo lastaan ja miettii, että hänestäkin on tullut samanlainen kuin äitinsä - tuittupää, joka siivoaa harmistustaan puhisten?

Kun katson pikku tyttöäni, näen hänen silmissään olevan ihailun. Olen hänelle vielä tärkeintä mitä hän tietää. Hänen äitinsä. Kuinka oikeasti voisin toimia niin, ettei tuo ihaileva ilme koskaan häviäisi? Ettei hänen tarvitsisi koskaan vannoa, että tekee sitten itse vanhempana toisin?