Tasan vuosi sitten maailma romahti. Silloin saimme kuulla lääkäriltä, että sisälläni olevan pienen sydän ei sykkinyt enää. Olen lukenut vanhoja blogimerkintöjäni, itkenyt ja muistellut. Samaan aikaan meillä oli muutto, elämä meni hetkessä onnellisesta odotuksesta mustaan kaaokseen. Nyt kun mietin noita päiviä, en ymmärrä miten siitä kaikesta selvisi, muuttolaatikoiden ja remontin keskellä. Jostakin se voima kuitenkin löytyi.
Vaikka kyyneleitä tapahtuneen vuoksi vielä riittääkin, on lohdullista, että samaan aikaan sisälläni potkii uusi elämä. Mutta taikauskoisena ihmisenä tunnustelen koko ajan mahaani, lasken liikkeitä, juttelen pienelle, silittelen. Pelkään, että vuoden takainen toistuu uudelleen.
Huomenna aiomme mennä miehen kanssa pikkuisen haudalle, viemme kynttilän sekä kukkia pihaltamme. Mies pitää huomista varsinaisena vuosipäivänä, koska silloin synnytin hänet ja saimme hänet hetkeksi viereemme. Minä itse taidan viettää kolmen päivän muistopäivää, eilen kun tuli vuosi siitä päivästä kun en enää pikkuisen sydänääniä dopplerilla löytänyt.
Eräs työkaverini sanoi minulle, että jostakin syystä vauva ei silloin ollut valmis vielä syntymään, mutta nyt hän on. Ikäänkuin hän olisi sama vauva. Kaunis ajatus tämäkin. Puhuimme asiasta eilen mieheni kanssa. Meistä kumpikin ajatteli kuitenkin toisin, eli mielestämme kyseessä on ihan eri vauva. Tämä vuosi sitten menetetty kuuluu meidän perheeseemme aina ajatuksissamme. Uskon, että hän on suojelusenkelinä odottamallemme pikkuiselle. Vaikka me odotamme kuin kuuta nousevaa tätä pikkuista syntyväksi, niin silti me kaipaamme edelleen sitä pientä poikaa, jonka vuosi sitten hyvästelimme.
Emme ole vieläkään polttaneet sitä kastekynttilää, jonka pappi meille pikkuisen siunaustilaisuudessa antoi. Taidamme tänään sytyttää sen, ja huomenna poltamme sen loppuun saakka. Aika laskea irti.
keskiviikkona, elokuuta 27, 2008
perjantaina, elokuuta 22, 2008
Viisi viikkoa...
Viisi viikkoa laskettuun. Toisaalta niin vähän, mutta toisaalta loputtoman pitkään. Olen tottunut jo tähän mahaani niin hyvin, että onkohan olo sitten tyhjä, kun käiverö joskus maailmaan putkahtaa? Iltaisin nukahdan yleensä käiverön jumpatessa, ja aamuisin makailen sängyssä rauhassa odottaen, että myös masussa alkaisi liikehdintä. Vasta sen jälkeen aloitamme yhdessä uuden päivän.
Nyt kun mies on viihtynyt sorsa- ja hanhijahdissa, ja olen ollut aika paljon yksin kotona, niin huomaan juttelevani mahalle entistä enemmän. Kun mies on kotona, niin sitä höpöttelyä vähän pidättelee. Mutta enhän minä en yksin ole ollut kotona pitkään aikaan. Kotona ollaan nyt kahdestaan, käiverö ja minä. No vanhin noutajamme on toki ollut vahtikoirana, eli kolmestaan.
Kiitos kaikille sektiota ja perätila-asiaa kommentoinneille. Nyt minulla on sellainen olo, että en pelkää enää kumpaakaan. Pitää kuunnella lääkärien mielipide ja yrittää toimia sen mukaisesti. Kun nyt sinne asti vielä jaksaisi odottaa.
Kävin äitiyspolilla tiistaina verenpaineiden vuoksi. Neuvolassa oli verenpaine hurjat 150/110. Paineet olivat olleet koholla jo kotona, joten tiesin kyllä, että neuvolassa luvut ovat sitten erityisen suuret. Äitiyspolilla makasin vähän aikaa käyrillä. Käiverö nukkui ensin ja sykkeet olivat 125 luokkaa. Sitten alkoikin kova jumppahetki ja sykkeet kävivät välillä 180:ssa. Oli mukavaa seurata käiverön elkeitä. Jos vaikkapa yskäisi, niin alkoi pienessäkin olla heti eloa. Ultralla tilanne katsottioin myös, painoarvio oli 2200g (viikkoja oli tuolloin 34+3). Lääkärin mukaan olisi tulossa jonkin verran alle 3500-grammainen vauva, mikäli syntyy laskettuna aikana.
Paineetkin asettuivat, kun ne käyrällä makoilun perään mitattiin, niin lukema oli laskenut 130/92:een. Lääkärin mukaan verenpaineeni ei ainakaan vielä viittaa raskausmyrkytykseen koska muita oireita ei ole. Lääkäri mietti tavallisen verenpainelääkityksen aloittamista, mutta päätyi sitten siihen, että kokeillaan vielä ilman, lepopaineet kun olivat kuitenkin paremmat. Nyt on kuitenkin sitten taas kaikki turha rehkiminen kielletty, imuroinnit ja isommat siivoamiset on miehen huolena (*ai kun harmittaa*). Kontrolikäynti olisi sitten viikolla 36+3, samalla mietitään kai jo synnytystapaakin, jos vielä perätilassa viihtyy.
Niin, niitä hankintojakin on jo tehty. Haaparannan reissulta ei vielä vaunuja ostettu, löydettiin kyllä mieluinen malli, mutta saatiin kuitenkin ne halvemmalla suomalaisesta verkkokaupasta. Elikkä tässä ovat sitten meidän vaunut (pitäisi tulla viikon sisään). Noihin ostimme siis lisäksi pehmeän kantokopan. Ihastuin vaunujen ketteryyteen ja vakauteen. Olen tuttavieni nelipyöräisiä vaunuja lykkinyt kaupoissa ja hämmästellyt niiden vaikeaa liikuteltavuutta. Näitä kolmirattaisia suositteli sitten yksi tuttavaperhe, jolla vaunulenkillä ovat usein myös koirat mukana. Hyvin pelittävät kuulemma myös lumessa. Toivottavasti oli hyvä hankinta, olivat hieman kalliimmat kuin Quinnyt, joita ensin mietimme.
Ja sitten: lastenhuoneeseen on valittu yhdelle seinälle RTV:n uudesta Woodlandin mallistosta suurta tulppaanikuviota (ei ollut missään kuvaa, höh), muut seinät maalataan. Ensi viikolla aikoi mies hoitaa rempan. Sitten Ikeasta ostettiin iso lipasto vauvantarvikkeille. varsinaista hoitopöytälipastoa ei sitten hankittu, vaan ostettiin samalla reissulla Ikean rimpula. Kestää sen minkä kestää ja sitten saa mennä varastoon apupöydäksi. Huoneeseen tulee lisäksi valkoinen puusepän tekemä kehto (päiväunipaikaksi) sekä joko sohva tai nojatuoli. Laitan kuvaa sitten kun koko homma alkaa olla valmis.
