Täti kylässä

Niinhän se "täti" kurvasi pihalle ferrarilla. Pah. Olin pettynyt, pieni itkukin pääsi, mutta nyt oli vasta toinen toinen yrityskierto keskenmenon jälkeen, joten ei vielä syytä huoleen.

Tämä vauvaprojekti on ollut tähän saakka lähinnä minun hössötystäni, mutta mieskin sanoi nyt suoraan, että kyllä hän toivoo sitä lasta todella kovasti ja oli myös pettynyt. Kertoi, että miettii usein keskenmenoa, miltä poika olisi näyttänyt, minkälainen hänestä olisi kasvanut. Minä en toivo mitään muuta kuin että oikeasti pääsisin hänen toiveensa toteuttamaan. Puhuimme myös siitä, että onnistumisessa voi silti mennä vuosia, joten olisi hyvä jos ei kauheaa
painolastia toiveelle laita, sillä pettymyksiä voi tulla kuukausi kuukauden perään.

No, minä olen yrittänyt nyt puuhata meille jotakin muuta ajateltavaa, sillä meillä on keittiöremontti vireillä. Nykyinen keittiö on alkuperäinen 90-luvun alun keittiö puisine vitriineineen. Ei oikein nuorten aikuisten keittiö.

Tänään kävin viemässä pohjapiirustuksia pariin keittiöliikkeeseen, ja parin viikon päästä pitäisi tarjouksia jo tulla. Minun unelmissani on tumman pähkinän väriset alakaapit, vetolaatikkoina. Yläkaapit ovat valkoiset kiiltäväoviset, kapeat vaakakaapit. Lisäksi unelmana on keittiösaareke, jonka ympärille tulisi muutama baarijakkara pikaista aamupalaa varten. Ruokapöytä-seinälle tulisi jokin näyttävä tapetti, kenties punaista kultakoukeroin..... Huoh. Ja kaikki kodinkoneet menisi uusiksi, haluan rosterikoneet. Nykyään on vielä senpintaisia, että niihin ei jää sormenjälkiä. Kätevää. Täytyyhän siinä suunnitelmassa kuitenkin ottaa huomioon sekin, että huushollissamme joku päivä olisi lapsiakin?

back in business!

Istun kuumeessa kotona. Siis ihan oikeassakin, ei pelkässä vauvasellaisessa. Juuri soitin pomolle ja ilmoitin, että kyselee iltavuoroon tuuraajaa. On kyllä ollutkin niin nuutunut olo, että en kuumeen nousua hämmästellyt.

Ja vauvaprojekti sitten: Jännäyspäiviä elellään, sillä menkkojen pitäisi tulla viimeistään perjantaina. Luin tuossa aiempia kirjoituksiani, on sitä oikeasti ollut todella onnekas kun tuli aikoinaan niin pian raskaaksi. Nyt tuntuu, ettei ole tärpännyt. Olenhan minä hätäisenä jo pari negaa testannutkin, vielä erityisen herkillä testeillä. Liäksi on niin kovat PMS-oireet ärtymyksineen, että ei ole epäselvää etteikö vuoto taas ala.

Rankinta on kyllä tämä kierto kierrolta jännittäminen. Nyt on oikeasti vasta toinen kierro todellisempaa yritystä, joten ei saisi hätäillä. Siltikin pettymys tuntuu paskalta. Mutta ei se mitään, nyt ollaan kuitenkin hiljalleen back in business, ja toiveissa olisi vielä vuoden 2008 aikana elävä nyytti syliin saada.
(Mutta nuo testit voisi joku oikeasti tulla ottamaan minulta lukkojen taakse....)

Tänään kävin katsomassa haudalla, josko pikkuisen hauta olisi jo tasoitettu. Ja olihan se. Niinkin tehokkaasti, että tarkkaa paikkaa oli enää vaikeata löytää. Tiesin siis paikan, mutta en tarkkaa sijaintia, johon uskaltaisi kiven laittaa. Niinpä päivä meni sitten soitteluna seurakunnan hautatoimistoon. Yllätyksenä tuli myös se, että suunnittelemamme luonnonkivi piti käyttää vielä hyväksyttävänä. Juuh, olisihan se pitänyt arvata, ettei nykybyrokratian aikana moinen olisi ihan helpopoa ollutkaan.... Onneksi mies, jonka numero minulle annettiin totesi kiven mitat kuultuaan, ettei sitä tarvitse hänelle nähtäväksi raahata.

