Kaikki on ohi

Tänään todettiin, että vauva on kuollut kohtuun. Sain jo kohtua pehmentävän lääkkeen, huomenaamulla osastolle, missä synnytys käynnistetään, synnytän pienen normaalisti alakautta.

En tiedä missä meni vikaan. Tilasin kotidopllerin, ja ehdimme kuunnella vauvan vahvoja sydänääniä vielä perjantaina. Lauantai-iltana kun lähdin löylystä, vatsaani kouristi kovasti. Ajattelin vain vatsalihasteni kramppaavan. En tiedä oliko harmiton juttu vai ei.

Sunnuntaiaamuna yritin kuunnella sydänääniä, enkä löytänyt niitä enää. Samassa alkoi pieni rusehtava vuoto. Menin päivystykseen, missä nuori kandi ei voinut muuta tehdä kuin laittaa lähetteellä gynen polille, josta tulin tänään aamulla.

Ultrassa näkyi mitä suloisin vauva, kädet olivat kippurassa kasvojen edessä. Sydän ei sykkinyt enää. Ilmeisesti vauva on kuollut joko lauantaina tai varhain sunnuntaina. Raskausviikolla 15+5.

Olen itkenyt, itkenyt ja itkenyt. Tuntuu, ettei mikään saa tätä kauheaa oloa sisältäni pois. Kaverini on töissä, en voinut kuin soittaa ja kertoa. En tiedä, kuinka hän on pärjännyt.

Elämä tuntuu nyt kaaokselta. Olemme olleet uudessa kodissa yhden yön, remonttimies kolkuttaa kylpyhuoneen remonttia ja minun pitäisi purkaa laatikoita niin kuin mitään ei olisi taaphtunut. Sydän on kuitenkin revennyt paikaltaan. En tiedä, miten selviän tästä.

En tiedä jatkanko tätä blogia enää, tuntui niin kipeältä tulla tänne kirjoittamaan mitään. Nyt kerään voimiani että jaksan huomiseen.

Pahvilaatikoiden keskellä

Koti pursuaa nyt pahvilaatikoita, pitäisi alkaa pakkaamaan, mutta pienet nokkaunet ovat aina houkuttavampia. Muutto alakisi kuitenkin viikon päästä. Olen ollut saamaton viime päivinä myös blogini suhteen, innostuin taas kun huomasin, että käyhän täällä jotkut lukemassa kuulumisiakin, eli kiitos kun olette siellä jossakin.

Verenvuoto on hiljentynyt, ihanaa. Keskiviikkona kävin siinä ylimääräisessä ultrassa, ja käiveröllä näytti olevan kaikki ok. Harmi vain, että neuvolan lääkäri oli sellainen, että jos puhui jotakin, niin senkin murahdellen ja erittäin epäselvästi. Jonkin aikaa kyselin että "mitä", mutta sitten luovutin ja tyydyin katselemaan näytölle. Pari nyrkkiä siellä heilui. Sikiö ei kuitenkaan lääkäriä juurikaan kiinnostanut, kun löysi normaalit sydänäänet niin sitten tutki lähinnä munasarjoja ja muita elimiä, että onko kaikki ok. Ja missään ei vuodon syytä näkynyt.

Vaikka olisinkin halunnut tutkia enemmän käiverön touhuja, niin minulle riitti hyvin myös se, että kuulin erittäin vahvat sydänäänet ja näin pienen olevan täydessä touhussa! Onneksi oma lääkäri soitti vielä kun oli lukenut ultralääkärin tekemän sanelun ja vahvisti sen, mitä mutinasta sain selvää, eli kaiken pitäisi olla hyvin.

En sitten tiedä, johtuuko rentoutumisestani vai mistä, mutta vatsa ainakin on pullahtanut esille ihan muutamassa päivässä, nyt tätä alkaa olla jo vaikeaa peitellä. Iltaisin olemme hihitelleet kummulleni, on se jotenkin niin koomisen näköinen - ja kuitenkin niin hellyttävä.

Torstaiaamuna heräsin vatsallani nukkuessani ihmeellisiin hipaisuihin, en ole tosiaankaan varma, olivatko ne käiverön liikkeitä, mutta ne tuntuivat todella erikoisilta, kuin pieniltä kuplilta. Kuuntelin niitä, ja jotenkin mielen täytti sellainen ihmeellinen varmuus, että kaikki menee nyt kyllä hyvin loppuun saakka. Jotenkin myös oma suhtautumiseni muuttuu päivä päivältä - vauva kasvaa ja minä näköjään sen mukana.