Ja lisäksi on sitten hommattu Gracon turvakaukalo, korvakuumemittari, sähköinen rintapumppu, tuttipullot, silikoniset ensitutit, liivinsuojia, puhdistuspyyhkeitä, hoitoalusta, kotiintulovaatteet, kylpyamme ja imetystyyny... Pinnasänky tulee alussa meidän makkariin ja on valmiina petivaatteineen yläkerran lämpimässä varastossa. Hankintaa odottavat vielä sitteri ja rintareppu, ne hankitaan sitten kun/jos siltä tuntuu. Eli kyllä kai kaikki alkaa pääpiirteissään olla valmiina... Ne mitä puuttuu, saa mies sitten juosta kaupasta =)
Ja se vaippamaailma sitten.... Taidan olla täysin hurahtanut jo nyt kestoihin, mutta se onkin sitten kokonaan toisen tarinan paikka. Nyt makuuasentoon hetkeksi.
Cazze 34+6
Nyt kun mies on viihtynyt sorsa- ja hanhijahdissa, ja olen ollut aika paljon yksin kotona, niin huomaan juttelevani mahalle entistä enemmän. Kun mies on kotona, niin sitä höpöttelyä vähän pidättelee. Mutta enhän minä en yksin ole ollut kotona pitkään aikaan. Kotona ollaan nyt kahdestaan, käiverö ja minä. No vanhin noutajamme on toki ollut vahtikoirana, eli kolmestaan.
Kiitos kaikille sektiota ja perätila-asiaa kommentoinneille. Nyt minulla on sellainen olo, että en pelkää enää kumpaakaan. Pitää kuunnella lääkärien mielipide ja yrittää toimia sen mukaisesti. Kun nyt sinne asti vielä jaksaisi odottaa.
Kävin äitiyspolilla tiistaina verenpaineiden vuoksi. Neuvolassa oli verenpaine hurjat 150/110. Paineet olivat olleet koholla jo kotona, joten tiesin kyllä, että neuvolassa luvut ovat sitten erityisen suuret. Äitiyspolilla makasin vähän aikaa käyrillä. Käiverö nukkui ensin ja sykkeet olivat 125 luokkaa. Sitten alkoikin kova jumppahetki ja sykkeet kävivät välillä 180:ssa. Oli mukavaa seurata käiverön elkeitä. Jos vaikkapa yskäisi, niin alkoi pienessäkin olla heti eloa. Ultralla tilanne katsottioin myös, painoarvio oli 2200g (viikkoja oli tuolloin 34+3). Lääkärin mukaan olisi tulossa jonkin verran alle 3500-grammainen vauva, mikäli syntyy laskettuna aikana.
Paineetkin asettuivat, kun ne käyrällä makoilun perään mitattiin, niin lukema oli laskenut 130/92:een. Lääkärin mukaan verenpaineeni ei ainakaan vielä viittaa raskausmyrkytykseen koska muita oireita ei ole. Lääkäri mietti tavallisen verenpainelääkityksen aloittamista, mutta päätyi sitten siihen, että kokeillaan vielä ilman, lepopaineet kun olivat kuitenkin paremmat. Nyt on kuitenkin sitten taas kaikki turha rehkiminen kielletty, imuroinnit ja isommat siivoamiset on miehen huolena (*ai kun harmittaa*). Kontrolikäynti olisi sitten viikolla 36+3, samalla mietitään kai jo synnytystapaakin, jos vielä perätilassa viihtyy.
Niin, niitä hankintojakin on jo tehty. Haaparannan reissulta ei vielä vaunuja ostettu, löydettiin kyllä mieluinen malli, mutta saatiin kuitenkin ne halvemmalla suomalaisesta verkkokaupasta. Elikkä tässä ovat sitten meidän vaunut (pitäisi tulla viikon sisään). Noihin ostimme siis lisäksi pehmeän kantokopan. Ihastuin vaunujen ketteryyteen ja vakauteen. Olen tuttavieni nelipyöräisiä vaunuja lykkinyt kaupoissa ja hämmästellyt niiden vaikeaa liikuteltavuutta. Näitä kolmirattaisia suositteli sitten yksi tuttavaperhe, jolla vaunulenkillä ovat usein myös koirat mukana. Hyvin pelittävät kuulemma myös lumessa. Toivottavasti oli hyvä hankinta, olivat hieman kalliimmat kuin Quinnyt, joita ensin mietimme.
Ja sitten: lastenhuoneeseen on valittu yhdelle seinälle RTV:n uudesta Woodlandin mallistosta suurta tulppaanikuviota (ei ollut missään kuvaa, höh), muut seinät maalataan. Ensi viikolla aikoi mies hoitaa rempan. Sitten Ikeasta ostettiin iso lipasto vauvantarvikkeille. varsinaista hoitopöytälipastoa ei sitten hankittu, vaan ostettiin samalla reissulla Ikean rimpula. Kestää sen minkä kestää ja sitten saa mennä varastoon apupöydäksi. Huoneeseen tulee lisäksi valkoinen puusepän tekemä kehto (päiväunipaikaksi) sekä joko sohva tai nojatuoli. Laitan kuvaa sitten kun koko homma alkaa olla valmis.
Ja lisäksi on sitten hommattu Gracon turvakaukalo, korvakuumemittari, sähköinen rintapumppu, tuttipullot, silikoniset ensitutit, liivinsuojia, puhdistuspyyhkeitä, hoitoalusta, kotiintulovaatteet, kylpyamme ja imetystyyny... Pinnasänky tulee alussa meidän makkariin ja on valmiina petivaatteineen yläkerran lämpimässä varastossa. Hankintaa odottavat vielä sitteri ja rintareppu, ne hankitaan sitten kun/jos siltä tuntuu. Eli kyllä kai kaikki alkaa pääpiirteissään olla valmiina... Ne mitä puuttuu, saa mies sitten juosta kaupasta =)
Ja se vaippamaailma sitten.... Taidan olla täysin hurahtanut jo nyt kestoihin, mutta se onkin sitten kokonaan toisen tarinan paikka. Nyt makuuasentoon hetkeksi.
Cazze 34+6
perjantaina, elokuuta 15, 2008
Vaaliuurnille!
Lisäsinpäs tuohon sivun vasempaan laitaan pikku veikkauksen. Pyydänkin sinua nyt meditoimaan hetken ja heittämään villin arvauksen kehiin!
Omasta mielessä tuolla masussa voi olla hyvinkin tyttö- tai poikakäiverö. On toisaalta ollut ihanaa, kun ei vielä tiedä. Toisaalta olisi niin paljon helpompaa ostaa vaatteita, nyt asusteet ovat hyvin neutraaleja värityksensä suhteen. En ole noissa väreissä mielstäni kuitenkaan kovin tarkka, mielestäni pojalle voi hyvinkin pukea kirkaanpunaista ja tytöille sinistä, mutta sitten kun ne vaatteet on usein vielä kuvitettu traktoreilla tai prinsessoilla, niin eivät ne oikein istu kuvaan. Vaikka ei kai se tytteli tai poika välitä', että mikä kuva siinä rinnassa on, eikä edes sitä näe. Meitä aikuisia vartenhan nuo kaikki on tehty. Ja jos tyttö tulisi, niin olisihan se kivaa ostaa joku pikku mekko, pojalle taas jotkin henkselihousut. Noh, kuusi viikkoa niin sitten selviää, mikäli laskettuun aikaan mennessä on maailmaan tullut.
