Tuossa vieressä tuhisee pikkuruinen tyttö. Pieni neiti saapui perjantaina 15.4, painoa oli 3690 ja pituutta 50 cm.
Äiti ja isä eivät valitettavasti ensiparkaisua kuulleet, sillä spinaalipuudutus epäonnistui, ja äiti nukutettiin eikä isääkään saliin päästetty. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin, terve pikkuinen tyttö syntyi ja äitikin toipui sektiosta hyvin, kolmantena päivänä lähdettiin jo kotiin.
Meillä asustaa nyt myös hyvin ylpeä isosisko, joka haluaisi ottaa pikkusiskonsa jatkuvasti syliin. Hieman kuitenkin isosiskoa harmittaa, kun aina siihen ei lupaa saa, ja äitikin haluaa olla ihan vieressä silloin kun vauva syliin laitetaan. Välillä hieman myös harmittaa, kun äitiä tarvittaisiin kauppaleikkiin, mutta äiti on juuri imettämässä.
Ensimmäiset yöt ovat menneet yhden-kahden herätyksen taktiikalla, eli mukavasti. Viime yönä herätyksiä oli vain yksi, mutta sitten valvottiinkin pari tuntia kerralla.
Imetys sujuu hienosti, maito nousi rintoihin nopeasti, ja ainakin toistaiseksi sitä on tullut riittävästi, eikä kaappeihin varalta ostettuihin korvikkeisiin ole tarvinnut vielä koskea. Eli äitin vointikin on ihan hyvä, normiunivelkoja laskematta.
Isä katselee uutta tulokasta ihmeissään. Muutos arkeen on merkittävä, enää ei äiti ennätä hoitamaan niin paljon asioita valmiiksi jo esikoiseenkin liittyen. Päivät on isosisko käynyt vielä hoidossa, pari seuraavaa viikkoa koko perhe on kotona isyyslomien ajan. Pääsiäisenä lähdetään ensimmäistä kertaa vaunulenkille, lupa neuvolasta kysyttiin etukäteen. Ensi viikolla sitten virallinen ensimmäinen kotikäynti .
Puklurättejä, monta kertaa päivässä vaihdettavat vaatteet, kadonneet tutit, pikku tumput suojaamassa pikku raapijan käsiä, se onnen tunne, kun huomaat pienen viimein nukahtaneen useamman syöttämis-röyhtäytys-heräämis -syöttämis -rituaalin jälkeen... Paljon asioita jotka oli jo unohtunut. Vauva-arki on taas täällä. Ja vaikka äitiä välillä väsyttää ja babyblueskin vähän itkettää, niin pois en tätä antaisi. Ihana, ihana uusi pikku ihminen.
torstaina, huhtikuuta 21, 2011
keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2011
Paineet nousee....
Viimeinen neuvola takana, verenpaineet huolettaa. Korkeimmillaan 172/113, alimmillaan 162/112. Proteiini heikosti plussalla, ei juurikaan turvotuksia, paino oli laskenut viikossa -700 grammaa. Oireita verenpaineista ei juurikaan ole.
Äitipolilta ohjeistuksena seurata paineita kotona, tikuttaa pissaa, tehdä liikelaskentaa, levätä ja levätä. Jos olo huononee, heti yhteys äitipolille.
Ei enää kauaa sektioon. Nyt saisi aika lentää, sillä huoli vauvasta iski samantien. Pysythän kunnossa, olethan terve, jaksathan.
Kohta nähdään, pikkuinen.
Cazze 38+5
Äitipolilta ohjeistuksena seurata paineita kotona, tikuttaa pissaa, tehdä liikelaskentaa, levätä ja levätä. Jos olo huononee, heti yhteys äitipolille.
Ei enää kauaa sektioon. Nyt saisi aika lentää, sillä huoli vauvasta iski samantien. Pysythän kunnossa, olethan terve, jaksathan.
Kohta nähdään, pikkuinen.
Cazze 38+5
perjantaina, huhtikuuta 01, 2011
37+0
Tänään sitä oltaisiin täysiaikaisia, syntyy vaavi sitten milloin tahansa! Takaraja jo tiedetään, sillä suunniteltu sektio on lupeissa, mutta mikäli tämä tekee kuten isosiskonsa, voi olla maailmassa jo ennen sitä. En kerro vielä tarkkaa päivää, mutta parisen viikkoa pitäisi vielä odotella... :)
Tuntuu todella todella oudolta, että kohta meillä on vauva sylissä! Kaikki alkaisi olla suht. valmiina, se kuuluisa sairaalakassi on toki levällään, mutta ajattelin tänään ainakin jo miettiä sen pakkaamista. Neutraalit kotiintulovaatteetkin on katsottuna, pitää vain pakata ne omaan pussukkaansa. Kaukalo odottaa valmiina lämpöpussin kanssa, huhtikuun keleistä kun ei tiedä.
Apujoukotkin ovat valmiina, äitini on luvannut tulla meille sektiopäiväksi ja seuraaviksi päiviksi kunnes pääsen sairaalasta. Mies pitää isyyslomasta ainakin pari viikkoa sitten viikko kotiutumisesta. Mikäli tulee yllätyslähtö yöllä, niin tytön kummitätit ovat luvanneet olla valmiudessa ja tulla tänne tytön luo.
Ullakolla olen lajitellut vaatteita unisex- ja tyttöpinkkoihin, mikäli tyttö saa pikkuveljen niin sitten on tämän mamman riennettävä kauppoihin. Onneksi tytölle on aikoinaan tullut laitettua paljon muutakin kuin hempeitä mekkoja. Ulkoiluvaatteistakin ovat monet haalarit hyödynnettävissä, kiitos POP:n ihanien värien, ja välikausipukujen mustat henkselihousut odottelevat uutta rymyäjää. Olenkin miettinyt, että mikäli poika syntyy, niin äitiysloman aikana myyn suuren osan tytöltä jääneistä vaatteista kirpparin tai huutiksen kautta. Jätän vaan muutaman muistoksi vauva-ajoilta.
Olo on ollut ihan hyvä, liitoskivutkin aina välillä hellittävät, mutta lenkkiseuraksi minua on turha nyt hakea :) Vauva on perätilassaan painunut jo alas lantioon. Verenpaineet ovat nyt loppua kohti alkaneet hieman nousta, seurailen niitä kotona sekä tikutan valkuaista.
Mies sanoi viimeksi eilen, että jos tämä vauva onnellisesti syliin saadaan, niin meidän lapsiluku saisi hänen puolestaan tässä. Mie en ole suostunut sanomaan mitään. Vaikka tämä olo onkin tukala, niin mie silti rakastan näitä potkuja ja tätä ihanan isoa vauvamahaa! Tuntuu haikealta ajatella, että eikö koskaan enää... Olen kyllä todella kiitollinen jo tytöstämmekin ja masussa olevasta vauvasta, ja tiedän, että mitä vanhemmaksi tullaan, sen epätodennäköisempää raskaaksi tulo enää on. Toisaalta kun tietää, kuinka rakas tyttömme jo on, ja kuinka tärkeä tästä toisestakin varmasti tulee, niin mietin, että miten sen kolmannen voisi antaa jättää tulematta, jos meillä olisi siihen vielä mahdollisuus? Uskon, että tuota asiaa tulen vielä joskus kovemman kautta miettimään.
Miten ihmeessä tässä malttaa vielä odottaa? Haluan niin nähdä jo pikkuisen, kuunnella sitä tuhinaa sairaalasängyssä, lähteä siihen ihanaan imetykseen alkutakkuiluineen, vaihtaa vaippoja, pitää sylissä, herätä tunnin välein tarkastamaan hengittääkö vauva vielä, itkeä väsymyksestä ja onnesta, täyttää pesukone pukluvaatteilla, lykätä kotikatujamme ees taas vaunujen kera, keittää tutteja... Ja tämä kaikki nyt kuitenkin ihan eri tavalla kuin viimeksi, ihana pikkutyttö mukana äitiä auttamassa.
torstaina, maaliskuuta 10, 2011
Tätä se raskaana olo nyt sitten on...
Kun eilen halutti lattialta noustessa ennemmin kontata kuin yrittää nousta ylös, niin meinas tulla sekä itku että nauru yhtäaikaa. Tässä raskaudessa ovat nimittäin liitoskivut jotakin ihan omaa luokkaansa! Syynä oli ilmeisesti koiran kanssa aikaisemmin tehty kävelylenkki, vain kilometri suuntaansa, mutta sekin näköjään riitti. Sitten sitä vaaputtiin kuin ankka ja tuskasteltiin koko ilta.
Mutta kyllähän tässä nyt mennään hammasta purren vaikka missä kivuissa. Huomenna 34 viikkoa täynnä, eli vähiin on käymässä. Ja jos nyt keljuttaakin, ettei kevätaurinkoon pääse telmimään ja lenkkeilemään, niin kesällä sitten pitäisi taas pystyä liikkumaan senkin edestä. Pitää sitten mennä nautiskelemaan siitä kevätauringosta ihan vaan portaille istuksimalla.
Minut määrättiin sairaslomalle kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua noiden liitoskipujen sekä supisteluiden vuoksi. Supistelut eivät olleet onneksi paikkoja aukaisseet, mutta tuntuvat tosi ikäviltä ja äityvät istuessa.
Yllätys oli se, että äippäpolin ultran mukaan nyt olisi tulossa ilmeisen paljon isompi vauva kuin esikoisemme oli (2750 grammaa viikolla 38+4). Lääkäri laskeskeli että vauva olisi lähellä laskettua aikaa jo lähemmäs nelikiloinen, noin 3800 grammaa. Lähetti sitten uusintana vielä sokerirasituskokeisiin, mutta tulokset olivat normaalit.
Perätilasynnytyksestä ei edes puhuttu, vaan kirjasi papereihin että mahdollinen sektio, ja uusi käynti ensi viikolla , lähinnä haluavat kai mittailla vauvaa uudestaan. Ja silloin kai sovitaan paremmin sektiostakin.
Itse en haikaile enää alatiesynnytyksen perään, eikä vauvan kääntämistäkään yritetä, koska tilaa on ahtaanlaisesti kohdun väliseinän vuoksi. Eli aika rauhallisin mielin nyt vain odotellaan.
Tuo vauvan suuri koko hämmästytti kyllä, mutta eipä noihin ultriinkaan ole niin luottaminen. No, hyvä vaan jos hieman isompi olisi tällä kertaa, oli se tyttö niin hentoinen ja pieni käsitellä silloin! Ehkäpä tämä selittää myös nämä hurjemmat liitoskivut ym, kun alkaa tyyppi olla jo samaa koko kuin tyttö oli syntyessään!
Nämä viikot menee nyt kyllä ihan huimaa tahtia, vaikka niitä kolotuksia on tullutkin. Ja mitä enemmän liikkuminen tuntuu tuottavan hankaluuksia, sen enemmän tyttö haluaa jumpata, hyppiä, tanssia ja juosta äitin kanssa. Ja kun äiti yrittää usuttaa tyttöä isänsä kimppuun, tyytyy tyttö sitten leikkimään kiikkuapinaa, ja puu on mikäs muu kuin äiti. Siinä sitten kädet sylissä varjellaan tulevaa kuopusta isommilta iskuilta.
Vauvaa varten ei ole laitettuna vielä oikeastaan mitään. Minulla on joku horrostila. Jos nyt pitäisi puunata pesää, niin minusta päinvastoin tuntuu etten saa aikaiseksi oikeastaan juurikaan mitään. Netissä kyllä osaan roikkua, mutta kaikki järkevä tekeminen sitten vain ei maistu. Ja päiväunet on otettava joka päivä, muuten ei kärsivällisyys riitä. Liekö sitten kerään unta varastoon tulevia koitoksia ootellessa :)
Tyttö- ja poikaolot vaihtelevat oikeastaan koko ajan. Taidan yllättyä, tulee sieltä kumpi vaan. Ihanaa, kun maltoimme olla kysymättä asiaa, jotenkin on kiva jättää yllätystä ihan loppuun.
Jahas, jos lähtisi konttailemaan lattialle vielä tytyn kanssa ennen iltatouhuja.
Cazze 33+6
Mutta kyllähän tässä nyt mennään hammasta purren vaikka missä kivuissa. Huomenna 34 viikkoa täynnä, eli vähiin on käymässä. Ja jos nyt keljuttaakin, ettei kevätaurinkoon pääse telmimään ja lenkkeilemään, niin kesällä sitten pitäisi taas pystyä liikkumaan senkin edestä. Pitää sitten mennä nautiskelemaan siitä kevätauringosta ihan vaan portaille istuksimalla.
