Tuossa vieressä tuhisee pikkuruinen tyttö. Pieni neiti saapui perjantaina 15.4, painoa oli 3690 ja pituutta 50 cm.
Äiti ja isä eivät valitettavasti ensiparkaisua kuulleet, sillä spinaalipuudutus epäonnistui, ja äiti nukutettiin eikä isääkään saliin päästetty. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin, terve pikkuinen tyttö syntyi ja äitikin toipui sektiosta hyvin, kolmantena päivänä lähdettiin jo kotiin.
Meillä asustaa nyt myös hyvin ylpeä isosisko, joka haluaisi ottaa pikkusiskonsa jatkuvasti syliin. Hieman kuitenkin isosiskoa harmittaa, kun aina siihen ei lupaa saa, ja äitikin haluaa olla ihan vieressä silloin kun vauva syliin laitetaan. Välillä hieman myös harmittaa, kun äitiä tarvittaisiin kauppaleikkiin, mutta äiti on juuri imettämässä.
Ensimmäiset yöt ovat menneet yhden-kahden herätyksen taktiikalla, eli mukavasti. Viime yönä herätyksiä oli vain yksi, mutta sitten valvottiinkin pari tuntia kerralla.
Imetys sujuu hienosti, maito nousi rintoihin nopeasti, ja ainakin toistaiseksi sitä on tullut riittävästi, eikä kaappeihin varalta ostettuihin korvikkeisiin ole tarvinnut vielä koskea. Eli äitin vointikin on ihan hyvä, normiunivelkoja laskematta.
Isä katselee uutta tulokasta ihmeissään. Muutos arkeen on merkittävä, enää ei äiti ennätä hoitamaan niin paljon asioita valmiiksi jo esikoiseenkin liittyen. Päivät on isosisko käynyt vielä hoidossa, pari seuraavaa viikkoa koko perhe on kotona isyyslomien ajan. Pääsiäisenä lähdetään ensimmäistä kertaa vaunulenkille, lupa neuvolasta kysyttiin etukäteen. Ensi viikolla sitten virallinen ensimmäinen kotikäynti .
Puklurättejä, monta kertaa päivässä vaihdettavat vaatteet, kadonneet tutit, pikku tumput suojaamassa pikku raapijan käsiä, se onnen tunne, kun huomaat pienen viimein nukahtaneen useamman syöttämis-röyhtäytys-heräämis -syöttämis -rituaalin jälkeen... Paljon asioita jotka oli jo unohtunut. Vauva-arki on taas täällä. Ja vaikka äitiä välillä väsyttää ja babyblueskin vähän itkettää, niin pois en tätä antaisi. Ihana, ihana uusi pikku ihminen.
torstaina, huhtikuuta 21, 2011
keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2011
Paineet nousee....
Viimeinen neuvola takana, verenpaineet huolettaa. Korkeimmillaan 172/113, alimmillaan 162/112. Proteiini heikosti plussalla, ei juurikaan turvotuksia, paino oli laskenut viikossa -700 grammaa. Oireita verenpaineista ei juurikaan ole.
Äitipolilta ohjeistuksena seurata paineita kotona, tikuttaa pissaa, tehdä liikelaskentaa, levätä ja levätä. Jos olo huononee, heti yhteys äitipolille.
Ei enää kauaa sektioon. Nyt saisi aika lentää, sillä huoli vauvasta iski samantien. Pysythän kunnossa, olethan terve, jaksathan.
Kohta nähdään, pikkuinen.
Cazze 38+5
Äitipolilta ohjeistuksena seurata paineita kotona, tikuttaa pissaa, tehdä liikelaskentaa, levätä ja levätä. Jos olo huononee, heti yhteys äitipolille.
Ei enää kauaa sektioon. Nyt saisi aika lentää, sillä huoli vauvasta iski samantien. Pysythän kunnossa, olethan terve, jaksathan.
Kohta nähdään, pikkuinen.
Cazze 38+5
perjantaina, huhtikuuta 01, 2011
37+0
Tänään sitä oltaisiin täysiaikaisia, syntyy vaavi sitten milloin tahansa! Takaraja jo tiedetään, sillä suunniteltu sektio on lupeissa, mutta mikäli tämä tekee kuten isosiskonsa, voi olla maailmassa jo ennen sitä. En kerro vielä tarkkaa päivää, mutta parisen viikkoa pitäisi vielä odotella... :)
Tuntuu todella todella oudolta, että kohta meillä on vauva sylissä! Kaikki alkaisi olla suht. valmiina, se kuuluisa sairaalakassi on toki levällään, mutta ajattelin tänään ainakin jo miettiä sen pakkaamista. Neutraalit kotiintulovaatteetkin on katsottuna, pitää vain pakata ne omaan pussukkaansa. Kaukalo odottaa valmiina lämpöpussin kanssa, huhtikuun keleistä kun ei tiedä.
Apujoukotkin ovat valmiina, äitini on luvannut tulla meille sektiopäiväksi ja seuraaviksi päiviksi kunnes pääsen sairaalasta. Mies pitää isyyslomasta ainakin pari viikkoa sitten viikko kotiutumisesta. Mikäli tulee yllätyslähtö yöllä, niin tytön kummitätit ovat luvanneet olla valmiudessa ja tulla tänne tytön luo.
Ullakolla olen lajitellut vaatteita unisex- ja tyttöpinkkoihin, mikäli tyttö saa pikkuveljen niin sitten on tämän mamman riennettävä kauppoihin. Onneksi tytölle on aikoinaan tullut laitettua paljon muutakin kuin hempeitä mekkoja. Ulkoiluvaatteistakin ovat monet haalarit hyödynnettävissä, kiitos POP:n ihanien värien, ja välikausipukujen mustat henkselihousut odottelevat uutta rymyäjää. Olenkin miettinyt, että mikäli poika syntyy, niin äitiysloman aikana myyn suuren osan tytöltä jääneistä vaatteista kirpparin tai huutiksen kautta. Jätän vaan muutaman muistoksi vauva-ajoilta.
