Nyt on tytteli jo viiden viikon ikäinen, ja tuntuu kasvavan silmissä. Katse tarttuu entistä tarkemmin äidin ja isän silmiin, ja ensimmäisiset aidot hymyt havaittiin viime viikonloppuna. Joka päivä niitä nyt kilvan isän kanssa bongataan. Totta on, että oli sitä kuinka väsynyt tahansa, niin tuo hymy pyyhkii ihan kaiken pois, ja sitä olisi valmis valvomaan vaikka viikon putkeen.
Pikku hiljaa alkavat erilaiset äännähdykset ja eleet tulla tutummiksi.
Tytön nälän esimerkiksi tunnistaa nyrkeistä. Pikkuiset nyrkit heiluu tomerana ylös ja alas, ja jos äiti ei ole asettautunut lähtöasemiin tissinsä kanssa noin 15 sekunnissa, seuraa ohjelmassa pieni parkaisu joka kasvaa pian isoksi itkuksi.
Ennen imetystä itku taukoaa kuin leikaten. Tämä yleensä siinä vaiheessa, kun näkökenttään noin parinkymmenen sentin päähän tulee äiti, joka kaivaa luomumaitopulloaan esiin. Tytön ilme on tässä vaiheessa hyvin itseensä tyytyväinen: "Jes, se tepsi taas!"
"Hei, tissi meni ohi" -vilkuilu ja ähinä alkaa siinä vaiheessa, kun tyttö on isän, mummin tai jonkun muun sylissä, ja hän tunnistaa vieressä olevan tai siitä ohi menneen äidin. Hetkisen kuluttua tästä alkaa aiemmin kuvattu nyrkkien heiluminen.
Unilta herättyä on oma venyttelyääntelynsä, jonka aikana puhistaan myös vanhemmille syitä vaipanvaihtoon. Venyttelyvaihe heräilyineen voi kestää joskus puolikin tuntia, ennen kuin "hakekaa minut täältä syliin heti!" -parkaisu päästetään.
Uni maistuu etenkin vaunuissa ja turvakaukalossa, mikä onkin tehnyt liikkeelle lähdöistä helppoja. Tositestissä matkustushalukkuus on ensi viikonloppuna kun matkataan synttäreille 400 kilometrin päähän. Lastenvaunuihin on tyttö kerran nukutettu myös kotona, kun oli jo yliväsynyt, eikä saanut nukahdettua. Sängyn viereen pukatuissa vaunuissa tyttö nukkuikin sitten tähän astisen ennätyksensä, 6,5 tuntia putkeen. Vaunuihin tullaan siis varmaan turvautumaan toistekin. Kuka sen sanoo, että niitä käytetään vaan ulkona?
Päivittäin on ohjelmassa myös jumppahetki lattialla. Ja kyllähän niskalihakset ovat vahvistuneet, nyt päätä pidetään pystyssä jo useampia sekunteja kerrallaan.
Koirat ovat ottaneet vauvan hyvin vastaan, siitä olen tosi helpottunut. Kun vauva nukkuu iltapäivänokosiaan kehdossa, käyvät koirat aina määräajoin kurkkaamassa kehtoon häntäänsä heiluttaen. Muutaman kerran ovat kantaneet kehtoon koirien pehmolelujakin. Vauvan ollessa hereillä ne suhtautuvat vauvaan suojelevasti ja asettuvat esimerkiksi imettäessä lähelle kerälle nukkumaan. Mitään riskejä ei kuitenkaan ole otettu, eikä koiria ole jätetty yksin vauvan kanssa. En usko, että tahallaan mitään tekisivätkään, mutta voivat vahingossa vaikkapa astua päälle. Etenkin nuorimman koiran kanssa pyrin pääsemään kahdestaan lenkille tai touhuamaan jotakin, jotta ei vauvan vieneen hänen emäntäänsä kokonaan.
Jahas, nyt on havaittu muutama kiukkuisesti heiluva nyrkki...
keskiviikkona, lokakuuta 22, 2008
perjantaina, lokakuuta 03, 2008
Ensimmäiset viikot äitinä
No ei ihan "lähipäivinä" tullut sitten päivitettyä blogia, niin on maailma mullistunut pikkuisen myötä. Pikkuinen on nyt reilut kolme viikkoa vanha, ja vieläkin me katsomme häntä ihmeissämme; onko tuo juuri meidän ikiomamme?
Heti alkuun, kiitoksia kaikille onnitteluista! Olen lukenut kommenttejanne baby blues-herkistyneenä tippa linssissä, on ollut ihana huomata kuinka paljon teitä siellä nettimaailmassa oikein on! Mahtavaa myös oli kun esittäydyitte, te aiemmin taustalla blogiani seuranneetkin! Halaus kaikille ja kiitos.
Me siis pääsimme kotiin viidentenä päivänä leikkauksesta. Nyt alkavat arjen pikku rutiinit jo löytyä, mutta univelka oli kyllä melkoinen ensimmäisten päivien aikana! Tytöllä ei ollut vielä vuorokausirytmiä, ja oli yöt virkeämpi kuin päivällä. Ohessa poiminto ensimmäisen viikon yöstä, kirjoitin kerran väsyneenä päivän kulustani miehelleni, hän kun oli alussa sitä mieltä, että eihän vauvanhoito ole rankkaa, vauvahan vaan nukkuu ja syö välillä... Mies kun oli ensimmäisen viikon vielä töissä.
"Klo 23.00. Sain nukahdettua. Klo 23.30 Tyttö herää, on puklannut paitansa ihan märäksi, nyrkit heiluu, on pahalla päällä. Otan hetkiseksi viereen, toivon rauhoittuvan siihen. Tyttö nukahtaakin puolen tunnin tissin lutkutuksen päätteeksi. Siirrän tytön pinnasänkyyn ja kömmin takaisin peiton alle.
15 min myöhemmin tyttö on taas pahalla päällä, huomasi, että olen poistunut vierestä. Ei auta kuin nousta taas.
Klo 01 maissa tyttö on vaihdettu kuiviin ja pesty. Huomaan napatyngän irronneen. Minne - ei harmainta hajua, ei löydy vaikka etsin vessasta ja hoitopöydältä. Ei kai vain joku koirista ole löytänyt ja syönyt? Yritän löytää olohuoneen sohvalla hyvää imetysasentoa, tyttö suuttuu kun ei saa hyvää imuotetta rinnasta. Löytyy kuitenkin lopulta.
Hieman ennen kello 02, tyttö viimeinkin antaa minun irroittaa itsensä tissiltä. Muutaman minuutin päästä paidalle tulee taas kauheat puklut. Tytön silmät rävähtävät apposen ammolleen. Kanniskelen pikkuista, joka rauhoittaa sitä hieman. Imee sormia ja tekee tissin hamuamisliikkeitä. Nälkä sillä on taas - vaikka vasta syötiin. Ilmeisesti suurin osa tuli puklun kautta ulos. En tarjoa enää tissiä, molemmat nännit tuntuvat todella aroilta, vaan lämmitän jäljelle jääneen korvikkeen ja ajattelen nukahduttaa tytön keinutuolissa syöttäen. Kello on 3 aamuyöllä.
Tyttö on yritetty laittaa jälleen pinnasänkyyn, taas pulauttelee, vaikka kuinka yritin röyhtäyttää. Huolestuttaa, onko pikkuinen kipeä, kun kakkakin on niin vetistä. Ja tyttö jotenkin tyytymättömän oloinen. Vaippaa vaihtaessa irronnut napatynkä löytyy päällä olevan bodyn mutkista. Kello lähenee neljää, ja moni tytön nukahduttamisyritys on päättynyt pulautteluun tai läheisyyden kaipuuseen. Äiti ei saa olla kaukana. Mietin, missä mahtuisin nukkumaan tytön kanssa vierekkäin, parisängyssä se ei onnistu, sillä mies heräisi tai kierähtäisi tytön päälle.
Päätän pedata olohuoneen sohvalle pedin. Sitten tyttö nopeasti viereen ja tissi suuhun. Viimeinkin tyttö nukahtaa imetyksen päätteeksi. Kello on 04.30. Nousen ja käyn vessassa, otan banaanin ensiavuksi nälkäiseen oloon. Nukahdan noin klo 05.00.