Minut määrättiin sairaslomalle kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua noiden liitoskipujen sekä supisteluiden vuoksi. Supistelut eivät olleet onneksi paikkoja aukaisseet, mutta tuntuvat tosi ikäviltä ja äityvät istuessa.
Yllätys oli se, että äippäpolin ultran mukaan nyt olisi tulossa ilmeisen paljon isompi vauva kuin esikoisemme oli (2750 grammaa viikolla 38+4). Lääkäri laskeskeli että vauva olisi lähellä laskettua aikaa jo lähemmäs nelikiloinen, noin 3800 grammaa. Lähetti sitten uusintana vielä sokerirasituskokeisiin, mutta tulokset olivat normaalit.
Perätilasynnytyksestä ei edes puhuttu, vaan kirjasi papereihin että mahdollinen sektio, ja uusi käynti ensi viikolla , lähinnä haluavat kai mittailla vauvaa uudestaan. Ja silloin kai sovitaan paremmin sektiostakin.
Itse en haikaile enää alatiesynnytyksen perään, eikä vauvan kääntämistäkään yritetä, koska tilaa on ahtaanlaisesti kohdun väliseinän vuoksi. Eli aika rauhallisin mielin nyt vain odotellaan.
Tuo vauvan suuri koko hämmästytti kyllä, mutta eipä noihin ultriinkaan ole niin luottaminen. No, hyvä vaan jos hieman isompi olisi tällä kertaa, oli se tyttö niin hentoinen ja pieni käsitellä silloin! Ehkäpä tämä selittää myös nämä hurjemmat liitoskivut ym, kun alkaa tyyppi olla jo samaa koko kuin tyttö oli syntyessään!
Nämä viikot menee nyt kyllä ihan huimaa tahtia, vaikka niitä kolotuksia on tullutkin. Ja mitä enemmän liikkuminen tuntuu tuottavan hankaluuksia, sen enemmän tyttö haluaa jumpata, hyppiä, tanssia ja juosta äitin kanssa. Ja kun äiti yrittää usuttaa tyttöä isänsä kimppuun, tyytyy tyttö sitten leikkimään kiikkuapinaa, ja puu on mikäs muu kuin äiti. Siinä sitten kädet sylissä varjellaan tulevaa kuopusta isommilta iskuilta.
Vauvaa varten ei ole laitettuna vielä oikeastaan mitään. Minulla on joku horrostila. Jos nyt pitäisi puunata pesää, niin minusta päinvastoin tuntuu etten saa aikaiseksi oikeastaan juurikaan mitään. Netissä kyllä osaan roikkua, mutta kaikki järkevä tekeminen sitten vain ei maistu. Ja päiväunet on otettava joka päivä, muuten ei kärsivällisyys riitä. Liekö sitten kerään unta varastoon tulevia koitoksia ootellessa :)
Tyttö- ja poikaolot vaihtelevat oikeastaan koko ajan. Taidan yllättyä, tulee sieltä kumpi vaan. Ihanaa, kun maltoimme olla kysymättä asiaa, jotenkin on kiva jättää yllätystä ihan loppuun.
Jahas, jos lähtisi konttailemaan lattialle vielä tytyn kanssa ennen iltatouhuja.
Cazze 33+6
keskiviikkona, joulukuuta 22, 2010
Riittääkö minusta kahdelle?
Makoilin illalla ihan hiljaa, ja tunnustelin, kuinka tuleva kuopuksemme möyri mahassa. Silitin vatsaa, pikkuinen muksaisi takaisin. Siltiin lisää, taas muksaus. Nyrkillään se kai huitoi, sillä tyyppi istuu napakasti pyllyllään, eikä sieltä todennäköisesti tule kääntymäänkään. Tämä oli rakenneultrassa lääkärin veikkaus. Neuvoi valmistautumaan jälleen sektioon.
Toisaalta harmitti, mutta toisaalta olo oli helpottunut. Jonkin verran olin jo pelännyt, että jos synnytyksessä menisikin jokin pieleen. Niin, kyllähän se voi sektiossakin mennä, mutta koska se on koettu, niin sitä en osaa enää pelätä.
Nyt kuitenkin mietin, että olenko jotenkin huonompi, kun en koskaan voi kertoa useiden tuntien synnytyksestä, tai siitä, kuinka paikat repeili ja kuinka kaiken sen tuskan jälkeen sain lapsen suoraan viereen ja rinnalle. Nythän sitä joutuu taas yksikseen makaamaan heräämössä kolme tuntia, yrittäen tahdonvoimalla saada varpaita liikkumaan, jotta pääsisi pian lapsen luo.
Odotus on sujunut ihan hyvin. Olen herkkis - vaivun omiin maailmoihini. Olen varmaan myös kärty - ainakin miehen mielestä. Ja niin kai se on, että kaikki väsymys ja epävarmuus tulee purettua mieheen.
Raskaushormonit ovat myös vahvistaneet pelkoja siitä, että jos menettäisin tämän kaiken. Iltaisin olen istunut tytön sängyn vieressä ja katsellut nukkuvaa tyttöä. Se välittämisen tunne on jotakin sanoin kuvaamatonta. En olisi ikinä uskonut, että jostakin toisesta ihmisestä voisi välittää niin paljon. Kuinka paljon huolta ja pelkoja, ja vastaavasti onnea ja ylpeyttä sitä tunteekaan omasta lapsestaan. Ei sitä voi mielestäni verrata mihinkään. Tunne on mahtava ja samalla niin musertava.
Samalla mietin tulevaa, riittääkö tunteet varmasti kahdelle, voiko toisestakin välittää yhtä suunnattoman paljon? Olenko hyvä äiti sitten kun toinenkin vaatii huomiotani? Riitänkö minä enää esikoisellemme, kun sylissä vaatii pikkuinen vauva. Jaksanko, repeänkö?
Monet sanovat, että toisen vauvan kanssa ottaa jo rennommin, toivon niin. Mutta jos tulevakin on yhtä vaativa tapaus kuin ensimmäisemme vauvana oli, niin missä välissä saan nukkua?
Joitakin asioita yritän tehdä toisin. Yritän opettaa vauvan pinnasänkyyn. Sillä vaikka vauvan viereen nukuttaminen olikin aikoinaan helpointa, niin samalla maidontuoksuinen äiti sai olla imettämässä vähän väliä ja nukkui itse vaan horrosunta. Ei kai ollut kumma, että olin välillä kävelevä zombie. Kenties liian hanakasti olin joka inahdukseen tarjoamassa rintaa muutoinkin, en tiedä. Ja nyt kun väliin kömpii usein myös reilu parivuotias, niin tilakaan ei perhepetiin enää riitä.
No, mikäli saman kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa, niin helpointa on se, että tietää senkin vaiheen olevan ohimenevää.
Me emme tiedä, kumpi siellä köllii. Ei haluttu tietää, ja kyllähän tyyppi rakenneultrassa piti jalkansakin niin ristissä, ettei kukaan edes ehdottanut sukupuolen katsomista. Minulla on tällä hetkellä ehkä tyttöolo, ja miehellä poika. Koska mies oli viimeksikin oikeassa, niin ehkäpä sieltä sitten olisi poikavauva tulossa. Minä haluan kumman vain. Kunhan syliin asti elävänä vain saan.
Tyttökin ymmärtää jo, että äidin vatsan päällä ei saa enää hyppiä. Että siellä kasvaa pikkuinen vauva. Ihanainen selittää silmät suurina, että vauva tulee kotiin sitten kun lumi sulaa. Kovasti tyttö puhuu pikkuveljestä, johtuen ehkä siitä, että päiväkotikaverit ovat pääosin poikia.
Outoa on se, kuinka suuri voi vatsa jo olla! Olin tämän kokoinen edellisessä raskaudessa 30. viikolla, nyt vasta 23. viikko menossa. Ärsyttääkin jo kommentit vatsan koosta, "miten oletkin jo noin iso?", "jos noin nopeaa lihot, niin saat kyllä synnyttää jo helmikuussa!", tai "oletko varma, ettei ole kaksosia?"
Pitäisikö pokkana vaan kysyä, että "miten sulla noita hiuksia on noin vähän", tai "eikö ole tukalaa olla, kun vatsa on noin iso?" Mutta enhän minä. Kiltisti sitä vaan kertoo, että tämä raskaus todellakin näkyy kaivolta kotia, ja kyllä, olen ihan varma ettei siellä ole kahta tulossa. Uudelleen, uudelleen ja uudelleen.
Ärsytys unohtuu pian, kun mukse alkaa mahassa. Vaikka en valasoloa rakastakaan, niin näitä potkuja kun saisin pullotettua.... <3
Toisaalta harmitti, mutta toisaalta olo oli helpottunut. Jonkin verran olin jo pelännyt, että jos synnytyksessä menisikin jokin pieleen. Niin, kyllähän se voi sektiossakin mennä, mutta koska se on koettu, niin sitä en osaa enää pelätä.
Nyt kuitenkin mietin, että olenko jotenkin huonompi, kun en koskaan voi kertoa useiden tuntien synnytyksestä, tai siitä, kuinka paikat repeili ja kuinka kaiken sen tuskan jälkeen sain lapsen suoraan viereen ja rinnalle. Nythän sitä joutuu taas yksikseen makaamaan heräämössä kolme tuntia, yrittäen tahdonvoimalla saada varpaita liikkumaan, jotta pääsisi pian lapsen luo.
Odotus on sujunut ihan hyvin. Olen herkkis - vaivun omiin maailmoihini. Olen varmaan myös kärty - ainakin miehen mielestä. Ja niin kai se on, että kaikki väsymys ja epävarmuus tulee purettua mieheen.
Raskaushormonit ovat myös vahvistaneet pelkoja siitä, että jos menettäisin tämän kaiken. Iltaisin olen istunut tytön sängyn vieressä ja katsellut nukkuvaa tyttöä. Se välittämisen tunne on jotakin sanoin kuvaamatonta. En olisi ikinä uskonut, että jostakin toisesta ihmisestä voisi välittää niin paljon. Kuinka paljon huolta ja pelkoja, ja vastaavasti onnea ja ylpeyttä sitä tunteekaan omasta lapsestaan. Ei sitä voi mielestäni verrata mihinkään. Tunne on mahtava ja samalla niin musertava.
Samalla mietin tulevaa, riittääkö tunteet varmasti kahdelle, voiko toisestakin välittää yhtä suunnattoman paljon? Olenko hyvä äiti sitten kun toinenkin vaatii huomiotani? Riitänkö minä enää esikoisellemme, kun sylissä vaatii pikkuinen vauva. Jaksanko, repeänkö?
Monet sanovat, että toisen vauvan kanssa ottaa jo rennommin, toivon niin. Mutta jos tulevakin on yhtä vaativa tapaus kuin ensimmäisemme vauvana oli, niin missä välissä saan nukkua?
Joitakin asioita yritän tehdä toisin. Yritän opettaa vauvan pinnasänkyyn. Sillä vaikka vauvan viereen nukuttaminen olikin aikoinaan helpointa, niin samalla maidontuoksuinen äiti sai olla imettämässä vähän väliä ja nukkui itse vaan horrosunta. Ei kai ollut kumma, että olin välillä kävelevä zombie. Kenties liian hanakasti olin joka inahdukseen tarjoamassa rintaa muutoinkin, en tiedä. Ja nyt kun väliin kömpii usein myös reilu parivuotias, niin tilakaan ei perhepetiin enää riitä.
No, mikäli saman kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa, niin helpointa on se, että tietää senkin vaiheen olevan ohimenevää.
Me emme tiedä, kumpi siellä köllii. Ei haluttu tietää, ja kyllähän tyyppi rakenneultrassa piti jalkansakin niin ristissä, ettei kukaan edes ehdottanut sukupuolen katsomista. Minulla on tällä hetkellä ehkä tyttöolo, ja miehellä poika. Koska mies oli viimeksikin oikeassa, niin ehkäpä sieltä sitten olisi poikavauva tulossa. Minä haluan kumman vain. Kunhan syliin asti elävänä vain saan.
Tyttökin ymmärtää jo, että äidin vatsan päällä ei saa enää hyppiä. Että siellä kasvaa pikkuinen vauva. Ihanainen selittää silmät suurina, että vauva tulee kotiin sitten kun lumi sulaa. Kovasti tyttö puhuu pikkuveljestä, johtuen ehkä siitä, että päiväkotikaverit ovat pääosin poikia.