Olo on ollut ihan hyvä, liitoskivutkin aina välillä hellittävät, mutta lenkkiseuraksi minua on turha nyt hakea :) Vauva on perätilassaan painunut jo alas lantioon. Verenpaineet ovat nyt loppua kohti alkaneet hieman nousta, seurailen niitä kotona sekä tikutan valkuaista.
Mies sanoi viimeksi eilen, että jos tämä vauva onnellisesti syliin saadaan, niin meidän lapsiluku saisi hänen puolestaan tässä. Mie en ole suostunut sanomaan mitään. Vaikka tämä olo onkin tukala, niin mie silti rakastan näitä potkuja ja tätä ihanan isoa vauvamahaa! Tuntuu haikealta ajatella, että eikö koskaan enää... Olen kyllä todella kiitollinen jo tytöstämmekin ja masussa olevasta vauvasta, ja tiedän, että mitä vanhemmaksi tullaan, sen epätodennäköisempää raskaaksi tulo enää on. Toisaalta kun tietää, kuinka rakas tyttömme jo on, ja kuinka tärkeä tästä toisestakin varmasti tulee, niin mietin, että miten sen kolmannen voisi antaa jättää tulematta, jos meillä olisi siihen vielä mahdollisuus? Uskon, että tuota asiaa tulen vielä joskus kovemman kautta miettimään.
Miten ihmeessä tässä malttaa vielä odottaa? Haluan niin nähdä jo pikkuisen, kuunnella sitä tuhinaa sairaalasängyssä, lähteä siihen ihanaan imetykseen alkutakkuiluineen, vaihtaa vaippoja, pitää sylissä, herätä tunnin välein tarkastamaan hengittääkö vauva vielä, itkeä väsymyksestä ja onnesta, täyttää pesukone pukluvaatteilla, lykätä kotikatujamme ees taas vaunujen kera, keittää tutteja... Ja tämä kaikki nyt kuitenkin ihan eri tavalla kuin viimeksi, ihana pikkutyttö mukana äitiä auttamassa.
torstaina, maaliskuuta 10, 2011
Tätä se raskaana olo nyt sitten on...
Kun eilen halutti lattialta noustessa ennemmin kontata kuin yrittää nousta ylös, niin meinas tulla sekä itku että nauru yhtäaikaa. Tässä raskaudessa ovat nimittäin liitoskivut jotakin ihan omaa luokkaansa! Syynä oli ilmeisesti koiran kanssa aikaisemmin tehty kävelylenkki, vain kilometri suuntaansa, mutta sekin näköjään riitti. Sitten sitä vaaputtiin kuin ankka ja tuskasteltiin koko ilta.
Mutta kyllähän tässä nyt mennään hammasta purren vaikka missä kivuissa. Huomenna 34 viikkoa täynnä, eli vähiin on käymässä. Ja jos nyt keljuttaakin, ettei kevätaurinkoon pääse telmimään ja lenkkeilemään, niin kesällä sitten pitäisi taas pystyä liikkumaan senkin edestä. Pitää sitten mennä nautiskelemaan siitä kevätauringosta ihan vaan portaille istuksimalla.
Minut määrättiin sairaslomalle kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua noiden liitoskipujen sekä supisteluiden vuoksi. Supistelut eivät olleet onneksi paikkoja aukaisseet, mutta tuntuvat tosi ikäviltä ja äityvät istuessa.
Yllätys oli se, että äippäpolin ultran mukaan nyt olisi tulossa ilmeisen paljon isompi vauva kuin esikoisemme oli (2750 grammaa viikolla 38+4). Lääkäri laskeskeli että vauva olisi lähellä laskettua aikaa jo lähemmäs nelikiloinen, noin 3800 grammaa. Lähetti sitten uusintana vielä sokerirasituskokeisiin, mutta tulokset olivat normaalit.
Perätilasynnytyksestä ei edes puhuttu, vaan kirjasi papereihin että mahdollinen sektio, ja uusi käynti ensi viikolla , lähinnä haluavat kai mittailla vauvaa uudestaan. Ja silloin kai sovitaan paremmin sektiostakin.
Itse en haikaile enää alatiesynnytyksen perään, eikä vauvan kääntämistäkään yritetä, koska tilaa on ahtaanlaisesti kohdun väliseinän vuoksi. Eli aika rauhallisin mielin nyt vain odotellaan.
Tuo vauvan suuri koko hämmästytti kyllä, mutta eipä noihin ultriinkaan ole niin luottaminen. No, hyvä vaan jos hieman isompi olisi tällä kertaa, oli se tyttö niin hentoinen ja pieni käsitellä silloin! Ehkäpä tämä selittää myös nämä hurjemmat liitoskivut ym, kun alkaa tyyppi olla jo samaa koko kuin tyttö oli syntyessään!
Nämä viikot menee nyt kyllä ihan huimaa tahtia, vaikka niitä kolotuksia on tullutkin. Ja mitä enemmän liikkuminen tuntuu tuottavan hankaluuksia, sen enemmän tyttö haluaa jumpata, hyppiä, tanssia ja juosta äitin kanssa. Ja kun äiti yrittää usuttaa tyttöä isänsä kimppuun, tyytyy tyttö sitten leikkimään kiikkuapinaa, ja puu on mikäs muu kuin äiti. Siinä sitten kädet sylissä varjellaan tulevaa kuopusta isommilta iskuilta.