Mies lähtee töihin, siirrymme tytön kanssa makuuhuoneeseen, tyttö herää kello 7. Uni tulee uudestaan 8 aikaan vaipanvaihdon ja imetyksen jälkeen. Klo 10.30 tyttö herää. Unta tähän mennessä minulle kertynyt noin 3,5 -4 tuntia. "
Muutaman tällaisen yön jälkeen oma väsymykseni meni niin suureksi, että otimme miehen kanssa käyttöön vuoroyöt; minä hoidan vauvaa joka toinen yö, ja mies joka toinen yö, varustautuneena pumppaamallani maidolla sekä tarvittaessa korvikkeella. Toinen sai sitten kavuta yläkertaan nukkumaan täyden yöunen. Tämän systeemin turvin on arki helpottunut, ja nyt kun rutiinit ovat löytyneet, niin myös yöt ovat helpompia. Enää emme myöskään yritä siirtää tyttöä joka syötön jälkeen pinnasänkyyn vaan annamme nukkua peittoon käärittynä vieressämme, siihen nukahtaa paljon helpommin.
Nyt tuntuu, että tytön vuorokausirytmikin on alkanut muuttua, ja nukkuu yöt vähän paremmin. Puhuinkin jo miehelle, että voisin yrittää hoitaa nyt jokainen yö, josko oma kroppakin olisi jo tottunut katkonaisempiin uniin. Olen huolissani etenkin omasta maidontuotannosta, se kun tuntuu nyt jo hiipuvan. Tyttö jää joskus imettämisen jälkeen vielä nälkäisen oloiseksi, ja olemme joutuneet antamaan joskus korviketta liäksi. Kenties nyt ei kestä olla yhtään yötä imettämättä, vaikka aamuisin heti pulloon maidon pumppaankin... Haluaisin päästä lisämaidon antamisesta kokonaan.
Jahas, tyttö heräilee unilta, tässä kuulumiset ensialkuun!
Heti alkuun, kiitoksia kaikille onnitteluista! Olen lukenut kommenttejanne baby blues-herkistyneenä tippa linssissä, on ollut ihana huomata kuinka paljon teitä siellä nettimaailmassa oikein on! Mahtavaa myös oli kun esittäydyitte, te aiemmin taustalla blogiani seuranneetkin! Halaus kaikille ja kiitos.
Me siis pääsimme kotiin viidentenä päivänä leikkauksesta. Nyt alkavat arjen pikku rutiinit jo löytyä, mutta univelka oli kyllä melkoinen ensimmäisten päivien aikana! Tytöllä ei ollut vielä vuorokausirytmiä, ja oli yöt virkeämpi kuin päivällä. Ohessa poiminto ensimmäisen viikon yöstä, kirjoitin kerran väsyneenä päivän kulustani miehelleni, hän kun oli alussa sitä mieltä, että eihän vauvanhoito ole rankkaa, vauvahan vaan nukkuu ja syö välillä... Mies kun oli ensimmäisen viikon vielä töissä.
"Klo 23.00. Sain nukahdettua. Klo 23.30 Tyttö herää, on puklannut paitansa ihan märäksi, nyrkit heiluu, on pahalla päällä. Otan hetkiseksi viereen, toivon rauhoittuvan siihen. Tyttö nukahtaakin puolen tunnin tissin lutkutuksen päätteeksi. Siirrän tytön pinnasänkyyn ja kömmin takaisin peiton alle.
15 min myöhemmin tyttö on taas pahalla päällä, huomasi, että olen poistunut vierestä. Ei auta kuin nousta taas.
Klo 01 maissa tyttö on vaihdettu kuiviin ja pesty. Huomaan napatyngän irronneen. Minne - ei harmainta hajua, ei löydy vaikka etsin vessasta ja hoitopöydältä. Ei kai vain joku koirista ole löytänyt ja syönyt? Yritän löytää olohuoneen sohvalla hyvää imetysasentoa, tyttö suuttuu kun ei saa hyvää imuotetta rinnasta. Löytyy kuitenkin lopulta.
Hieman ennen kello 02, tyttö viimeinkin antaa minun irroittaa itsensä tissiltä. Muutaman minuutin päästä paidalle tulee taas kauheat puklut. Tytön silmät rävähtävät apposen ammolleen. Kanniskelen pikkuista, joka rauhoittaa sitä hieman. Imee sormia ja tekee tissin hamuamisliikkeitä. Nälkä sillä on taas - vaikka vasta syötiin. Ilmeisesti suurin osa tuli puklun kautta ulos. En tarjoa enää tissiä, molemmat nännit tuntuvat todella aroilta, vaan lämmitän jäljelle jääneen korvikkeen ja ajattelen nukahduttaa tytön keinutuolissa syöttäen. Kello on 3 aamuyöllä.
Tyttö on yritetty laittaa jälleen pinnasänkyyn, taas pulauttelee, vaikka kuinka yritin röyhtäyttää. Huolestuttaa, onko pikkuinen kipeä, kun kakkakin on niin vetistä. Ja tyttö jotenkin tyytymättömän oloinen. Vaippaa vaihtaessa irronnut napatynkä löytyy päällä olevan bodyn mutkista. Kello lähenee neljää, ja moni tytön nukahduttamisyritys on päättynyt pulautteluun tai läheisyyden kaipuuseen. Äiti ei saa olla kaukana. Mietin, missä mahtuisin nukkumaan tytön kanssa vierekkäin, parisängyssä se ei onnistu, sillä mies heräisi tai kierähtäisi tytön päälle.
Päätän pedata olohuoneen sohvalle pedin. Sitten tyttö nopeasti viereen ja tissi suuhun. Viimeinkin tyttö nukahtaa imetyksen päätteeksi. Kello on 04.30. Nousen ja käyn vessassa, otan banaanin ensiavuksi nälkäiseen oloon. Nukahdan noin klo 05.00.
Mies lähtee töihin, siirrymme tytön kanssa makuuhuoneeseen, tyttö herää kello 7. Uni tulee uudestaan 8 aikaan vaipanvaihdon ja imetyksen jälkeen. Klo 10.30 tyttö herää. Unta tähän mennessä minulle kertynyt noin 3,5 -4 tuntia. "
Muutaman tällaisen yön jälkeen oma väsymykseni meni niin suureksi, että otimme miehen kanssa käyttöön vuoroyöt; minä hoidan vauvaa joka toinen yö, ja mies joka toinen yö, varustautuneena pumppaamallani maidolla sekä tarvittaessa korvikkeella. Toinen sai sitten kavuta yläkertaan nukkumaan täyden yöunen. Tämän systeemin turvin on arki helpottunut, ja nyt kun rutiinit ovat löytyneet, niin myös yöt ovat helpompia. Enää emme myöskään yritä siirtää tyttöä joka syötön jälkeen pinnasänkyyn vaan annamme nukkua peittoon käärittynä vieressämme, siihen nukahtaa paljon helpommin.
Nyt tuntuu, että tytön vuorokausirytmikin on alkanut muuttua, ja nukkuu yöt vähän paremmin. Puhuinkin jo miehelle, että voisin yrittää hoitaa nyt jokainen yö, josko oma kroppakin olisi jo tottunut katkonaisempiin uniin. Olen huolissani etenkin omasta maidontuotannosta, se kun tuntuu nyt jo hiipuvan. Tyttö jää joskus imettämisen jälkeen vielä nälkäisen oloiseksi, ja olemme joutuneet antamaan joskus korviketta liäksi. Kenties nyt ei kestä olla yhtään yötä imettämättä, vaikka aamuisin heti pulloon maidon pumppaankin... Haluaisin päästä lisämaidon antamisesta kokonaan.
Jahas, tyttö heräilee unilta, tässä kuulumiset ensialkuun!
perjantaina, syyskuuta 19, 2008
Meidän käiverö on pieni tyttö!
Kirjoitan tätä synnyttäneiden osastolla, vieressä tuhisee pieni tyttö. Supistukset käynnistyivät tiistai-iltana 16.9. ja 17.9. klo 11.49 syntyi sektiolla pikkuruinen neitimme. Kaikki ne 2755 grammaa ja 47,5 senttimetriä olivat osa sitä maailman täydellisintä olentoa mitä olemme koskaan nähneet.