Outoa on se, kuinka suuri voi vatsa jo olla! Olin tämän kokoinen edellisessä raskaudessa 30. viikolla, nyt vasta 23. viikko menossa. Ärsyttääkin jo kommentit vatsan koosta, "miten oletkin jo noin iso?", "jos noin nopeaa lihot, niin saat kyllä synnyttää jo helmikuussa!", tai "oletko varma, ettei ole kaksosia?"
Pitäisikö pokkana vaan kysyä, että "miten sulla noita hiuksia on noin vähän", tai "eikö ole tukalaa olla, kun vatsa on noin iso?" Mutta enhän minä. Kiltisti sitä vaan kertoo, että tämä raskaus todellakin näkyy kaivolta kotia, ja kyllä, olen ihan varma ettei siellä ole kahta tulossa. Uudelleen, uudelleen ja uudelleen.
Ärsytys unohtuu pian, kun mukse alkaa mahassa. Vaikka en valasoloa rakastakaan, niin näitä potkuja kun saisin pullotettua.... <3
perjantaina, marraskuuta 26, 2010
Hormonimyrskyä ja suuria päätöksiä
Täällä ollaan. Henkeä on pidätelty viikolla 16, mutta se kriittinen piste ohitettiin, tänään olisi viikkoja täynnä tasan 19.
Kaikki on mennyt nyt hyvin, eikä uskoisi, että kohta ollaan jo puolivälissä. Tämä kai on nyt se vaihe, kun ne viikot kuluvat nopeasti alun matelun jälkeen. Maha on jo paljon valtavampi kuin tytöstä oli näillä viikoilla, joten selvästikin se kohtu muistaa, mistä tässä hommassa on oikein kyse!
Tytölle olemme varovaisesti puhuneet asiasta, kun on huomannut äidin masunkin jo kasvaneen. Ilmoitti kovasti haluavansa pikkuveljen. Saapas nähdä kumpi siellä majailee, aiomme pitää yllätyksenä jälleen loppuun saakka!
Silti mielessä on vielä todella paljon pelkoja, asioita jotka voivat mennä vielä pieleen. Aika nöyränä taidan olla tämänkin raskauden kanssa loppuun saakka, vaikka usko siihen, että huhtikuussa meitä olisi jo neljä, onkin luja. Taitaa olla niin, että kun jotakin joskus tapahtuu, ei niistä peloista pääse koskaan kunnolla yli.
Meillä tapahtuu nyt samaan aikaan niin paljon muutakin mullistavaa, että omaan masuun tuijottelu on pakostakin joutunut vähemmälle. Me tehtiin nimittäin päätös, että rakennamme omakotitalon! :)
Tontti meillä jo on, ja nyt on menossa kova talopakettien vertailu, jotta saataisiin lupahakemukset ajoissa vireille. Samaan syssyyn pitäisi sitten miettiä tämän nykyisen myyntiä. Siinä onkin sitten se kovempi paikkaa, sillä olen todella pitänyt tästä paikasta.
Muutimme tänne juuri silloin, kun sain keskenmenon. Silloin oli synkempää aikaa, mutta onneksi kirkastui kuitenkinpian tyttömme syntymän myötä. Tippa linssissä olen miettinyt, miten ikinä raskimme myydä tätä taloa, missä ensin valvottiin yötä myöten tyttöä hyssytellen, sitten harjoiteltiin konttaamista, sitten kohta jo taaperrettiin pitkin aulan pitkää käytävää, ensin taaperokärryn kanssa, sitten kohta jo juoksemalla.
Nyt samainen aulan käytävä on tytön kilpajuoksupaikka. Eli ensin mennään käytävän toiseen päähän valmiiksi, jonka jälken odotetaan, että äiti huutaa "än, yy, tee, nyt!" ja sitten juostaan tuhatta ja sataa äitin syliin antamaan kädelle läpsy. Ja sama uudestaan, lukemattomia kertoja illassa. Miten täältä voi koskaan raskia lähteä?
Rankalta tuntuu myös se, että joudumme väkisinkin jonnekkin väliaikaisesti evakkoon vuokralle oman kodin valmistumista odottaessa. Miten onnistuvat muutot ja muut nyt kun odotan? Miltä tuntuu olla uuden vauvan kanssa kodissa, joka ei vielä silloin ole se oma koti? Kuinka paljon mies ehtii olla kotona, kun vauva syntyy?
Toisaalta rakentamisen puolesta puhuu se, että teimme tosiaankin hyvän löydön tontiksi, eikä aikaa sen kans miettimiseen ollut. Otamme myös talon mahdollisimman valmiina pakettina, jolloin raksalla oloaikaa ei pitäisi mennä aivan älyttömästi, siivouksia, raivaamista ja muuta kantamista taatusti riittää. Eli jos kaikki hyvin menee, niin ensi kesänä miekin olisin raksalla auttelemassa vauva tissillä ja toinen taapero helmoissa juosten. Ja jos kaikki menee kuin unelma, niin sitten oltaisiinkin jouluna omassa kodissa.
Hullua? Ehkä. Mutta ei meille kukaan ole järkeäkään saanut puhuttua päähän. Tämä koti on ihana, mutta haluamme etäämmälle muusta asutuksesta, paikkaan jossa pihalla voi olla huoletta koirien ja lasten kanssa ilman pelkoa ohiajavista autoista. Toiveenamme olisi myös yksikerroksinen koti nykyisen kahden kerroksen sijaan.
Mietityttää myös, miten tyttö suhtautuu muuttoon. Päiväkodin vaihtokin tulisi ajankohtaiseksi, mikä myös painaa. Nykyinen on huippupaikka, mutta uusi kotimme olisi ihan toisella puolen kaupunkia.
Tässä kaikessa pohdinnassa tyttö piristää meitä pulputuksellaan. Puhua palpattaa jo todella paljon ja pitkiä lauseita, ärrät ja ässät kuulostavat jo oikeilta. Laulaa jo paljon eri lauluja, nyt on lemppareina piiri pieni pyörii ja tuu tuu tupakkarulla... Vaipat heitettiin kokonaan pois jo syksyllä, ja kuivana on peti pysynyt.
Kaiken touhun välissä toki aina vähän uhmaillaan ja koetellaan omia rajoja. Äiti ja isäkin osaavat ottaa nämä purkaukset jo hallitummin, alussa kyllä tuntui, että apua, kaukanko tämä kestää!!! Kun tähän soppaan sekoittaa vielä äidin raskausajan hormonimyrskyt ja talohaaveilut, niin aikamoista hullunmyllyä tämä elo välillä on!
Kaikki on mennyt nyt hyvin, eikä uskoisi, että kohta ollaan jo puolivälissä. Tämä kai on nyt se vaihe, kun ne viikot kuluvat nopeasti alun matelun jälkeen. Maha on jo paljon valtavampi kuin tytöstä oli näillä viikoilla, joten selvästikin se kohtu muistaa, mistä tässä hommassa on oikein kyse!
Tytölle olemme varovaisesti puhuneet asiasta, kun on huomannut äidin masunkin jo kasvaneen. Ilmoitti kovasti haluavansa pikkuveljen. Saapas nähdä kumpi siellä majailee, aiomme pitää yllätyksenä jälleen loppuun saakka!
Silti mielessä on vielä todella paljon pelkoja, asioita jotka voivat mennä vielä pieleen. Aika nöyränä taidan olla tämänkin raskauden kanssa loppuun saakka, vaikka usko siihen, että huhtikuussa meitä olisi jo neljä, onkin luja. Taitaa olla niin, että kun jotakin joskus tapahtuu, ei niistä peloista pääse koskaan kunnolla yli.
Meillä tapahtuu nyt samaan aikaan niin paljon muutakin mullistavaa, että omaan masuun tuijottelu on pakostakin joutunut vähemmälle. Me tehtiin nimittäin päätös, että rakennamme omakotitalon! :)
Tontti meillä jo on, ja nyt on menossa kova talopakettien vertailu, jotta saataisiin lupahakemukset ajoissa vireille. Samaan syssyyn pitäisi sitten miettiä tämän nykyisen myyntiä. Siinä onkin sitten se kovempi paikkaa, sillä olen todella pitänyt tästä paikasta.
Muutimme tänne juuri silloin, kun sain keskenmenon. Silloin oli synkempää aikaa, mutta onneksi kirkastui kuitenkinpian tyttömme syntymän myötä. Tippa linssissä olen miettinyt, miten ikinä raskimme myydä tätä taloa, missä ensin valvottiin yötä myöten tyttöä hyssytellen, sitten harjoiteltiin konttaamista, sitten kohta jo taaperrettiin pitkin aulan pitkää käytävää, ensin taaperokärryn kanssa, sitten kohta jo juoksemalla.
Nyt samainen aulan käytävä on tytön kilpajuoksupaikka. Eli ensin mennään käytävän toiseen päähän valmiiksi, jonka jälken odotetaan, että äiti huutaa "än, yy, tee, nyt!" ja sitten juostaan tuhatta ja sataa äitin syliin antamaan kädelle läpsy. Ja sama uudestaan, lukemattomia kertoja illassa. Miten täältä voi koskaan raskia lähteä?
Rankalta tuntuu myös se, että joudumme väkisinkin jonnekkin väliaikaisesti evakkoon vuokralle oman kodin valmistumista odottaessa. Miten onnistuvat muutot ja muut nyt kun odotan? Miltä tuntuu olla uuden vauvan kanssa kodissa, joka ei vielä silloin ole se oma koti? Kuinka paljon mies ehtii olla kotona, kun vauva syntyy?
Toisaalta rakentamisen puolesta puhuu se, että teimme tosiaankin hyvän löydön tontiksi, eikä aikaa sen kans miettimiseen ollut. Otamme myös talon mahdollisimman valmiina pakettina, jolloin raksalla oloaikaa ei pitäisi mennä aivan älyttömästi, siivouksia, raivaamista ja muuta kantamista taatusti riittää. Eli jos kaikki hyvin menee, niin ensi kesänä miekin olisin raksalla auttelemassa vauva tissillä ja toinen taapero helmoissa juosten. Ja jos kaikki menee kuin unelma, niin sitten oltaisiinkin jouluna omassa kodissa.
Hullua? Ehkä. Mutta ei meille kukaan ole järkeäkään saanut puhuttua päähän. Tämä koti on ihana, mutta haluamme etäämmälle muusta asutuksesta, paikkaan jossa pihalla voi olla huoletta koirien ja lasten kanssa ilman pelkoa ohiajavista autoista. Toiveenamme olisi myös yksikerroksinen koti nykyisen kahden kerroksen sijaan.
Mietityttää myös, miten tyttö suhtautuu muuttoon. Päiväkodin vaihtokin tulisi ajankohtaiseksi, mikä myös painaa. Nykyinen on huippupaikka, mutta uusi kotimme olisi ihan toisella puolen kaupunkia.
Tässä kaikessa pohdinnassa tyttö piristää meitä pulputuksellaan. Puhua palpattaa jo todella paljon ja pitkiä lauseita, ärrät ja ässät kuulostavat jo oikeilta. Laulaa jo paljon eri lauluja, nyt on lemppareina piiri pieni pyörii ja tuu tuu tupakkarulla... Vaipat heitettiin kokonaan pois jo syksyllä, ja kuivana on peti pysynyt.
Kaiken touhun välissä toki aina vähän uhmaillaan ja koetellaan omia rajoja. Äiti ja isäkin osaavat ottaa nämä purkaukset jo hallitummin, alussa kyllä tuntui, että apua, kaukanko tämä kestää!!! Kun tähän soppaan sekoittaa vielä äidin raskausajan hormonimyrskyt ja talohaaveilut, niin aikamoista hullunmyllyä tämä elo välillä on!
torstaina, lokakuuta 07, 2010
Seesteistä
Vuoto rauhottui, ja kontrollissa oli kaikki hyvin. Silloin tällöin on tullut jonkin verran tuhruttelua, mutta kun äänet on löytyneet dopplerilla, niin olen yrittänyt olla panikoimatta. Kohdun verisuonet repeilee ja vuotelee, oli lääkärin arvio.
Ihaninta oli nähdä, kuinka kova meno siellä pikkuisella oli jo päällä, jalat ja kädet viuhtoi jo kovasti. Ensi maanantaina olisi sitten np-ultra, sinne sitten yhdessä miehen kanssa. Miehelle tämä raskaus tuntuu vielä hyvin epätodelliselta, josko se sitten ultrassa kolahtaisi tajuntaan....
Huomenna olisi 12 viikkoa täynnä. Jonkinlainen rajapyykki kai sekin, mutta minulla se isoin rajapyykki taitaa edelleenkin olla 16 viikkoa.