Vauvaa varten ei ole laitettuna vielä oikeastaan mitään. Minulla on joku horrostila. Jos nyt pitäisi puunata pesää, niin minusta päinvastoin tuntuu etten saa aikaiseksi oikeastaan juurikaan mitään. Netissä kyllä osaan roikkua, mutta kaikki järkevä tekeminen sitten vain ei maistu. Ja päiväunet on otettava joka päivä, muuten ei kärsivällisyys riitä. Liekö sitten kerään unta varastoon tulevia koitoksia ootellessa :)
Tyttö- ja poikaolot vaihtelevat oikeastaan koko ajan. Taidan yllättyä, tulee sieltä kumpi vaan. Ihanaa, kun maltoimme olla kysymättä asiaa, jotenkin on kiva jättää yllätystä ihan loppuun.
Jahas, jos lähtisi konttailemaan lattialle vielä tytyn kanssa ennen iltatouhuja.
Cazze 33+6
Mutta kyllähän tässä nyt mennään hammasta purren vaikka missä kivuissa. Huomenna 34 viikkoa täynnä, eli vähiin on käymässä. Ja jos nyt keljuttaakin, ettei kevätaurinkoon pääse telmimään ja lenkkeilemään, niin kesällä sitten pitäisi taas pystyä liikkumaan senkin edestä. Pitää sitten mennä nautiskelemaan siitä kevätauringosta ihan vaan portaille istuksimalla.
Minut määrättiin sairaslomalle kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua noiden liitoskipujen sekä supisteluiden vuoksi. Supistelut eivät olleet onneksi paikkoja aukaisseet, mutta tuntuvat tosi ikäviltä ja äityvät istuessa.
Yllätys oli se, että äippäpolin ultran mukaan nyt olisi tulossa ilmeisen paljon isompi vauva kuin esikoisemme oli (2750 grammaa viikolla 38+4). Lääkäri laskeskeli että vauva olisi lähellä laskettua aikaa jo lähemmäs nelikiloinen, noin 3800 grammaa. Lähetti sitten uusintana vielä sokerirasituskokeisiin, mutta tulokset olivat normaalit.
Perätilasynnytyksestä ei edes puhuttu, vaan kirjasi papereihin että mahdollinen sektio, ja uusi käynti ensi viikolla , lähinnä haluavat kai mittailla vauvaa uudestaan. Ja silloin kai sovitaan paremmin sektiostakin.
Itse en haikaile enää alatiesynnytyksen perään, eikä vauvan kääntämistäkään yritetä, koska tilaa on ahtaanlaisesti kohdun väliseinän vuoksi. Eli aika rauhallisin mielin nyt vain odotellaan.
Tuo vauvan suuri koko hämmästytti kyllä, mutta eipä noihin ultriinkaan ole niin luottaminen. No, hyvä vaan jos hieman isompi olisi tällä kertaa, oli se tyttö niin hentoinen ja pieni käsitellä silloin! Ehkäpä tämä selittää myös nämä hurjemmat liitoskivut ym, kun alkaa tyyppi olla jo samaa koko kuin tyttö oli syntyessään!
Nämä viikot menee nyt kyllä ihan huimaa tahtia, vaikka niitä kolotuksia on tullutkin. Ja mitä enemmän liikkuminen tuntuu tuottavan hankaluuksia, sen enemmän tyttö haluaa jumpata, hyppiä, tanssia ja juosta äitin kanssa. Ja kun äiti yrittää usuttaa tyttöä isänsä kimppuun, tyytyy tyttö sitten leikkimään kiikkuapinaa, ja puu on mikäs muu kuin äiti. Siinä sitten kädet sylissä varjellaan tulevaa kuopusta isommilta iskuilta.
Vauvaa varten ei ole laitettuna vielä oikeastaan mitään. Minulla on joku horrostila. Jos nyt pitäisi puunata pesää, niin minusta päinvastoin tuntuu etten saa aikaiseksi oikeastaan juurikaan mitään. Netissä kyllä osaan roikkua, mutta kaikki järkevä tekeminen sitten vain ei maistu. Ja päiväunet on otettava joka päivä, muuten ei kärsivällisyys riitä. Liekö sitten kerään unta varastoon tulevia koitoksia ootellessa :)
Tyttö- ja poikaolot vaihtelevat oikeastaan koko ajan. Taidan yllättyä, tulee sieltä kumpi vaan. Ihanaa, kun maltoimme olla kysymättä asiaa, jotenkin on kiva jättää yllätystä ihan loppuun.
Jahas, jos lähtisi konttailemaan lattialle vielä tytyn kanssa ennen iltatouhuja.
Cazze 33+6
keskiviikkona, joulukuuta 22, 2010
Riittääkö minusta kahdelle?
Makoilin illalla ihan hiljaa, ja tunnustelin, kuinka tuleva kuopuksemme möyri mahassa. Silitin vatsaa, pikkuinen muksaisi takaisin. Siltiin lisää, taas muksaus. Nyrkillään se kai huitoi, sillä tyyppi istuu napakasti pyllyllään, eikä sieltä todennäköisesti tule kääntymäänkään. Tämä oli rakenneultrassa lääkärin veikkaus. Neuvoi valmistautumaan jälleen sektioon.
Toisaalta harmitti, mutta toisaalta olo oli helpottunut. Jonkin verran olin jo pelännyt, että jos synnytyksessä menisikin jokin pieleen. Niin, kyllähän se voi sektiossakin mennä, mutta koska se on koettu, niin sitä en osaa enää pelätä.
Nyt kuitenkin mietin, että olenko jotenkin huonompi, kun en koskaan voi kertoa useiden tuntien synnytyksestä, tai siitä, kuinka paikat repeili ja kuinka kaiken sen tuskan jälkeen sain lapsen suoraan viereen ja rinnalle. Nythän sitä joutuu taas yksikseen makaamaan heräämössä kolme tuntia, yrittäen tahdonvoimalla saada varpaita liikkumaan, jotta pääsisi pian lapsen luo.
Odotus on sujunut ihan hyvin. Olen herkkis - vaivun omiin maailmoihini. Olen varmaan myös kärty - ainakin miehen mielestä. Ja niin kai se on, että kaikki väsymys ja epävarmuus tulee purettua mieheen.