Nyt sitten yritämme päästä ennen lumia laittamaan haudan kuntoon. Tällä viikolla elämme vain mieheni kanssa sellaista rytmiä, en hän lähtee töihin kun minä nukun ja kun minä tulen töistä, niin hän on jo nukkumassa. Kenties kiven vienti pitää hoitaa siis yksin.

Kyllä sitä tasaista hiekkamaata katsoessa itku taas pääsi. Hautausmaalla oli kaatosateen vuoksi hiljaista, ja se olikin helpompaa, joskus ne ohimenevien ihmisten katseet häiritsevät. Kuiskailin pikkuiselle sanoja, kerroin kuinka olisimme hänet halunneet pitää. Pyysin häntä olemaan siellä jossakin suojelusenekelinä meille, sekä toivomallemme pikkuiselle, mikäli hän joskus syntyy. Siinä haudalla seistessäni tuuli yltyi silloin pariksi sekunniksi kovaksi puuskaksi. Kenties se oli vain syystuuli, mutta minä ajattelin, että pikkuisemme lähetti siinä terveisensä.

Neloshaaste otettu vastaan!

Tiitu heitti nelos-kyselyhaasteella, joten toki otetaan vastaan. Eli lapset vaikka nelikossa olisivat toki tervetulleita. Ehkäpä se yksi olisi kuitenkin helpompi alku....

Neljä työtä, joita elämäni aikana olen tehnyt:
1. R-kioskin myyjän
2. Lehtienjakajan
3. Kännykkämyyjän
4. Myyntiedustajan

Neljä paikkaa, joissa olen elämäni aikana asunut:
1. Kemi
2. Kittilä
3. Rovaniemi
4. Muonio

Neljä TV-ohjelmaa, joita tykkään katsella (juuri nyt):
1. Pako
2. Selviytyjät
3. Heroes
4. Täydelliset Naiset

Neljä paikkaa, joissa olen lomaillut:
1. Norjan Skibotn
2. Pöyrisjärvi
3. Oulun Virpiniemi
4. Saksan Hampuri

Neljä Internetsivua, jossa käyn päivittäin:
1. Blogilista.fi
2. Facebook.com
3. Vauvat.net
4. Noutajat.com

Neljä lempiruokaani:
1. Hirven/poronkäristys
2. Tomaattikeitto
3. Feta-aurinkokuivattu tomaatti -salaatti
4. lohikeitto

Missä haluaisin olla juuri nyt?:
1. Kotona nukkumassa (olen siis iltavuorossa.... ja blogiini kirjoittelen... hyi hyi minua...)
2. Siskon luona kuulumisia vaihtamassa
3. mökillä takkatulen ääressä
4. Aurinkorannalla löhöämässä

Haastan edelleen:
1. Kati
2. Hymy
3. Lyyli
4. Juuri

"Kyllähän te vielä ehditte"

Välillä pistää elämän epäoikeudenmukaisuus vihaksi...

http://www.iltalehti.fi/uutiset/200710236750032_uu.shtml

Vauva ryömii pakkasessa yksin t-paita päällä keskellä yötä...! Oikeasti itku pääsi kun kuulin uutisen eilen radiosta. Niin, sairasahan tuo äiti oli, mutta aina ei kohtalo ole oikeudenmukainen... Miksi lapsia suodaan joskus sellaisille, jotka niistä eivät pysty huolta pitämään? Kenties juovat tai käyttävät aineita odotusaikana, ja pitävät lasta riesana loppuelämänsä ajan. Jotkut taas kärsivät lapsettomuudestaan ja juoksevat hedelmöityshoidoissa vuosikausia eikä silloinkaan välttämättä tärppää.