Minäpäs olen tänään perätila-urheillut. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ensin olin maassa kontallani pylly pystyssä ja naama olohuoneen matossa, sitten hetken päästä taas korkeita tyynyjä pyllyn alla niin, että lantio nousee korkeammalle (tuttu asento kaikille vauvakuumeilijoille). Näissä asennoissa kun uskomuksien mukaan perätilavauva voisi kääntyä pää alaspäin ihan itsekseen. Etenkin ensimmäinen asento oli aika epämiellyttävä, siinä olisi kuitenkin pitänyt olla noin 15 min. En tiedä tykkäsikö käiverö vai ei, mutta kova muljunta kyllä kävi. Mutta edelleenkin hän kuitenkin puskee päällään kylkiluita ulos.
Tuon perätilan vuoksi olen sukeltanut jälleen googlen kautta internetin syövereihin. Olen etsinyt muun muassa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin maidon tuloon silloin kun kyseessä on suunniteltu sektio, sekä sektiohaavan paranemisesta. Jostakin luin, että sektion jälkeen pityäisi olla parikin vuotta yrittämästä uutta, voiko aika olla tosiaankin niin pitkä? Uutta yritystä nyt en vielä edes mieti, tämä ensimmäinen pitäisi ensin saada hengissä maailmaan, mutta pari vuotta voi olla aika pitkä aika, jos sen kakkosen kuitenkin haluaa joskus saada.
Mielessä on jopa käynyt, että jos lantio olisikin tarpeeksi tilava, niin uskaltaisinko alkaa perätilavauvaa sittenkin synnyttämään alakautta? Jos oikein olen ymmärtänyt, niin perätilassa syntyvää vauvaa ei juurikaan avusteta. Sitä ei voida esim. vetää jaloista, jottei refleksinomaisesti levitä käsiään jne. Eli synnyttäjän pitäisi olla tämänkin vuoksi kai kokeneempi konkari, koska olisi aika itsenäistä touhua...
Hankala ja mystinen paikka kaikkinensa. Toivottavasti käiverö nyt ratkaisee tilanteen itse, ja pyörähtää lähtöasemiin ihan itse. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia, eli kaikki sektion tai perätilasynnytyksen kokeneet, kertokaas omat kokemuksenne kyseisestä tapahtumasta!
Cazze 34+0 (hihii, kello on juuri yli puolenyön)
Omasta mielessä tuolla masussa voi olla hyvinkin tyttö- tai poikakäiverö. On toisaalta ollut ihanaa, kun ei vielä tiedä. Toisaalta olisi niin paljon helpompaa ostaa vaatteita, nyt asusteet ovat hyvin neutraaleja värityksensä suhteen. En ole noissa väreissä mielstäni kuitenkaan kovin tarkka, mielestäni pojalle voi hyvinkin pukea kirkaanpunaista ja tytöille sinistä, mutta sitten kun ne vaatteet on usein vielä kuvitettu traktoreilla tai prinsessoilla, niin eivät ne oikein istu kuvaan. Vaikka ei kai se tytteli tai poika välitä', että mikä kuva siinä rinnassa on, eikä edes sitä näe. Meitä aikuisia vartenhan nuo kaikki on tehty. Ja jos tyttö tulisi, niin olisihan se kivaa ostaa joku pikku mekko, pojalle taas jotkin henkselihousut. Noh, kuusi viikkoa niin sitten selviää, mikäli laskettuun aikaan mennessä on maailmaan tullut.
Minäpäs olen tänään perätila-urheillut. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ensin olin maassa kontallani pylly pystyssä ja naama olohuoneen matossa, sitten hetken päästä taas korkeita tyynyjä pyllyn alla niin, että lantio nousee korkeammalle (tuttu asento kaikille vauvakuumeilijoille). Näissä asennoissa kun uskomuksien mukaan perätilavauva voisi kääntyä pää alaspäin ihan itsekseen. Etenkin ensimmäinen asento oli aika epämiellyttävä, siinä olisi kuitenkin pitänyt olla noin 15 min. En tiedä tykkäsikö käiverö vai ei, mutta kova muljunta kyllä kävi. Mutta edelleenkin hän kuitenkin puskee päällään kylkiluita ulos.
Tuon perätilan vuoksi olen sukeltanut jälleen googlen kautta internetin syövereihin. Olen etsinyt muun muassa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin maidon tuloon silloin kun kyseessä on suunniteltu sektio, sekä sektiohaavan paranemisesta. Jostakin luin, että sektion jälkeen pityäisi olla parikin vuotta yrittämästä uutta, voiko aika olla tosiaankin niin pitkä? Uutta yritystä nyt en vielä edes mieti, tämä ensimmäinen pitäisi ensin saada hengissä maailmaan, mutta pari vuotta voi olla aika pitkä aika, jos sen kakkosen kuitenkin haluaa joskus saada.
Mielessä on jopa käynyt, että jos lantio olisikin tarpeeksi tilava, niin uskaltaisinko alkaa perätilavauvaa sittenkin synnyttämään alakautta? Jos oikein olen ymmärtänyt, niin perätilassa syntyvää vauvaa ei juurikaan avusteta. Sitä ei voida esim. vetää jaloista, jottei refleksinomaisesti levitä käsiään jne. Eli synnyttäjän pitäisi olla tämänkin vuoksi kai kokeneempi konkari, koska olisi aika itsenäistä touhua...
Hankala ja mystinen paikka kaikkinensa. Toivottavasti käiverö nyt ratkaisee tilanteen itse, ja pyörähtää lähtöasemiin ihan itse. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia, eli kaikki sektion tai perätilasynnytyksen kokeneet, kertokaas omat kokemuksenne kyseisestä tapahtumasta!
Cazze 34+0 (hihii, kello on juuri yli puolenyön)
torstaina, elokuuta 07, 2008
Harsomeressä
No niin, nyt olen aloittanut valmistautumisen vauvan tuloon.... Olen pessyt kaikki harsot! Nyt minulla on 28 puhdasta harsoa odottamassa pulauttelijaa... Siskolta perityissä tarvikkeissa oli siis aikamoinen harsoläjä. Nyt siis otetaankin vastaan kaikkia mahdollisia vinkkejä mihin näitä harsoja voi käyttää. Kestoiluun tott kai, sekä pulautteluiden varalta, oliskos muita niksipirkka-ohjeita?
Ja muutenkin aiomme edistyä valmisteluissa, huomenna lähdemme Haaparannalle ostamaan ne vaunut sekä hoitopöydän. Ilouutinen tuli myös miehen äidiltä ja siskolta, he aikoivat kustantaa meille vaunut. Useamman satasen menoerä on siis vähempänä. *Tuuletuksen paikka!*
Me kävimme tänään eläintarhassa, pitihän sitä masuasukkia nyt sentään siellä käyttää. Ei tainnut vain reppana juurikaan tietää, että oli oudossa paikassa, sen verran hiljaisina eläimet olivat. Puhuvaa korppia kun yritin innostaa raakkumaan, tuli muutama mojova potku, muuten taisi nukkua onnellisesti koko ajan.
Tiistaina oli ensimmäinen perhevalmennus. Olisikohan noin kymmenkunta paria ollut paikalla. Alun jäykähkö ilmapiiri ja tosi typerä MLL:n video saivat meidät molemmat jo miettimään, että noinkohan enää seuraaville kerroille tulemme. Mutta kyllä se ilmapiiri onneksi siitä vapautui, joten emmeköhän me nyt perhevalmennuksen läpi kahlaa. Mies kauhistui, kun kaikki muut isät olivat kuulemma mopoikäisiä, mutta oli siellä kyllä minun mielestä useampikin kolme kymppiä ylittänyt. ja mitä väliä sillä iällä on, samassa jamassa me kaikki kuitenkin oltiin, esikoista maailmaan kaikki odotti.