Raskaushormonit ovat myös vahvistaneet pelkoja siitä, että jos menettäisin tämän kaiken. Iltaisin olen istunut tytön sängyn vieressä ja katsellut nukkuvaa tyttöä. Se välittämisen tunne on jotakin sanoin kuvaamatonta. En olisi ikinä uskonut, että jostakin toisesta ihmisestä voisi välittää niin paljon. Kuinka paljon huolta ja pelkoja, ja vastaavasti onnea ja ylpeyttä sitä tunteekaan omasta lapsestaan. Ei sitä voi mielestäni verrata mihinkään. Tunne on mahtava ja samalla niin musertava.
Samalla mietin tulevaa, riittääkö tunteet varmasti kahdelle, voiko toisestakin välittää yhtä suunnattoman paljon? Olenko hyvä äiti sitten kun toinenkin vaatii huomiotani? Riitänkö minä enää esikoisellemme, kun sylissä vaatii pikkuinen vauva. Jaksanko, repeänkö?
Monet sanovat, että toisen vauvan kanssa ottaa jo rennommin, toivon niin. Mutta jos tulevakin on yhtä vaativa tapaus kuin ensimmäisemme vauvana oli, niin missä välissä saan nukkua?
Joitakin asioita yritän tehdä toisin. Yritän opettaa vauvan pinnasänkyyn. Sillä vaikka vauvan viereen nukuttaminen olikin aikoinaan helpointa, niin samalla maidontuoksuinen äiti sai olla imettämässä vähän väliä ja nukkui itse vaan horrosunta. Ei kai ollut kumma, että olin välillä kävelevä zombie. Kenties liian hanakasti olin joka inahdukseen tarjoamassa rintaa muutoinkin, en tiedä. Ja nyt kun väliin kömpii usein myös reilu parivuotias, niin tilakaan ei perhepetiin enää riitä.
No, mikäli saman kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa, niin helpointa on se, että tietää senkin vaiheen olevan ohimenevää.
Me emme tiedä, kumpi siellä köllii. Ei haluttu tietää, ja kyllähän tyyppi rakenneultrassa piti jalkansakin niin ristissä, ettei kukaan edes ehdottanut sukupuolen katsomista. Minulla on tällä hetkellä ehkä tyttöolo, ja miehellä poika. Koska mies oli viimeksikin oikeassa, niin ehkäpä sieltä sitten olisi poikavauva tulossa. Minä haluan kumman vain. Kunhan syliin asti elävänä vain saan.
Tyttökin ymmärtää jo, että äidin vatsan päällä ei saa enää hyppiä. Että siellä kasvaa pikkuinen vauva. Ihanainen selittää silmät suurina, että vauva tulee kotiin sitten kun lumi sulaa. Kovasti tyttö puhuu pikkuveljestä, johtuen ehkä siitä, että päiväkotikaverit ovat pääosin poikia.
Outoa on se, kuinka suuri voi vatsa jo olla! Olin tämän kokoinen edellisessä raskaudessa 30. viikolla, nyt vasta 23. viikko menossa. Ärsyttääkin jo kommentit vatsan koosta, "miten oletkin jo noin iso?", "jos noin nopeaa lihot, niin saat kyllä synnyttää jo helmikuussa!", tai "oletko varma, ettei ole kaksosia?"
Pitäisikö pokkana vaan kysyä, että "miten sulla noita hiuksia on noin vähän", tai "eikö ole tukalaa olla, kun vatsa on noin iso?" Mutta enhän minä. Kiltisti sitä vaan kertoo, että tämä raskaus todellakin näkyy kaivolta kotia, ja kyllä, olen ihan varma ettei siellä ole kahta tulossa. Uudelleen, uudelleen ja uudelleen.
Ärsytys unohtuu pian, kun mukse alkaa mahassa. Vaikka en valasoloa rakastakaan, niin näitä potkuja kun saisin pullotettua.... <3
Toisaalta harmitti, mutta toisaalta olo oli helpottunut. Jonkin verran olin jo pelännyt, että jos synnytyksessä menisikin jokin pieleen. Niin, kyllähän se voi sektiossakin mennä, mutta koska se on koettu, niin sitä en osaa enää pelätä.
Nyt kuitenkin mietin, että olenko jotenkin huonompi, kun en koskaan voi kertoa useiden tuntien synnytyksestä, tai siitä, kuinka paikat repeili ja kuinka kaiken sen tuskan jälkeen sain lapsen suoraan viereen ja rinnalle. Nythän sitä joutuu taas yksikseen makaamaan heräämössä kolme tuntia, yrittäen tahdonvoimalla saada varpaita liikkumaan, jotta pääsisi pian lapsen luo.
Odotus on sujunut ihan hyvin. Olen herkkis - vaivun omiin maailmoihini. Olen varmaan myös kärty - ainakin miehen mielestä. Ja niin kai se on, että kaikki väsymys ja epävarmuus tulee purettua mieheen.
Raskaushormonit ovat myös vahvistaneet pelkoja siitä, että jos menettäisin tämän kaiken. Iltaisin olen istunut tytön sängyn vieressä ja katsellut nukkuvaa tyttöä. Se välittämisen tunne on jotakin sanoin kuvaamatonta. En olisi ikinä uskonut, että jostakin toisesta ihmisestä voisi välittää niin paljon. Kuinka paljon huolta ja pelkoja, ja vastaavasti onnea ja ylpeyttä sitä tunteekaan omasta lapsestaan. Ei sitä voi mielestäni verrata mihinkään. Tunne on mahtava ja samalla niin musertava.
Samalla mietin tulevaa, riittääkö tunteet varmasti kahdelle, voiko toisestakin välittää yhtä suunnattoman paljon? Olenko hyvä äiti sitten kun toinenkin vaatii huomiotani? Riitänkö minä enää esikoisellemme, kun sylissä vaatii pikkuinen vauva. Jaksanko, repeänkö?