Olen pari viime päivää viettänyt ystäväni ja hänen pienen 5 kk vanhan poikansa kanssa. Minä oikein imen tietoa, kiinnostaneet ovat niin synnytykset, imetyksen alkumetrit, mitä vauva nyt syö, koska sai alkaa muita ruokia antamaan, kannattaako sitteri olla jo alussa hankittuna ja ties mitä. Taisi ystävääni jo hymyilyttää minun järkevät kysmykseni.

Ja se vaunumaailma - siihen minä en tunnu pääsevän sisälle en sitten millään. Ok- hankittuna pitää siis olla babysitter, turvakaukalo, vaunut, matkasänky ja mitä vielä? Pitääkö olla yhdistelmärattaat vai mitkä, vai kannattaako laittaa erilliset rattaat? Siskoni on tarjonnut minulle omia vaunujaan, ja ehkäpä pääsen helpommalla kun en edes yritä katsella muita. Mutta säilyvätkö vaunut hyvinä viidenkin varastossaolovuoden jälkeen?

Mitään kotiin ei siis ole vielä hankittuna. Minulla ei ole myöskään aavistustakaan, haluanko kestovaippailijaksi, miten me haluamme käyttää tuttia kasvatuksessamme, saako vauva olla lattialla koirien kanssa samaan aikaan vai eristämmekö koirat eri huoneisiin, alanko laulamaan vauvalle jo hänen ollessaan kohdussa... En tiedä vielä yhtään mitään. Ystäväni antoi minulle onneksi "äitiyspakkauksen" eli hänen odotusaikana kahlaamanasa vauvalehdet, ammennan tietoa nyt sekä niistä että keskustelupalstoilta. Ehkäpä tulee omaksuttua paljon epäolennaista ja turhaakin, mutta minkäs teet, kun tiedonjano on pohjaton...

Stressittömiä töitä, kiitos!

Vieläkään ei ole syytä löytynyt verenvuodolle, joka jatkuu edelleenkin, välillä runsaampana, pääasiassa kuitenkin tuhrutteluna. Neuvolan lääkäri kuuntewli sydänäänet, jotka edelleenkin olivat hyvät, kohdunsuu oli kuulemma siisti ja napakasti kiinni.

Ylihuomenna minulla on nyt sitten ylimääräinen ultra, johon lääkäri laittoi lähetteen. Ei siis tarvitse hakeutua yksityiselle, niin kuin ensin suunnittelin. Kunpa vuodolle nyt vain löytyisi joku järkeenkäypä syy, ettei tarvitsisi olla jatkuvasti pieni pelko sydämessä.

Päätin kuitenkin luopua pessimistisyydestä sen verran, että kerroin tänään töissä pomoilleni, että vuodenvaihteen jälkeen olisin jäämässä mammalomalle mikäli kaikki vain hyvin menee. Olivat ainakin sen oloisia, että olivat vilpittömästi iloisia puolestani, se tuntui hyvältä. Samalla sain sovittua, että minulle suunniteltu esimiehen tuuraus annetaan jollekin toiselle, yritän nyt tehdä ihan normaalia, mahdollisimman stressitöntä työtä. Oma terveys pitää nyt laittaa kaiken muun edelle, sen alan vihdoinkin uskoa.

Lääkäri kielsi minulta jumpat siihen asti, että syy vuodolle on löytynyt. Siinä onkin ollut kovempi pala purtavana, liikunta kun on ollut viime vuodet intohimona. Ja vaikka lupa liikunnalle tulisikin, niin kovimmat lajit täytyy kyllä karsia jo pois, eli spinning ja paljon hyppyjä sisältävät jumpat sekä rankimmat vatsarutistukset. Oma kuntosaliohjaajani lupailikin tehdä minulle raskausajan pilates -ohjelman, jota voi tehdä sitten kotonakin... Jostakin syystä alitajunnassa on pelkona se, että tuo terveellinen pahe jäisi sitten raskauden ja lapsen myötä unholaan....

Pelkoa

Viime viikon aikana mentiin sitten onnen kukkuloilta epätoivon partaalle...