Me saimme sen, viimeinkin. Oman vauvan. Oman ihanan pienen tytön. Kiitos, kiitos ja kiitos.
Tarkempaa synnytystarinaa seuraa lähipäivinä... Nyt lähden katselemaan nukkuvaa pikkutyttöäni.
Me saimme sen, viimeinkin. Oman vauvan. Oman ihanan pienen tytön. Kiitos, kiitos ja kiitos.
Tarkempaa synnytystarinaa seuraa lähipäivinä... Nyt lähden katselemaan nukkuvaa pikkutyttöäni.
torstaina, syyskuuta 11, 2008
12 yötä...
Viimeistään 12 yön päästä me tapaamme viimeinkin käiverön. Tuntuu todella hullulta kirjoittaa noin. Niinhän siinä siis kävi, että tiistaisen äitipoliklinikalla käynnin yhteydessä sain ajan sektioon, joka on 23.9., neljä päivää ennen laskettua aikaa. Tämä siis jos käiverö ei halua alkaa syntymään jo ennen tuota päivää. Me olemme miehen kanssa tuijotelleet hölmistyneinä toisiamme. Tuntuu jotenkin niin oudolta tietää lapsen syntymäpäivä etukäteen.
Mietin tuota perätilasynnytystä pitkään. Lääkärin mukaan lantiostani mahtuisi hyvin perätilavauva tulemaan. Persoonallinen turkua vahvasti vääntävä vanhempi naislääkäri oli sitä mieltä, ettei ole mitään väliä sillä olenko ensisynnyttäjä vai en, hän ei näe sillä olevan mitään eroa synnytyksen kulun kannalta. Sanoi vaan, että yleensä synnytykset sujuvat varsin helposti, mutta ei tietenkään voi luvata että niin menisi nytkin. Paasasi alatiesynnytyksen puolesta ja mitä pidemmälle puhui, sen kylmempi hiki minulle tuntui nousevan ja sydän alkoi hakata. Pelkäsin hänen jo sanovan, ettei aio antaa minulle sektiomahdollisuutta ollenkaan. Pitkän puheen lopuksi kuitenkin totesi, että päätös on kuitenkin minun. Sain vain henkäistyä, että haluan sen sektioajan. Lääkäri vaikutti pettyneeltä ja minä tunsin itseni pelkuriksi ja heikoksi.
Kaikki lähimmäiseni ovat kuitenkin vakuuttaneet, että päätin oikein. Jotenkin minulla on vain tunne, että käiverö olisi mennyt reippaasti lasketun ajan yli, ja odottelu olisi ollut aika raastavaa. ja entä jos jotakin oikeasti olis mennyt pieleen, ja vauva joutuis kärsimään hapenpuutteesta? Antaisinko sitä koskaan itselleni anteeksi?
Enkä nyt oikein luota siihenkään, onko vauva nyt sitten pieni vai iso, nyt lääkäri sai painoarvioksi jopa 3 kiloa, mikä tuntui aika hurjalta, etenkin kun viime viikolla eri lääkäri sai arvioksi 2550 grammaa. Tuskin tuo puolta kiloa on viikossa kasvanut. Lääkäri totesikin samoin, ja merkkasi neuvolakorttiin 2,9 kiloa. No, mikään jättiläinen ei pitäisi kuitenkaan olla tulossa.
Nyt olen kaksi päivää ollut aika kireänä, tuleva leikkaus mietityttää. Myös lapsen syntymäpäivän tietäminen on tehnyt asian todella konkreettiseksi, ja jotenkin kliiniseksi. Tuntuu niin hullulta katsoa seinäalmanakkaa., jota tähän asti ovat rytmittäneet neuvolat ja äitipolikäynnit. Nyt siellä on ympyröitynä yksi päivä punaisella tussilla ja samaan kohtaan on piirretty sydän.
Ja sitten nämä hormonihuuruisen pelot....! Aamuyöllä heräsin miettimään kaikkea mahdollista. Sektio tietenkin tuntuu itse operaationa pelottavalta. Ei sitä joka päivä mennä vatsasta ja kohdusta ulkokautta läpi. Mietin jopa, että miten lääkäri voi olla kohtua leikatessaan varma, ettei viillä myös pikkuista... Hiljattain oli myös se tapaus, jossa sektiossa ollut äiti oli kuollut leikkaukseen. Mietin, miten mieheni pärjää, jos minulle kävisi samalla tavalla.
Ja se tunnepuoli mietitytti erityisesti. Vaikka lapsen syntymää on odottanut kuin kuuta nousevaa, niin nyt iskee rimakauhu. Entä jos lapsen näkeminen ei tunnukaan miltään, jos se ei tunnukaan omalta? Entä jos sitä pakkausta ei edes haluta ottaa mukaan kun kotiin lähdön aika on? Osaako sitä hoitaa, saavatko nämä rinnat edes maitoa tuotettua? Entä jos babybluesin sijaan iskeekin synnytyksen jälkeinen masennus? Tuleeko minusta jokin kävelevä zombie, jolla ei ole enää omaa elämää? Koko elämä muuttuu, mikään ei ole enää ennallaan. Paniikki, apua!
Kun aamulla kömmin keittiöön tukka pystyssä keittiön jakkaralle istumaan, aamupalalla ollut mies ihmetteli, että miksi olen jo ylhäällä. Totesin vain, että pelottaa. Mies kertoi, että myös hän oli miettinyt kaikenlaista. Optimistiseen tyyliin totesi kuitenkin, että miksi me emme pärjäisi, kun niin monet muutkin pärjäävät. Juttelimme vielä jonkin aikaa, sitten miehen oli mentävä töihin. Pyysin, että puhuisimme enemmän ajatuksistamme ja peloistamme, sillä minua ainakin helpotti tieto, että toinenkin on epävarma. En olekaan näissä hormonihuuruissani ihan yksin.
Cazze 37+5
Mietin tuota perätilasynnytystä pitkään. Lääkärin mukaan lantiostani mahtuisi hyvin perätilavauva tulemaan. Persoonallinen turkua vahvasti vääntävä vanhempi naislääkäri oli sitä mieltä, ettei ole mitään väliä sillä olenko ensisynnyttäjä vai en, hän ei näe sillä olevan mitään eroa synnytyksen kulun kannalta. Sanoi vaan, että yleensä synnytykset sujuvat varsin helposti, mutta ei tietenkään voi luvata että niin menisi nytkin. Paasasi alatiesynnytyksen puolesta ja mitä pidemmälle puhui, sen kylmempi hiki minulle tuntui nousevan ja sydän alkoi hakata. Pelkäsin hänen jo sanovan, ettei aio antaa minulle sektiomahdollisuutta ollenkaan. Pitkän puheen lopuksi kuitenkin totesi, että päätös on kuitenkin minun. Sain vain henkäistyä, että haluan sen sektioajan. Lääkäri vaikutti pettyneeltä ja minä tunsin itseni pelkuriksi ja heikoksi.
Kaikki lähimmäiseni ovat kuitenkin vakuuttaneet, että päätin oikein. Jotenkin minulla on vain tunne, että käiverö olisi mennyt reippaasti lasketun ajan yli, ja odottelu olisi ollut aika raastavaa. ja entä jos jotakin oikeasti olis mennyt pieleen, ja vauva joutuis kärsimään hapenpuutteesta? Antaisinko sitä koskaan itselleni anteeksi?
Enkä nyt oikein luota siihenkään, onko vauva nyt sitten pieni vai iso, nyt lääkäri sai painoarvioksi jopa 3 kiloa, mikä tuntui aika hurjalta, etenkin kun viime viikolla eri lääkäri sai arvioksi 2550 grammaa. Tuskin tuo puolta kiloa on viikossa kasvanut. Lääkäri totesikin samoin, ja merkkasi neuvolakorttiin 2,9 kiloa. No, mikään jättiläinen ei pitäisi kuitenkaan olla tulossa.
Nyt olen kaksi päivää ollut aika kireänä, tuleva leikkaus mietityttää. Myös lapsen syntymäpäivän tietäminen on tehnyt asian todella konkreettiseksi, ja jotenkin kliiniseksi. Tuntuu niin hullulta katsoa seinäalmanakkaa., jota tähän asti ovat rytmittäneet neuvolat ja äitipolikäynnit. Nyt siellä on ympyröitynä yksi päivä punaisella tussilla ja samaan kohtaan on piirretty sydän.