Monet sanovat, että toisen vauvan kanssa ottaa jo rennommin, toivon niin. Mutta jos tulevakin on yhtä vaativa tapaus kuin ensimmäisemme vauvana oli, niin missä välissä saan nukkua?
Joitakin asioita yritän tehdä toisin. Yritän opettaa vauvan pinnasänkyyn. Sillä vaikka vauvan viereen nukuttaminen olikin aikoinaan helpointa, niin samalla maidontuoksuinen äiti sai olla imettämässä vähän väliä ja nukkui itse vaan horrosunta. Ei kai ollut kumma, että olin välillä kävelevä zombie. Kenties liian hanakasti olin joka inahdukseen tarjoamassa rintaa muutoinkin, en tiedä. Ja nyt kun väliin kömpii usein myös reilu parivuotias, niin tilakaan ei perhepetiin enää riitä.
No, mikäli saman kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa, niin helpointa on se, että tietää senkin vaiheen olevan ohimenevää.
Me emme tiedä, kumpi siellä köllii. Ei haluttu tietää, ja kyllähän tyyppi rakenneultrassa piti jalkansakin niin ristissä, ettei kukaan edes ehdottanut sukupuolen katsomista. Minulla on tällä hetkellä ehkä tyttöolo, ja miehellä poika. Koska mies oli viimeksikin oikeassa, niin ehkäpä sieltä sitten olisi poikavauva tulossa. Minä haluan kumman vain. Kunhan syliin asti elävänä vain saan.
Tyttökin ymmärtää jo, että äidin vatsan päällä ei saa enää hyppiä. Että siellä kasvaa pikkuinen vauva. Ihanainen selittää silmät suurina, että vauva tulee kotiin sitten kun lumi sulaa. Kovasti tyttö puhuu pikkuveljestä, johtuen ehkä siitä, että päiväkotikaverit ovat pääosin poikia.
Outoa on se, kuinka suuri voi vatsa jo olla! Olin tämän kokoinen edellisessä raskaudessa 30. viikolla, nyt vasta 23. viikko menossa. Ärsyttääkin jo kommentit vatsan koosta, "miten oletkin jo noin iso?", "jos noin nopeaa lihot, niin saat kyllä synnyttää jo helmikuussa!", tai "oletko varma, ettei ole kaksosia?"
Pitäisikö pokkana vaan kysyä, että "miten sulla noita hiuksia on noin vähän", tai "eikö ole tukalaa olla, kun vatsa on noin iso?" Mutta enhän minä. Kiltisti sitä vaan kertoo, että tämä raskaus todellakin näkyy kaivolta kotia, ja kyllä, olen ihan varma ettei siellä ole kahta tulossa. Uudelleen, uudelleen ja uudelleen.
Ärsytys unohtuu pian, kun mukse alkaa mahassa. Vaikka en valasoloa rakastakaan, niin näitä potkuja kun saisin pullotettua.... <3
perjantaina, marraskuuta 26, 2010
Hormonimyrskyä ja suuria päätöksiä
Täällä ollaan. Henkeä on pidätelty viikolla 16, mutta se kriittinen piste ohitettiin, tänään olisi viikkoja täynnä tasan 19.
Kaikki on mennyt nyt hyvin, eikä uskoisi, että kohta ollaan jo puolivälissä. Tämä kai on nyt se vaihe, kun ne viikot kuluvat nopeasti alun matelun jälkeen. Maha on jo paljon valtavampi kuin tytöstä oli näillä viikoilla, joten selvästikin se kohtu muistaa, mistä tässä hommassa on oikein kyse!
Tytölle olemme varovaisesti puhuneet asiasta, kun on huomannut äidin masunkin jo kasvaneen. Ilmoitti kovasti haluavansa pikkuveljen. Saapas nähdä kumpi siellä majailee, aiomme pitää yllätyksenä jälleen loppuun saakka!
Silti mielessä on vielä todella paljon pelkoja, asioita jotka voivat mennä vielä pieleen. Aika nöyränä taidan olla tämänkin raskauden kanssa loppuun saakka, vaikka usko siihen, että huhtikuussa meitä olisi jo neljä, onkin luja. Taitaa olla niin, että kun jotakin joskus tapahtuu, ei niistä peloista pääse koskaan kunnolla yli.
Meillä tapahtuu nyt samaan aikaan niin paljon muutakin mullistavaa, että omaan masuun tuijottelu on pakostakin joutunut vähemmälle. Me tehtiin nimittäin päätös, että rakennamme omakotitalon! :)
Tontti meillä jo on, ja nyt on menossa kova talopakettien vertailu, jotta saataisiin lupahakemukset ajoissa vireille. Samaan syssyyn pitäisi sitten miettiä tämän nykyisen myyntiä. Siinä onkin sitten se kovempi paikkaa, sillä olen todella pitänyt tästä paikasta.
Muutimme tänne juuri silloin, kun sain keskenmenon. Silloin oli synkempää aikaa, mutta onneksi kirkastui kuitenkinpian tyttömme syntymän myötä. Tippa linssissä olen miettinyt, miten ikinä raskimme myydä tätä taloa, missä ensin valvottiin yötä myöten tyttöä hyssytellen, sitten harjoiteltiin konttaamista, sitten kohta jo taaperrettiin pitkin aulan pitkää käytävää, ensin taaperokärryn kanssa, sitten kohta jo juoksemalla.
Nyt samainen aulan käytävä on tytön kilpajuoksupaikka. Eli ensin mennään käytävän toiseen päähän valmiiksi, jonka jälken odotetaan, että äiti huutaa "än, yy, tee, nyt!" ja sitten juostaan tuhatta ja sataa äitin syliin antamaan kädelle läpsy. Ja sama uudestaan, lukemattomia kertoja illassa. Miten täältä voi koskaan raskia lähteä?