Torstaina oli siis ultra. Kaikki oli hyvin, näimme mitä hurmaavimman pikku huitojan, minä itkin ja mies mykistyi täysin tunnemyrskyssään. Kaikki näytti olevan hyvin, niskaturvotus 1,1 mm, kaikki raajat paikallaan jne. Miehellekin, joka ei ole oikein sisäistänyt koko raskautta, asia konkretisoitui kirjaimellisesti. Rakastuimme siihen pikkuiseen, tuijottelimme ultrasta mukaan saatua kuvaa vuoron perää haltioissamme.

Lauantaina alkoi verenvuoto. Olimme koirakokeissa juuri talkoilemassa, kun tunsin, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Vatsassa tuntui myös ikäviä vihlaisuja. Kun näin veren, tuntui, että maailma pysähtyi. Lähdin samantien ajamaan kohti päivystystä.

Päivystyksessä odotin 2,5 tuntia, ja sain todellakin tuntea, ettei asiaani pidetty kovin kummoisena. Olin jo matkalla soittanut ensiapuun, josta oli yhdistetty synnytysosaston kätilölle. Tämä kätilö kuitenkin totesi, että en kuulu vielä heidän asiakkaakseen, koska raskausviikkoja on alle 21 ja ohjasi minut takaisin yleiseen päivystykseen. Istuin siellä ja kuuntelin kun juopot räyhäsivät ja heidän päitään paikattiin. Hoitaja oli jo puhelimessa todennut, että mikäli keskenmeno oli käynnissä, ei sitä voinut enää estää. Eli sen takia en ollut myöskään mikään kiireellinen potilas. Se miltä minusta tuntui omine ajatuksineni, oli kai ihan samantekevää...

Kun viimeinkin pääsin vastaanotolle, oli vastassa nuori, mutta todella ystävällinen naislääkäri. Harmi vain, ettei muu sitten toiminutkaan. Sisätutkimuksessa hän kyllä pystyi toteamaan, että kohdunsuu oli kiinni ja vuotoa näkyi. Sitten lääkäri ja hoitaja yrittivät tuloksetta saada toimimaan ultraa ja hälyttivät avukseen päivystävän lääkärin kirurgian osastolta. Kun oikea anturi oli saatu paikalleen, ajattelin jo, että kohta saadaan varmuus. Mutta koska lääkäreillä tai hoitajilla ei ollut minkäänlaista koulutusta kyseisen ultran käyttämiseen, eivät he saaneet valittua laitteesta sellaista asetusta, että kohteena olisivat genitaalialueen elimet, ja ultra näytti mitä sattui.

Siinäpä se käynti oli. Lääkäri vain kätteli ja totesi, ettei voi auttaa enempää, enkä minä saanut tietää, onko sikiö elossa vai ei. Sairaalasta ei löytynyt edes laitetta, jolla olisi voinut kuunnella sydänääniä! Kun ihmettelin asiaa ääneen lääkärille, kertoi hän, että tarvittavat laitteet olivat kyllä gynen päivystyksessä, mutta minun tapaukseni ei ollut niin kiireellinen, että sinne olisi tarvinnut minua lähettää. Neuvoi minua ottamaan maanantaina neuvolaan yhteyttä, jotta sydänäänet voitaisiin kuunnella.

Siitä alkoi elämäni pisimmät kaksi päivää. Uni ei tullut, pelkäsin ja itkin. Tuijotin ultrassa saatua kuvaa ja itkin vielä lisää. Yritin pysyä rauhallisena, mutta jo vessaan menokin pelotti. Pelkäsin, että pikkuinen tulee ulos. Mies yritti pysyä positiivisena ja lohdutti, että kyllä se pikkuinen vielä hengissä on.

Eilenaamulla olin oman terveydenhoitajni luona heti kahdeksan jälkeen, hän onneksi otti asiani vakavasti. Kun sydänääniä alettiin kuuntelemaan, ei niitä ensin löytynyt, mutta kun viimein kiivas syke alkoi kuulua, itkin helpotuksesta. Käiverön syke oli noin 165, eli kaikki näyttäisi ainakin vielä olevan hyvin. Pientä vuotoa ja vilhlaisuja on kuitenkin edelleen, ja aionkin huomenna olevalla lääkärissäkäynnilläni kysellä todella tarkkaan, että mistä tämä vuoto voi johtua. Seuraava ultra on vasta lokakuun puolessa välissä, ja ajattelinkin, että käyn tässä välissä yksityisellä, jotta rauhoittuisin.