Nyt valmistautumaan huomiseen, pitää laittaa sitten hankinnoista kuvia tännekin.
Ja muutenkin aiomme edistyä valmisteluissa, huomenna lähdemme Haaparannalle ostamaan ne vaunut sekä hoitopöydän. Ilouutinen tuli myös miehen äidiltä ja siskolta, he aikoivat kustantaa meille vaunut. Useamman satasen menoerä on siis vähempänä. *Tuuletuksen paikka!*
Me kävimme tänään eläintarhassa, pitihän sitä masuasukkia nyt sentään siellä käyttää. Ei tainnut vain reppana juurikaan tietää, että oli oudossa paikassa, sen verran hiljaisina eläimet olivat. Puhuvaa korppia kun yritin innostaa raakkumaan, tuli muutama mojova potku, muuten taisi nukkua onnellisesti koko ajan.
Tiistaina oli ensimmäinen perhevalmennus. Olisikohan noin kymmenkunta paria ollut paikalla. Alun jäykähkö ilmapiiri ja tosi typerä MLL:n video saivat meidät molemmat jo miettimään, että noinkohan enää seuraaville kerroille tulemme. Mutta kyllä se ilmapiiri onneksi siitä vapautui, joten emmeköhän me nyt perhevalmennuksen läpi kahlaa. Mies kauhistui, kun kaikki muut isät olivat kuulemma mopoikäisiä, mutta oli siellä kyllä minun mielestä useampikin kolme kymppiä ylittänyt. ja mitä väliä sillä iällä on, samassa jamassa me kaikki kuitenkin oltiin, esikoista maailmaan kaikki odotti.
Nyt valmistautumaan huomiseen, pitää laittaa sitten hankinnoista kuvia tännekin.
sunnuntai, heinäkuuta 27, 2008
Saamaton äidinalku
Oikeasti, ei ole enää kuin yhdeksän viikkoa laskettuun aikaan, ja muut vauvapalstojen kanssaodottajat ovat jo laittaneet kaikki vaatteet pestyinä ja silitettyinä lipaston laatikkoihin valmiiksi odottamaan, osa on jo sairaalakassinkin pakannut. Mutta mitäs minä teen nyt, kun se h-hetki lähestyy? -En yhtään mitään! En ole saanut vielä äitiyspakkauksen vaatteita pestyä, ja pesua odottaa myös moni muu hankittu vaatekerta. Ostamatta ovat edelleenkin vaunut sekä hoitopöytä tai lipasto sekä turvaistuin. Mieheni "kyllä tässä vielä ehtii"- mentaliteetti on näköjään tarttunut minuunkin.
Mutta sitten heti ne kootut selitykset:
1. Ajattelin pestä vaatteet vasta sitten kun olemme saaneet remontoitua lastenhuoneen. Ja se huone rempataan siis elokuun puolessa välissä. Ensiksi se piti tehdä nyt heinäkuussa, mutta mies pyysi lisäaikaa... =D
2. Haluaisin sen lipaston ensin, minne niitä tarvikkeita voisin laittaa sitten valmiina pestyinä.
3. Se lipaston hankkiminen odottaa Ikean reissua, jonka ajattelimme tehdä kuun vaihteen jälkeen, kun palkkakin on tilillä.
4. Vaunut aiotaan hankkia myös Haaparannalta, eli Ikean reissua odotellessa...
5. Pessimisti minussa ei vieläkään anna minun laittaa kaikkea asemiin. Entä jos jotakin menee vielä pieleen... (tuo ajatus on onneksi aika vaimeana enää mielessä - nyt tämän on pakko mennä hyvin!)
Toivotaan, että käiverö ei päätä tulla reilusti etuajassa, sillä sitten tulee kyllä kiire! Nyt on ollut kuitenkin niin seesteisen odottamisen aikaa, eikä supisteluita ole juurikaan ollut, joten olen aika luottavaisin mielin. *koputtaa puuta*
Vaatteita pitäisi ensi hätään olla nyt kyllä tarpeeksi, miehen serkku oli kerännyt meitä varten kassillisen pieniä kokoja (kiitos vielä kerran J!), ja pieniä kokoja oli jemmassa jo siskoltani sekä jonkin verran itse ostettuna. Jokin ilta pitäisi kai katsella valmiiksi pikkuiselle vaatteita kotia tuloa varten, jos kiire lähtö tulee niin miestä on puhelimitse sitten vaikea neuvoa... Mutta kai ne pitää ensin sentään pestä...
Apua, alkaako tämä unelma oikeasti jo lähestyä!? Nyt taidankin alkaa repiä pikku hiljaa paniikkeja tästä saamattomuudestani...Pitäisköhän tehdä jokin lista kaikesta muistettavasta ja tehtävästä, jotta tuo mieskin hahmottaisi, että 9 viikkoa ei ole itse asiassa mikään pitkä aika.
Cazze 31+1
Mutta sitten heti ne kootut selitykset:
1. Ajattelin pestä vaatteet vasta sitten kun olemme saaneet remontoitua lastenhuoneen. Ja se huone rempataan siis elokuun puolessa välissä. Ensiksi se piti tehdä nyt heinäkuussa, mutta mies pyysi lisäaikaa... =D
2. Haluaisin sen lipaston ensin, minne niitä tarvikkeita voisin laittaa sitten valmiina pestyinä.
3. Se lipaston hankkiminen odottaa Ikean reissua, jonka ajattelimme tehdä kuun vaihteen jälkeen, kun palkkakin on tilillä.
4. Vaunut aiotaan hankkia myös Haaparannalta, eli Ikean reissua odotellessa...
5. Pessimisti minussa ei vieläkään anna minun laittaa kaikkea asemiin. Entä jos jotakin menee vielä pieleen... (tuo ajatus on onneksi aika vaimeana enää mielessä - nyt tämän on pakko mennä hyvin!)
Toivotaan, että käiverö ei päätä tulla reilusti etuajassa, sillä sitten tulee kyllä kiire! Nyt on ollut kuitenkin niin seesteisen odottamisen aikaa, eikä supisteluita ole juurikaan ollut, joten olen aika luottavaisin mielin. *koputtaa puuta*
Vaatteita pitäisi ensi hätään olla nyt kyllä tarpeeksi, miehen serkku oli kerännyt meitä varten kassillisen pieniä kokoja (kiitos vielä kerran J!), ja pieniä kokoja oli jemmassa jo siskoltani sekä jonkin verran itse ostettuna. Jokin ilta pitäisi kai katsella valmiiksi pikkuiselle vaatteita kotia tuloa varten, jos kiire lähtö tulee niin miestä on puhelimitse sitten vaikea neuvoa... Mutta kai ne pitää ensin sentään pestä...
Apua, alkaako tämä unelma oikeasti jo lähestyä!? Nyt taidankin alkaa repiä pikku hiljaa paniikkeja tästä saamattomuudestani...Pitäisköhän tehdä jokin lista kaikesta muistettavasta ja tehtävästä, jotta tuo mieskin hahmottaisi, että 9 viikkoa ei ole itse asiassa mikään pitkä aika.
Cazze 31+1
keskiviikkona, heinäkuuta 23, 2008
Seisahduksissa.
Muks ja mäiskis. Samalla kun olen tässä sohvalla läppärin äärellä, muksii käiverö minua mahaan... Yli 1600 gramman painoinen asukki alkaa jo saada liikkeisiinsä vakuuttavuutta, on siinä pakko jo äidinalunkin korjata asentoa kun pikkuinen niin vaatii...