Rankalta tuntuu myös se, että joudumme väkisinkin jonnekkin väliaikaisesti evakkoon vuokralle oman kodin valmistumista odottaessa. Miten onnistuvat muutot ja muut nyt kun odotan? Miltä tuntuu olla uuden vauvan kanssa kodissa, joka ei vielä silloin ole se oma koti? Kuinka paljon mies ehtii olla kotona, kun vauva syntyy?
Toisaalta rakentamisen puolesta puhuu se, että teimme tosiaankin hyvän löydön tontiksi, eikä aikaa sen kans miettimiseen ollut. Otamme myös talon mahdollisimman valmiina pakettina, jolloin raksalla oloaikaa ei pitäisi mennä aivan älyttömästi, siivouksia, raivaamista ja muuta kantamista taatusti riittää. Eli jos kaikki hyvin menee, niin ensi kesänä miekin olisin raksalla auttelemassa vauva tissillä ja toinen taapero helmoissa juosten. Ja jos kaikki menee kuin unelma, niin sitten oltaisiinkin jouluna omassa kodissa.
Hullua? Ehkä. Mutta ei meille kukaan ole järkeäkään saanut puhuttua päähän. Tämä koti on ihana, mutta haluamme etäämmälle muusta asutuksesta, paikkaan jossa pihalla voi olla huoletta koirien ja lasten kanssa ilman pelkoa ohiajavista autoista. Toiveenamme olisi myös yksikerroksinen koti nykyisen kahden kerroksen sijaan.
Mietityttää myös, miten tyttö suhtautuu muuttoon. Päiväkodin vaihtokin tulisi ajankohtaiseksi, mikä myös painaa. Nykyinen on huippupaikka, mutta uusi kotimme olisi ihan toisella puolen kaupunkia.
Tässä kaikessa pohdinnassa tyttö piristää meitä pulputuksellaan. Puhua palpattaa jo todella paljon ja pitkiä lauseita, ärrät ja ässät kuulostavat jo oikeilta. Laulaa jo paljon eri lauluja, nyt on lemppareina piiri pieni pyörii ja tuu tuu tupakkarulla... Vaipat heitettiin kokonaan pois jo syksyllä, ja kuivana on peti pysynyt.
Kaiken touhun välissä toki aina vähän uhmaillaan ja koetellaan omia rajoja. Äiti ja isäkin osaavat ottaa nämä purkaukset jo hallitummin, alussa kyllä tuntui, että apua, kaukanko tämä kestää!!! Kun tähän soppaan sekoittaa vielä äidin raskausajan hormonimyrskyt ja talohaaveilut, niin aikamoista hullunmyllyä tämä elo välillä on!
Kaikki on mennyt nyt hyvin, eikä uskoisi, että kohta ollaan jo puolivälissä. Tämä kai on nyt se vaihe, kun ne viikot kuluvat nopeasti alun matelun jälkeen. Maha on jo paljon valtavampi kuin tytöstä oli näillä viikoilla, joten selvästikin se kohtu muistaa, mistä tässä hommassa on oikein kyse!
Tytölle olemme varovaisesti puhuneet asiasta, kun on huomannut äidin masunkin jo kasvaneen. Ilmoitti kovasti haluavansa pikkuveljen. Saapas nähdä kumpi siellä majailee, aiomme pitää yllätyksenä jälleen loppuun saakka!
Silti mielessä on vielä todella paljon pelkoja, asioita jotka voivat mennä vielä pieleen. Aika nöyränä taidan olla tämänkin raskauden kanssa loppuun saakka, vaikka usko siihen, että huhtikuussa meitä olisi jo neljä, onkin luja. Taitaa olla niin, että kun jotakin joskus tapahtuu, ei niistä peloista pääse koskaan kunnolla yli.
Meillä tapahtuu nyt samaan aikaan niin paljon muutakin mullistavaa, että omaan masuun tuijottelu on pakostakin joutunut vähemmälle. Me tehtiin nimittäin päätös, että rakennamme omakotitalon! :)
Tontti meillä jo on, ja nyt on menossa kova talopakettien vertailu, jotta saataisiin lupahakemukset ajoissa vireille. Samaan syssyyn pitäisi sitten miettiä tämän nykyisen myyntiä. Siinä onkin sitten se kovempi paikkaa, sillä olen todella pitänyt tästä paikasta.
Muutimme tänne juuri silloin, kun sain keskenmenon. Silloin oli synkempää aikaa, mutta onneksi kirkastui kuitenkinpian tyttömme syntymän myötä. Tippa linssissä olen miettinyt, miten ikinä raskimme myydä tätä taloa, missä ensin valvottiin yötä myöten tyttöä hyssytellen, sitten harjoiteltiin konttaamista, sitten kohta jo taaperrettiin pitkin aulan pitkää käytävää, ensin taaperokärryn kanssa, sitten kohta jo juoksemalla.
Nyt samainen aulan käytävä on tytön kilpajuoksupaikka. Eli ensin mennään käytävän toiseen päähän valmiiksi, jonka jälken odotetaan, että äiti huutaa "än, yy, tee, nyt!" ja sitten juostaan tuhatta ja sataa äitin syliin antamaan kädelle läpsy. Ja sama uudestaan, lukemattomia kertoja illassa. Miten täältä voi koskaan raskia lähteä?
Rankalta tuntuu myös se, että joudumme väkisinkin jonnekkin väliaikaisesti evakkoon vuokralle oman kodin valmistumista odottaessa. Miten onnistuvat muutot ja muut nyt kun odotan? Miltä tuntuu olla uuden vauvan kanssa kodissa, joka ei vielä silloin ole se oma koti? Kuinka paljon mies ehtii olla kotona, kun vauva syntyy?