Olo on todella väsynyt. Olen yrittänyt nukuttaa tyttöä jo tunnin, jotta itsekin pääisis petiin, mutta edelleen tuolta kikatus´ja laulu kuuluu....
Cazze 11+6
Ihaninta oli nähdä, kuinka kova meno siellä pikkuisella oli jo päällä, jalat ja kädet viuhtoi jo kovasti. Ensi maanantaina olisi sitten np-ultra, sinne sitten yhdessä miehen kanssa. Miehelle tämä raskaus tuntuu vielä hyvin epätodelliselta, josko se sitten ultrassa kolahtaisi tajuntaan....
Huomenna olisi 12 viikkoa täynnä. Jonkinlainen rajapyykki kai sekin, mutta minulla se isoin rajapyykki taitaa edelleenkin olla 16 viikkoa.
Olo on todella väsynyt. Olen yrittänyt nukuttaa tyttöä jo tunnin, jotta itsekin pääisis petiin, mutta edelleen tuolta kikatus´ja laulu kuuluu....
Cazze 11+6
maanantaina, syyskuuta 20, 2010
Ei voi kuin odottaa...
Kävin tk:n ultrassa, vuotoa oli silloinkin runsaasti, mutta syytä ei lääkäri osannut sanoa. Asukki oli ainakin vielä mukana, ultrassa näkyi lapsivesipussi ja hyvävointinen sikiö. Kohdunsuu oli kiinni, eli ainakin vielä raskaana ollaan.
Vuoto kuitenkin huolestuttaa, niin selvää verenvuotoa minulla ei ole koskaan ollut raskaana ollessani aiemmin.
Yksi syy voisi lääkärin mukaan olla kohdunsuulla oleva verisuoni, joka ärtyy ja vuotelee. Veikkasi myös hematoomaa sekä mahdollista alkanutta kaksosraskautta, josta nyt toinen vuotelisi pois. Jälkimmäiseen en usko, koska alkuraskauden ultrassa ei merkkejä sellaisesta ollut.
Mahdollista myös on, että raskaus voi olla menossa kesken. Aikoi ensin kontrollia 2 viikon päähän, mutta näki kai ilmeeni, kun aikaisti kontrollin viikon päähän tiistaille. Sitä ennen on mentävä päivystykseen jos vuoto runsastuu. Sikiön koko oli hänen mukaansa 8+3 , eli pienempi mitä pitäisi oikeasti olla. Sanoi kyllä, ettei saanut oikein hyvin mitattua. Mutta sekin huolettaa.
Kohdussa tuntuu edelleen ikävältä, nyt illalla ei ole enää runsasta vuotoa ollut. Viime yönä heräsin keskellä yötä siien, kun kohtu tuntui jotenkin painavalta. Yritin hyväksyä, että nyt asiat vain eivät ole omissa käsissä. Väliä ei ole sillä, kuinka paljon me tätä pikkuista toivoisimme, kuinka tervetullut pieni uusi ihminen olisi.
Nyt ei voi kun odottaa, ja katsoa miten tässä tarinassa käy. Rauhoittuisi tuo vuoto nyt ensin.
Cazze 9+2
Vuoto kuitenkin huolestuttaa, niin selvää verenvuotoa minulla ei ole koskaan ollut raskaana ollessani aiemmin.
Yksi syy voisi lääkärin mukaan olla kohdunsuulla oleva verisuoni, joka ärtyy ja vuotelee. Veikkasi myös hematoomaa sekä mahdollista alkanutta kaksosraskautta, josta nyt toinen vuotelisi pois. Jälkimmäiseen en usko, koska alkuraskauden ultrassa ei merkkejä sellaisesta ollut.
Mahdollista myös on, että raskaus voi olla menossa kesken. Aikoi ensin kontrollia 2 viikon päähän, mutta näki kai ilmeeni, kun aikaisti kontrollin viikon päähän tiistaille. Sitä ennen on mentävä päivystykseen jos vuoto runsastuu. Sikiön koko oli hänen mukaansa 8+3 , eli pienempi mitä pitäisi oikeasti olla. Sanoi kyllä, ettei saanut oikein hyvin mitattua. Mutta sekin huolettaa.
Kohdussa tuntuu edelleen ikävältä, nyt illalla ei ole enää runsasta vuotoa ollut. Viime yönä heräsin keskellä yötä siien, kun kohtu tuntui jotenkin painavalta. Yritin hyväksyä, että nyt asiat vain eivät ole omissa käsissä. Väliä ei ole sillä, kuinka paljon me tätä pikkuista toivoisimme, kuinka tervetullut pieni uusi ihminen olisi.
Nyt ei voi kun odottaa, ja katsoa miten tässä tarinassa käy. Rauhoittuisi tuo vuoto nyt ensin.
Cazze 9+2
sunnuntaina, syyskuuta 19, 2010
Mitä ihmettä tämä on?
Nyt sitten vuodetaan ihan kirkasta verta. Ja runsaasti. Mitään kipuja ei ole, mutta huoli kyllä kuristaa taas kurkkua.
Sydänäänet löysin kotidopplerilla, mutta helpotti vain hieman. Mitä ihmettä minun sisällä nyt oikein tapahtuu? Voiko keskenmeno olla alkamassa, vaikka pienen sydänkin vielä sykkii?
Hieman ennen kuin verenvuoto alkoi, tappelin avomieheni kanssa. Parisuhteestamme, ajankäytöstä, viikonlopuista jotka olemme tytön kanssa kahdestaan kun hän käy metsällä. Nyt tuntuu siltä, että tämä pikkuinen otetaan meiltä pois, kun en osaa olla tyytyväinen omaan elämääni. Ei se varmaan noin mene, muta niin sitä vain ajattelee.
Huomenna on tytön 2-v neuvola. Pitää siellä kysyä tästä vuodosta.
Cazze 9+1
Sydänäänet löysin kotidopplerilla, mutta helpotti vain hieman. Mitä ihmettä minun sisällä nyt oikein tapahtuu? Voiko keskenmeno olla alkamassa, vaikka pienen sydänkin vielä sykkii?
Hieman ennen kuin verenvuoto alkoi, tappelin avomieheni kanssa. Parisuhteestamme, ajankäytöstä, viikonlopuista jotka olemme tytön kanssa kahdestaan kun hän käy metsällä. Nyt tuntuu siltä, että tämä pikkuinen otetaan meiltä pois, kun en osaa olla tyytyväinen omaan elämääni. Ei se varmaan noin mene, muta niin sitä vain ajattelee.
Huomenna on tytön 2-v neuvola. Pitää siellä kysyä tästä vuodosta.
Cazze 9+1
keskiviikkona, syyskuuta 15, 2010
Helpotus. 8+4
Kiitos, kiitos kotidoppler! Pieni sydän sykkii edelleen sisukkaasti sisälläni. Aika hullua lähteä etsimään sykkeitä vielä näillä viikoilla, mutta kun tytönkin sykkeet löysin viikolla 9+0, niin enhän sitten malttanut olla etsimättä. Ja hyvä niin, sillä heti kun kiivas sytkytys kuului, tippui iso kivi sydämeltä pois...
Vuodot ovat nyt loppuneet, onneksi niin. Seuraava etappi on ensimmäinen neuvola puolentoista viikon päässä, sitten np-ultraa odottelamaan...
Olo on ollut hyvä, jos ei väsymystä ja jatkuvaa syömishimoa lasketa :) Ihmeen sisäänpäin kääntynyt olo kuitenkin. Työmaailma EVVK, tyttöä on entistä kovempi ikävä töistä tullessa. Illat kikattelemme ja leikimme, tytön nukkumaan mennessä on melkein sellainen olo, että joko nyt?
Piikulilla on muuten jo kuudes korvatulehdus menossa, putkitusta mietitään jos uusii vielä kerran. Kenelläkään kokemuksia?
Vuodot ovat nyt loppuneet, onneksi niin. Seuraava etappi on ensimmäinen neuvola puolentoista viikon päässä, sitten np-ultraa odottelamaan...
Olo on ollut hyvä, jos ei väsymystä ja jatkuvaa syömishimoa lasketa :) Ihmeen sisäänpäin kääntynyt olo kuitenkin. Työmaailma EVVK, tyttöä on entistä kovempi ikävä töistä tullessa. Illat kikattelemme ja leikimme, tytön nukkumaan mennessä on melkein sellainen olo, että joko nyt?
Piikulilla on muuten jo kuudes korvatulehdus menossa, putkitusta mietitään jos uusii vielä kerran. Kenelläkään kokemuksia?
lauantaina, syyskuuta 11, 2010
8+0 pelossa
Tiistaina alkuraskauden ultrassa löytyi pikkuinen sentin kokoinen mötkäle, jolla sydän sykki hurjaa vauhtia! Kaikki vaikutti olevan niin kuin pitkin.
Nyt kuitenkin toivon, että olisin ottanut sen ultran vasta tulevalle viikolle. Tänään, kun viikkoja on kasassa 8+0, alkoi rusehtava vuoto. Kohtu tuntuu aralta, mutta isompia kipuja ei ole. Vuoto oli aluksi tummanruskeaa, nyt vaaleampaa.
Ahdistaa ja pelottaa. Yleisiä keskenmenon viikkojahan nämä ovat, mutta olin jotenkin sallinut itseni jo huokaista helpotuksesta kun näin sen sykkeen ultrassa. Mieskin uskalsi jo puhua ääneen, että meidän typystä olisi tulossa isosisko.
Kaivoin esille jo kotidopplerinkin, mutta arvasinkin, että turha sillä on vielä sydänääniä etsiä. Etsinpä kummiskin, enkä tietenkään löytänyt. Ja ei helpottanut oloa yhtään. Tyhmä minä.
Nyt kuitenkin toivon, että olisin ottanut sen ultran vasta tulevalle viikolle. Tänään, kun viikkoja on kasassa 8+0, alkoi rusehtava vuoto. Kohtu tuntuu aralta, mutta isompia kipuja ei ole. Vuoto oli aluksi tummanruskeaa, nyt vaaleampaa.
Ahdistaa ja pelottaa. Yleisiä keskenmenon viikkojahan nämä ovat, mutta olin jotenkin sallinut itseni jo huokaista helpotuksesta kun näin sen sykkeen ultrassa. Mieskin uskalsi jo puhua ääneen, että meidän typystä olisi tulossa isosisko.
Kaivoin esille jo kotidopplerinkin, mutta arvasinkin, että turha sillä on vielä sydänääniä etsiä. Etsinpä kummiskin, enkä tietenkään löytänyt. Ja ei helpottanut oloa yhtään. Tyhmä minä.
maanantaina, syyskuuta 06, 2010
7+2
Huomenna selviää, sykkiikö minun sisälläni pieni sydän omani lisäksi. Pakkohan minun oli alkuraskaudenultra varata.
Mikäli syke löytyy, haluan ennen kaikkea tietää, onko pikkuinen kiinnittynyt oikeaan paikkaan, eli toivottavasti kauas kohdussa olevasta väliseinästä. Eli jos väliseinään kiinnittyy, on keskenmenon riski aika todennäköinen.
Olethan oikeassa paikassa! Jännittää, jännittää, jännittää.
Mikäli syke löytyy, haluan ennen kaikkea tietää, onko pikkuinen kiinnittynyt oikeaan paikkaan, eli toivottavasti kauas kohdussa olevasta väliseinästä. Eli jos väliseinään kiinnittyy, on keskenmenon riski aika todennäköinen.
Olethan oikeassa paikassa! Jännittää, jännittää, jännittää.
sunnuntaina, elokuuta 22, 2010
Rv 5+1
Kuudes viikko meneillään. Repäisykipuja, hulluja unia, kova jano, väsymystä, selkäsärkyjä. Selviä ja tuttuja oireita, mutta silti pitää vieläkin tehdä testejä ihan varmuuden vuoksi. Vahva tumma viivahan sieltä jo testitikuun pärähtää, mutta kun en usko niin en usko.
Ehkäpä siis onkin fiksumpaa varata se alkuraskauden ultra 8. viikolle. Olen vaihdellut jo eri apteekkeihin, en kehtaa käydä samoissa. Katsovat vielä, että taas tuo saman nainen ostaa noita raskaustestejä.... Testiholisti :)
Päivä on kulunut hoitaessa tyttöä. Pikkuinen on kovassa kuumeessa. Koko sunnuntai ollaan katsottu viltin alla vierekkäin luontodokkareita... Kovasti silittelee nallejaan ja nukkejaan kipeänäkin ja huolehtii, ovatko ne jääneet yksin. Ihanan isosiskon uusi vauva kyllä saisi!