Ja sitten nämä hormonihuuruisen pelot....! Aamuyöllä heräsin miettimään kaikkea mahdollista. Sektio tietenkin tuntuu itse operaationa pelottavalta. Ei sitä joka päivä mennä vatsasta ja kohdusta ulkokautta läpi. Mietin jopa, että miten lääkäri voi olla kohtua leikatessaan varma, ettei viillä myös pikkuista... Hiljattain oli myös se tapaus, jossa sektiossa ollut äiti oli kuollut leikkaukseen. Mietin, miten mieheni pärjää, jos minulle kävisi samalla tavalla.
Ja se tunnepuoli mietitytti erityisesti. Vaikka lapsen syntymää on odottanut kuin kuuta nousevaa, niin nyt iskee rimakauhu. Entä jos lapsen näkeminen ei tunnukaan miltään, jos se ei tunnukaan omalta? Entä jos sitä pakkausta ei edes haluta ottaa mukaan kun kotiin lähdön aika on? Osaako sitä hoitaa, saavatko nämä rinnat edes maitoa tuotettua? Entä jos babybluesin sijaan iskeekin synnytyksen jälkeinen masennus? Tuleeko minusta jokin kävelevä zombie, jolla ei ole enää omaa elämää? Koko elämä muuttuu, mikään ei ole enää ennallaan. Paniikki, apua!
Kun aamulla kömmin keittiöön tukka pystyssä keittiön jakkaralle istumaan, aamupalalla ollut mies ihmetteli, että miksi olen jo ylhäällä. Totesin vain, että pelottaa. Mies kertoi, että myös hän oli miettinyt kaikenlaista. Optimistiseen tyyliin totesi kuitenkin, että miksi me emme pärjäisi, kun niin monet muutkin pärjäävät. Juttelimme vielä jonkin aikaa, sitten miehen oli mentävä töihin. Pyysin, että puhuisimme enemmän ajatuksistamme ja peloistamme, sillä minua ainakin helpotti tieto, että toinenkin on epävarma. En olekaan näissä hormonihuuruissani ihan yksin.
Cazze 37+5
maanantaina, syyskuuta 08, 2008
Emon huolta
Viime perjantaina kävin synnärillä päivystyksessä ylimääräisen käynnin. Aamun neuvolan jälkeen pikkuinen oli todella hiljainen, ja aloin illalla laskea liikkeitä. Ensimmäisen tunnin aikana en saanut kuin 4-5 liikettä. Soitin synnärin päivystykseen, kätilö neuvoi laskemaan vielä toisen tunnin, ja mikäli jäisivät vielä alle kymmenen, niin voisi tulla sinne käyrille.
Ja reippaasti alle kymmenen ne liikkeet jäivät. Kotidoppler kertoi sykkeen olevan noin 110 luokkaa, mikä oli tavallista 130-140 lukemaa selvästi alempana. Säikähdin, itkukin pääsi. Silmissä tuntui vilisevän, verenpaine nousi pelon vuoksi 175/115 lukemiin. Mies käski pukea, nyt mentäisiin.
Vastassa oli oikea enkeli kätilöksi. Mieskätilö, joka samantien rauhoittavalla olemuksellaan sai pahimman pelon taittumaan. Opasti mieheni pitämään anturia vatsani päällä, ja kertoi samantien niitä hyviä lukuja, mitä käyrille tuli. Ilmeisesti käiveröllä oli ollut pidemmät tirsat, sillä nyt se aloitti sellaisen jumpan, että tuloksena oli todella priimaa käyrää. Minulla jo nolottikin hätääntymisemme, mutta samainen kätilö sanoi, että oikein olimme tehneet. Hänen mukaansa kaikkien lääketieteellisten laitteiden ja mittausten ohi menee aina äidin oma tuntemus sikiön voinnista.
Ei ihmetellyt verenpaineitani, sanoi että olemuksestani näki heti kun osastolle tulin, että pelkään ja paljon. Neuvoi minua puhaltamaan syvään ja pitkään. Naurattikin jo hieman. Kun lähdimme lähes tunnin käyrillä olon jälkeen kotiin, oli verenpaine laskenut 130/97:ään, ja rinnasta oli poistunut kuristava tunne mikä siellä oli. Sen jälkeen olen ollut viikonlopun ajan oikea levollisuuden perikuva. Dopplerina on saanut toimia mieheni korva, turhan tarkkaan en ala pulssia enää laskemaan. Ja liikkeitäkin on tuntunut nyt niin säännöllisesti, että ei ole tarvinnut liikelaskentaa enää tehdä.
Hyvin voi siis käiverö, emo huolehtii vain välillä vähän liikaakin...
Ja reippaasti alle kymmenen ne liikkeet jäivät. Kotidoppler kertoi sykkeen olevan noin 110 luokkaa, mikä oli tavallista 130-140 lukemaa selvästi alempana. Säikähdin, itkukin pääsi. Silmissä tuntui vilisevän, verenpaine nousi pelon vuoksi 175/115 lukemiin. Mies käski pukea, nyt mentäisiin.
Vastassa oli oikea enkeli kätilöksi. Mieskätilö, joka samantien rauhoittavalla olemuksellaan sai pahimman pelon taittumaan. Opasti mieheni pitämään anturia vatsani päällä, ja kertoi samantien niitä hyviä lukuja, mitä käyrille tuli. Ilmeisesti käiveröllä oli ollut pidemmät tirsat, sillä nyt se aloitti sellaisen jumpan, että tuloksena oli todella priimaa käyrää. Minulla jo nolottikin hätääntymisemme, mutta samainen kätilö sanoi, että oikein olimme tehneet. Hänen mukaansa kaikkien lääketieteellisten laitteiden ja mittausten ohi menee aina äidin oma tuntemus sikiön voinnista.
Ei ihmetellyt verenpaineitani, sanoi että olemuksestani näki heti kun osastolle tulin, että pelkään ja paljon. Neuvoi minua puhaltamaan syvään ja pitkään. Naurattikin jo hieman. Kun lähdimme lähes tunnin käyrillä olon jälkeen kotiin, oli verenpaine laskenut 130/97:ään, ja rinnasta oli poistunut kuristava tunne mikä siellä oli. Sen jälkeen olen ollut viikonlopun ajan oikea levollisuuden perikuva. Dopplerina on saanut toimia mieheni korva, turhan tarkkaan en ala pulssia enää laskemaan. Ja liikkeitäkin on tuntunut nyt niin säännöllisesti, että ei ole tarvinnut liikelaskentaa enää tehdä.
Hyvin voi siis käiverö, emo huolehtii vain välillä vähän liikaakin...
keskiviikkona, syyskuuta 03, 2008
Valinnan paikka
Noin kolmen viikon päästä meillä on ehkä jo oma vauva sylissä!
Kävin eilen äitipolilla kontrollissa verenpaineiden vuoksi, ja samalla keskusteltiin jonkin verran synnytystavoista perätilavauvan vuoksi. Ultrauksen perusteella lapsivettä oli kuulemma sen verran vähän, että kääntöyritykseen tuskin lähdetään, ja myös napapnuora oli sykeröllä pään vieressä, mikä myös sulkee kääntämistä lääkärin mukaan pois. Tämä ei minua sureta, koska olin jo miettinyt, että en mielelläni lähtisi kääntöyritykseen. Eiköhän se pikkuinen ihan tarkoituksella ole oman paikkansa noin valinnut. Lääkäri ei uskonut, että vauva enää itsekään yrittää kääntyä.
Lääkäri ei ollut vakilääkärini vaan melko nuori nainen. Aluksi olin pettynyt, mutta lääkäri vaikutti ihan huipputyypiltä, eli omat ennakkoluuloni saivat siinä pöllytystä... Tosi taitavasti ultran kanssa toimi, esitteli minulle vielä käiverön kasvoja, kun olivat niin sievästi tarjolla. Pieni pulloposki siellä oli täydessä touhussa, teki jo kovasti hengitysharjoituksia, joten vartalon ympärysmittaakin otettiin useampaan kertaan. Painoarvioksi saatiin nyt 2550 g, eli 350 grammaa oli parissa viikossa pulskistunut. On hieman keskivertovauvaa pienikokoisempi, ja lääkäri arvioi edelleenkin painon olevan laskettuna aikana noin 3300 gramman kieppeillä.