Toisaalta rakentamisen puolesta puhuu se, että teimme tosiaankin hyvän löydön tontiksi, eikä aikaa sen kans miettimiseen ollut. Otamme myös talon mahdollisimman valmiina pakettina, jolloin raksalla oloaikaa ei pitäisi mennä aivan älyttömästi, siivouksia, raivaamista ja muuta kantamista taatusti riittää. Eli jos kaikki hyvin menee, niin ensi kesänä miekin olisin raksalla auttelemassa vauva tissillä ja toinen taapero helmoissa juosten. Ja jos kaikki menee kuin unelma, niin sitten oltaisiinkin jouluna omassa kodissa.
Hullua? Ehkä. Mutta ei meille kukaan ole järkeäkään saanut puhuttua päähän. Tämä koti on ihana, mutta haluamme etäämmälle muusta asutuksesta, paikkaan jossa pihalla voi olla huoletta koirien ja lasten kanssa ilman pelkoa ohiajavista autoista. Toiveenamme olisi myös yksikerroksinen koti nykyisen kahden kerroksen sijaan.
Mietityttää myös, miten tyttö suhtautuu muuttoon. Päiväkodin vaihtokin tulisi ajankohtaiseksi, mikä myös painaa. Nykyinen on huippupaikka, mutta uusi kotimme olisi ihan toisella puolen kaupunkia.
Tässä kaikessa pohdinnassa tyttö piristää meitä pulputuksellaan. Puhua palpattaa jo todella paljon ja pitkiä lauseita, ärrät ja ässät kuulostavat jo oikeilta. Laulaa jo paljon eri lauluja, nyt on lemppareina piiri pieni pyörii ja tuu tuu tupakkarulla... Vaipat heitettiin kokonaan pois jo syksyllä, ja kuivana on peti pysynyt.
Kaiken touhun välissä toki aina vähän uhmaillaan ja koetellaan omia rajoja. Äiti ja isäkin osaavat ottaa nämä purkaukset jo hallitummin, alussa kyllä tuntui, että apua, kaukanko tämä kestää!!! Kun tähän soppaan sekoittaa vielä äidin raskausajan hormonimyrskyt ja talohaaveilut, niin aikamoista hullunmyllyä tämä elo välillä on!
torstaina, lokakuuta 07, 2010
Seesteistä
Vuoto rauhottui, ja kontrollissa oli kaikki hyvin. Silloin tällöin on tullut jonkin verran tuhruttelua, mutta kun äänet on löytyneet dopplerilla, niin olen yrittänyt olla panikoimatta. Kohdun verisuonet repeilee ja vuotelee, oli lääkärin arvio.
Ihaninta oli nähdä, kuinka kova meno siellä pikkuisella oli jo päällä, jalat ja kädet viuhtoi jo kovasti. Ensi maanantaina olisi sitten np-ultra, sinne sitten yhdessä miehen kanssa. Miehelle tämä raskaus tuntuu vielä hyvin epätodelliselta, josko se sitten ultrassa kolahtaisi tajuntaan....
Huomenna olisi 12 viikkoa täynnä. Jonkinlainen rajapyykki kai sekin, mutta minulla se isoin rajapyykki taitaa edelleenkin olla 16 viikkoa.
Olo on todella väsynyt. Olen yrittänyt nukuttaa tyttöä jo tunnin, jotta itsekin pääisis petiin, mutta edelleen tuolta kikatus´ja laulu kuuluu....
Cazze 11+6
Ihaninta oli nähdä, kuinka kova meno siellä pikkuisella oli jo päällä, jalat ja kädet viuhtoi jo kovasti. Ensi maanantaina olisi sitten np-ultra, sinne sitten yhdessä miehen kanssa. Miehelle tämä raskaus tuntuu vielä hyvin epätodelliselta, josko se sitten ultrassa kolahtaisi tajuntaan....
Huomenna olisi 12 viikkoa täynnä. Jonkinlainen rajapyykki kai sekin, mutta minulla se isoin rajapyykki taitaa edelleenkin olla 16 viikkoa.
Olo on todella väsynyt. Olen yrittänyt nukuttaa tyttöä jo tunnin, jotta itsekin pääisis petiin, mutta edelleen tuolta kikatus´ja laulu kuuluu....
Cazze 11+6
maanantaina, syyskuuta 20, 2010
Ei voi kuin odottaa...
Kävin tk:n ultrassa, vuotoa oli silloinkin runsaasti, mutta syytä ei lääkäri osannut sanoa. Asukki oli ainakin vielä mukana, ultrassa näkyi lapsivesipussi ja hyvävointinen sikiö. Kohdunsuu oli kiinni, eli ainakin vielä raskaana ollaan.
Vuoto kuitenkin huolestuttaa, niin selvää verenvuotoa minulla ei ole koskaan ollut raskaana ollessani aiemmin.
Yksi syy voisi lääkärin mukaan olla kohdunsuulla oleva verisuoni, joka ärtyy ja vuotelee. Veikkasi myös hematoomaa sekä mahdollista alkanutta kaksosraskautta, josta nyt toinen vuotelisi pois. Jälkimmäiseen en usko, koska alkuraskauden ultrassa ei merkkejä sellaisesta ollut.
Mahdollista myös on, että raskaus voi olla menossa kesken. Aikoi ensin kontrollia 2 viikon päähän, mutta näki kai ilmeeni, kun aikaisti kontrollin viikon päähän tiistaille. Sitä ennen on mentävä päivystykseen jos vuoto runsastuu. Sikiön koko oli hänen mukaansa 8+3 , eli pienempi mitä pitäisi oikeasti olla. Sanoi kyllä, ettei saanut oikein hyvin mitattua. Mutta sekin huolettaa.
Kohdussa tuntuu edelleen ikävältä, nyt illalla ei ole enää runsasta vuotoa ollut. Viime yönä heräsin keskellä yötä siien, kun kohtu tuntui jotenkin painavalta. Yritin hyväksyä, että nyt asiat vain eivät ole omissa käsissä. Väliä ei ole sillä, kuinka paljon me tätä pikkuista toivoisimme, kuinka tervetullut pieni uusi ihminen olisi.