Kävin tänään myös kävelemässä ensimmäisemme haudalla. Kävin kesällä vain kerran aikaisemmin. Nyt oli jotenkin sellainen olo, että piti päästä hetkeksi ajatuksiin. Sieltä lähtöä tehdessäni kopsahti männystä iso käpy jalkojeni uureen. Toin sen kotiin mukanani, olkoot se nyt onnenkäpynä seurvaata piinaviikot.
Että sellainen raskauherkistelijä täällä :)
Olipas muuten ihanaa nähdä, että täällä vielä tuttuja nimiäkin käy! Toivottavasti pääsen hapattaamaan taas oikein sydämen kyllyydestä!
Ehkäpä siis onkin fiksumpaa varata se alkuraskauden ultra 8. viikolle. Olen vaihdellut jo eri apteekkeihin, en kehtaa käydä samoissa. Katsovat vielä, että taas tuo saman nainen ostaa noita raskaustestejä.... Testiholisti :)
Päivä on kulunut hoitaessa tyttöä. Pikkuinen on kovassa kuumeessa. Koko sunnuntai ollaan katsottu viltin alla vierekkäin luontodokkareita... Kovasti silittelee nallejaan ja nukkejaan kipeänäkin ja huolehtii, ovatko ne jääneet yksin. Ihanan isosiskon uusi vauva kyllä saisi!
Kävin tänään myös kävelemässä ensimmäisemme haudalla. Kävin kesällä vain kerran aikaisemmin. Nyt oli jotenkin sellainen olo, että piti päästä hetkeksi ajatuksiin. Sieltä lähtöä tehdessäni kopsahti männystä iso käpy jalkojeni uureen. Toin sen kotiin mukanani, olkoot se nyt onnenkäpynä seurvaata piinaviikot.
Että sellainen raskauherkistelijä täällä :)
Olipas muuten ihanaa nähdä, että täällä vielä tuttuja nimiäkin käy! Toivottavasti pääsen hapattaamaan taas oikein sydämen kyllyydestä!
sunnuntaina, elokuuta 15, 2010
Salaisuus.
Meillä on ihan ihan ihan pieni salaisuus. Se piirtyi kolme päivää siiten hailakkana viivana testitikkuun.
Se tuntuu todella vahvana väsymyksenä, alavatsa- ja selkäkipuna. Se tuntuu aivan suunnattomana onnen tunteena. Ja se tuntuu jälleen myös Pelkona. Pelko tarttui mukaan tuona samaisena hetkenä kun tälle kahdeksan kuukauden yrittämiselle saatiin toivottu lopputulos.
En tiedä käykö täällä enää kukaan, mutta minä taidan alkaa taas kirjoittelemaan ajatuksia. Tarve saada purkaa tätä sisäistä kaaosta on melkoinen ! :)
Se tuntuu todella vahvana väsymyksenä, alavatsa- ja selkäkipuna. Se tuntuu aivan suunnattomana onnen tunteena. Ja se tuntuu jälleen myös Pelkona. Pelko tarttui mukaan tuona samaisena hetkenä kun tälle kahdeksan kuukauden yrittämiselle saatiin toivottu lopputulos.
En tiedä käykö täällä enää kukaan, mutta minä taidan alkaa taas kirjoittelemaan ajatuksia. Tarve saada purkaa tätä sisäistä kaaosta on melkoinen ! :)
maanantaina, helmikuuta 08, 2010
Pikku typy tanssahtelee!
Onpas kyllä kirjoittelu jäänyt, mutta lisätäänpäs nyt muutama rivi. Flunssainen pikkupotilas juuri nukahti, ja äidillä ei ole kiireellisempääkään. Kämppä on kyllä mullin mallin, mutta eipä ne työt taida tekemällä loppua...
Tyttö lähenee kohta 1 vuoden ja 5 kuukauden ikää. Tanssii, pyörii, juoksee ja pulputtaa omaa kieltään. Vastailee jo napakasti ei, ja muutama joo-sanakin silloin tällöin tulee. Muuten on lempisanasto koirien nimet, äiti ja itä, vavva (vauva), ukke (nukke), pottu (possu), ti-ti-tyy (lintu), amppu (lamppu), kyypy (kylpy), ato (kato), tutti, kenkä, akki (lakki), ukka (sukka) jne. Sanavarastoa tuntuu tulevan kovaa vauhtia.
Palikkapurkkeja käyttää jo taitavasti, palapeleissä meinaa hermo vielä mennä kun ei pala asetu helposti kohdalleen. Nukkea hoivataan kovasti. Kaksi lempinukkea sekä kaksi pupua seuraavat neitiä joka paikkaan. Niille syötetään puuroa ja maitoa, harjataan hiuksia ja lauletaan tuu tuu tupakkarullaa omalla kielellä :) Välillä sitten kömmitään äitin syliin nukke sylissä ja tilataan äiti laulamaan sama laulu sanomalla "tuu tuu".
Neitistä on tuntunut tulevan rohkeampi mitä aluksi arvelin, menee uusiin tilanteisiin reippaasti. Ovelle tullut nokikolari kylläkin pelotti niin että äitin kainaloon tultiin karkuun, samoin kuin muutkin miehet voivat joskus kauhistuttaa. Muuten kaikki uusi on mukavaa, ja päiväkotiin jää todella mielellään leikkimään. olen ollut tosi tyytyväinen päiväkodin hoitajiin, hyvin keksivät tekemistä ja askarreltavaa myös näinkin pienien kanssa. Muskaria olivat nyt olleet viime viikolla, ja tyttö oli tykännyt kovasti.
Tyttö tuntuu venähtäneen, mutta pituutta on aika hankalaa arvioida. Käytössä ovat nyt 80-senttiset, osa jo 86-kokoisia vaatteita. Mielenkiinnolla odotellaan 1,5v neuvolaa, kuinka on pituutta tullut. Painosta ei tarvitse ainakaan olla huolissaan. Kaikista vauvamaisin pyöreys on hävinnyt kun tyttö lähti liikkeelle, mutta ihana pyöreäposki ja pullomasu tyttö edelleenkin on. <3
Tyttö on todella hyvä syömään tavallista kotiruokaa, kipeänäkin on ruoka yleensä maistunut. Herkuista ollaan aika hyvin saatu tyttö vielä pysymään erossa, joskus saa muumikeksin tai muuta aikuisten seurana kahvipöydässä. Karkki on vielä vieras juttu, toivottavasti onnistutaan vielä pitämäänkin. Totta puhuen ärsyttää eräs sukulainen, joka aina kysymättä tuputtaa tytölle kaikkia herkkuja mitään kysymättä. "Kyllähän se nyt pitää saada" , ja lappaa tytön lautaselle herkkuja... "Eikö ne äiti ja isä ole antanu sulle tällaistakaan..." jne. Karkkia ei onneksi sentään, sitten jo ärähtäisin. Mutta kaikki täytekakut, pullat ja keksit ja muut... kai sitä voisi napakammin sanoa takaisin, mutta onneksi ei nähdä tätä kyseistä sukulaista liian usein :)
Tyttö nukkuu vielä pinnansängyssä, eikä mitään kiirettä ole siitä pois, kun ei yritä siitä edes itse kiikkua. Pääsee vielä helpommalla kun ei pääse sieltä itse pois. Olen myös aika ranttu siitä minkälaisen sängyn tytölle haluaisin. Taitaa olla toinen yhtä visainen ratkaisu sen turvaistuimen hankkimisen jälkeen... Hyviä ideoita otetaan mielellään vastaan! Yksi hyvä ehdokas olisi esim. Roope-Riikan Jussi-Jeremias -malli.
Mie haaveilen nyt jo aika paljon toisesta pienestä. Viime kuussa olin jo pettynyt, kun testasin negan myöhässä olleista kuukautisista, vaikka ei me mitenkaan aktiivisesti yritettykään. Toivottavasti vielä joskus pääsisisi kokemaan raskaana olon uudelleen. Ja toivottavasti sen osaisi sitten ottaa edes hivenen rennommin, vähemmän peläten!
Nyt kupillinen kahvia! :)
Tyttö lähenee kohta 1 vuoden ja 5 kuukauden ikää. Tanssii, pyörii, juoksee ja pulputtaa omaa kieltään. Vastailee jo napakasti ei, ja muutama joo-sanakin silloin tällöin tulee. Muuten on lempisanasto koirien nimet, äiti ja itä, vavva (vauva), ukke (nukke), pottu (possu), ti-ti-tyy (lintu), amppu (lamppu), kyypy (kylpy), ato (kato), tutti, kenkä, akki (lakki), ukka (sukka) jne. Sanavarastoa tuntuu tulevan kovaa vauhtia.
Palikkapurkkeja käyttää jo taitavasti, palapeleissä meinaa hermo vielä mennä kun ei pala asetu helposti kohdalleen. Nukkea hoivataan kovasti. Kaksi lempinukkea sekä kaksi pupua seuraavat neitiä joka paikkaan. Niille syötetään puuroa ja maitoa, harjataan hiuksia ja lauletaan tuu tuu tupakkarullaa omalla kielellä :) Välillä sitten kömmitään äitin syliin nukke sylissä ja tilataan äiti laulamaan sama laulu sanomalla "tuu tuu".
Neitistä on tuntunut tulevan rohkeampi mitä aluksi arvelin, menee uusiin tilanteisiin reippaasti. Ovelle tullut nokikolari kylläkin pelotti niin että äitin kainaloon tultiin karkuun, samoin kuin muutkin miehet voivat joskus kauhistuttaa. Muuten kaikki uusi on mukavaa, ja päiväkotiin jää todella mielellään leikkimään. olen ollut tosi tyytyväinen päiväkodin hoitajiin, hyvin keksivät tekemistä ja askarreltavaa myös näinkin pienien kanssa. Muskaria olivat nyt olleet viime viikolla, ja tyttö oli tykännyt kovasti.
Tyttö tuntuu venähtäneen, mutta pituutta on aika hankalaa arvioida. Käytössä ovat nyt 80-senttiset, osa jo 86-kokoisia vaatteita. Mielenkiinnolla odotellaan 1,5v neuvolaa, kuinka on pituutta tullut. Painosta ei tarvitse ainakaan olla huolissaan. Kaikista vauvamaisin pyöreys on hävinnyt kun tyttö lähti liikkeelle, mutta ihana pyöreäposki ja pullomasu tyttö edelleenkin on. <3
Tyttö on todella hyvä syömään tavallista kotiruokaa, kipeänäkin on ruoka yleensä maistunut. Herkuista ollaan aika hyvin saatu tyttö vielä pysymään erossa, joskus saa muumikeksin tai muuta aikuisten seurana kahvipöydässä. Karkki on vielä vieras juttu, toivottavasti onnistutaan vielä pitämäänkin. Totta puhuen ärsyttää eräs sukulainen, joka aina kysymättä tuputtaa tytölle kaikkia herkkuja mitään kysymättä. "Kyllähän se nyt pitää saada" , ja lappaa tytön lautaselle herkkuja... "Eikö ne äiti ja isä ole antanu sulle tällaistakaan..." jne. Karkkia ei onneksi sentään, sitten jo ärähtäisin. Mutta kaikki täytekakut, pullat ja keksit ja muut... kai sitä voisi napakammin sanoa takaisin, mutta onneksi ei nähdä tätä kyseistä sukulaista liian usein :)
Tyttö nukkuu vielä pinnansängyssä, eikä mitään kiirettä ole siitä pois, kun ei yritä siitä edes itse kiikkua. Pääsee vielä helpommalla kun ei pääse sieltä itse pois. Olen myös aika ranttu siitä minkälaisen sängyn tytölle haluaisin. Taitaa olla toinen yhtä visainen ratkaisu sen turvaistuimen hankkimisen jälkeen... Hyviä ideoita otetaan mielellään vastaan! Yksi hyvä ehdokas olisi esim. Roope-Riikan Jussi-Jeremias -malli.
Mie haaveilen nyt jo aika paljon toisesta pienestä. Viime kuussa olin jo pettynyt, kun testasin negan myöhässä olleista kuukautisista, vaikka ei me mitenkaan aktiivisesti yritettykään. Toivottavasti vielä joskus pääsisisi kokemaan raskaana olon uudelleen. Ja toivottavasti sen osaisi sitten ottaa edes hivenen rennommin, vähemmän peläten!
Nyt kupillinen kahvia! :)
sunnuntaina, lokakuuta 25, 2009
Arki rullaa ja me mukana :)
Niin se aika tuntuu jääneen niin vähille töihin palaamisen jälkeen, käyköhän täällä enää ketään?