Toivottavasti kaikki sujuu nyt hyvin. Jo ajatus siitä, että menettäisimme nyt mukkelon, tuntuu todella hirveältä! Tulkoon vaikka kaikki maailman pahoinvoinnit ja tunnemyrskyt, ne ovat pientä, kunhan vauva pysyy masussa.

Onnen kukkuloita odotellessa

On ollut eriskummallinen viikko. Olen huomannut märehtiväni syvällisiä koko ajan, niin parisuhdeasioita, muuttoa, omaa kelpoisuuttani äidiksi, omaa elämääni. Hiukan turhankin raskaita aatoksia välillä. Nyt kun osaisin vain löysätä ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Murehtimalla näistä asioista ei taida ikinä päästä.

Ystäväni joka hiljaittain sai vauvan, sanoi minulle, että jos olisi itse aikoinaan odotusaikana tiennyt, millaista arki tulee olemaan, olisi hän heittänyt kaikki murehtimiset ja nauttinut odotusajastaan täysillä. Arki kun on ollut hänestä sangen mukavaa. Tähän kun nyt sitten uskaltaisi luottaa itsekin.

Asuntoasiat ovat edistyneet, olen nyt myynyt nykyisen asuntomme, ja elokuun lopussa olisi muutto uuteen kotiin. Eli härdelliä olisi luvassa seuraavaksi pariksi kuukaudeksi, menee aikaa, että oma kämppä alkaa olla kunnossa. Tarkoituksena kun on heti tehdä kylppäriremontti alakertaan.

Eilen keskustelimme mieheni kanssa jälleen suhteestamme, sillä pari viimeistä päivää on ollut aika painostava tunnelma. Tuntuu, kuin molemmat tarkkailisimme toisiamme tuntosarvet ojollaan, eikä kumpikaan oikein uskalla nauttia. Tuloksena parin tunnin hyvälle keskustelulle oli, että minä tarvitsen nyt huomattavasti enemmän huomioimista ja tunnetta siitä, että olen tärkeä. Minun puolestani olisi yritettävä enemmän hillitä omia kiukunpuuskiani, sillä vaikka mieheni ne yrittääkin laittaa raskauteni piikkiin, kärsii hän niistä selvästi ja vetäytyy omaan kuoreensa. Lisäksi toivoin, että miehen pitää sanoa reilusti vastaan ollessaan asioista eri mieltä, sillä raskauteni vuoksi hän on antanut turhan paljon periksi. En silti säry vaikka käiverö niin fysiikkaani kuin psyykeänikin rassaa!

Käiverön kanssa olisi torstaina ultra, ja toivomme viimeinkin saavamme varmuuden siitä, että siellä kohdussa kaikki on kohdallaan ja käiverö on oikeassa paikassa. Maha on aloittanut nyt kasvunsa, ja tiukimmat lempihousut on pitänyt jättää kaapin pohjalle, pöh. Muuten oireet ovat jääneet aika lailla taka-alalle, ei ole enää huimausta tai etovaa oloa. Kasvava masu ja ailahteleva mieli kuitenkin muistuttaa siitä, että eteenpäin mennään päivä kerrallaan.

Parisuhdeahdistusta!

Oikeasti, missä se auvoinen ja onnellinen odotus viipyy? Meillä oli eilen aika vakavasävyinen keskustelu parisuhteestamme. Olen mieheni mukaan ollut etäinen, viileä, enkä tee enää lainkaan aloitetta seksiin. Tämä kaikki on varmaankin totta, mutta minä en enää osaa sanoa, että johtuuko kaikki nyt sitten raskaudesta, vai ovatko tunteeni oikeasti muuttuneet? Oikeasti tuntuu todella pahalta edes miettiä tunteiden muuttumista nyt kun uusi ihminen on tulossa. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että kaikki johtuu hormoneista, mutta pelottaa. Miten sitten käy kun lapsi syntyy ja todellinen arki alkaa? En halua elää elämääni kulissiperheessä, jossa tunteet eivät ole aidot!

Siskoni muistaa raskaudestaan vaan sen onnellisen tunteen, ei niinkään mielialojen heittelyä. Minä en muista, että olisin vielä ollut mitenkään kuplivan onnellinen. Onnellinen kyllä aina välillä, mutta ei mitään pilvissä leijumista.