"Ei muuta kuin uutta putkeen", tai "kyllähän te vielä ehditte". Siinäpä on ne yleisimmät kommentit, mitä kuulee keskenmenon jälkeen. Oikeasti niihin ei voi muuta kuin nyökätä, vaikka pelko jäytää sisällä. Kun kaikki menisikin niin helposti! Jotenkin uskon, että raskaaksi tuleminen ei meillä olekaan se vaikein asia, sillä niin pian onnistuimme viime yrityksessä. *koputtaa puuta*. Suurempi huoli kai on se, että raskaus myös kestää. Yhden keskenmenon ei pitäisi vielä vaikuttaa ennusteeseen keskenmenoriskin suhteen, mutta entä jos niitä tuleekin lisää...? No, sitä kai on turha murehtia vielä.

Raskasta on myös se, että olin oikeasti henkisesti valmistautunut jäämään vuodenvaihteen jälkeen äitiyslomalle, koin, että hetki oli juuri sopiva. Kieltäydyin muutamasta hankkeestakin äitiyslomaanio odotellen. Voipi olla, että vuodenvaihteen jälkeen tarvitsen jostakin lisämotivaatioita, jotta töissä viihtyisi... Toivon mukaan sellainen olisi silloin sisälläni kasvamassa.

Toivottavasti neuvolassa otetaan keskenmenon kokenneet naiset erikoissyyniin, sillä itse ainakin uskon, että jos joskus vielä raskaana olen, niin haluan varmaan viikkojen 10-16 välillä käydä useasti kuuntelemassa sydänäänet, jotta tietäisin kaiken olevan kunnossa. Täällä blogissa oli ollut keskenmenon kokeneita lukijoita, miten teillä on asian kanssa käynyt, pääsitteko tehotarkkailuun?

Nyt odottelen "tätiä" tulevaksi, sitten alkaa meillä perheensuunnittelu jälleen "tosi toimella". Nyt jumppaan nollaamaan päivä.

Kaikki alkakoon alusta

Nyt sitten olemme keskustelleet, että uusi yritys alkaa. Totta puhuen tuntuu kauhean turhauttavalta alkaa elää taas kahden viikon sykleissä menkat-ovulaatio-menkat-ovulaatio -rytmillä, sillä vaikka asiasta ei haluaisi tehdä yhtään "yrittämistä" isolla Yyllä, niin siltikin sitä huomaa katselevansa jo kalenteria ja laskevansa, että koska olisi otollisimmat hetket petipuuhille...

Nyt kiertoni on kai vielä hieman sekaisin, mutta ehkäpä ensi kierrossa sitten olisi tosi "tähtäys" päällä. Apua, kun jo luen tätä kirjoitusta, tämä vaikuttaa niin laskelmoivalta, kylmältä. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan kovaa kaipuuta saada se oma nyytti vielä meidän perheeseen. Jos siihen pitää vähän greippimehua juoda ja kalenteria katsoa, niin teen sen mielihyvin.

Keskenmenosta on kohta kaksi kuukautta kulunut. Ei kai siitä koskaan kokonaan toipua voi, mutta nyt uskaltaa jo katsoa eteenpäin. Mies on palannut omaksi ihanaksi itsekseen, laskee leikkiä koko hedelmöittymispuuhastamme. Hän on luvannut, että hänen laatukamppeellaan asia on hoidettu yhtä pian kuntoon kuin viimeksikin =) Juuri sitä leikittelyä tarvitseekin tähän arkeen. Ehkäpä siihen jonkun verran alan jo minä lähteä mukaan. Keskustellaan sitten vaikka puolen vuoden päästä uudelleen, että kumman laatukampe on tehnyt tenät jos mitään ei ala kuulua...

Olen seurannut edelleenkin netissä keskustelupalstaa, jossa helmikuussa vauvansa saavat jännittävät lähenevää h-hetkeä. Pidän heille koko ajan peukkuja, muitakin ovat veriset vuodot säikyttäneet. Tuntuu uskomattomalta, että minä olisin voinut olla heidän mukanaan, tai että koskaan siihen tilaan edes pääsen. Monta asiaa aion tehdä toisin, mikäli raskaaksi vielä tulen, vaikka tuskin niillä on ollut suurtakaan merkitystä. Liikuntaa hieman vähemmän, stressiä PALJON vähemmän, ei muuttoja, ei sienisalaattia, ei hierontaa. Kaikki nämä asiat olivat mukana silloin viimeisellä viikolla, siksi kai lista tällaiseksi muodostui. En halua syyttää itseäni, mutta haluan ainakin jotakin tehdä erillä tavalla.