Meidän pieni touhupakkaus, otti tiistaina ensimmäiset askeleensa, 1v ja 1 kk:n iässä. Siinä äidillä pääsi ilon itku, kun tyttö ilosta hihkuen käveli äitiä halaamaan.
Sanojakin pulppuaa jo kovaa vauhtia. Äiti on äiti, isä on itä, hevonen sanoo i-haa, ankat kaak kaak, tiput piip piip, takka on poppa, kello tik tak, lapset on tyttöjä, banaani ja leipä on nam-nam, talkki on talkki, ja mitä kaikkea vielä...
Työhön paluu menikin sitten yllättävän pehmeästi ennakkopeloista huolimatta. Tyttö on ollut hoidossa nyt pari kuukautta, eikä itkuja ole juurikaan ollut. Parin ensimmäisen viikon jälkeen meni suupielet hieman alaspäin kun vilkutin lähtiessä, mutta kun kurkkasin ikkunasta mennessä, niin siellä oli jo täysi tohina päällä. Hoitajien mukaan sama reipas meno jatkuu päivät pitkät, ja jos tyttö itkee se yleensä merkitsee, että jokin paikka on kipeä, tai on väsynyt. On kuulemma joukon pelle, joka vastaa ruokailussa ohjelmasta ilveilyillään, vaikka ruokaillessa yritetäänkin turhat hassuilut jättää pois.
Ja aikamoinen ilmeskaala tytöllä onkin hallussaan! On kai huomannut äitiä ja isää ilmeiden naurattavan, niin koko ajan keksii uusia oivalluksia. Siinä ikävät asiat unohtuvat äkkiä, kun tyttö pelleilee... :)
Vaikka töissä olo ja ero tytöstä on tuntunut myös rankalta, niin jotenkin nautin niistä yhdessäoloista tytön kanssa kaksin verroin enemmän. Ja totta puhuen, oli sinne töihin jo hieman ikäväkin, aikuiskontakteja jo kaipasi, vaikka ei me tietenkään ihan neljän seinän sisälläkään kykitty äitiyslomalla ollessa.
Väsymys on kyllä aikamoinen työpäivien jälkeen. Usein sitä kaatuukin sänkyyn melkein heti kun tyttökin. Tyttö menee jo 20 aikaan nukkumaan ja heräilee 6.30 aikoihin. Nukkuu enää yhdet päikkärit, ne ovat nykyisin noin 1,5-2 h pitkät. Nukahtaa myös helposti itsekseen, ei tarvitse jäädä viereen odottelemaan. Eli kaikin tavoin oikein "helppo" typykkä nykyään. Alkukuukausien valvomiset ovat enää kaukainen muisto vain... Yhdessä välissä haaveilin jo toisesta, mutta nyt töiden alettua unelma on hieman painunut taka-alalle. (Ja oikeasti, ei se parisuhde nyt kyllä lapsen teon myötä ole pelkkää ruusuilla tanssimistakaan ollut.)
Sen verran on elämä opettanut, etten vieläkään suunnittele "tekeväni" lapsia lisää. Toivottavasti meille joskus vielä toinenkin suodaan, mutta jos niin ei käy, niin hyvä näinkin. Meillä on jo yksi ihan täydellinen tyttö. Siitä olen kiitollinen joka ikinen päivä.
Meidän pieni touhupakkaus, otti tiistaina ensimmäiset askeleensa, 1v ja 1 kk:n iässä. Siinä äidillä pääsi ilon itku, kun tyttö ilosta hihkuen käveli äitiä halaamaan.
Sanojakin pulppuaa jo kovaa vauhtia. Äiti on äiti, isä on itä, hevonen sanoo i-haa, ankat kaak kaak, tiput piip piip, takka on poppa, kello tik tak, lapset on tyttöjä, banaani ja leipä on nam-nam, talkki on talkki, ja mitä kaikkea vielä...
Työhön paluu menikin sitten yllättävän pehmeästi ennakkopeloista huolimatta. Tyttö on ollut hoidossa nyt pari kuukautta, eikä itkuja ole juurikaan ollut. Parin ensimmäisen viikon jälkeen meni suupielet hieman alaspäin kun vilkutin lähtiessä, mutta kun kurkkasin ikkunasta mennessä, niin siellä oli jo täysi tohina päällä. Hoitajien mukaan sama reipas meno jatkuu päivät pitkät, ja jos tyttö itkee se yleensä merkitsee, että jokin paikka on kipeä, tai on väsynyt. On kuulemma joukon pelle, joka vastaa ruokailussa ohjelmasta ilveilyillään, vaikka ruokaillessa yritetäänkin turhat hassuilut jättää pois.
Ja aikamoinen ilmeskaala tytöllä onkin hallussaan! On kai huomannut äitiä ja isää ilmeiden naurattavan, niin koko ajan keksii uusia oivalluksia. Siinä ikävät asiat unohtuvat äkkiä, kun tyttö pelleilee... :)
Vaikka töissä olo ja ero tytöstä on tuntunut myös rankalta, niin jotenkin nautin niistä yhdessäoloista tytön kanssa kaksin verroin enemmän. Ja totta puhuen, oli sinne töihin jo hieman ikäväkin, aikuiskontakteja jo kaipasi, vaikka ei me tietenkään ihan neljän seinän sisälläkään kykitty äitiyslomalla ollessa.
Väsymys on kyllä aikamoinen työpäivien jälkeen. Usein sitä kaatuukin sänkyyn melkein heti kun tyttökin. Tyttö menee jo 20 aikaan nukkumaan ja heräilee 6.30 aikoihin. Nukkuu enää yhdet päikkärit, ne ovat nykyisin noin 1,5-2 h pitkät. Nukahtaa myös helposti itsekseen, ei tarvitse jäädä viereen odottelemaan. Eli kaikin tavoin oikein "helppo" typykkä nykyään. Alkukuukausien valvomiset ovat enää kaukainen muisto vain... Yhdessä välissä haaveilin jo toisesta, mutta nyt töiden alettua unelma on hieman painunut taka-alalle. (Ja oikeasti, ei se parisuhde nyt kyllä lapsen teon myötä ole pelkkää ruusuilla tanssimistakaan ollut.)
Sen verran on elämä opettanut, etten vieläkään suunnittele "tekeväni" lapsia lisää. Toivottavasti meille joskus vielä toinenkin suodaan, mutta jos niin ei käy, niin hyvä näinkin. Meillä on jo yksi ihan täydellinen tyttö. Siitä olen kiitollinen joka ikinen päivä.
torstaina, elokuuta 20, 2009
Pelko kaiken loppumisesta
Eräs minulle tärkeä blogisti (tunnistat kyllä itsesi, en laita kuitenkaan linkkiä kun blogisi ei ole julkinen) kirjoitti, kuinka hän on lapsen saamisen jälkeen alkanut pelätä omaa sairastumistaan ja kuolemaansa. Entä jos hänen pieni tyttönsä joutuisi kasvamaan ilman häntä. Kuka ottaisi kasvatusvastuun, kuka opastaisi ja tukisi elämän tärkeillä etapeilla.
Kuuluvatko nämä ajatukset äitiyteen, sillä tunnistin tuosta kirjoituksesta myös itseni. Olen mielikuvissani nähnyt itseni kuolevan niin auto-onnettomuuksissa, aggressiiviseen syöpään, sairaskohtaukseen, jonkun mielipuolen kylmäverisen teon seurauksena... Ja jokaikinen kerta tuo ajatuskin lamauttaa. Miten kävisi pikku tytöllemme? Tuolle "lahjepuntille" joka heti äidin nähdessään kiljahtaa ilosta ja konttaa syliin pienet kämmenet lattiaan läpsyttäen. Muistaisiko tyttö kovinkaan kauan, että ketä oikein kaipaakaan, jos se odotettu henkilö ei enää saapuisikaan ovesta? Katsoisiko tyttö valokuvia vanhempana ja miettisi, että jotakin tuttua äidin hymyssä on, mutta ei muistaisi kuitenkaan? Pääsisinkö minä oikeasti seuraamaan hänen eläämänsä sieltä jostakin, vai olisiko filmi vain kerrasta poikki?
Kun tyttö syntyi, pelkäsin menettäväni hänet. Ihan samalla tavalla kuin jo odotuksen aikana. Varoin joka ikistä nostoa, jokaikistä vaipanvaihtoa, vahdin kuin haukka mieheni kantaessa häntä, nousin yöllä kuuntelemaan hengitysääniä. Itkin jo ajatuksesta, että tyttömme otettaisiin meiltä pois. Mitään niin suurta menetystä en osaa edes kuvitella. Jos jotain sellaista tapahtuisi, niin minua ei vain enää olisi. Mielessäni heitinkin ilmaan rukouksen, että jos joku on otettava, niin minä lähden ennen kuin tyttö.
Jos jostakin ajatukset kuulostavat synkiltä, niin en toki niitä ympärivuorokautisesti päässäni pyöritellyt. Eli varmaankaan ei ole kyse synnytyksenjälkeisestä masennuksesta - mutta kuitenkin jonkinlaisesta herkistymisestä ajatuksilleen. Ja ihan hyvässä mielessä - näitä asioita en ole ennen näin pohjamutia myöten miettinyt.
Ja mitä oikeasti toivoisin, jos minua ei olisi? Tiedän mieheni osaavan kasvattaa tytöstämme juuri sellaisen kuin minäkin olisin toivonut. Ja tiedän, että siskoni ja omat vanhempani olisivat tiiviisti lapsen elämässä edelleenkin läsnä. Mutta tiedän myös, että kaikista paras tytöllä on olla minun kanssani. Haluan olla saattamassa häntä kouluun, järjestämässä rippijuhlia, ja kenties joskus, hoitamassa hänen lastaan, minun lapsenlastani.
Kenties nämä pelot ovat osa äitiyttä, ja ne kertovat siitä syvästä onnesta mikä sisälläni on. Onnesta ja kiitollisuudesta, että on saanut lapsen ja niistä uskomattoman voimakkaista välittämisen tunteista. Ja pelosta, että onni loppuukin yhtäkkiä. Oikeasti - kyllä mieheni on minulle erittäin erittäin rakas, mutta tunne omaan lapseen on jotakin niin paljon voimakkaampaa ja syvempää, että sitä on vaikeaa kuvailla. Kyllä te tiedätte - minulta loppuvat sanat kesken.
Kuuluvatko nämä ajatukset äitiyteen, sillä tunnistin tuosta kirjoituksesta myös itseni. Olen mielikuvissani nähnyt itseni kuolevan niin auto-onnettomuuksissa, aggressiiviseen syöpään, sairaskohtaukseen, jonkun mielipuolen kylmäverisen teon seurauksena... Ja jokaikinen kerta tuo ajatuskin lamauttaa. Miten kävisi pikku tytöllemme? Tuolle "lahjepuntille" joka heti äidin nähdessään kiljahtaa ilosta ja konttaa syliin pienet kämmenet lattiaan läpsyttäen. Muistaisiko tyttö kovinkaan kauan, että ketä oikein kaipaakaan, jos se odotettu henkilö ei enää saapuisikaan ovesta? Katsoisiko tyttö valokuvia vanhempana ja miettisi, että jotakin tuttua äidin hymyssä on, mutta ei muistaisi kuitenkaan? Pääsisinkö minä oikeasti seuraamaan hänen eläämänsä sieltä jostakin, vai olisiko filmi vain kerrasta poikki?
Kun tyttö syntyi, pelkäsin menettäväni hänet. Ihan samalla tavalla kuin jo odotuksen aikana. Varoin joka ikistä nostoa, jokaikistä vaipanvaihtoa, vahdin kuin haukka mieheni kantaessa häntä, nousin yöllä kuuntelemaan hengitysääniä. Itkin jo ajatuksesta, että tyttömme otettaisiin meiltä pois. Mitään niin suurta menetystä en osaa edes kuvitella. Jos jotain sellaista tapahtuisi, niin minua ei vain enää olisi. Mielessäni heitinkin ilmaan rukouksen, että jos joku on otettava, niin minä lähden ennen kuin tyttö.
Jos jostakin ajatukset kuulostavat synkiltä, niin en toki niitä ympärivuorokautisesti päässäni pyöritellyt. Eli varmaankaan ei ole kyse synnytyksenjälkeisestä masennuksesta - mutta kuitenkin jonkinlaisesta herkistymisestä ajatuksilleen. Ja ihan hyvässä mielessä - näitä asioita en ole ennen näin pohjamutia myöten miettinyt.
