keskiviikkona, joulukuuta 22, 2010

Riittääkö minusta kahdelle?

Makoilin illalla ihan hiljaa, ja tunnustelin, kuinka tuleva kuopuksemme möyri mahassa. Silitin vatsaa, pikkuinen muksaisi takaisin. Siltiin lisää, taas muksaus. Nyrkillään se kai huitoi, sillä tyyppi istuu napakasti pyllyllään, eikä sieltä todennäköisesti tule kääntymäänkään. Tämä oli rakenneultrassa lääkärin veikkaus. Neuvoi valmistautumaan jälleen sektioon.

Toisaalta harmitti, mutta toisaalta olo oli helpottunut. Jonkin verran olin jo pelännyt, että jos synnytyksessä menisikin jokin pieleen. Niin, kyllähän se voi sektiossakin mennä, mutta koska se on koettu, niin sitä en osaa enää pelätä.

Nyt kuitenkin mietin, että olenko jotenkin huonompi, kun en koskaan voi kertoa useiden tuntien synnytyksestä, tai siitä, kuinka paikat repeili ja kuinka kaiken sen tuskan jälkeen sain lapsen suoraan viereen ja rinnalle. Nythän sitä joutuu taas yksikseen makaamaan heräämössä kolme tuntia, yrittäen tahdonvoimalla saada varpaita liikkumaan, jotta pääsisi pian lapsen luo.

Odotus on sujunut ihan hyvin. Olen herkkis - vaivun omiin maailmoihini. Olen varmaan myös kärty - ainakin miehen mielestä. Ja niin kai se on, että kaikki väsymys ja epävarmuus tulee purettua mieheen.

Raskaushormonit ovat myös vahvistaneet pelkoja siitä, että jos menettäisin tämän kaiken. Iltaisin olen istunut tytön sängyn vieressä ja katsellut nukkuvaa tyttöä. Se välittämisen tunne on jotakin sanoin kuvaamatonta. En olisi ikinä uskonut, että jostakin toisesta ihmisestä voisi välittää niin paljon. Kuinka paljon huolta ja pelkoja, ja vastaavasti onnea ja ylpeyttä sitä tunteekaan omasta lapsestaan. Ei sitä voi mielestäni verrata mihinkään. Tunne on mahtava ja samalla niin musertava.

Samalla mietin tulevaa, riittääkö tunteet varmasti kahdelle, voiko toisestakin välittää yhtä suunnattoman paljon? Olenko hyvä äiti sitten kun toinenkin vaatii huomiotani? Riitänkö minä enää esikoisellemme, kun sylissä vaatii pikkuinen vauva. Jaksanko, repeänkö?

Monet sanovat, että toisen vauvan kanssa ottaa jo rennommin, toivon niin. Mutta jos tulevakin on yhtä vaativa tapaus kuin ensimmäisemme vauvana oli, niin missä välissä saan nukkua?

Joitakin asioita yritän tehdä toisin. Yritän opettaa vauvan pinnasänkyyn. Sillä vaikka vauvan viereen nukuttaminen olikin aikoinaan helpointa, niin samalla maidontuoksuinen äiti sai olla imettämässä vähän väliä ja nukkui itse vaan horrosunta. Ei kai ollut kumma, että olin välillä kävelevä zombie. Kenties liian hanakasti olin joka inahdukseen tarjoamassa rintaa muutoinkin, en tiedä. Ja nyt kun väliin kömpii usein myös reilu parivuotias, niin tilakaan ei perhepetiin enää riitä.

No, mikäli saman kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa, niin helpointa on se, että tietää senkin vaiheen olevan ohimenevää.

Me emme tiedä, kumpi siellä köllii. Ei haluttu tietää, ja kyllähän tyyppi rakenneultrassa piti jalkansakin niin ristissä, ettei kukaan edes ehdottanut sukupuolen katsomista. Minulla on tällä hetkellä ehkä tyttöolo, ja miehellä poika. Koska mies oli viimeksikin oikeassa, niin ehkäpä sieltä sitten olisi poikavauva tulossa. Minä haluan kumman vain. Kunhan syliin asti elävänä vain saan.

Tyttökin ymmärtää jo, että äidin vatsan päällä ei saa enää hyppiä. Että siellä kasvaa pikkuinen vauva. Ihanainen selittää silmät suurina, että vauva tulee kotiin sitten kun lumi sulaa. Kovasti tyttö puhuu pikkuveljestä, johtuen ehkä siitä, että päiväkotikaverit ovat pääosin poikia.

Outoa on se, kuinka suuri voi vatsa jo olla! Olin tämän kokoinen edellisessä raskaudessa 30. viikolla, nyt vasta 23. viikko menossa. Ärsyttääkin jo kommentit vatsan koosta, "miten oletkin jo noin iso?", "jos noin nopeaa lihot, niin saat kyllä synnyttää jo helmikuussa!", tai "oletko varma, ettei ole kaksosia?"