Nyt sitten toivon blogilleni uusia tuulia näiden aallokoiden jälkeen. Toivottavasti voin pian kertoa Positiivisia uutisia =) Halaus kaikille !

Sydän hakaten eteenpäin

Huh, mitä viikkoja. Oikeasti, miten suru voikin olla myös salakavala!

Luulin surun jo helpottavan, kunnes se tuli päälle täydellä höyryllä. Yksi päivä havahduin töissä siihen, että en voinut kuin itkeä. Töitä olisi pitänyt tehdä, mutta en pystynyt tyrehdyttämään itkua, vaikka kuinka yritin ajatella muuta. Siinä tilanteessa ratkaisu oli mennä sanomaan asia suoraan esimiehelle. Hän onneksi ymmärsi ja lähdin kotiin. Kotimatkallakin itkin niin, että hyvä jos tien näin. Koko keskenmeno tuntui silloin todella musertavalta.

Selvisin kai tilanteesta sillä, millä olen aina selvinnyt, liikkumalla. Silloin otin koirat ja lähdin kahdeksi tunniksi kävelemään metsään. Koirat juoksi vapaana ja minä itkin. Erikoista oli se, että kun annoin itselleni luvan itkeä, niin melko pian se tyrehtyi ja vaivuin vain mietteisiin.

Sen "luhistumispäivän" jälkeen vanha tuttavani, paniikkihäiriökin nosti jälleen päätään. Niistäkin ahdistuksista kuitenkin selvisin. Purin hammasta ja mietin, että tämä on nyt vain minun tapani käsitellä asiaa, pohjamutia myöten. Sitten paniikitkin alkoivat hellittää. Näitä paniikkeja on vaikea kuvailla, mutta jokainen, jolla on niistä kokemusta, tietää varmasti sen olotilan, mikä silloin on...

Nyt oloni alkaa olla aika normaali. Tunnen, että se terävin kärki surusta on kai ylitetty. Nyt on vain sitä jomottavaa alakuloisuutta, joka aina välillä iskee. Pahimmat olot olen purkanut jälleen liikkumalla, juoksemalla ja spinningissä. Ehkäpä se on jonkin sortin riippuvaisuus, en tiedä, mutta niinä hetkinä, kun pulssi on lähennellyt 190:tä ja vimma jatkaa on ollut kova, silloin on tuntunut hyvältä, rauhalliselta. Ehkäpä parantumista on havaittavissa siksikin, että tulee jo hetkiä, jolloin sen päivittäisen liikuntahetken voi jo laistaa ja jäädä sohvan nurkkaan....

Mieheni kanssa tilanne oli välillä tosi kireä. Helpotus löytyi pitkältä lenkiltä, jonne pyysin hänet mukaan. Alkumatka meni kiistellen, ja kai se äänikin kohosi molemmin puolin, mutta takaisin palattiin nauraen ja jutellen. Sen jälkeen tunnelma on ollut paljon vapautuneempi, jotenkin seesteisempi.

Tätä hyvää oloa on nyt siis ollut vasta noin viikon verran, mutta uskon, että kaikki alkaa pikku hiljaa kääntyä kohdalleen. Nyt sitten vain pikku hiljaa alamme katsoa eteenpäin... Toivottavasti se oma nyytti vielä joskus kuuluu meidän arkeen.

Elimistö valmis - olenko minä?

Huh, olipas känkkäränkkää tänä aamuna liikenteessä. Olen noussut niin väärällä jalalla kuin vain voi. Ja niinpä meillä sitten oli myös yhteenotto aamulla. Tai no, mies oli hiljaa, minä veuhkasin. Ja niin me ajettiin aamulla töihin hiljaisuuden vallitessa. Hävettää.