Laskuri blogin yläreunassa kertoo, että enää 66 päivää laskettuun aikaan. Samaa tahtia minä huomaan hämmentyväni entistä enemmän. Tuntuu niin epätodelliselta, että ihan kohta tuo pieni mahassani meteliä pitävä pakkaus tulee mullistamaan meidän elämämme lopullisesti. Enää ei ole minä tai me kaksi, vaan Meidän Perhe. Ja Meidän Lapsi. - Käärö, jolle me olemme kaikki kaikessa, joka on täysin riippuvainen meistä. Siis meistä - tulevasta Äidistä ja Isästä. Apua!
Käiverö viihtyy edelleen onnellisesti pyllyllään, näillä viikoilla pitäisi kuulemma kääntymisen alkaa tapahtua. Synnytys arveluttaa jo sen verran, että tuskin uskallan perätilassa olevaa alkaa synnyttämään normaalisti, ja kääntämisestäkin on kuulunut kauhujuttuja. Annetaan nyt sitten käiverön päättää itse, että haluaako tulla maailmaan normaalisti vai sektiolla. Jotenkin toivoisin kuitenkin tavallista synnytystä, mutta kyllä se jollakin tapaa pelottaakin. Kohdussa oleva väliseinä voi kuitenkin haitata kääntymistä, joten saapas nähdä, miten käy.
Siskoni oli kahden poikansa kanssa täällä useamman päivän, toivat naurua ja menoa pirtin täyteen. Nyt illalla heidän lähdettyään katsoimme miehen kanssa toisiamme ja mietimme, että meidänkin arjessamme nämä hiljaiset ja rauhalliset koti-illat alkavat olla kohta harvinaista herkkua. Pelottava ajatus sekin, mutta kuitenkin niin ihana. Kaikki tuleva pelottaa ja arveluttaa, mutta siltikään emme malta millään odottaa. Ihan ihmeellinen olotila. Aivan kuin olisi jotenkin sellaisessa pysähtyneessä tilassa, ei ole enää se entinen oma itsensä, mutta tietää, että uusi minäkin on vielä täysin muodostumatta. Aivan kuin joku olisi kaukosäätimellä laittanut minut paussille, ja olisin astunut ulkopuolelle tarkkailemaan omaa elämääni ja itseäni. Outoa.
Jahas, läppäriterroristi päätti ilmoittaa sarjatulipotkuin, että nyt äippä pois kumarasta ja heti. Toteltava on.
Cazze 30+4
Laskuri blogin yläreunassa kertoo, että enää 66 päivää laskettuun aikaan. Samaa tahtia minä huomaan hämmentyväni entistä enemmän. Tuntuu niin epätodelliselta, että ihan kohta tuo pieni mahassani meteliä pitävä pakkaus tulee mullistamaan meidän elämämme lopullisesti. Enää ei ole minä tai me kaksi, vaan Meidän Perhe. Ja Meidän Lapsi. - Käärö, jolle me olemme kaikki kaikessa, joka on täysin riippuvainen meistä. Siis meistä - tulevasta Äidistä ja Isästä. Apua!
Käiverö viihtyy edelleen onnellisesti pyllyllään, näillä viikoilla pitäisi kuulemma kääntymisen alkaa tapahtua. Synnytys arveluttaa jo sen verran, että tuskin uskallan perätilassa olevaa alkaa synnyttämään normaalisti, ja kääntämisestäkin on kuulunut kauhujuttuja. Annetaan nyt sitten käiverön päättää itse, että haluaako tulla maailmaan normaalisti vai sektiolla. Jotenkin toivoisin kuitenkin tavallista synnytystä, mutta kyllä se jollakin tapaa pelottaakin. Kohdussa oleva väliseinä voi kuitenkin haitata kääntymistä, joten saapas nähdä, miten käy.
Siskoni oli kahden poikansa kanssa täällä useamman päivän, toivat naurua ja menoa pirtin täyteen. Nyt illalla heidän lähdettyään katsoimme miehen kanssa toisiamme ja mietimme, että meidänkin arjessamme nämä hiljaiset ja rauhalliset koti-illat alkavat olla kohta harvinaista herkkua. Pelottava ajatus sekin, mutta kuitenkin niin ihana. Kaikki tuleva pelottaa ja arveluttaa, mutta siltikään emme malta millään odottaa. Ihan ihmeellinen olotila. Aivan kuin olisi jotenkin sellaisessa pysähtyneessä tilassa, ei ole enää se entinen oma itsensä, mutta tietää, että uusi minäkin on vielä täysin muodostumatta. Aivan kuin joku olisi kaukosäätimellä laittanut minut paussille, ja olisin astunut ulkopuolelle tarkkailemaan omaa elämääni ja itseäni. Outoa.
Jahas, läppäriterroristi päätti ilmoittaa sarjatulipotkuin, että nyt äippä pois kumarasta ja heti. Toteltava on.
Cazze 30+4
tiistaina, heinäkuuta 08, 2008
Voinapista käsipuntiksi
Aina kun uusi viikko alkaa, luemme neuvolasta saadusta kierrevihkosta vastaavan viikon infoa vauvan kehityksestä ja painosta. Miehellä on hauska tapa konkretisoida painoa johonkin esineeseen: Alussa käiverö oli voinapin kokoinen, sitten se painoi saman verran kuin tietty lotto-uistin. Siitä sitten kehitys jatkui niin, että pian se painoi Snellmannin voileipäkinkkupaketin verran, kohta sitä oltiinkin jo HK:n sinisen lenkkimakkaran kokoisia. Nyt kun käiverö painaa tällä viikolla noin 1200 grammaa, niin se on mieheni mukaan ihan samankokoinen kuin se ahven, jonka hänen kaverinsa viime kesänä sai. Että sellainen ahven minun mahassani nyt polskuttelee =) Ja kyllähän siinä meni molempien naamat vakaviksi, kun näytin hänelle kolmen kilon käsipainoani, että tällainen tai isompikin pitäisi sitten syyskuussa punnertaa ulos...
29. viikko on siis menossa. Nyt on tainnut alkaa se "aika matelee" -vaihe, josta lasta odottaneet ovat minulle kertoneet. Odotan nyt 30 viikon rajapyykkiä, mutta siitäkin olisi vielä 10 viikkoa
taivallettavana. Sehän on vaikka kuinka paljon!
Maha kasvaa, mutta jotenkin on hyvin vaikeaa uskoa, että se pikkuinen sisälläni on jo niin iso, että jos se syntyisi, niin sillä olisi jo hyvät mahdollisuudet selvitä. Mielessäni se on vieläkin sellainen pikkuinen ja hauras, kuten ensimmäisemme oli silloin 16. viikolla. Ehkäpä kasvaneesta koosta pitäisi kertoa ne "eivät-enää-niin-hienovaraiset" liikkeet, kun herra päättää kääntää kylkeä. Sitä ei voi olla huomaamatta. Joo-o, ajatuksissani minä kutsun käiveröä usein herraksi tai pikku-jätkäksi, vaikka ei minulla oikeasti ole hajuakaan, kumpi sieltä on tulossa. Toisena päivänä olen varma, että tyttö sieltä on tulossa, mutta yleensä kuitenkin kallistun pojan puolelle. Oli hyvä päätös olla kysymättä sukupuolta, jää pieni yllätys sitten ihan loppuunkin saakka.