Ja mitä oikeasti toivoisin, jos minua ei olisi? Tiedän mieheni osaavan kasvattaa tytöstämme juuri sellaisen kuin minäkin olisin toivonut. Ja tiedän, että siskoni ja omat vanhempani olisivat tiiviisti lapsen elämässä edelleenkin läsnä. Mutta tiedän myös, että kaikista paras tytöllä on olla minun kanssani. Haluan olla saattamassa häntä kouluun, järjestämässä rippijuhlia, ja kenties joskus, hoitamassa hänen lastaan, minun lapsenlastani.
Kenties nämä pelot ovat osa äitiyttä, ja ne kertovat siitä syvästä onnesta mikä sisälläni on. Onnesta ja kiitollisuudesta, että on saanut lapsen ja niistä uskomattoman voimakkaista välittämisen tunteista. Ja pelosta, että onni loppuukin yhtäkkiä. Oikeasti - kyllä mieheni on minulle erittäin erittäin rakas, mutta tunne omaan lapseen on jotakin niin paljon voimakkaampaa ja syvempää, että sitä on vaikeaa kuvailla. Kyllä te tiedätte - minulta loppuvat sanat kesken.
Turvaistuin... Voiko tämä olla näin vaikeaa?
Tämä teksti sisältää pelkästään turvaistuinpohdintaa, jos olet löytänyt hyvän istuimen, kannattaa varmaan hypätä yli. Mikäli satun arvostelemaan juuri omistamaasi istuinta, ethän loukkaannu, se ei ole tarkoitukseni :)
Neitin on aika siirtyä kaukalosta turvaistuimeen. Hyvin meitä palvellut kaukalo Graco Logico S jalustoineen saa siirtyä kaverille lainaan. Näppärämpää kaukaloa saa kyllä hakea, suosittelen! Kun siihen hommaa vielä sarjaan sopivan matkarattaan johon kaukalo vain loksautetaan paikalleen, niin eipä tuon näppärämmin kulkeminen kaupungilla voi tapahtua. Kerrankin tuli tehtyä hyvä hankinta.
Noh, turvaistuinta hankkiessa katselin saman valmistajan penkkejä, koska niitä niin auliisti meille tyrkytti paikallinen lastentarvikkeiden myymäläkin. Kun samaa penkkiä olisi löytynyt myös Prismasta, niin tottahan me uskollisina s-keskittäjinä halusimme hankkia penkin sieltä. Valikoimissa olisi ollut siis Prisman Gracon cosmic xtp, duoflex xtp tai sitten lastentarvikkeen Cosmic comfort tai logico. Tämähän on helppoa kuin heinänteko, mietimme, joku näistä vaan valitaan.
Sitten tämä tyttö lähti surffaamaan netin syövereihin - Ja löysi testit. Niin hölynpöly-testejä kuin hieman vakuuttavampia arvioita. Erityisesti Autoliiton sivuilla olleet Eurotestin tulokset joutuivat tarkkaan syyniin. Ja mitäs sitten selvisikään: Gracon istuimet eivät tuota omistamaamme kaukaloa lukuunottamatta testeissä ole juurikaan pärjänneet, vaan ovat saaneet arvostelukseen jopa välttävän. Ruotsalaisessa vastaavassa tukimuksessa istuimia oli jopa hylätty. Uusissa testeissä Gracon istuimia ei ollut enää lainkaan, joten uusien mallien testimenestyksestä on vaikeaa sanoa mitään.
Kritiikkiä nämä testit ovat saaneet kuitenkin mm. siitä, että esimerkiksi juuri näitä Gracon istuimia olisi asennettu testeihin jopa väärin, minkä vuoksi istuimet ovat käyttäytyneet niin kuin ovat. Mutta arvatkaapas vaan, mitä turvaistuinasiaa harkitsevan äidin päässä näitä testejä lukiessaan liikkuu? -Ei kiitos, oli asennettu sitten vaikka väärinpäin.
http://www.testfakta.se/Article.aspx?a=5969
Videopätkä Aktan Graco Cosmic -istuimen testistä : http://www.testfakta.se/img/2007/4/13/7861.wmv
(artikkelista löytyy linkit muillekin videoille, tuo esimerkkinä)
Ja vielä kooste testistä
http://www.testfakta.se/img/2007/5/28/13864.pdf
Artikkeli selkä menosuuntaan matkustamisesta:
http://www.tuulilasi.fi/artikkelit/lapsi-autossa-selka-menosuuntaan
Neitin on aika siirtyä kaukalosta turvaistuimeen. Hyvin meitä palvellut kaukalo Graco Logico S jalustoineen saa siirtyä kaverille lainaan. Näppärämpää kaukaloa saa kyllä hakea, suosittelen! Kun siihen hommaa vielä sarjaan sopivan matkarattaan johon kaukalo vain loksautetaan paikalleen, niin eipä tuon näppärämmin kulkeminen kaupungilla voi tapahtua. Kerrankin tuli tehtyä hyvä hankinta.
Noh, turvaistuinta hankkiessa katselin saman valmistajan penkkejä, koska niitä niin auliisti meille tyrkytti paikallinen lastentarvikkeiden myymäläkin. Kun samaa penkkiä olisi löytynyt myös Prismasta, niin tottahan me uskollisina s-keskittäjinä halusimme hankkia penkin sieltä. Valikoimissa olisi ollut siis Prisman Gracon cosmic xtp, duoflex xtp tai sitten lastentarvikkeen Cosmic comfort tai logico. Tämähän on helppoa kuin heinänteko, mietimme, joku näistä vaan valitaan.
Sitten tämä tyttö lähti surffaamaan netin syövereihin - Ja löysi testit. Niin hölynpöly-testejä kuin hieman vakuuttavampia arvioita. Erityisesti Autoliiton sivuilla olleet Eurotestin tulokset joutuivat tarkkaan syyniin. Ja mitäs sitten selvisikään: Gracon istuimet eivät tuota omistamaamme kaukaloa lukuunottamatta testeissä ole juurikaan pärjänneet, vaan ovat saaneet arvostelukseen jopa välttävän. Ruotsalaisessa vastaavassa tukimuksessa istuimia oli jopa hylätty. Uusissa testeissä Gracon istuimia ei ollut enää lainkaan, joten uusien mallien testimenestyksestä on vaikeaa sanoa mitään.
Kritiikkiä nämä testit ovat saaneet kuitenkin mm. siitä, että esimerkiksi juuri näitä Gracon istuimia olisi asennettu testeihin jopa väärin, minkä vuoksi istuimet ovat käyttäytyneet niin kuin ovat. Mutta arvatkaapas vaan, mitä turvaistuinasiaa harkitsevan äidin päässä näitä testejä lukiessaan liikkuu? -Ei kiitos, oli asennettu sitten vaikka väärinpäin.
Seuraavaksi listasin lähivuosilta ne turvaistuimet, jotka ovat saaneet Eurotestissä arvosanakseen vähintään hyvän (erinomaista ei tainnut olla yhdelläkään). Ja aika lyhyt lista loppujen lopuksi oli: Maxi Cosi priorifix 2005, Römer King Plus 2008, Römer King TS Plus 2005, Römer Safefix Plus 2008, HTS Besafe iZi Comfort X1 2007 (isofix), Kiddy Infinity Pro 2007, Römer Duo Isofix 2003, Wavo Fix XL 2008 (isofix)...
Pienen nettisurffailun jälkeen Römerin istuimet vaikuttivat kivoilta, eikä hintakaan ollut ihan päätä huimaava. Ja nettitilausta tekemään siis. Kunnes välähtää: Näitä istuimia ei saa asentaa kuin kasvot menosuuntaan! Ei näitä keskieurooppalaisia penkinvalmistajia tunnu juurikaan kiinnostavan pohjoismaiset suositukset, että lapsi matkustaisi selkä menosuuntaan aina 3-vuotiaaksi asti. Nokkakolaritilanteessa kun lapsen painava pää ei saisi mitään tukea, toisin kuin selkä menosuuntaan istuttaessa. Ja kun tarkemmin testituloksia lukee, niin näiden hyvien penkkien miinuksina juurikin on tuon suojan puuttuminen.
Noh - tilauksen sai onneksi helposti peruttua, mutta ei löytynyt vieläkään sitä täydellistä istuinta. Kerrottakoon, että mies tippui kärryiltä/vetäytyi pois tässä penkinvalinnassa jo alkumetreillä. Huomasi kai, että nyt mammalla menee lujaa noiden testiensä kanssa, eikä väliin kannata yrittää mennä sotkemaan .... :) Lupasi sentään raottaa lompakkoaan kun sen aika on.
Eilen illalla sitten asensin autoomme HTS:n Besafe izi Combin. Yhtään virallista testitulosta en tästä penkistä ole nähnyt, liekö niitä tehtykään, mutta koska saman valmistajan penkki oli tuolla hyvien penkkien joukossa, niin se puhui sitten puolestaan.
Tähän asti penkki vaikuttaa todella hyvältä ja tuolin sai todella jämerästi kiinnitettyä. Tuossa tuolissa tyttö sitten matkustaa 18-kiloiseksi saakka, ja kolmivuotiaana käännetään ne kasvotkin sitten menosuuntaan. Ainoa todella iso miinus on hinta: Penkki maksoi ilman isofix-kiinnitystä 420 euroa, saimme kannettua ulos kaupasta 380 eurolla.
Mies kävi katsomassa illalla penkin kiinnitystäni. (Tosi äiti asentaa turvapenkinkin itse... hih). Tuumasi vaan, että ei halua olla paikalla jos kyseinen penkki saakin jossakin uudessa testissä tosi huonon arvosanan. Kyseli myös huolestuneena, että eihän tyttömme ihan pian ole sitä 18 kiloa painamassa... Olipa sellainen operaatio, että samaa toivon minäkin.
Mikäli jollakin on sama hankinta edessä, niin ohessa linkkilistaa, jossa ainakin itsellä tuli seilattua aika paljon:
Autoliiton testi:
http://www.autoliitto.fi/testit_ja_ajoneuvot/lasten_turvaistuimet/
Ruotsalaistesti artikkeleineen:http://www.testfakta.se/Article.aspx?a=5969
Videopätkä Aktan Graco Cosmic -istuimen testistä : http://www.testfakta.se/img/2007/4/13/7861.wmv
(artikkelista löytyy linkit muillekin videoille, tuo esimerkkinä)
Ja vielä kooste testistä
http://www.testfakta.se/img/2007/5/28/13864.pdf
Artikkeli selkä menosuuntaan matkustamisesta:
http://www.tuulilasi.fi/artikkelit/lapsi-autossa-selka-menosuuntaan
perjantaina, elokuuta 07, 2009
Lapsi-tokoa
Koiria on aika helppo kasvattaa. Tähän tulokseen on tullut, kun on hokenut neidille viimeiset kuukaudet ei-sanaa. Olisipa joskus jaksanut yhtä päättäväisesti kasvattaa perheen koirat, ne olis tässä vaiheessa vähintäänkin kansainvälisiä tottelevaisuusvalioita.
Ehdottomat ei-paikat ovat meillä tällä hetkellä kukat ja takka-luukku. Kukat ihan siksi että voivat olla myrkyllisiä ja takka siksi, että talvipakkasilla voi takka olla polttavan kuuma. Käytännössähän tämä on sitä, että tyttö konttaa kohteeseen ja me sanomme ei ja haemme pois ja yritämme turhaan keksiä tilalle jotakin muuta mielekästä tekemistä. Ja tätä tehdään potenssiin ties kuinka monta kertaa. Tuloksena on se, että tyttö konttaa kohteeseen aina uudelleen, kikattaen jo valmiiksi . Jossakin vaiheessa tyttöä saattaa kielto jo turhauttaa, ja lopuksi itkeä pirautetaankin. Tyhmä äiti. Tyhmä isä.
Vaikka kyseessä onkin kai typyn mielestä lähinnä leikki, niin hiljalleen kai sanan merkitys alkaa mennä perillekin. Muutama päivä sitten tyttö lähestyi jälleen kukkaa. Kun ojensi kätensä kohti, sanoin napakasti ei. Tyttö pysähtyi, mietti hetken ja konttasi sitten kukan ohi. Äitillä loksahti suu auki: kielto tehosi! Tyttö uskoi EI-sanan! Tätä tuuletellessa tyttö palasi konttausretkeltään ja tarttui tyynesti kukkaan ja sulki samalla korvansa uusilta käskyiltä. Joopa joo, lyhyt oli sekin ilo.
Muissa kohteissa sitten ollaan sovellettu "tutkikoot, niin toivottavasti kyllästyy aikanaan" -taktiikkaa. Tämä on toiminut ainakin koirien vesikuppiin ja televisioon digibokseineen. Kärsittävä oli vain märäksi itsensä lotranneen tytön vaatteiden vaihto pariin kertaan sekä sormenjäljet taulu-tv:ssä. Mutta keino tuntui tehoavan, sillä kaikki sallittuhan on tylsää.