Olen huomannut toimivani kuin kello. Eilen keskenmenosta tuli kuluneeksi 28 vuorokautta. Ja tismalleen samalla kellonlyömällä kun keskenemeno oli, niin eilen alkoivat sitten kuukautisetkin. Olo oli aika outo, toisaalta olin tyytyväinen että elimistö näyttää palautuvan, toisaalta itketti kun jouduin taas kipaiemaan lähikauppaan siteitä ostamaan. Niin kun en ollut aikonut tehdä vielä puoleen vuoteen.

No nyt olisi sitten mahdollista aloittaa yritys uudelleen. Olen yrittänyt miettiä, että olenko henkisesti valmis yrittämään. Toisaalta haluan pysyä nyt optimistisenaja miettiä, että kyseessä oli poikkeuksellinen tapaus, ja meille vielä joku päivä lapsi suodaan. Olen lukenut myös toistuvia keskenmenoja saaneiden naisten kertomuksia ja minua myös pelottaa yrittää uudelleen. Entä jos huomaankin, että me kuulumme niihin, joiden on yritettävä vuosikausia ja itkettävä monet itkut ennen kuin onnistuminen tulee? Ja ehkäpä juuri sen vuoksi haluan myös yrittää mahdollisimman pian, sillä olen kohta 34-vuotias, ja vuodet alkavat käymään vähiin.... Toisalata ne kesknemneoja kokneiden naisten kertomukset myös rohkaisevat, sillä moni on kuitenkin onnistunut - vaikka sitten useamman surun jälkeen. Mieheni totesi, että emme saa luovuttaa, sillä muuten miettisimme loppuelämämme, että mitä meillä olisi voinut olla. Eli kai lopputulema tässä pähkäilyssämme nyt on, että parin viikon päästä meidät voi laskea jälleen vauvahaaveilijoiksi.

Haimme enkelimme haudalle ison luonnonkiven, se oli sellainen kauniisti jäkälöitynyt. Äitini on tulossa tänään kylään, ja hän haluaisi kai käydä haudalla. Mistä johtuu, että minä en haluaisi häntä viedä sinne? Tällä hetkellä paikka tuntuu olevan vain minulle ja miehelleni, ja suru vain meille. Jotenkin en kestä katsoa, jos äitini itkisi siellä. Yritän keksiä jonkin keinon, ettei minun tarvitsisi mennä häntä sinne opastamaan...

Kuka kokoaisi palaset?

Elossa. Päivät ovat soljuneet ohi yksi kerrallaan. Puren hammasta aina kun menen ohi kalenterin päivän, jossa olen joutunut suttaamaan tekstiä yli. Neuvoloita, ultria. Ihan niin kuin en tietäisi mitä suttaamani tekstin alla joskus luki.

Suru on tullut päälle välillä todella voimakkaana. Joskus niin musertavana, että tuntuu kuin menisi kyky liikkua, ajatella ja puhua.

Kävimme mieheni kanssa pikkuisen haudalla viime lauantaina, se oli ensimmäinen kerta siunauksen jälkeen. Paikalla oli vain pieni hiekkainen kumpu. Mitään emme ole haudalle vieneet, en tiedä miksi asia tuntuu niin hankalalta toteuttaa. Ajattelin jonkin pienen maahan laitettavan lyhdyn hankkia, niin talvella olisi hyvä polttaa kynttilää. Sitten jos etsisimme paikalle vielä jonkin luonnon jäkäläkiven ennen talven tuloa.

Suru on muuttanut muotoaan. Nyt se on sisällä tykyttävänä, vellovana möykkynä, jota on vaikea saada ulos. Huomaan, etten osaa sanoa tunteitani sanoiksi. Aamulla valmistaudun töihin kuin robotti, töissä hoidan asiat rutiinilla. Kotiin tullessa möykky palaa takaisin. Olen varmaan kuin zombie.

Parisuhde on ainakin ihan pirstaleina, sillä en osaa tai jaksa hymyillä kumppanilleni kuten ennen. Päinvastoin, kaikki paha olo taitaa vyöryä hänen päälleen. Hän muistuttaa minua siitä mitä menetimme, ja tunteet ovat aina pinnassa kun olemme yhdessä. En osaa yhtään sanoa, miten hän jaksaa ja pärjää. Ainakin normaali arki häneltä tuntuu sujuvan, ja hän puhuu jo optimistisesti siitä, että yrittäisimme uudelleen. Kenties todistaakseen minulle, että valoa tunnelin päässä on. Nyt vain täytyy antaa ajan kulua ja uskoa siihen, että olo helpottaa joskus ja sitä kautta myös suhdekin palautuisi entisiin uomiinsa. Pakko uskoa.