Varsinaista synnytystapa-arviota ei vielä tehty, lantio vaikutti sisätutkimuksen perusteella olevan normaalikokoinen. Kävin kuitenkin lantion röntgenkuvauksessa, ja varsinainen synnytystapa-arvio on sitten ensi viikon tiistaina samalla kun kontrolloidaan uudelleen noita verenpaineita. Mikäli lantion mittauksissa ei estettä perätilasynnytykselle ole, niin valinta jää sitten mulle. Sain molemmista tavoista paksut niput tietoa mukaan, ja ensi tiistaina sitten puhutaan lääkärin kanssa lisää.
Mikäli menee sektioksi, niin se tehdään lääkärin mukaan yleensä ennen laskettua aikaa, 39+ viikolla. Eli silloin h-hetki voi kolmen viikon päästä olla jo käsillä, tai sitten nyytti on jo sylissä! Perätilasynnytystä ei sen sijaan mielellään käynnistetä, eli tulisi sitten kun tulisi.
Tuntuu aika hurjalta. Mahdollisesti enää kolme viikkoa... Mies oli kotona kun tulin, ja uutiset kuullessaan katseli kalenteria epäuskoisen näköisenä. Vaikka päivien vähentyminen on kummallakin ollut tiedossa, niin siltikin tuo asia jotenkin konkretisoitui. Tuli sellainen ilon ja pelon aalto, koko elämä muuttuu ihan kohta. Mies sanoi, että saan tehdä päätöksen synnytystavasta ihan omien tuntemusten mukaan, hänelle on tärkeintä, että sekä minä että vauva ollaan turvassa. Ihan riskittömiä eivät kummatkaan tavat kuitenkaan ole, joten pohtimisen paikka tässä nyt todellakin olisi. Pitää nyt perehtyä materiaaliin ja ynnätä plussia ja miinuksia.
Ensi tiistaita odotellessa ei auta kuin jatkaa levollista odottamista. Verenpaineet olivat edelleen koholla, mutta yritetään jatkaa samalla lepo-linjalla, sain pissatikut mukaan valkuaisten seuraamiseksi. Mietin tuossa juuri, että jos tätä verenpainetta ei olisi, niin voisin sanoa tämän loppuraskauden olevan jopa aika helppoa aikaa. Ei selkäkipuja, eikä kovin tukalaa oloa, ei turvotuksia eikä närästyksiä tai suurempia vihlontoja... *nyt on pakko mennä koputtamaan puuta ihan kaksin käsin*
Cazze 36+4
Kävin eilen äitipolilla kontrollissa verenpaineiden vuoksi, ja samalla keskusteltiin jonkin verran synnytystavoista perätilavauvan vuoksi. Ultrauksen perusteella lapsivettä oli kuulemma sen verran vähän, että kääntöyritykseen tuskin lähdetään, ja myös napapnuora oli sykeröllä pään vieressä, mikä myös sulkee kääntämistä lääkärin mukaan pois. Tämä ei minua sureta, koska olin jo miettinyt, että en mielelläni lähtisi kääntöyritykseen. Eiköhän se pikkuinen ihan tarkoituksella ole oman paikkansa noin valinnut. Lääkäri ei uskonut, että vauva enää itsekään yrittää kääntyä.
Lääkäri ei ollut vakilääkärini vaan melko nuori nainen. Aluksi olin pettynyt, mutta lääkäri vaikutti ihan huipputyypiltä, eli omat ennakkoluuloni saivat siinä pöllytystä... Tosi taitavasti ultran kanssa toimi, esitteli minulle vielä käiverön kasvoja, kun olivat niin sievästi tarjolla. Pieni pulloposki siellä oli täydessä touhussa, teki jo kovasti hengitysharjoituksia, joten vartalon ympärysmittaakin otettiin useampaan kertaan. Painoarvioksi saatiin nyt 2550 g, eli 350 grammaa oli parissa viikossa pulskistunut. On hieman keskivertovauvaa pienikokoisempi, ja lääkäri arvioi edelleenkin painon olevan laskettuna aikana noin 3300 gramman kieppeillä.
Varsinaista synnytystapa-arviota ei vielä tehty, lantio vaikutti sisätutkimuksen perusteella olevan normaalikokoinen. Kävin kuitenkin lantion röntgenkuvauksessa, ja varsinainen synnytystapa-arvio on sitten ensi viikon tiistaina samalla kun kontrolloidaan uudelleen noita verenpaineita. Mikäli lantion mittauksissa ei estettä perätilasynnytykselle ole, niin valinta jää sitten mulle. Sain molemmista tavoista paksut niput tietoa mukaan, ja ensi tiistaina sitten puhutaan lääkärin kanssa lisää.
Mikäli menee sektioksi, niin se tehdään lääkärin mukaan yleensä ennen laskettua aikaa, 39+ viikolla. Eli silloin h-hetki voi kolmen viikon päästä olla jo käsillä, tai sitten nyytti on jo sylissä! Perätilasynnytystä ei sen sijaan mielellään käynnistetä, eli tulisi sitten kun tulisi.
Tuntuu aika hurjalta. Mahdollisesti enää kolme viikkoa... Mies oli kotona kun tulin, ja uutiset kuullessaan katseli kalenteria epäuskoisen näköisenä. Vaikka päivien vähentyminen on kummallakin ollut tiedossa, niin siltikin tuo asia jotenkin konkretisoitui. Tuli sellainen ilon ja pelon aalto, koko elämä muuttuu ihan kohta. Mies sanoi, että saan tehdä päätöksen synnytystavasta ihan omien tuntemusten mukaan, hänelle on tärkeintä, että sekä minä että vauva ollaan turvassa. Ihan riskittömiä eivät kummatkaan tavat kuitenkaan ole, joten pohtimisen paikka tässä nyt todellakin olisi. Pitää nyt perehtyä materiaaliin ja ynnätä plussia ja miinuksia.
Ensi tiistaita odotellessa ei auta kuin jatkaa levollista odottamista. Verenpaineet olivat edelleen koholla, mutta yritetään jatkaa samalla lepo-linjalla, sain pissatikut mukaan valkuaisten seuraamiseksi. Mietin tuossa juuri, että jos tätä verenpainetta ei olisi, niin voisin sanoa tämän loppuraskauden olevan jopa aika helppoa aikaa. Ei selkäkipuja, eikä kovin tukalaa oloa, ei turvotuksia eikä närästyksiä tai suurempia vihlontoja... *nyt on pakko mennä koputtamaan puuta ihan kaksin käsin*
Cazze 36+4
keskiviikkona, elokuuta 27, 2008
Vuosipäivä
Tasan vuosi sitten maailma romahti. Silloin saimme kuulla lääkäriltä, että sisälläni olevan pienen sydän ei sykkinyt enää. Olen lukenut vanhoja blogimerkintöjäni, itkenyt ja muistellut. Samaan aikaan meillä oli muutto, elämä meni hetkessä onnellisesta odotuksesta mustaan kaaokseen. Nyt kun mietin noita päiviä, en ymmärrä miten siitä kaikesta selvisi, muuttolaatikoiden ja remontin keskellä. Jostakin se voima kuitenkin löytyi.
Vaikka kyyneleitä tapahtuneen vuoksi vielä riittääkin, on lohdullista, että samaan aikaan sisälläni potkii uusi elämä. Mutta taikauskoisena ihmisenä tunnustelen koko ajan mahaani, lasken liikkeitä, juttelen pienelle, silittelen. Pelkään, että vuoden takainen toistuu uudelleen.
Huomenna aiomme mennä miehen kanssa pikkuisen haudalle, viemme kynttilän sekä kukkia pihaltamme. Mies pitää huomista varsinaisena vuosipäivänä, koska silloin synnytin hänet ja saimme hänet hetkeksi viereemme. Minä itse taidan viettää kolmen päivän muistopäivää, eilen kun tuli vuosi siitä päivästä kun en enää pikkuisen sydänääniä dopplerilla löytänyt.