Vointi ei ole oikeastaan hassumpi, mutta tekemisiä joutuu kyllä rajoittamaan. Eilen yritin kukkapenkin reunaa kitkeä, mutta kumarat asennot aloittavat heti supistelut ja meinasi vatsa krampatakin kunnolla. Väsymys on myös tiukentanut otettaan. Kotona olisi paljon tehtävää, mutta voimat ja into ovat kadoksissa. Ehkäpä syynä on laskenut hemoglobiini, viime neuvolassa arvo oli jo 105. Nyt menossa on Obsidan-rautakuuri. Inhoan tätä velttoa olotilaani - kaikki kärsivällisyyspisteet vain miehelle, ehkäpä sitten joskus se vanha minä palaa takaisin...
En vieläkään usko, että todellakin me olemme jo voiton puolella, ja että on enemmän kuin todennäköistä, että saamme pian hoitaa omaa lasta - pientä ihmistä, jossa on puolet miestäni, puolet minua. Voiko oikeasti olla niin, että meillekin se onni suodaan? Enkö kohta herääkään, ja huomaa nähneeni vain unta, että oikeasti on vielä tammikuu, enkä sitä plussaa testiin koskaan saanutkaan? Samalla mielessäni pyörivät ne pariskunnat, joilla vauvahaave odottaa edelleenkin toteutumistaan jopa vuosien yrittämisien ja hoitojen jälkeen - kuinka vahvoja he voivat ollakaan. Ja eihän se ollut kuin viime syksy, kun olin itse varma, että emme selviä surustamme koskaan. Onneksi niin pian tuli uusi mahdollisuus.
Cazze 28+3
29. viikko on siis menossa. Nyt on tainnut alkaa se "aika matelee" -vaihe, josta lasta odottaneet ovat minulle kertoneet. Odotan nyt 30 viikon rajapyykkiä, mutta siitäkin olisi vielä 10 viikkoa
taivallettavana. Sehän on vaikka kuinka paljon!
Maha kasvaa, mutta jotenkin on hyvin vaikeaa uskoa, että se pikkuinen sisälläni on jo niin iso, että jos se syntyisi, niin sillä olisi jo hyvät mahdollisuudet selvitä. Mielessäni se on vieläkin sellainen pikkuinen ja hauras, kuten ensimmäisemme oli silloin 16. viikolla. Ehkäpä kasvaneesta koosta pitäisi kertoa ne "eivät-enää-niin-hienovaraiset" liikkeet, kun herra päättää kääntää kylkeä. Sitä ei voi olla huomaamatta. Joo-o, ajatuksissani minä kutsun käiveröä usein herraksi tai pikku-jätkäksi, vaikka ei minulla oikeasti ole hajuakaan, kumpi sieltä on tulossa. Toisena päivänä olen varma, että tyttö sieltä on tulossa, mutta yleensä kuitenkin kallistun pojan puolelle. Oli hyvä päätös olla kysymättä sukupuolta, jää pieni yllätys sitten ihan loppuunkin saakka.
Vointi ei ole oikeastaan hassumpi, mutta tekemisiä joutuu kyllä rajoittamaan. Eilen yritin kukkapenkin reunaa kitkeä, mutta kumarat asennot aloittavat heti supistelut ja meinasi vatsa krampatakin kunnolla. Väsymys on myös tiukentanut otettaan. Kotona olisi paljon tehtävää, mutta voimat ja into ovat kadoksissa. Ehkäpä syynä on laskenut hemoglobiini, viime neuvolassa arvo oli jo 105. Nyt menossa on Obsidan-rautakuuri. Inhoan tätä velttoa olotilaani - kaikki kärsivällisyyspisteet vain miehelle, ehkäpä sitten joskus se vanha minä palaa takaisin...
En vieläkään usko, että todellakin me olemme jo voiton puolella, ja että on enemmän kuin todennäköistä, että saamme pian hoitaa omaa lasta - pientä ihmistä, jossa on puolet miestäni, puolet minua. Voiko oikeasti olla niin, että meillekin se onni suodaan? Enkö kohta herääkään, ja huomaa nähneeni vain unta, että oikeasti on vielä tammikuu, enkä sitä plussaa testiin koskaan saanutkaan? Samalla mielessäni pyörivät ne pariskunnat, joilla vauvahaave odottaa edelleenkin toteutumistaan jopa vuosien yrittämisien ja hoitojen jälkeen - kuinka vahvoja he voivat ollakaan. Ja eihän se ollut kuin viime syksy, kun olin itse varma, että emme selviä surustamme koskaan. Onneksi niin pian tuli uusi mahdollisuus.
Cazze 28+3
torstaina, kesäkuuta 26, 2008
Lepoa ja murinaa
Vaikka jo henkisesti valmistauduinkin siihen, että ensi viikolla voisin palailla töihin, niin toisin kävi. Neuvolan lääkäri arveli, että parasta on jatkaa sairaslomaa vielä toiset kolme viikkoa. Ja sittenpä alkaakin kesäloma, ja siitä suoraan äitiysloma... Eli ei töitä ennen vuoden 2009 syksyä, mikäli kaikki menee niin kuin pitää! Aika oudolta tuntuu totta puhuen...
Supistelut ovat kyllä nyt suht. hallinnassa, mutta heti kun touhuilen jotakin enemmän, niin maha menee kivikovaksi, ja supisteluita voi tulla tunnin sisään useampiakin. Onneksi kuitenkin kohdunsuu on pysynyt napakasti kiinni, eli ei ole pehmenemistä siellä havaittavissa.
Kohta ei ole kuin 13 viikkoa jäljellä laskettuun, tuntuu olevan nyt jo todella lähellä. Tiedän, viikot venyvät vielä todella pitkiksi h-hetkeä odotellessa, mutta nyt onkin vielä paljon tehtävää ennen vaavelin tuloa: lastenhuoneen remppaus ja vauvanvaateiden pesua. Juhannuksena toin kotiin useita laatikollisia siskolta perittyjä vauvanvaatteita. Olipas sellainen aarreaitta, että oikein hykerrytti! Oli kestoja, ruskovillan housuja, pikkuisia bodeja, toppavaatteita, harsoja, itsekudottuja villapukuja.... ja todella hyvässä kunnossa kaikki, vaikka ovatkin jo kuuden vuoden takaa... Oli vieläpä pinnasänky, matkasänky sekä sitteri. Kiitos ihana isosisko, kun olet noita säästellyt, vaikka varmaan ottajia niille olisi ollut hänen miehensä suvun puolellakin. Ja mistäpä sitä tietää, jos ne vielä joku päivä sinne käyttöön palaavatkin...
Tähän tavarapaljouteen saapui sitten maanantaina vielä kaiken kruunuksi äitiyspakkaus. Sen paketin avaaminen olikin sitten ihan oma souvinsa... Olin nimittäin hakenut paketin jo päivällä, mutta jättänyt avaamatta, kun halusin miehenkin olevan silloin paikalla. No mies ei tätä tapausta mitenkään erityisenä pitänyt, sillä samaan aikaan kun minä levittelin paketin sisältöä olohuoneessa, niin hän luki keittiön pöydän ääressä pystykorvalehteä (nii-in....!). Totesi vaan, että kyllä hän näkee sieltä asti ihan hyvin mitä minä sieltä nostelen... Siihenhän se sitten meni, että minä nostelin viimeisiä tavaroita laatikosta itkua nieleskellen, eihän näissä raskaushormoneissa isompaa syytä itkulle tarvita.