Kävin jälkitarkastuksessa, samalla kuulin tutkimustulokset sikiöstä sekä itsestäni. Pojassa ei ollut kehityshäiriötä, eikä minussa mitään tulehduksia. Yksi mahdollinen syy keskenmenoon oli istukan kehityshäiriö, mutta sitäkään ei voitu sataprosenttisesti todeta. Lääkärin mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, jotta seuraava raskaus menisi hyvin loppuun saakka. En tiedä koska yritämme uudelleen, ehkä ensi kuussa, ehkä ensi vuonna.

Teidän blogiani lukevien viestit ovat olleet lohduttavia, kiitos niistä. Toivottavasti tämä kertomus saisi joku päivä onnellisempia vivahteita.

Tyhjyyttä

Kohta kaksi viikkoa tapahtuneesta ja tyhjä olo tuntuu sisälläni vain paisuvan. Olen palannut töihin, arki jatkuu ympärillä normaalisti. Jokin minussa tuntuu kuitenkin pysähtyneen.

Kotona tunnen olevani kireä kuin viulunkieli. Viime päivien aikana olen purskahtanut itkuun yhä useammin, kuitenkin tilanteissa joissa itku on "sallittu". Olen itkenyt itsekseni kun mieheni jo nukkuu, olen itkenyt vessassa, pyykkiä laittaessani...

Olo on tuntunut yksinäiseltä, mutta huomaankin ihan omasta tahdostani erakoituvani. Ihmiset lähellä tarjoavat apuaan, mutta huomaan että en halua puhua kenenkään kanssa. Ainoastaan mieheni kanssa olen käynyt asiaa läpi, ja tunnen jopa ärtyväni kun esimerkiksi äitini kysyy miten jaksan. Aivan kuin menetyksestä puhuminen teksisi asiasta vieläkin todellisemman kuin mitä sen nyt on.

Suren menetettyä odotuksen aikaa. Lasken koko ajan, monesko viikko meillä olisi menossa jos kaikki olisi mennyt hyvin. Mietin, kuinka poikani olisi kasvanut, miten hänen piirteensä olisivat muuttuneet. Olisimme niin kovasti halunneet nähdä hänen kasvavan. Mieleeni ovat jääneet etenkin hänen pikkuiset kätensä, sormet olivat kuin isällään, ja ne pikkuiset jalat, koukussa niin kuin pikku vauvoilla yleensä on, kaikki täydelliset viisi varvasta jo valmiina. Muistan, kuinka pieneltä käsi näytti kun koskin sitä sormellani. Vauvan käsi peitti peukalonkynnestäni varmaan vain kolmasosan.

Mietin myös koko ajan, missä meni väärin. Söinkö jotakin väärää, liikuinko sittenkin liian paljon. Mietin mikä oli se hetki kun pikkuisen sydän lakkasi lyömästä, mitä minä tein juuri silloin? Nukuinko, vai nauroinko kenties jollekin tietämättömänä siitä surusta mikä meillä olisi edessäni? Raastavalta tuntuu myös tyhjyys kohdussa. En voi kuvitellakaan, minkälaista surua kantavat sisällään ne, joilla lapsi on menehtynyt vielä myöhemmillä raskusviikoilla. Minun sydämeni ainakin on hajonnut. Mieheni surusta on vaikea sanoa, hän sanoo ajattelevansa asiaa päivittäin, mutta tarkemmin hän ei ole tunteistaan puhunut. Pelkään, että asia ajaa meitä vielä joskus erillemme. Tunnen välittäväni hänestä enemmän kuin koskaan, mutta samall huomaan sen jäätävän hiljaisuuden, mikä talossa välillä on. Kumpikin omissa ajatuksissaan.

Voi luoja, kunpa selväisimme tästä joskus.