Eräs työkaverini sanoi minulle, että jostakin syystä vauva ei silloin ollut valmis vielä syntymään, mutta nyt hän on. Ikäänkuin hän olisi sama vauva. Kaunis ajatus tämäkin. Puhuimme asiasta eilen mieheni kanssa. Meistä kumpikin ajatteli kuitenkin toisin, eli mielestämme kyseessä on ihan eri vauva. Tämä vuosi sitten menetetty kuuluu meidän perheeseemme aina ajatuksissamme. Uskon, että hän on suojelusenkelinä odottamallemme pikkuiselle. Vaikka me odotamme kuin kuuta nousevaa tätä pikkuista syntyväksi, niin silti me kaipaamme edelleen sitä pientä poikaa, jonka vuosi sitten hyvästelimme.
Emme ole vieläkään polttaneet sitä kastekynttilää, jonka pappi meille pikkuisen siunaustilaisuudessa antoi. Taidamme tänään sytyttää sen, ja huomenna poltamme sen loppuun saakka. Aika laskea irti.
Vaikka kyyneleitä tapahtuneen vuoksi vielä riittääkin, on lohdullista, että samaan aikaan sisälläni potkii uusi elämä. Mutta taikauskoisena ihmisenä tunnustelen koko ajan mahaani, lasken liikkeitä, juttelen pienelle, silittelen. Pelkään, että vuoden takainen toistuu uudelleen.
Huomenna aiomme mennä miehen kanssa pikkuisen haudalle, viemme kynttilän sekä kukkia pihaltamme. Mies pitää huomista varsinaisena vuosipäivänä, koska silloin synnytin hänet ja saimme hänet hetkeksi viereemme. Minä itse taidan viettää kolmen päivän muistopäivää, eilen kun tuli vuosi siitä päivästä kun en enää pikkuisen sydänääniä dopplerilla löytänyt.
Eräs työkaverini sanoi minulle, että jostakin syystä vauva ei silloin ollut valmis vielä syntymään, mutta nyt hän on. Ikäänkuin hän olisi sama vauva. Kaunis ajatus tämäkin. Puhuimme asiasta eilen mieheni kanssa. Meistä kumpikin ajatteli kuitenkin toisin, eli mielestämme kyseessä on ihan eri vauva. Tämä vuosi sitten menetetty kuuluu meidän perheeseemme aina ajatuksissamme. Uskon, että hän on suojelusenkelinä odottamallemme pikkuiselle. Vaikka me odotamme kuin kuuta nousevaa tätä pikkuista syntyväksi, niin silti me kaipaamme edelleen sitä pientä poikaa, jonka vuosi sitten hyvästelimme.
Emme ole vieläkään polttaneet sitä kastekynttilää, jonka pappi meille pikkuisen siunaustilaisuudessa antoi. Taidamme tänään sytyttää sen, ja huomenna poltamme sen loppuun saakka. Aika laskea irti.
perjantaina, elokuuta 22, 2008
Viisi viikkoa...
Viisi viikkoa laskettuun. Toisaalta niin vähän, mutta toisaalta loputtoman pitkään. Olen tottunut jo tähän mahaani niin hyvin, että onkohan olo sitten tyhjä, kun käiverö joskus maailmaan putkahtaa? Iltaisin nukahdan yleensä käiverön jumpatessa, ja aamuisin makailen sängyssä rauhassa odottaen, että myös masussa alkaisi liikehdintä. Vasta sen jälkeen aloitamme yhdessä uuden päivän.
Nyt kun mies on viihtynyt sorsa- ja hanhijahdissa, ja olen ollut aika paljon yksin kotona, niin huomaan juttelevani mahalle entistä enemmän. Kun mies on kotona, niin sitä höpöttelyä vähän pidättelee. Mutta enhän minä en yksin ole ollut kotona pitkään aikaan. Kotona ollaan nyt kahdestaan, käiverö ja minä. No vanhin noutajamme on toki ollut vahtikoirana, eli kolmestaan.
Kiitos kaikille sektiota ja perätila-asiaa kommentoinneille. Nyt minulla on sellainen olo, että en pelkää enää kumpaakaan. Pitää kuunnella lääkärien mielipide ja yrittää toimia sen mukaisesti. Kun nyt sinne asti vielä jaksaisi odottaa.
Kävin äitiyspolilla tiistaina verenpaineiden vuoksi. Neuvolassa oli verenpaine hurjat 150/110. Paineet olivat olleet koholla jo kotona, joten tiesin kyllä, että neuvolassa luvut ovat sitten erityisen suuret. Äitiyspolilla makasin vähän aikaa käyrillä. Käiverö nukkui ensin ja sykkeet olivat 125 luokkaa. Sitten alkoikin kova jumppahetki ja sykkeet kävivät välillä 180:ssa. Oli mukavaa seurata käiverön elkeitä. Jos vaikkapa yskäisi, niin alkoi pienessäkin olla heti eloa. Ultralla tilanne katsottioin myös, painoarvio oli 2200g (viikkoja oli tuolloin 34+3). Lääkärin mukaan olisi tulossa jonkin verran alle 3500-grammainen vauva, mikäli syntyy laskettuna aikana.
Paineetkin asettuivat, kun ne käyrällä makoilun perään mitattiin, niin lukema oli laskenut 130/92:een. Lääkärin mukaan verenpaineeni ei ainakaan vielä viittaa raskausmyrkytykseen koska muita oireita ei ole. Lääkäri mietti tavallisen verenpainelääkityksen aloittamista, mutta päätyi sitten siihen, että kokeillaan vielä ilman, lepopaineet kun olivat kuitenkin paremmat. Nyt on kuitenkin sitten taas kaikki turha rehkiminen kielletty, imuroinnit ja isommat siivoamiset on miehen huolena (*ai kun harmittaa*). Kontrolikäynti olisi sitten viikolla 36+3, samalla mietitään kai jo synnytystapaakin, jos vielä perätilassa viihtyy.
Niin, niitä hankintojakin on jo tehty. Haaparannan reissulta ei vielä vaunuja ostettu, löydettiin kyllä mieluinen malli, mutta saatiin kuitenkin ne halvemmalla suomalaisesta verkkokaupasta. Elikkä tässä ovat sitten meidän vaunut (pitäisi tulla viikon sisään). Noihin ostimme siis lisäksi pehmeän kantokopan. Ihastuin vaunujen ketteryyteen ja vakauteen. Olen tuttavieni nelipyöräisiä vaunuja lykkinyt kaupoissa ja hämmästellyt niiden vaikeaa liikuteltavuutta. Näitä kolmirattaisia suositteli sitten yksi tuttavaperhe, jolla vaunulenkillä ovat usein myös koirat mukana. Hyvin pelittävät kuulemma myös lumessa. Toivottavasti oli hyvä hankinta, olivat hieman kalliimmat kuin Quinnyt, joita ensin mietimme.
Ja sitten: lastenhuoneeseen on valittu yhdelle seinälle RTV:n uudesta Woodlandin mallistosta suurta tulppaanikuviota (ei ollut missään kuvaa, höh), muut seinät maalataan. Ensi viikolla aikoi mies hoitaa rempan. Sitten Ikeasta ostettiin iso lipasto vauvantarvikkeille. varsinaista hoitopöytälipastoa ei sitten hankittu, vaan ostettiin samalla reissulla Ikean rimpula. Kestää sen minkä kestää ja sitten saa mennä varastoon apupöydäksi. Huoneeseen tulee lisäksi valkoinen puusepän tekemä kehto (päiväunipaikaksi) sekä joko sohva tai nojatuoli. Laitan kuvaa sitten kun koko homma alkaa olla valmis.
Ja lisäksi on sitten hommattu Gracon turvakaukalo, korvakuumemittari, sähköinen rintapumppu, tuttipullot, silikoniset ensitutit, liivinsuojia, puhdistuspyyhkeitä, hoitoalusta, kotiintulovaatteet, kylpyamme ja imetystyyny... Pinnasänky tulee alussa meidän makkariin ja on valmiina petivaatteineen yläkerran lämpimässä varastossa. Hankintaa odottavat vielä sitteri ja rintareppu, ne hankitaan sitten kun/jos siltä tuntuu. Eli kyllä kai kaikki alkaa pääpiirteissään olla valmiina... Ne mitä puuttuu, saa mies sitten juosta kaupasta =)
Ja se vaippamaailma sitten.... Taidan olla täysin hurahtanut jo nyt kestoihin, mutta se onkin sitten kokonaan toisen tarinan paikka. Nyt makuuasentoon hetkeksi.