Saimme mieheni kanssa sen verran puhdistettua ilmaa, että kumpikin yrittää nyt antaa ymmärrystä toiselle. Yritämme myös ottaa kahdenkeskistä aikaa. Eli aikaa, jossa pääasiassa eivät ole koirat tai arkiset asiat. Eli ulos syömään, kalastamaan, kenties leffaan, pyöräilemään jne. Yritämme muistuttaa toisiamme siitä, että tässä tarinassa pääosassa olemme me kaksi.

Tri Jekyll vai Mr Hyde?

Tänään en ole tuntenut itseäni enää ollenkaan. Nimittäin näin väsynyt en muista koskaan olleeni. Väsymys ihan kuin vyöryi päälle heti aamulla. Kävimme marjassa, ja minä sain hädin tuskin siirreltyä jalkaa toisen eteen. Nukahdin hetken aikaa, mutta tuntui että usvassa kävely vain jatkui. Nyt katson kelloa, ja mietin, että joko voisin mennä nukkumaan ilman että tunnen itseäni ihan mummoksi. =)


Mies on ihmetellyt olotilaani, miettii varmaan minne se energinen nainen on hävinnyt. On tässä hänelläkin kestämistä jos minullakin, olen varmaan toisinaan kuin Tri Jekyll, toisena hetkenä Mr. Hyde...


Masulissa on rauhallista muutoin, ja nyt odotamme ensimmäistä ultraa, joka on elokuun alussa. Kunpa sitten kuuluisi ne sydänäänet ja ennenkaikkea käiverö myös esittäytyisi! Niin, se ensimmäinen neuvolahan oli pettymys, sillä emme kuulleet yhtikäs mitään. Oma hoitajakin oli lomalla, ja tuuraajana oli joku nuori tyttö. Ihan mukava oli, mutta olisin toivonut, että hän olisi yrittänyt löytää niitä sydänääniä hieman uutterammin. Hän kyllä totesi ne hetken aikaa vaimeasti kuulleensa, mutta sanoiko sen sitten vain meitä rauhoittaakseen... Nyt vain toivotaan, että pikkuinen olisi oikeasti olemassa. Uskon kyllä siihen, sillä ei kai tällainen väsymys voi ihan itsestäänkään tulla?

Niin, ja sukulaisillehan on nyt sitten kerrottu, mies omalle äidilleen, ja minä vanhemmilleni. Miehen äiti totesi vain, että onpa mukava juttu, ja keertoi asiasta samantien puhelimessa miehen siskolle (olisiko asian nyt kuitenkin voinut jättää meidän kerrottavaksemme?). Minun vanhempani alkuäimistelyn jälkeen jopa halasivat. Tuijottelivat minua sitten hymyillen lopun iltaa, sillä minusta ei olisi kuulemma uskonut, että niitä lapsia joskus lopulta teen. Tähän saakka kun olen todennut, että en lapsia ehkä koskaan halua. No, mieli muuttuu, kun se oikea osuu kohdalle =)

Miehen isälle ei sitten puhuttu mitään, koska oli niin tuhdissa maistissa kun kävimme kylässä... =( Surkutteli mennyttä elämäänsä ja mietti mitäpä väliä hänellä enää maan päällä olisi. Teki mieli tokaista, että ehkäpä se lapsi haluaisi, että molemmat ukit olisivat elossa. Pidin kuitenkin suuni kiinni, ja jätän kertomisen ajankohdan miehen huoleksi. Ehkäpä miehen mummi kuitenkin asian paljastaa, sillä hänelle asiasta kerroimme ennenkuin lähdimme kotia kohti.

Voiko väsymys olla oikeasti näin voimakasta? Rautaa? Hb oli neuvolassa 120, onko arvo voinut tuosta maanantaisesta jo romahtaa?

Lomafiiliksissä....

Edessä neljä viikkoa lomaa! Ihanaa, tuntuu niin uskomattomalta, että voi vain olla ilman mitään suunnitelmia. Ja antaa masun kasvaa... Huomenna olisi meidän ensimmäinen neuvola, ja molemmat odottaa jännittyneinä, että kaikki olisi ok. Kunpa löytyisi ne sydänäänet! Jos ne kuuluvat, niin sitten aiomme kertoa vanhemmillemme. Ajattelin että käyn ostamassa kunnon leivokset muka Talonosoton kunniaksi, ja sitten paljastetaankin jotakin ihan muuta...