Nyt ei voi kun odottaa, ja katsoa miten tässä tarinassa käy. Rauhoittuisi tuo vuoto nyt ensin.
Cazze 9+2
Vuoto kuitenkin huolestuttaa, niin selvää verenvuotoa minulla ei ole koskaan ollut raskaana ollessani aiemmin.
Yksi syy voisi lääkärin mukaan olla kohdunsuulla oleva verisuoni, joka ärtyy ja vuotelee. Veikkasi myös hematoomaa sekä mahdollista alkanutta kaksosraskautta, josta nyt toinen vuotelisi pois. Jälkimmäiseen en usko, koska alkuraskauden ultrassa ei merkkejä sellaisesta ollut.
Mahdollista myös on, että raskaus voi olla menossa kesken. Aikoi ensin kontrollia 2 viikon päähän, mutta näki kai ilmeeni, kun aikaisti kontrollin viikon päähän tiistaille. Sitä ennen on mentävä päivystykseen jos vuoto runsastuu. Sikiön koko oli hänen mukaansa 8+3 , eli pienempi mitä pitäisi oikeasti olla. Sanoi kyllä, ettei saanut oikein hyvin mitattua. Mutta sekin huolettaa.
Kohdussa tuntuu edelleen ikävältä, nyt illalla ei ole enää runsasta vuotoa ollut. Viime yönä heräsin keskellä yötä siien, kun kohtu tuntui jotenkin painavalta. Yritin hyväksyä, että nyt asiat vain eivät ole omissa käsissä. Väliä ei ole sillä, kuinka paljon me tätä pikkuista toivoisimme, kuinka tervetullut pieni uusi ihminen olisi.
Nyt ei voi kun odottaa, ja katsoa miten tässä tarinassa käy. Rauhoittuisi tuo vuoto nyt ensin.
Cazze 9+2
sunnuntai, syyskuuta 19, 2010
Mitä ihmettä tämä on?
Nyt sitten vuodetaan ihan kirkasta verta. Ja runsaasti. Mitään kipuja ei ole, mutta huoli kyllä kuristaa taas kurkkua.
Sydänäänet löysin kotidopplerilla, mutta helpotti vain hieman. Mitä ihmettä minun sisällä nyt oikein tapahtuu? Voiko keskenmeno olla alkamassa, vaikka pienen sydänkin vielä sykkii?
Hieman ennen kuin verenvuoto alkoi, tappelin avomieheni kanssa. Parisuhteestamme, ajankäytöstä, viikonlopuista jotka olemme tytön kanssa kahdestaan kun hän käy metsällä. Nyt tuntuu siltä, että tämä pikkuinen otetaan meiltä pois, kun en osaa olla tyytyväinen omaan elämääni. Ei se varmaan noin mene, muta niin sitä vain ajattelee.
Huomenna on tytön 2-v neuvola. Pitää siellä kysyä tästä vuodosta.
Cazze 9+1
Sydänäänet löysin kotidopplerilla, mutta helpotti vain hieman. Mitä ihmettä minun sisällä nyt oikein tapahtuu? Voiko keskenmeno olla alkamassa, vaikka pienen sydänkin vielä sykkii?
Hieman ennen kuin verenvuoto alkoi, tappelin avomieheni kanssa. Parisuhteestamme, ajankäytöstä, viikonlopuista jotka olemme tytön kanssa kahdestaan kun hän käy metsällä. Nyt tuntuu siltä, että tämä pikkuinen otetaan meiltä pois, kun en osaa olla tyytyväinen omaan elämääni. Ei se varmaan noin mene, muta niin sitä vain ajattelee.
Huomenna on tytön 2-v neuvola. Pitää siellä kysyä tästä vuodosta.
Cazze 9+1
keskiviikkona, syyskuuta 15, 2010
Helpotus. 8+4
Kiitos, kiitos kotidoppler! Pieni sydän sykkii edelleen sisukkaasti sisälläni. Aika hullua lähteä etsimään sykkeitä vielä näillä viikoilla, mutta kun tytönkin sykkeet löysin viikolla 9+0, niin enhän sitten malttanut olla etsimättä. Ja hyvä niin, sillä heti kun kiivas sytkytys kuului, tippui iso kivi sydämeltä pois...
Vuodot ovat nyt loppuneet, onneksi niin. Seuraava etappi on ensimmäinen neuvola puolentoista viikon päässä, sitten np-ultraa odottelamaan...
Olo on ollut hyvä, jos ei väsymystä ja jatkuvaa syömishimoa lasketa :) Ihmeen sisäänpäin kääntynyt olo kuitenkin. Työmaailma EVVK, tyttöä on entistä kovempi ikävä töistä tullessa. Illat kikattelemme ja leikimme, tytön nukkumaan mennessä on melkein sellainen olo, että joko nyt?
Piikulilla on muuten jo kuudes korvatulehdus menossa, putkitusta mietitään jos uusii vielä kerran. Kenelläkään kokemuksia?
Vuodot ovat nyt loppuneet, onneksi niin. Seuraava etappi on ensimmäinen neuvola puolentoista viikon päässä, sitten np-ultraa odottelamaan...
Olo on ollut hyvä, jos ei väsymystä ja jatkuvaa syömishimoa lasketa :) Ihmeen sisäänpäin kääntynyt olo kuitenkin. Työmaailma EVVK, tyttöä on entistä kovempi ikävä töistä tullessa. Illat kikattelemme ja leikimme, tytön nukkumaan mennessä on melkein sellainen olo, että joko nyt?
Piikulilla on muuten jo kuudes korvatulehdus menossa, putkitusta mietitään jos uusii vielä kerran. Kenelläkään kokemuksia?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