Muuten onkin kodistamme tulossa turvallisempi tytön liikkumisen edistymisen myötä. Pesuaineet on siirretty ylös, ja keittiössä sekä vessassa on muutama luvallinen tongintalaatikko. Tytön kovaa kiipeilyvimmaa estämään portaikon alapäähän hankittiin lapsiportti, mutta silti päivittäin otetaan useammat valvotut "kiipeilytreenit". On muuten uskomatonta, kuinka nopeaa 10-kuukautinen voi mennä portaat ylös!
Hankala päätöskin on tehty: syyskuun puolessa välissä palaan töihin, ja tämän kuun lopussa aloitetaan tutustuminen päiväkotiin. Nyt näyttäisi siltä, ettei tyttö ole ottanut ensiaskeleitaan ennen hoitoon menoa, kuten toivoin. Napakasti kyllä seisoo, mutta haluja askeleiden ottoon ei ole, ja taaperokärryäkin on vielä mukava lähinnä lastata ja purkaa. Toivotaan kuitenkin, että pääsisimme todistamaan miehen kanssa tytön ensiaskeleita tarhatätien sijaan!
Aikamoinen tahdonpakkaus tyttö kyllä on. Jos jokin ei menen tytön mielen mukaan, jännittyy vartalo kaarelle huudon säestyksellä. Kauppareissuillakin kurottelee jo käsillään ja kuuluvasti huutaa "tätätätä" nähdessään jotakin minkä haluaa. Ja äidillä on kova homma keksiä miten luovia näistä tilanteista lävitse antamatta periksi ja silti keräämättä koko Prisman asiakkaiden sääliviä katseita. Eli niitä varsinaisia oman tahdon vuosia odotellessa... :)
Sanavarastona on muun muassa "tuh", mikä on tällä hetkellä hyvin yleisluontoinen vastaus kaikkeen mitä tyttö katsoo tai osoittaa. Äiti on jo "äiti", ja isä on "ätä". Jonkin verran alkaa jo kuulua omia muunnoksia myös lampuista ja tauluista, eli kovasti tyttö jo tapailee ja juttelee omalla salaperäisellä kielellään.
Ihanimpia hetkiä ovat ehdottomasti ne, kun tyttö kiljaisee "äiti" minut nähdessän ja konttaa syliin jakamaan suu ammollaan omia märkiä pusujaan. Ihana rakkauspakkaus. Mutta ne pari viikkoa sitten puhjenneet ylähampaat eivät olleetkaan niin kiva juttu, sillä joskus noista pusuista on tullut kipeitäkin... Muutaman kerran on imettäessäkin äitiltä parahdus päässyt. Nyt olemmekin alkaneet pikku hiljaa lopetella imetystä päiväkotiin menoakin silmällä pitäen, enää tissillä ollaan aamuisin ja iltaisin ennen nukkumaan menoa. Haikeaa, mutta olen onnellinen että näinkin pitkälle onnistuttiin pääsemään.
Mutta totta se on, minun pikkuisesta vauvasta on tulossa taapero...
Ehdottomat ei-paikat ovat meillä tällä hetkellä kukat ja takka-luukku. Kukat ihan siksi että voivat olla myrkyllisiä ja takka siksi, että talvipakkasilla voi takka olla polttavan kuuma. Käytännössähän tämä on sitä, että tyttö konttaa kohteeseen ja me sanomme ei ja haemme pois ja yritämme turhaan keksiä tilalle jotakin muuta mielekästä tekemistä. Ja tätä tehdään potenssiin ties kuinka monta kertaa. Tuloksena on se, että tyttö konttaa kohteeseen aina uudelleen, kikattaen jo valmiiksi . Jossakin vaiheessa tyttöä saattaa kielto jo turhauttaa, ja lopuksi itkeä pirautetaankin. Tyhmä äiti. Tyhmä isä.
Vaikka kyseessä onkin kai typyn mielestä lähinnä leikki, niin hiljalleen kai sanan merkitys alkaa mennä perillekin. Muutama päivä sitten tyttö lähestyi jälleen kukkaa. Kun ojensi kätensä kohti, sanoin napakasti ei. Tyttö pysähtyi, mietti hetken ja konttasi sitten kukan ohi. Äitillä loksahti suu auki: kielto tehosi! Tyttö uskoi EI-sanan! Tätä tuuletellessa tyttö palasi konttausretkeltään ja tarttui tyynesti kukkaan ja sulki samalla korvansa uusilta käskyiltä. Joopa joo, lyhyt oli sekin ilo.
Muissa kohteissa sitten ollaan sovellettu "tutkikoot, niin toivottavasti kyllästyy aikanaan" -taktiikkaa. Tämä on toiminut ainakin koirien vesikuppiin ja televisioon digibokseineen. Kärsittävä oli vain märäksi itsensä lotranneen tytön vaatteiden vaihto pariin kertaan sekä sormenjäljet taulu-tv:ssä. Mutta keino tuntui tehoavan, sillä kaikki sallittuhan on tylsää.
Muuten onkin kodistamme tulossa turvallisempi tytön liikkumisen edistymisen myötä. Pesuaineet on siirretty ylös, ja keittiössä sekä vessassa on muutama luvallinen tongintalaatikko. Tytön kovaa kiipeilyvimmaa estämään portaikon alapäähän hankittiin lapsiportti, mutta silti päivittäin otetaan useammat valvotut "kiipeilytreenit". On muuten uskomatonta, kuinka nopeaa 10-kuukautinen voi mennä portaat ylös!
Hankala päätöskin on tehty: syyskuun puolessa välissä palaan töihin, ja tämän kuun lopussa aloitetaan tutustuminen päiväkotiin. Nyt näyttäisi siltä, ettei tyttö ole ottanut ensiaskeleitaan ennen hoitoon menoa, kuten toivoin. Napakasti kyllä seisoo, mutta haluja askeleiden ottoon ei ole, ja taaperokärryäkin on vielä mukava lähinnä lastata ja purkaa. Toivotaan kuitenkin, että pääsisimme todistamaan miehen kanssa tytön ensiaskeleita tarhatätien sijaan!
Aikamoinen tahdonpakkaus tyttö kyllä on. Jos jokin ei menen tytön mielen mukaan, jännittyy vartalo kaarelle huudon säestyksellä. Kauppareissuillakin kurottelee jo käsillään ja kuuluvasti huutaa "tätätätä" nähdessään jotakin minkä haluaa. Ja äidillä on kova homma keksiä miten luovia näistä tilanteista lävitse antamatta periksi ja silti keräämättä koko Prisman asiakkaiden sääliviä katseita. Eli niitä varsinaisia oman tahdon vuosia odotellessa... :)
Sanavarastona on muun muassa "tuh", mikä on tällä hetkellä hyvin yleisluontoinen vastaus kaikkeen mitä tyttö katsoo tai osoittaa. Äiti on jo "äiti", ja isä on "ätä". Jonkin verran alkaa jo kuulua omia muunnoksia myös lampuista ja tauluista, eli kovasti tyttö jo tapailee ja juttelee omalla salaperäisellä kielellään.
Ihanimpia hetkiä ovat ehdottomasti ne, kun tyttö kiljaisee "äiti" minut nähdessän ja konttaa syliin jakamaan suu ammollaan omia märkiä pusujaan. Ihana rakkauspakkaus. Mutta ne pari viikkoa sitten puhjenneet ylähampaat eivät olleetkaan niin kiva juttu, sillä joskus noista pusuista on tullut kipeitäkin... Muutaman kerran on imettäessäkin äitiltä parahdus päässyt. Nyt olemmekin alkaneet pikku hiljaa lopetella imetystä päiväkotiin menoakin silmällä pitäen, enää tissillä ollaan aamuisin ja iltaisin ennen nukkumaan menoa. Haikeaa, mutta olen onnellinen että näinkin pitkälle onnistuttiin pääsemään.
Mutta totta se on, minun pikkuisesta vauvasta on tulossa taapero...
torstaina, heinäkuuta 09, 2009
Ohi on - Mammaloma
Tänään on äitiyslomani viimeinen päivä. Miten ihmeessä aika menee noin nopeaa? Ihan oikeasti, kaikki te äitiyslomalla olevat, kaikki sanoo, että nauttikaa, niin NAUTTIKAA!!! Kaipaan tätä aikaa jo nyt. Pitäisiköhän sitä pikkukakkosta alkaa toivomaan?
Huomisesta alkaen olen siis jälleen työelämässä (joskin kesälomalla), ja pian pomo haluaa kuulla ratkaisuni siitä, jäänkö kotiin vai en.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että olen palaamassa töihin. Innoittajana oli pomoni, joka kysyi, kiinnostaisiko minulla uusi työtehtävä. Kyseessä olisi päivätyyö aikaisemman vuorotyön sijaan, ja lisäksi voisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Tarpeen vaatiessa voisin tehdä töitä myös kotoa. Kuulosti niin hyvältä, että olen alkanut nyt sulatella ajatusta siitä, että aloitamme tutustumisen päiväkotiin elokuun lopussa, ja syyskuun puolessa välissä aloittaisin työt.
Typy vaikuttaa ainakin nyt niin reippaalta, että uskon hänen sopeutuvan päiväkotiin. Haluan ainakin kovasti uskoa niin.
Tyttö nousee nyt kovasti seisomaan, ja uhkarohkeasti myös irroittaa otettaan tuesta. Pystyssä pysytään yleensä pari sekuntia, minkä jälkeen sitten tullaan onneksi yleensä pylly edellä maahan. Uskon, että ensiaskeleet ovat tuossa vuoden tietämissä, selaisella vimmalla tyttö tuntuu nyt harjoittelevan. Eli pientä toivoa olisi siitä, että askeleet olisi jo otettu ennen päiväkotia. Pahimpia pelkojani on, että en olisi tuota huippuhetkeä omin silmin todistamassa.
Toivon että te, joiden mielestä päätökseni on väärä, ette moralisoisi minua. Uskokaa pois, kamppailen asian kanssa joka ikinen päivä. Plkään kuitenkin, että mikäli en nyt ota minulle tarjottua uutta työtä vastaan, paikan saa joku muu. Pelkään myös toiveidemme päiväkotipaikan menettämistä. Ylitse kaiken pelkään kuitenkin, että tyttöni ei sopeudu vaan tuntee tulleensa hylätyksi joka ikinen aamu.
Nyt niitä rohkaisevia tarinoita, kiitos. :)
Huomisesta alkaen olen siis jälleen työelämässä (joskin kesälomalla), ja pian pomo haluaa kuulla ratkaisuni siitä, jäänkö kotiin vai en.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että olen palaamassa töihin. Innoittajana oli pomoni, joka kysyi, kiinnostaisiko minulla uusi työtehtävä. Kyseessä olisi päivätyyö aikaisemman vuorotyön sijaan, ja lisäksi voisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Tarpeen vaatiessa voisin tehdä töitä myös kotoa. Kuulosti niin hyvältä, että olen alkanut nyt sulatella ajatusta siitä, että aloitamme tutustumisen päiväkotiin elokuun lopussa, ja syyskuun puolessa välissä aloittaisin työt.
Typy vaikuttaa ainakin nyt niin reippaalta, että uskon hänen sopeutuvan päiväkotiin. Haluan ainakin kovasti uskoa niin.
Tyttö nousee nyt kovasti seisomaan, ja uhkarohkeasti myös irroittaa otettaan tuesta. Pystyssä pysytään yleensä pari sekuntia, minkä jälkeen sitten tullaan onneksi yleensä pylly edellä maahan. Uskon, että ensiaskeleet ovat tuossa vuoden tietämissä, selaisella vimmalla tyttö tuntuu nyt harjoittelevan. Eli pientä toivoa olisi siitä, että askeleet olisi jo otettu ennen päiväkotia. Pahimpia pelkojani on, että en olisi tuota huippuhetkeä omin silmin todistamassa.
Toivon että te, joiden mielestä päätökseni on väärä, ette moralisoisi minua. Uskokaa pois, kamppailen asian kanssa joka ikinen päivä. Plkään kuitenkin, että mikäli en nyt ota minulle tarjottua uutta työtä vastaan, paikan saa joku muu. Pelkään myös toiveidemme päiväkotipaikan menettämistä. Ylitse kaiken pelkään kuitenkin, että tyttöni ei sopeudu vaan tuntee tulleensa hylätyksi joka ikinen aamu.
Nyt niitä rohkaisevia tarinoita, kiitos. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