Pitäisikö pokkana vaan kysyä, että "miten sulla noita hiuksia on noin vähän", tai "eikö ole tukalaa olla, kun vatsa on noin iso?" Mutta enhän minä. Kiltisti sitä vaan kertoo, että tämä raskaus todellakin näkyy kaivolta kotia, ja kyllä, olen ihan varma ettei siellä ole kahta tulossa. Uudelleen, uudelleen ja uudelleen.

Ärsytys unohtuu pian, kun mukse alkaa mahassa. Vaikka en valasoloa rakastakaan, niin näitä potkuja kun saisin pullotettua.... <3

5 kommenttia:

Tiitu kirjoitti...

Onnittelut raskaudesta!

Kiinnitin huomiota tuohon rakenneultran lääkärin perätilakommenttiin. Tuossa vaiheessahan vauvalla on vielä hyvin tilaa pyöriä kohdussa, eikä tästä syystä rakenneultrassa käsittääkseni kovinkaan usein tarjontaa edes arvioida. Mutta jos haluaisit edesauttaa optimaalista tarjontaa, niin siihenkin on olemassa runsaasti keinoja. Terhi on kirjoittanut aiheesta omassa blogissaan: http://voimaannuttavasynnytys.blogspot.com/2009/04/peratilan-kaanto.html, Bebesin sivuilta löytyy tietoa myös: http://www.bebesinfo.fi/sivu.php?artikkeli_id=194 ja Tiinallakin on hyviä kokemuksia perätilankäännöstä ei-koululääketieteellisin keinoin: http://pikkuperhonen.blogspot.com/2010/09/omasta-aktiivisuudesta-ja-tarjonnoista.html.

Akupunktio on yksi tehokas keino perätilankääntöön ja jos pk-seudulla satut asustelemaan, suosittelen lämpimästi piipahtamaan Kampin Heketissä, http://www.heket.fi/, jos tulokas vielä myöhemminkin viihtyy perätilassa. Anu on ihana tyyppi ja sain häneltä tosi hyvin apua raskausajan vaivoissa. Pahoinvointi hoidettiin kokonaan pois akupunktiolla ja lopulta synnytyskin käynnistettiin akupunktion avulla.

Cazze kirjoitti...

Tiitu: Kiitos linkkivinkeistä!


Uskon, että lääkäri on nähnyt, että sen kohdussani olevan väliseinän vuoksi ei tilaa kääntyä juurikaan enää ole, toisin kuin tavallisesti. Ja ainakin vielä (rv 25 menossa), tyyppi napottaa pyllyllään. Mutta käyn kuitenkin surffailemassa tuolla suosittelemillasi sivuilla, josko jokin ihme tapahtuisi :)

Tiitu kirjoitti...

Ah, sulla olikin tällainen erikoistilanne. Pidän peukkuja, että nuo luomukeinot toimivat sinunkin tapauksessasi!

Anonyymi kirjoitti...

Hei, löysin eilen blogiisi toisen blogin kautta ja itkien sekä nauraen olen lukenut. Ihanasti kirjoitat :) Pakko kommentoida muutamaa asiaa, joita mietin itsekin.

Ihan samoja tunteita käyn läpi tästä toisen lapsen tulosta, mutta moni on sanonut, että sitten kun se toinen syntyy, ne ajatuksetkin häipyy pois. Ja onhan se lapsi taas aivan oma persoonansa. Eniten mietityttää se, miten esikoinen ottaa tilanteen, koska on kuitenkin ollut sellainen "äidin vauva" :) Toivon myös, että toisen kanssa osaa ottaa rennommin. Meillä alkutaipaleella esikoisen kanssa pari sairaalareissua, joten se jätti jälkensä etenkin minuun aika kovasti.

Mä oon kanssa ihmetellyt tässä toisessa raskaudessa mahan kasvua... Meille tulee 1v5kk ikäeroksi (jos vaan kaikki menee hyvin) ja mun maha on myös nyt viikolla 23 varmaan saman kokoinen kun viimeksi suunnilleen viikolla 30. Eli tiedän tunteen. Enkä jaksa yhden yhtä kommenttia koskien mahan kasvuun. Tyypillisintä on vaihdevuosi-ikäisten naisten kommentit tyyliin: "ootko varma, että siellä ei oo kolmoset?" Ehhehe... ei oikeen jaksa naurattaa. Mutta mulla on tullut painoa alusta 1 kg, että kyllä se jostain muusta johtuu kun lihomisesta.

Huh, kun tuli pitkä kommentti, mutta ajatuksia herätti moni kirjoituksistasi. Onnea odotukseen!

Maria

Cazze kirjoitti...

Ihanaa Maria kun tänne löysit! Sinulla on ilmeisesti laskettu aika lähellä meidän laskettua? Kivaa olisi kuulla teidänkin kokemuksista lisää :)