Cazze 34+6
Nyt kun mies on viihtynyt sorsa- ja hanhijahdissa, ja olen ollut aika paljon yksin kotona, niin huomaan juttelevani mahalle entistä enemmän. Kun mies on kotona, niin sitä höpöttelyä vähän pidättelee. Mutta enhän minä en yksin ole ollut kotona pitkään aikaan. Kotona ollaan nyt kahdestaan, käiverö ja minä. No vanhin noutajamme on toki ollut vahtikoirana, eli kolmestaan.
Kiitos kaikille sektiota ja perätila-asiaa kommentoinneille. Nyt minulla on sellainen olo, että en pelkää enää kumpaakaan. Pitää kuunnella lääkärien mielipide ja yrittää toimia sen mukaisesti. Kun nyt sinne asti vielä jaksaisi odottaa.
Kävin äitiyspolilla tiistaina verenpaineiden vuoksi. Neuvolassa oli verenpaine hurjat 150/110. Paineet olivat olleet koholla jo kotona, joten tiesin kyllä, että neuvolassa luvut ovat sitten erityisen suuret. Äitiyspolilla makasin vähän aikaa käyrillä. Käiverö nukkui ensin ja sykkeet olivat 125 luokkaa. Sitten alkoikin kova jumppahetki ja sykkeet kävivät välillä 180:ssa. Oli mukavaa seurata käiverön elkeitä. Jos vaikkapa yskäisi, niin alkoi pienessäkin olla heti eloa. Ultralla tilanne katsottioin myös, painoarvio oli 2200g (viikkoja oli tuolloin 34+3). Lääkärin mukaan olisi tulossa jonkin verran alle 3500-grammainen vauva, mikäli syntyy laskettuna aikana.
Paineetkin asettuivat, kun ne käyrällä makoilun perään mitattiin, niin lukema oli laskenut 130/92:een. Lääkärin mukaan verenpaineeni ei ainakaan vielä viittaa raskausmyrkytykseen koska muita oireita ei ole. Lääkäri mietti tavallisen verenpainelääkityksen aloittamista, mutta päätyi sitten siihen, että kokeillaan vielä ilman, lepopaineet kun olivat kuitenkin paremmat. Nyt on kuitenkin sitten taas kaikki turha rehkiminen kielletty, imuroinnit ja isommat siivoamiset on miehen huolena (*ai kun harmittaa*). Kontrolikäynti olisi sitten viikolla 36+3, samalla mietitään kai jo synnytystapaakin, jos vielä perätilassa viihtyy.
Niin, niitä hankintojakin on jo tehty. Haaparannan reissulta ei vielä vaunuja ostettu, löydettiin kyllä mieluinen malli, mutta saatiin kuitenkin ne halvemmalla suomalaisesta verkkokaupasta. Elikkä tässä ovat sitten meidän vaunut (pitäisi tulla viikon sisään). Noihin ostimme siis lisäksi pehmeän kantokopan. Ihastuin vaunujen ketteryyteen ja vakauteen. Olen tuttavieni nelipyöräisiä vaunuja lykkinyt kaupoissa ja hämmästellyt niiden vaikeaa liikuteltavuutta. Näitä kolmirattaisia suositteli sitten yksi tuttavaperhe, jolla vaunulenkillä ovat usein myös koirat mukana. Hyvin pelittävät kuulemma myös lumessa. Toivottavasti oli hyvä hankinta, olivat hieman kalliimmat kuin Quinnyt, joita ensin mietimme.
Ja sitten: lastenhuoneeseen on valittu yhdelle seinälle RTV:n uudesta Woodlandin mallistosta suurta tulppaanikuviota (ei ollut missään kuvaa, höh), muut seinät maalataan. Ensi viikolla aikoi mies hoitaa rempan. Sitten Ikeasta ostettiin iso lipasto vauvantarvikkeille. varsinaista hoitopöytälipastoa ei sitten hankittu, vaan ostettiin samalla reissulla Ikean rimpula. Kestää sen minkä kestää ja sitten saa mennä varastoon apupöydäksi. Huoneeseen tulee lisäksi valkoinen puusepän tekemä kehto (päiväunipaikaksi) sekä joko sohva tai nojatuoli. Laitan kuvaa sitten kun koko homma alkaa olla valmis.
Ja lisäksi on sitten hommattu Gracon turvakaukalo, korvakuumemittari, sähköinen rintapumppu, tuttipullot, silikoniset ensitutit, liivinsuojia, puhdistuspyyhkeitä, hoitoalusta, kotiintulovaatteet, kylpyamme ja imetystyyny... Pinnasänky tulee alussa meidän makkariin ja on valmiina petivaatteineen yläkerran lämpimässä varastossa. Hankintaa odottavat vielä sitteri ja rintareppu, ne hankitaan sitten kun/jos siltä tuntuu. Eli kyllä kai kaikki alkaa pääpiirteissään olla valmiina... Ne mitä puuttuu, saa mies sitten juosta kaupasta =)
Ja se vaippamaailma sitten.... Taidan olla täysin hurahtanut jo nyt kestoihin, mutta se onkin sitten kokonaan toisen tarinan paikka. Nyt makuuasentoon hetkeksi.
Cazze 34+6
perjantaina, elokuuta 15, 2008
Vaaliuurnille!
Lisäsinpäs tuohon sivun vasempaan laitaan pikku veikkauksen. Pyydänkin sinua nyt meditoimaan hetken ja heittämään villin arvauksen kehiin!
Omasta mielessä tuolla masussa voi olla hyvinkin tyttö- tai poikakäiverö. On toisaalta ollut ihanaa, kun ei vielä tiedä. Toisaalta olisi niin paljon helpompaa ostaa vaatteita, nyt asusteet ovat hyvin neutraaleja värityksensä suhteen. En ole noissa väreissä mielstäni kuitenkaan kovin tarkka, mielestäni pojalle voi hyvinkin pukea kirkaanpunaista ja tytöille sinistä, mutta sitten kun ne vaatteet on usein vielä kuvitettu traktoreilla tai prinsessoilla, niin eivät ne oikein istu kuvaan. Vaikka ei kai se tytteli tai poika välitä', että mikä kuva siinä rinnassa on, eikä edes sitä näe. Meitä aikuisia vartenhan nuo kaikki on tehty. Ja jos tyttö tulisi, niin olisihan se kivaa ostaa joku pikku mekko, pojalle taas jotkin henkselihousut. Noh, kuusi viikkoa niin sitten selviää, mikäli laskettuun aikaan mennessä on maailmaan tullut.
Minäpäs olen tänään perätila-urheillut. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ensin olin maassa kontallani pylly pystyssä ja naama olohuoneen matossa, sitten hetken päästä taas korkeita tyynyjä pyllyn alla niin, että lantio nousee korkeammalle (tuttu asento kaikille vauvakuumeilijoille). Näissä asennoissa kun uskomuksien mukaan perätilavauva voisi kääntyä pää alaspäin ihan itsekseen. Etenkin ensimmäinen asento oli aika epämiellyttävä, siinä olisi kuitenkin pitänyt olla noin 15 min. En tiedä tykkäsikö käiverö vai ei, mutta kova muljunta kyllä kävi. Mutta edelleenkin hän kuitenkin puskee päällään kylkiluita ulos.
Tuon perätilan vuoksi olen sukeltanut jälleen googlen kautta internetin syövereihin. Olen etsinyt muun muassa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin maidon tuloon silloin kun kyseessä on suunniteltu sektio, sekä sektiohaavan paranemisesta. Jostakin luin, että sektion jälkeen pityäisi olla parikin vuotta yrittämästä uutta, voiko aika olla tosiaankin niin pitkä? Uutta yritystä nyt en vielä edes mieti, tämä ensimmäinen pitäisi ensin saada hengissä maailmaan, mutta pari vuotta voi olla aika pitkä aika, jos sen kakkosen kuitenkin haluaa joskus saada.