Mykkäkouluksi meni se loppuilta sitten, asiasta puhuttiin vasta seuraavana iltana. Mies sanoi suoraan, että ei ajatellut asian olleen minulle niin tärkeä, että kyllähän hän ehtii niitä vaatteita hypistellä sitten jatkossa kyllästymiseenkin asti, sitten kun niitä vauvalle pukee. No, siitä päästiinkin seuraavaan kiistan aiheeeseen, eli siihen, että mies ei ole juurikaan ollut panostamaan vielä hankintoihin, vaan kaikki ostokset olen minä tehnyt. Siihen mies totesi, että onhan meillä vielä kolme kuukautta aikaa. Hän ei ymmärtänyt minun näkökantaani, että asiat pitäisi laittaa hyvissä ajoin valmiiksi, vaan sanoi kaiken olevan kyllä sitten valmiina kun lapsi syntyy. -No on varmasti valmiina, kun minä olen ne asiat valmiiksi laittanut! Mur.
Niin, erilaisia me miehet ja naiset ollaan, pakko kai se on vain hyväksyä. Onhan tilanne erilainen miehelle, eikä raskaus ole niin konkreettinen asia kuin minulle. Minullahan ne hormonit heittelee, ja minun mahassanihan se käiverö melskettä pitää. Kai se vain on niin, että mies sisäistää minun olevan raskaana siinä vaiheessa, kun kätilö jo kertoo, että kumpi tuli.
Äitiyspakkaukseen liittyen pahoitin mieleni vielä toisenkin kerran. Kun hehkutin puhelimessa pakkauksesta äidilleni, niin hänen ensimmäinen kommenttinsa oli, että "saako sen pitää kuitenkin itsellä, jos jokin menee pieleen?" Varmastikkaan hän ei tarkoittanut loukata, vaan sanoi ennen kuin ajatteli, mutta paha mielihän siitäkin tuli. Keskenmenon pelko on kuitenkin edelleen niin voimakkaasti läsnä, että toisen sanomana se vain voimistaa pelkoani. "Jos jokin menee pieleen". Noita sanoja minä pyörittelen edelleenkin mielessäni, ja pelkään jokaikinen hetki kun liikkeitä ei ole tuntunut vähään aikaan tai kun vatsassa vihlaisee ikävästi. Minä haluan kuitenkin pitää yllä optimistisen perusvireen, sillä muuten nämä viimeiset kuukaudet voivat olla yhtä piinaa. Siihen tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka uskovat (tai ainakin osaavat näytellä uskovansa), että kaikki todellakin menee hyvin loppuun saakka, ja me oikeasti saamme sen parkuvan nyytin syksyllä syliimme.
Cazze 26+5
Supistelut ovat kyllä nyt suht. hallinnassa, mutta heti kun touhuilen jotakin enemmän, niin maha menee kivikovaksi, ja supisteluita voi tulla tunnin sisään useampiakin. Onneksi kuitenkin kohdunsuu on pysynyt napakasti kiinni, eli ei ole pehmenemistä siellä havaittavissa.
Kohta ei ole kuin 13 viikkoa jäljellä laskettuun, tuntuu olevan nyt jo todella lähellä. Tiedän, viikot venyvät vielä todella pitkiksi h-hetkeä odotellessa, mutta nyt onkin vielä paljon tehtävää ennen vaavelin tuloa: lastenhuoneen remppaus ja vauvanvaateiden pesua. Juhannuksena toin kotiin useita laatikollisia siskolta perittyjä vauvanvaatteita. Olipas sellainen aarreaitta, että oikein hykerrytti! Oli kestoja, ruskovillan housuja, pikkuisia bodeja, toppavaatteita, harsoja, itsekudottuja villapukuja.... ja todella hyvässä kunnossa kaikki, vaikka ovatkin jo kuuden vuoden takaa... Oli vieläpä pinnasänky, matkasänky sekä sitteri. Kiitos ihana isosisko, kun olet noita säästellyt, vaikka varmaan ottajia niille olisi ollut hänen miehensä suvun puolellakin. Ja mistäpä sitä tietää, jos ne vielä joku päivä sinne käyttöön palaavatkin...
Tähän tavarapaljouteen saapui sitten maanantaina vielä kaiken kruunuksi äitiyspakkaus. Sen paketin avaaminen olikin sitten ihan oma souvinsa... Olin nimittäin hakenut paketin jo päivällä, mutta jättänyt avaamatta, kun halusin miehenkin olevan silloin paikalla. No mies ei tätä tapausta mitenkään erityisenä pitänyt, sillä samaan aikaan kun minä levittelin paketin sisältöä olohuoneessa, niin hän luki keittiön pöydän ääressä pystykorvalehteä (nii-in....!). Totesi vaan, että kyllä hän näkee sieltä asti ihan hyvin mitä minä sieltä nostelen... Siihenhän se sitten meni, että minä nostelin viimeisiä tavaroita laatikosta itkua nieleskellen, eihän näissä raskaushormoneissa isompaa syytä itkulle tarvita.
Mykkäkouluksi meni se loppuilta sitten, asiasta puhuttiin vasta seuraavana iltana. Mies sanoi suoraan, että ei ajatellut asian olleen minulle niin tärkeä, että kyllähän hän ehtii niitä vaatteita hypistellä sitten jatkossa kyllästymiseenkin asti, sitten kun niitä vauvalle pukee. No, siitä päästiinkin seuraavaan kiistan aiheeeseen, eli siihen, että mies ei ole juurikaan ollut panostamaan vielä hankintoihin, vaan kaikki ostokset olen minä tehnyt. Siihen mies totesi, että onhan meillä vielä kolme kuukautta aikaa. Hän ei ymmärtänyt minun näkökantaani, että asiat pitäisi laittaa hyvissä ajoin valmiiksi, vaan sanoi kaiken olevan kyllä sitten valmiina kun lapsi syntyy. -No on varmasti valmiina, kun minä olen ne asiat valmiiksi laittanut! Mur.
Niin, erilaisia me miehet ja naiset ollaan, pakko kai se on vain hyväksyä. Onhan tilanne erilainen miehelle, eikä raskaus ole niin konkreettinen asia kuin minulle. Minullahan ne hormonit heittelee, ja minun mahassanihan se käiverö melskettä pitää. Kai se vain on niin, että mies sisäistää minun olevan raskaana siinä vaiheessa, kun kätilö jo kertoo, että kumpi tuli.
Äitiyspakkaukseen liittyen pahoitin mieleni vielä toisenkin kerran. Kun hehkutin puhelimessa pakkauksesta äidilleni, niin hänen ensimmäinen kommenttinsa oli, että "saako sen pitää kuitenkin itsellä, jos jokin menee pieleen?" Varmastikkaan hän ei tarkoittanut loukata, vaan sanoi ennen kuin ajatteli, mutta paha mielihän siitäkin tuli. Keskenmenon pelko on kuitenkin edelleen niin voimakkaasti läsnä, että toisen sanomana se vain voimistaa pelkoani. "Jos jokin menee pieleen". Noita sanoja minä pyörittelen edelleenkin mielessäni, ja pelkään jokaikinen hetki kun liikkeitä ei ole tuntunut vähään aikaan tai kun vatsassa vihlaisee ikävästi. Minä haluan kuitenkin pitää yllä optimistisen perusvireen, sillä muuten nämä viimeiset kuukaudet voivat olla yhtä piinaa. Siihen tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka uskovat (tai ainakin osaavat näytellä uskovansa), että kaikki todellakin menee hyvin loppuun saakka, ja me oikeasti saamme sen parkuvan nyytin syksyllä syliimme.