Meidän kämppä on nyt myynnissä, toivottavasti ei kovin montaa kuukautta tarvitse kaupata että muutto onnistuisi vielä ennen syksyä. Ensimmäiset viralliset esittelyt ovat kai ensi viikolla, muutamalla kiireiselle pariskunnalle olen kämppää jo näyttänyt. Totta puhuen ei ole kovin kivaa esitellä omaa asuntoa, parempi vaan että välittäjä hoitaa asian jatkossa.

Tänään perheeseen tulee toinen "vauva", kun mieheni tuo kotiin hirvikoiran pennun. En ole asiasta kovinkaan innoissani, mutta toki yritän ymmärtää miestäni. Hirvestys kun ei kuulemma ole mitään, jos ei ole omaa koiraa. Eniten kai stressaa tämä alkuvaihe, kun koira on vielä sisällä ja sisäsiistiksi pitäisi oppia. Sitten tulevaisuudessahan koira on ulkona häkissä, joten uusi talo on senkin puolesta tervetullut. Kova lenkkeilyttäminenhän siinä alkaa, tarvitsevat todella pitkiä lenkkejä useamman kerran viikossa ja muita lenkkejä päivittäin. Mutta ne rutiinit ovat onneksi jo tuutuja näiden nykyisten koiruuksiemme vuoksi.

Sitä tuleew mietittyä tulevaa arkea joskus liiankin tarkkaan. Minua esimerkiksi huolettaa jo nyt, että miten hoidan kolmen koiran lenkkeilytyksen sitten, kun minulla on vauva ja mieheni on vaikkapa työmatkalla? Vauva selkäreppuun vai?

Lisää tunteja, kiitos!

Kaikkea tapahtuu nyt niin paljon, että tunnen oikeasti, että en enää ehdi minnekään. Töissä on kova kiire kun tuuraan esimiestä, ja päivät venyy ylipitkiksi.

Asuntoasiakin sitten etenee, tarjouksemme meni läpi, ja nyt laitamme kovaa kyytiä omaa asuntoamme myyntiin. Juuri äsken lopetin saunan kuuraamisen, ja kun olin lentää nurin liukkaalla lattialla jo toistamiseen, niin täytyy myöntää että kieli ei ollut kovin kaunista. Joo-o, tähän raskauden aikaan pitäisi varmaankin vain ajatella kukkasia, mutta kun oikeasti tuota temperamenttia pursuaa minusta ulos koko ajan, niin tämä arki on aikamoista taiteilua. Varaa siinä sitten vuorokaudesta tunnit liikunnalle, koirille ja miehelle.

Olipas taas purkausta, mutta nyt oli tarve avautua. (äsken kun meinasin avautua avokilleni, joka toi märkiä koiria lenkiltä kotiin...) Voisi ehkä alkaa opettelemaan jo nyt oikeaa hengitystekniikkaa - niin synnytykseen kuin pelin poikki puhaltamiseksi.

Asuntokuume!

Kävimme katsomassa iki-iki-ihanaa paritaloa. Oli perinnetalo, kaksikerroksinen, takka-leivinuuni... kaikki juuri sellaista kuin olemme haaveilleet... Hintaluokkakin oli sellainen, että tulisi asuntolainalle ihan kohtuulyhennys.

Koulu oli parinsadan metrin päässä, ja pihalla oli lääniä koirille temmeltää, aidan kun vain rakentaisi. Ainoa mietityttävä asia oli asunnon koko, siinä kun oli huikeat viisi makuuhuonetta! Noh, yksi olisi tietysti vanhempien huone, ja toinen olisi tietysti tälle käiverölle. Yksi olisi vierashuone ja yhden voisi ottaa kirjasto/työhuoneeksi. Jäisi vielä yksi huone käyttämättä. Eli tarkoittaa, että toisellekin lapselle kyllä tilaa löytyisi...

Nyt olemme täällä kovasti laskeskelleet menoja ja tuloja, huomenna mies aikoo kysäistä pankeilta, että olisiko meillä mahdollisuutta niin suurta lainaa saada. Nyt oikeasti huimaa kohta ihan muustakin syystä kuin käiveröstä johtuen. Voiko olla totta, että niin moni unelma kävisi toteen?