Mielessä on jopa käynyt, että jos lantio olisikin tarpeeksi tilava, niin uskaltaisinko alkaa perätilavauvaa sittenkin synnyttämään alakautta? Jos oikein olen ymmärtänyt, niin perätilassa syntyvää vauvaa ei juurikaan avusteta. Sitä ei voida esim. vetää jaloista, jottei refleksinomaisesti levitä käsiään jne. Eli synnyttäjän pitäisi olla tämänkin vuoksi kai kokeneempi konkari, koska olisi aika itsenäistä touhua...
Hankala ja mystinen paikka kaikkinensa. Toivottavasti käiverö nyt ratkaisee tilanteen itse, ja pyörähtää lähtöasemiin ihan itse. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia, eli kaikki sektion tai perätilasynnytyksen kokeneet, kertokaas omat kokemuksenne kyseisestä tapahtumasta!
Cazze 34+0 (hihii, kello on juuri yli puolenyön)
Omasta mielessä tuolla masussa voi olla hyvinkin tyttö- tai poikakäiverö. On toisaalta ollut ihanaa, kun ei vielä tiedä. Toisaalta olisi niin paljon helpompaa ostaa vaatteita, nyt asusteet ovat hyvin neutraaleja värityksensä suhteen. En ole noissa väreissä mielstäni kuitenkaan kovin tarkka, mielestäni pojalle voi hyvinkin pukea kirkaanpunaista ja tytöille sinistä, mutta sitten kun ne vaatteet on usein vielä kuvitettu traktoreilla tai prinsessoilla, niin eivät ne oikein istu kuvaan. Vaikka ei kai se tytteli tai poika välitä', että mikä kuva siinä rinnassa on, eikä edes sitä näe. Meitä aikuisia vartenhan nuo kaikki on tehty. Ja jos tyttö tulisi, niin olisihan se kivaa ostaa joku pikku mekko, pojalle taas jotkin henkselihousut. Noh, kuusi viikkoa niin sitten selviää, mikäli laskettuun aikaan mennessä on maailmaan tullut.
Minäpäs olen tänään perätila-urheillut. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ensin olin maassa kontallani pylly pystyssä ja naama olohuoneen matossa, sitten hetken päästä taas korkeita tyynyjä pyllyn alla niin, että lantio nousee korkeammalle (tuttu asento kaikille vauvakuumeilijoille). Näissä asennoissa kun uskomuksien mukaan perätilavauva voisi kääntyä pää alaspäin ihan itsekseen. Etenkin ensimmäinen asento oli aika epämiellyttävä, siinä olisi kuitenkin pitänyt olla noin 15 min. En tiedä tykkäsikö käiverö vai ei, mutta kova muljunta kyllä kävi. Mutta edelleenkin hän kuitenkin puskee päällään kylkiluita ulos.
Tuon perätilan vuoksi olen sukeltanut jälleen googlen kautta internetin syövereihin. Olen etsinyt muun muassa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin maidon tuloon silloin kun kyseessä on suunniteltu sektio, sekä sektiohaavan paranemisesta. Jostakin luin, että sektion jälkeen pityäisi olla parikin vuotta yrittämästä uutta, voiko aika olla tosiaankin niin pitkä? Uutta yritystä nyt en vielä edes mieti, tämä ensimmäinen pitäisi ensin saada hengissä maailmaan, mutta pari vuotta voi olla aika pitkä aika, jos sen kakkosen kuitenkin haluaa joskus saada.
Mielessä on jopa käynyt, että jos lantio olisikin tarpeeksi tilava, niin uskaltaisinko alkaa perätilavauvaa sittenkin synnyttämään alakautta? Jos oikein olen ymmärtänyt, niin perätilassa syntyvää vauvaa ei juurikaan avusteta. Sitä ei voida esim. vetää jaloista, jottei refleksinomaisesti levitä käsiään jne. Eli synnyttäjän pitäisi olla tämänkin vuoksi kai kokeneempi konkari, koska olisi aika itsenäistä touhua...
Hankala ja mystinen paikka kaikkinensa. Toivottavasti käiverö nyt ratkaisee tilanteen itse, ja pyörähtää lähtöasemiin ihan itse. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia, eli kaikki sektion tai perätilasynnytyksen kokeneet, kertokaas omat kokemuksenne kyseisestä tapahtumasta!
Cazze 34+0 (hihii, kello on juuri yli puolenyön)
torstaina, elokuuta 07, 2008
Harsomeressä
No niin, nyt olen aloittanut valmistautumisen vauvan tuloon.... Olen pessyt kaikki harsot! Nyt minulla on 28 puhdasta harsoa odottamassa pulauttelijaa... Siskolta perityissä tarvikkeissa oli siis aikamoinen harsoläjä. Nyt siis otetaankin vastaan kaikkia mahdollisia vinkkejä mihin näitä harsoja voi käyttää. Kestoiluun tott kai, sekä pulautteluiden varalta, oliskos muita niksipirkka-ohjeita?
Ja muutenkin aiomme edistyä valmisteluissa, huomenna lähdemme Haaparannalle ostamaan ne vaunut sekä hoitopöydän. Ilouutinen tuli myös miehen äidiltä ja siskolta, he aikoivat kustantaa meille vaunut. Useamman satasen menoerä on siis vähempänä. *Tuuletuksen paikka!*
Me kävimme tänään eläintarhassa, pitihän sitä masuasukkia nyt sentään siellä käyttää. Ei tainnut vain reppana juurikaan tietää, että oli oudossa paikassa, sen verran hiljaisina eläimet olivat. Puhuvaa korppia kun yritin innostaa raakkumaan, tuli muutama mojova potku, muuten taisi nukkua onnellisesti koko ajan.
Tiistaina oli ensimmäinen perhevalmennus. Olisikohan noin kymmenkunta paria ollut paikalla. Alun jäykähkö ilmapiiri ja tosi typerä MLL:n video saivat meidät molemmat jo miettimään, että noinkohan enää seuraaville kerroille tulemme. Mutta kyllä se ilmapiiri onneksi siitä vapautui, joten emmeköhän me nyt perhevalmennuksen läpi kahlaa. Mies kauhistui, kun kaikki muut isät olivat kuulemma mopoikäisiä, mutta oli siellä kyllä minun mielestä useampikin kolme kymppiä ylittänyt. ja mitä väliä sillä iällä on, samassa jamassa me kaikki kuitenkin oltiin, esikoista maailmaan kaikki odotti.
Nyt valmistautumaan huomiseen, pitää laittaa sitten hankinnoista kuvia tännekin.
Ja muutenkin aiomme edistyä valmisteluissa, huomenna lähdemme Haaparannalle ostamaan ne vaunut sekä hoitopöydän. Ilouutinen tuli myös miehen äidiltä ja siskolta, he aikoivat kustantaa meille vaunut. Useamman satasen menoerä on siis vähempänä. *Tuuletuksen paikka!*
Me kävimme tänään eläintarhassa, pitihän sitä masuasukkia nyt sentään siellä käyttää. Ei tainnut vain reppana juurikaan tietää, että oli oudossa paikassa, sen verran hiljaisina eläimet olivat. Puhuvaa korppia kun yritin innostaa raakkumaan, tuli muutama mojova potku, muuten taisi nukkua onnellisesti koko ajan.
Tiistaina oli ensimmäinen perhevalmennus. Olisikohan noin kymmenkunta paria ollut paikalla. Alun jäykähkö ilmapiiri ja tosi typerä MLL:n video saivat meidät molemmat jo miettimään, että noinkohan enää seuraaville kerroille tulemme. Mutta kyllä se ilmapiiri onneksi siitä vapautui, joten emmeköhän me nyt perhevalmennuksen läpi kahlaa. Mies kauhistui, kun kaikki muut isät olivat kuulemma mopoikäisiä, mutta oli siellä kyllä minun mielestä useampikin kolme kymppiä ylittänyt. ja mitä väliä sillä iällä on, samassa jamassa me kaikki kuitenkin oltiin, esikoista maailmaan kaikki odotti.
Nyt valmistautumaan huomiseen, pitää laittaa sitten hankinnoista kuvia tännekin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