Cazze 26+5
maanantaina, kesäkuuta 16, 2008
Käiverö esittäytyy
Tässä minä nyt sitten olen.
768 gramman edestä toiveita ja unelmia.
Haukottelin, näytinpä kieltäkin,
kieriskelin ja ojentelin jalkojani.
Eikä äiti ja isä vieläkään tiedä,
olenko se pieni hirvimies,
vai tulisieluinen pikkuneiti.
Muutama viikko vielä, sitten nähdään!
Käiverö 24+4
Eli ultra takana, ja oheinen pikkuihminen siellä meille esittäytyi. Itkuhan siinä alussa tietenkin minulla pääsi. Oli se niin pieni ja hurmaava. Katselimme, ihmettelimme, tuntui todella ihmeeltä nähdä käiverö tavallisten ultrakuvien jälkeen niin pienen ihmisen näköisenä.
Kauaa ei tuota seesteistä kuvaa kuitenkaan näkynyt, sillä käiverö päätti, että on päivän jumppatuokion aika, eikä oikein malttanut olla paikallaan. Kun ultraaja oli vielä aika kokematon, niin sen loppuajan tuijottelimme epäselviä kuvia. Sen verran kuitenkin näimme, että jotakin se siellä yhdessä välissä maiskutteli, työnsi kielensä välillä ulos ja haukotteli. Ja sitten taas mentiin.
Sukupuolta emme kysyneet vieläkään, mutta pakko on kyllä myöntää, että kasvot näyttävät kyllä pienen pojan kasvoilta, ihan isänsä näköinen pikkuinen oli. Itseäni en kasvoista juurikaan löytänyt. Mutta kukapa sitä vielä tietää, miten piirteet muuttuvat kun käiverö alkaa kerätä enemmän rasvaa ja piirteet pehmenevät. Eli jännityksessä mennään loppuun asti, joskin itseltäni on kyllä muutaman kerran jo lipsahtanut sanat "pikku miehestä" ja "pikkujätkästä". Pieni tyttö yllättäisi täysin ainakin äitinsä.
Reilu 14 viikkoa enää laskettuun. Aika tuntuu menevän nyt todella vauhdilla, ja vatsa on ottanut oikein kunnon kasvurynnistyksen. Supisteluita oli viikonloppuna jälleen aika lailla, joten taitaa tämä sairasloma tulla todellakin tarpeeseen. Nyt kun vain kaikki menisi hyvin loppuun saakka.
Cazze 25+2
maanantaina, kesäkuuta 09, 2008
Sairaslomalla
Tänään minut määrättiin kolmen viikon sairaslomalle supistuksien vuoksi. Alkoivat jo viime viikolla, ja perjantaina kävin lääkärissä niiden takia. Kohdunsuulla tilanne oli onneksi hyvä, ja käiverölläkin oli kova meno kohdussa päällä =)
Lääkäri ehdotti jo silloin sairaslomaa, mutta sanoin vielä kokeilevani töissä. Tänään tulin sitten kuitenkin toisiin aatoksiin, kun supistelut tuntuivat oikein ärhäköityvän, ilmeisesti istumatyö niitä oikein lisää. Kun yksi supistelu loppui, niin toinen jo melkein alkoi. Ovat onneksi kivuttomia, mutta aika ikävän tuntoisia. Lääkärin mukaan tuo minulla oleva kohdun väliseinä lisää supistusalttiutta nyt kun kohtu joutuu venymään. Toivoa kuitenkin on, että loppuraskaus voi sujua sitten taas ihan ongelmitta.
Kyllähän tuo kolmen viikon sairasloma minua kauhistutti. Koska muuten koen itseni terveeksi, niin olo on sellainen kuin pinnaisi töistä, melkein häpeillen piti sairaslomasta pomollekin kertoa. Ymmärrän kyllä, että nyt on ajateltava vauvan parasta. Onneksi pomo oli ymmärtäväinen ja patisteli kotiin. Tilannetta katsotaan uudelleen sitten kesä-heinäkuun vaihteessa. Kolme viikkoahan minulla vielä heinäkuussa olisi töitä ennen kesä- ja mammalomaa, jospa tilanne on rauhoittunut silloin sen verran että pääsisin vielä töissä piipahtamaan.
Supisteluita lukuunottamatta raskaus tuntuu etenevän hyvin, nyt maha on alkanut kasvaa oikein vauhdilla. Nyt kun viikkoja kertyy, niin pikkuhiljaa sitä on alkanut myös henkisesti valmistautua siihen, että tämä raskaus kaikkien todennäköisyyksien mukaan olisi menossa loppuun saakka. Mutta vieläkin ramppaan tsekkaamassa mm. keskenmenoriskejä, ja niiden mukaan 98-prosenttisesti nyt oltaisiin loppuun asti menossa. Mutta perus-pessimistisenä minä tietenkin tuijotan sitä kahta prosenttia...
Ylihuomenna olisi sitten se 4D-ultra. Ihanaa päästä katsomaan, miltä meidän pikkuinen näyttää kasvoistaan. Toivottavasti on yhteistyökykyisellä päällä ja hyvät näkymät saadaan =)
Cazze 24+2
Lääkäri ehdotti jo silloin sairaslomaa, mutta sanoin vielä kokeilevani töissä. Tänään tulin sitten kuitenkin toisiin aatoksiin, kun supistelut tuntuivat oikein ärhäköityvän, ilmeisesti istumatyö niitä oikein lisää. Kun yksi supistelu loppui, niin toinen jo melkein alkoi. Ovat onneksi kivuttomia, mutta aika ikävän tuntoisia. Lääkärin mukaan tuo minulla oleva kohdun väliseinä lisää supistusalttiutta nyt kun kohtu joutuu venymään. Toivoa kuitenkin on, että loppuraskaus voi sujua sitten taas ihan ongelmitta.
Kyllähän tuo kolmen viikon sairasloma minua kauhistutti. Koska muuten koen itseni terveeksi, niin olo on sellainen kuin pinnaisi töistä, melkein häpeillen piti sairaslomasta pomollekin kertoa. Ymmärrän kyllä, että nyt on ajateltava vauvan parasta. Onneksi pomo oli ymmärtäväinen ja patisteli kotiin. Tilannetta katsotaan uudelleen sitten kesä-heinäkuun vaihteessa. Kolme viikkoahan minulla vielä heinäkuussa olisi töitä ennen kesä- ja mammalomaa, jospa tilanne on rauhoittunut silloin sen verran että pääsisin vielä töissä piipahtamaan.
Supisteluita lukuunottamatta raskaus tuntuu etenevän hyvin, nyt maha on alkanut kasvaa oikein vauhdilla. Nyt kun viikkoja kertyy, niin pikkuhiljaa sitä on alkanut myös henkisesti valmistautua siihen, että tämä raskaus kaikkien todennäköisyyksien mukaan olisi menossa loppuun saakka. Mutta vieläkin ramppaan tsekkaamassa mm. keskenmenoriskejä, ja niiden mukaan 98-prosenttisesti nyt oltaisiin loppuun asti menossa. Mutta perus-pessimistisenä minä tietenkin tuijotan sitä kahta prosenttia...
Ylihuomenna olisi sitten se 4D-ultra. Ihanaa päästä katsomaan, miltä meidän pikkuinen näyttää kasvoistaan. Toivottavasti on yhteistyökykyisellä päällä ja hyvät näkymät saadaan =)
Cazze 24+2
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
